Kategoriat
Ajattelin tänään Sarjat

Teinisarjanostalgiaa! Dawson’s Creek ja O.C. – enemmän kuin telkkaria

Kirjoitus on alun perin julkaistu 3.4.2018 Lilyssä.

Suosikkiasia: tv-sarja nostalgia / The Teinisarjat

Kuva: The WB / The CW

Onnentoivotukset ovat paikallaan! Dawson’s Creek, tuo vuosituhannen vaihteen rakastetuin teinisarja täytti 20 vuotta. Paljon onnea. Tarkalleen ottaen synttäreitä juhlittiin jo tammikuussa, sarjan ensimmäinen jakso esitettiin Yhdysvalloissa 20.1.1998.

Juhlavuosi nousi uudestaan esille viime viikolla, kun viihdelehti Entertainment Weekly julkaisi tuoreimman numeronsa. Lehden kannessa komeilivat sarjan tähdet tuoreessa yhteiskuvassa. Oli Dawson Leery itse, ajan hampaan hyvin kohtelema herra James Van Der Beek siis. Oli Capesidesta nelinkertaiseksi Oscar-ehdokkaaksi ponnistanut Michelle Williams kaksinkymmentä vuotta sen jälkeen, kun hän tuli tunnetuksi Jen Lindleynä. Oli Dawsonin BFF Pacey Witter eli Joshua Jackson, joka on tätä nykyä paras osa muuten superärsyttävää The Affairia (oletan, en jaksanut katsoa sarjaa ekaa kautta pidemmälle). Ja oli teinisarjojen kaikkien aikojen kuuluisimman kolmiodraaman tärkein osa Joey Potter, entinen rouva Cruise, nykyisin hyvin tasapainoiselta ja onnelliselta vaikuttava Katie Holmes.

Dawson’s Creek pyöri telkkarissa kuusi kautta vuosina 1998-2003. Vaikka sarja olisi etenkin täältä Atlantin toiselta puolen huudeltaessa helppo niputtaa vain yhdeksi teinisarjaksi muiden joukossa, se oli monella tapaa käänteentekevä. Ensinnäkin: Dawson’s Creek oli ensimmäinen nuorille suunnattu jenkkisarja, jossa puhuttiin häpeilemättömän avoimesti seksistä. Se sai konservatiiviset kriitikot (ja vanhemmat) varpailleen, mutta nuoret katsojat rakastuivat; sarjan teinit keskustelivat neitsyyden menettämisestä, masturboinnista ja hormoneista, aiheista, jotka olivat aiemmin olleet tiukasti tabuja.

Eikä seksi ole ainoa aspekti, jossa Dawson’s Creek oli tienraivaaja. Sarja edisti omalta osaltaan seksuaalivähemmistöjen representaatiota populaarikulttuurissa (sarjassa nähtiin muun muassa Yhdysvaltojen telkkarihistorian ensimmäinen vapaalla tv-kanavalla näytetty kahden miehen välinen suudelma), se tarttui yhteiskunnallisesti tärkeisiin teemoihin kuten mielenterveysongelmiin ja mikä – ainakin nuorten katsojiensa näkökulmasta – tärkeintä, siinä ei vähätelty teini-ikäisten potentiaalia. Dawson, Joey ja kumppanit saivat olla fiksuja, älykkääseen keskusteluun valmiita olevia yksilöitä, jotka samaan aikaan kävivät läpi teini-iän myllerryksiä.

Toimittaja Jonathan Bernstein on tiivistänyt Dawson’s Creekin merkittävyyden osuvasti Guardianiin kirjoittamassaan esseessä:

Dawson’s Creekin henkilöhahmot tunsivat enemmän, lukivat enemmän, välittivät enemmän, itkivät enemmän ja mikä tärkeintä, puhuivat enemmän kuin ketkään muut aikaisemmat tv-teinit. Oli se kuinka ärsyttävää tahansa, tämä asetti fiktiivisten nuorten esittämiselle standardin, josta saamme nauttia tänä päivänä. Ilman Dawson’s Creekiä ei olisi ollut O.C.:tä eikä myöhemmin Riverdalea. Dawson’s Creek ansaitsee kiitoksen siitä, että se päätti tyhmien teinisarjojen aikakauden ja muutti peruuttamattomasti nuorille aikuisille suunnattua tv-viihdettä.

