Kirjoitus on alun perin julkaistu 6.3.2020 Lilyssä.
Suosikkipodcast: The Catch and Kill Podcast with Ronan Farrow
Sisältövaroitus: podcastissa käsitellään seksuaalirikoksia
Tiedän, että olen hieman jälkijunassa, mutta olen vihdoin ja viimein kunnolla koukuttunut podcasteihin. Kuuntelen niitä kotona, työmatkalla, kaupassa, lenkillä, siivotessa, tiskatessa, sohvalla maatessa, metrossa, missä vain.
En ole edelleenkään määrällisesti kuunnellut kovinkaan montaa eri podcastia, vaan bongaillut yksi kerrallaan mielenkiintoisia, koukuttunut ja sitten tehokuunnellut ne läpi.
Tällä viikolla tehokuuntelussa oli mainio The Catch and Kill Podcast with Ronan Farrow.
Se on aiheeltaan vähän vähemmän mieltä lämmittävä; Ronan Farrow tunnetaan yhtenä niistä tutkivista journalisteista, joiden periksiantamaton raportointi vihdoin ja viimein auttoi laittamaan pisteen ex-leffamoguli Harvey Weinsteinin vuosikausia kestäneille seksuaalirikoksille*.
Farrow julkaisi viime vuoden lokakuussa Catch and Kill: Lies, Spies, and a Conspiracy to Protect Predators -kirjan, jossa hän käy läpi Weinstein-tapausta ja sitä, kuinka systeemi suojelee vaikutusvaltaisia miehiä. Termi Catch and Kill viittaa tähän; vaikutusvaltaisia tyyppejä suojelevat mediatalot ostavat juttuja vain haudatakseen ne.
The Catch and Kill -podcastissa Farrow jatkaa aiheen parissa: hän keskustelee niiden ihmisten kanssa, jotka olivat osaltaan tärkeässä roolissa totuuden julkitulossa; Farrow’n kollegat ja päätoimittaja The New Yorkerissa, Farrow’ta varjostanut ja myöhemmin puolta vaihtanut yksityisetsivä…. ja tärkeimpinä tietysti ne Weinsteinin ahdistelun ja raiskauksien kohteeksi joutuneet naiset, jotka kertoivat rohkeasti tarinansa ja suistivat Weinsteinin vallastaan.
On melko kylmäävää kuulla valtarakenteista, jotka suojelivat Weinsteiniä vuosia. Yhdessä jaksossa vieraana on entinen assistentti, joka joutui Weinsteinin seksuaalisen väkivallan uhriksi vuonna 1998. Hän ilmoitti asiasta ja sitten hänet peloteltiin ja maksettiin hiljaiseksi. Eikä hän ollut ainoa…
Podcastissa on kymmenen osaa, joista kahdeksan kietoutuu tapaus Weinsteinin ympärille. Kahdessa käsitellään toista vaikutusvaltaista miestä, johon liittyvää negatiivista uutisointia on tapettu; Donald Trumpia.
*Harvey Weinstein tuomittiin helmikuussa kahdesta seksuaalirikoksesta; seksuaalisesta ahdistelusta ja raiskauksesta. Hän odottaa tällä hetkellä tuomiotaan vangittuna. Tuomion pituus voi olla pisimmillään 29 vuotta. Pian Weinstein joutuu vastaamaan syytteisiin myös Los Angelesissa. Ensimmäisen tuomion langetti New Yorkin oikeuslaitos.
Weinsteinin epäasiallisesta käytöksestä liikkui huhuja vuosikaudet. Kymmenet naiset – joukossa muun muassa Hollywood-tähtiä, uraansa aloittelevia näyttelijöitä, malleja ja Weinsteinin tuotantoyhtiöiden työntekijöitä – joutuivat Weinsteinin seksuaalisen ahdistelun ja seksuaalisen väkivallan kohteiksi.
Lokakuussa 2017 vyyhti alkoi vihdoin purkautua myös julkisesti The New York Timesin ja The New Yorkerin uutisoinnin seurauksena.
Kirjoitus on alun perin julkaistu 1.3.2020 Lilyssä.
Suosikkiasia: Disney-piirretyt… ja Disney-prinsessat
Kuva: Disney
Disney-prinsessat, huonoja esikuvia? Antifeministisiä höppänöitä, joiden negatiiviselta vaikutukselta lapsia on suojeltava? Avuttomia tyttösiä, jotka odottavat pelastavaa prinssiä ja siinä samalla tarjoilevat lapsille epärealistisia odotuksia rakkaudesta, kauneudesta ja sukupuolirooleista? Let’s see. Tarkastelussa persoonat, puheet ja tekemiset.
Seuraavaksi vuorossa OG-Disney-prinsessa, the fairest of them all, Lumikki:
Onko Lumikki huono esikuva?
1937.
Tämä kirjoitus on pakko aloittaa tuolla. 1937.
Lumikki ja seitsemän kääpiötä -elokuvan, Disneyn ensimmäisen kokopitkän värillisen animaation, julkaisuvuosi.
On äärimmäisen vaikeaa olla peilaamatta Lumikkia julkaisuajankohtaansa. Hitto vie, elokuva on 83 vuotta vanha. 83! Toinen maailmansotakaan ei ollut ehtinyt alkaa, kun Lumikki ja seitsemän kääpiötä pyöri leffateattereissa.
1937. 83 vuotta. Ei tunnu reilulta arvioida Lumikkia 2020-luvun standardeilla. Mutta persoonat, puheet ja tekemiset, niitähän meidän piti tarkastella. Joten unohdetaan hetkeksi julkaisuvuosi. Unohdetaan 1937 ja 83. Unohdetaan se tosiasia, että 2020-luvun standardit ovat huomattavan erilaisia kuin 1930-luvun standardit.
Persoonat, puheet, tekemiset. Pakko myöntää, että noilla mittareilla tarkasteltaessa arvon Disney-prinsessa numero ykkösemme ei näyttäydy mitenkään superpositiivisessa valossa. Ei hän mitään kamaluuksia tee tai sano, mutta ei mitään erityisen esikuvallistakaan.
Jos haluaisin olla oikein ilkeä – ja näköjään haluan – sanoisin että Lumikki on naiivi, jopa vähän tyhmältä vaikuttava tytönhupakko, joka todellakin kaipaa pelastavaa prinssiä. Hän on höpsö nuori tyttö, jonka unelmat kietoutuvat alusta asti vain ja ainoastaan rakkauden löytämiseen. Tai pikemminkin siihen, että rakkaus löytäisi hänet; I’m wishing for the one I love to find me – I’m hoping and I’m dreaming of the nice things he’ll say”.
Lumikissa on juonellisesti paljon samaa kuin Tuhkimossa. Molemmissa saduissa on ilkeät ja kateelliset äitipuolet, jotka pakottavat orvot pikkuprinsessat piioiksi. Sitten tulee prinssit, parit mutkat matkassa ja lopulta happily ever afterit. Mutta siinä missä Tuhkimo näyttäytyy inspiroivan sisukkaana tyyppinä jolla on aktiivinen rooli omassa tarinassaan, Lumikki näyttäytyy vain höppänänä ja rakkaudennälkäisenä tyttösenä, joka – kaikista varoituksista huolimatta – menee vielä puraisemaan sitä hiton myrkkyomenaakin.
Ja nyt kun kaikki tuo on sanottu, sallikaa minun välittömästi kääntää kelkkani, ainakin osittain.
Koska kerro kerro kuvastin, miksi ”hyvän esikuvan” pitäisi aina olla se stereotyyppinen ”vahva nainen”? Siis vahva nainen sillä tavalla, kun tuota sanaparia usein käytetään; itsenäinen, rohkea, kova, sisukas, sitkeä, peloton.
Kiltteys ja ystävällisyys ovat hyviä luonteenpiirteitä. Ja Lumikki on kiltti ja ystävällinen, ehdottomasti. Miksi minä sitten niin topakasti olen sivuuttamassa nämä puolet hänestä? Onko minut jollain kieroutuneella tavalla opetettu uskomaan, että hyvät esikuvat ovat vain yhdellä tavalla vahvoja, rohkeita ja sisukkaita, että kiltteys ja ystävällisyys eivät riitä? Ehkä.
Kun Lumikki on paennut metsään, hän romahtaa maahan itkemään. Kun katsoin leffan, tuo kohtaus ärsytti minua. Nyt tiedän miksi. Koska päässäni hyvä esikuva oli reipas ja aina rohkea, ei avuton ja ”heikko”. Kun katsoin sen kohtauksen teki mieli huutaa, että nouse nyt ylös sieltä, taistele! Älä ole heikko, älä itke, älä lamaannu. Skarppaa hyvä nainen!
Nyt tekee mieli läpsäistä itseäni mokomasta typeryydestä.
Itkeminen ei tee kenestäkään huonoa esikuvaa. Pelkääminen ei tee kenestäkään huonoa esikuvaa. Aina ei tarvitse olla ”vahva” ja ”reipas” ja ”sisukas”, ei Disney-prinsessojen, ei kenenkään.
Sitä paitsi. Muistellaanpas, mikä edelsi ”avuttoman” reppana-Lumikin itkukohtausta.
Niin, se kohtaus, jossa hänet yritettiin murhata. Ja jossa tunnontuskainen metsästäjä kertoi, että se on muuten Lumikin oma äitipuoli (se yksi aikuinen Lumikin elämässä?) joka haluaa tämän hengiltä. Pakene, jätä kotisi, älä koskaan tule takaisin.
Melko traumaattinen kokemus, voisi sanoa.
Lumikki itkee aikansa, mutta nousee sitten ylös ja tekee parhaansa pahassa paikassa, trauman keskellä, järkyttyneenä.
Ja sitten jo lauletaankin.
With a Smile and a Song -kappale ei ehkä ole mikään kaikkein paras ohjenuora jokaiseen tiukkaan tilanteeseen (=laululla ja hymyllä huolet poistuvat), mutta se pitää sisältää tämä viisauden:
There’s no use in grumbling / When the raindrops come tumbling / Remember, you’re the one / Who can fill the world with sunshine.
Lumikki ei muserru. Hän hankkii katon päänsä päälle, ystävystyy seitsemän kääpiön kanssa, on kiltti, avulias ja neuvokas. Toki myös naiivi ja höpsö, välillä vähän todellisuudesta vieraantunutkin, mutta se hänelle sallittakoon. Jokainen käsittelee vaikeudet omalla tavallaan.
Lumikki ei tee tai sano mitään erityisen ”esikuvallista”, kirjoitin aiemmin. Mutta onko se vain niin, että hän ei tee tai sano mitään sellaista, jonka minä liitän esikuvallisuuteen?
Eli onko Lumikki huono esikuva?
Kun aloin kirjoittaa tätä, olin ihan varma että kysymykseen on helppo vastata kyllä. Kyllä, Lumikki on huono esikuva, koska hän on naiivi tytönhöppänä, joka unelmoi vain prinssistä ja rakastumisesta,tekee tyhmiä päätöksiä ja antaa kunigattaren höynäyttää itseään. Ja kaiken päälle kiltisti siivoa ja tekee ruokaa, ei seikkaile ja taistele, kuten vaikkapa suosikkiprinsessani Mulan.
Mutta nyt en osaakaan antaa yksiselitteistä vastausta.
Lumikki on naiivi. Lumikki on tyhmä. Lumikki pitää yllä stereotyyppisia sukupuolirooleja, vahvistaa ajatusta siitä että naisen pitää siivota ja laittaa ruokaa. Lumikki on pelastettava, ei pelastaja. Passiivinen, ei aktiivinen.
Lumikki on kiltti. Lumikki on ystävällinen. Lumikki on neuvokas, huolehtivainen, sisukaskin. Lumikki on kuningattaren henkisen väkivallan uhri, joka selviää metsän keskellä vaikeassa paikassa nimenomaan siksi, että on kiltti ja ystävällinen. Lumikkihan pelastaa itsensä. Lumikkihan on aktiivinen toimija.
🤷♀️
Ja näin kierrän päässäni ympyrää. Hyvä esikuva. Huono esikuva. Mitä niillä lopulta edes tarkoitetaan?
Saanko vastata, että Lumikkia voi pitää yhtä aikaa sekä huonona että hyvänä esikuvana?
PS. Kuinka huonosti Lumikin ja prinssin rakkaustarina alustetaan?! Yksi kohtaus (jossa Lumikki juoksee karkuun) ja pam, vuosisadan rakkaustarina! Ehkä siksi se rakkausaspekti tökkii niin pahasti. Ärsyttää, että Lumikin suuri unelma ja häntä niin kovasti määrittävä tekijä on rakkauden löytäminen, kun kyseinen rakkaustarina on oikeasti hyvin ankea.
(Tiedän, että moni pitää sitä ilman suostumusta tapahtuvaa suudelmaa hyvin ongelmallisena, mutta en nyt tartu siihen.)
PPS. Oikeastihan Lumikin esikuvallisuudella ei ole mitään väliä, koska elokuva on ennen kaikkea muuta opetusvideo siitä, mihin kateellisuus johtaa.
Kirjoitus on alun perin julkaistu 6.12.2019 Lilyssä.
Suosikkimaa: Suomi
Muutamia vuosia sitten jouduin viikoksi sairaalaan. Oireideni syyksi paljastui lopulta vakava reaktio ihan tavalliseen lääkeaineeseen, mutta ensin ei tiedetty, mikä sai valkosoluni sekoamaan. Seurauksena oli verikokeita verikokeiden perään, magneettikuvaus ja röntgenkuvaus ja varjoainekuvaus, selkäydinnäyte ja todennäköisesti jotain muutakin, jonka olen jo unohtanut.
Seitsemän päivän ajan lääketieteen huippuammattilaiset pitivät minusta huolta, tutkivat ja hoitivat, lohduttivatkin. Olin veritautien osastolla omassa huoneessa, sain ruokaa ja lääkkeitä ja verihiutaleita (tärkeitä kaikki, etenkin verihiutaleet).
Olen aina ollut iloinen ja kiitollinen siitä, että olen saanut syntyä Suomeen, mutta tuon viikon jälkeen kiitollisuuteni nousi uusiin sfääreihin. Tai oikeastaan tajusin suomalaisuuden tuoman etuoikeutetun asemani kunnolla muutamia viikkoja sairaalakeikan jälkeen, sinä hetkenä, kun avasin postiluukusta kolahtaneen laskun. Minulla ei ollut erillistä sairausvakuutusta, ja pelotti vähän, kuinka paljon kaikki tuo maksoi, kaikki oletetusti julmetun kalliit kuvaukset ja kokeet.
Turhaan huolehdin. Olisi pitänyt tietää paremmin, minähän asuin Suomessa, en esimerkiksi Yhdysvalloissa. Hintalappu sille, että sain parasta mahdollista hoitoa pahimmillaan hengenvaaralliseen tilaani oli – jos en väärin muista – vajaat 300 euroa. Ainoa asia, josta maksoin, oli sairaalassa viettämäni vuorokaudet. En maksanut päivittäisistä verikokeista, magneettikuvauksesta, röntgenkuvauksesta, selkäydinnäytteen ottamisesta enkä lääkäreiden ja hoitajien ammattitaitoisesta hoidosta. Maksoin ruoasta ja sängystä.
Suomen julkisessa terveydenhuollossa on varmasti ongelmansa ja kipupisteensä. Mikä järjestelmä nyt olisi täydellinen? Olen minäkin joskus tuskaillut terveyskeskuksien kanssa. Mutta jos olisin sattunut syntymään vaikka sinne Yhdysvaltoihin ja olisin joutunut käymään tuon saman sairaskertomuksen läpi siellä, makselisin en edes uskalla arvata kuinka suuria sairaalalaskuja hamaan tulevaisuuteen asti.
Tiedän, että olen unohtanut yhden merkittävän asian. Sen, että kyllähän minä ja me maksamme julkisesta terveydenhuollosta. Maksamme magneettikuvauksista ja verikokeista, ne eivät vain summaudu näkyvästi yksittäisiin sairaalalaskuihin. Verot siis. No, jo ennen tuota viikkoa mutta varsinkin sen jälkeen olen ollut täydellisen tyytyväinen veronmaksaja. Mieluummin maksan etukäteen turvaverkosta joka on aina paikallaan kuin yrittäisin epätoivoisesti ja isolla rahalla kutoa verkkoa itse kun joku menee pieleen.
Täydellistä valtiota ei ole olemassa. Mikään turvaverkko ei saa kaikkia kiinni, mikään maa ei ole täydellinen kaikkien näkökulmasta. Minulle unelma, jollekin toiselle painajainen. Minulle antaa, joltakin toiselta vain ottaa. Minut pelastaa, jonkun muun pettää. Suomi ei ole täydellinen. Omat ongelmansa ja kipupisteensä silläkin. Silti, minun – toki täysin omaa napaani tuijottavasta ja subjektiivisesta – näkökulmastani katsottuna Suomi on melko lähellä täydellistä. Minulle Suomi on ollut vain hyvä, ja olen siitä valtavan kiitollinen.
Olen kiitollinen sotaveteraaneille ja kaikille niille ihmisille, jotka loivat suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan raamit. Sen turvaverkon, josta me saamme nauttia joka ikinen päivä.
Kaunis kiitos ja hyvää itsenäisyyspäivää, Suomi.
PS. Julkisen terveydenhuollon ja muun turvaverkon lisäksi suosikkiasioitani Suomessa ovat ainakin…
Turvallisuus. Tietysti.
Ja vapaus. Tietysti.
Se, että saan olla ja tehdä, yrittää ja epäonnistua ja elää kuten haluan. Valita itse.
Demokratia ja kaikki siihen liittyvät asiat kuten lehdistönvapaus ja yleinen äänioikeus.
Se, että vallanpitäjiä saa kritisoida ilman että päätyy meren pohjaan.
Se, että täällä saatat törmätä tasavallan presidenttiin Hullujen päivien ruuhkassa ja voit olla vain että ”selvä, Sale se siinä, tietysti”.
Luonto. Puhtaus. Meri. Se, että näkee tähdet.
Neljä vuodenaikaa. Kaikesta pimeydestä, synkkyydestä ja kylmyydestä huolimatta en vaihtaisi niitä ikuiseen kesään.
Ei pelottavia luonnonilmiöitä. Ainakaan toistaiseksi.
Koulutus. Ja se, että raha ei ratkaise sitä, kuka saa oppia ja mitä.
Se, että olen valtiotieteiden maisteri ja se ei maksanut minulle mitään. Päinvastoin, minulle maksettiin koulunkäynnistä.
Karkkihyllyt. Irtokarkit. Fazerin suklaa. MISSÄÄN ei ole niin hyvää karkkivalikoimaa kuin Suomessa.
Vedenpaine ja puhdas juomavesi.
Sauna. Ruisleipä. Karjalanpiirakat. Lumi. Kesäyöt. Olen Suomi-kliseitä rakastava suomalainen.
Ihmiset. Stereotypioiden mukaan luotettavia, rehellisiä ja hyvää tarkoittavia. Allekirjoitan.
Se, että ikävistä öyhöttäjistä huolimatta on paljon ihmisiä, jotka haluavat auttaa ihan kaikkia. Haluan uskoa, että enemmistö.
Kotka ja Helsinki – minun kaupunkini. Kotini.
Minun ihmiset. Ne, jotka haluavat minulle pelkästään hyvää ja nostavat ylös jos kaadun.
Se, että kaikesta hyvästä ja kauniista huolimatta saa valittaa ja toivoa, että asiat olisivat vieläkin paremmin.