Samalla kun fiilistelen Dawson’s Creekin populaarikulttuuriin jättämää jälkeä, pitää tunnustaa, että henkilökohtaisella tasolla sarja on omassa elämässäni jokseenkin epämerkittävä. Tälle on luonnollinen selitys: olin sarjan pyöriessä aavistuksen liian nuori. Olin vasta 10-vuotias, kun sitä alettiin esittää Suomessa (v. 1999), joten teinisarjat eivät ihan vielä olleet ajankohtaisia. Muistan kyllä katsoneeni jakson sieltä, toisen täältä (mahdollisesti uusintoja?), mutta en aivan ehtinyt kovimman fanitusjunan kyytiin. Sarja oli joka tapauksessa supersuosittu, ja voisin veikata, että moni 1980-luvun alkupuoliskolla syntynyt oli Suomessakin joko Team Dawson tai Team Pacey.

Oman nuoruuteni Dawson’s Creek eli The Teinisarja oli O.C, joka alkoi Yhdysvalloissa samana vuonna kuin Dawson’s Creek loppui, 2003. Kun sarja starttasi Suomen telkkarissa marraskuussa 2004, meitsi oli viisitoista ja ilmeisen valmis välittämään Ryan Atwoodin ja Marissa Cooperin tuhoon tuomitusta teinirakkaudesta (tosin let’s be real, Seth ja Summer oli miljoona kertaa parempi pari kuin angstailevat Ryan ja Marissa).

O.C. on viimeinen tv-sarja, jonka muistan seuranneeni alusta loppuun tavalla, joka näin streamaamisen kulta-aikana tuntuu kovin kummalliselta: telkkarista yksi jakso kerrallaan (tiistaisin maikkarilta!). Herranen aika kuinka tuskallista oli odottaa kokonainen viikko seuraavaa jaksoa.

Vaikka Dawson’s Creek oli ehtinyt monilta osin raivata tietä, O.C.:llakin on omat meriittinsä teinisarjojen ja laajemmin koko populaarikulttuurin kehitystarinassa. Sarja popularisoi indie-musiikin (popularisoitu indie, oksymoron?), teki nörttiydestä coolia ja mikä silmiinpistävintä, aloitti uudenlaisten tosi-tv-sarjojen aallon.

Vuosi sen jälkeen, kun O.C. oli rynnistänyt teinien sydämiin, MTV reagoi suosioon realitysarjalla Laguna Beach: The Real Orange County. Eipä olisi Lauren Conradista ja Kristin Cavallarista tullut julkkiksia ilman O.C.:tä. Ja mihin sijoittuikaan ensimmäinen The Real Housewives -versio? Niinpä, Orange Countyyn tietysti. Yhtäkkiä merenrantahuviloissa asuvat etuoikeutetut jenkkiperheet olivatkin telkkaritodellisuutta, ja ihmiset halusivat tietää, minkälaista heidän elämänsä ”oikeasti” on. Jos nyt vedetään kunnolla mutkia suoriksi, O.C.:n vaikutuksen rippeitä voi nähdä muuan Kardashianin klaanin nousussa tosi-tv:n kuninkaallisiksi.

Mutta se O.C.:n kulttuurisesta merkittävyydestä. Mulle sarja on yksinkertaisesti pieni pala nuoruusvuosia, aina ja ikuisesti teinisarja numero yksi. O.C.:n päättymisestä on kulunut jo yli kymmenen vuotta, ja moni asia on varmasti muuttunut, mutta näin nostalgianäkökulmastakin sarja on kestänyt hyvin aikaa. Tai ainakin kaksi ekaa kautta on kestänyt, nehän ne parhaat ja uudelleenkatsomisen arvoiset kaudet ovat (kauhukseni huomasin, että sarja on poistunut Netflixistä! Mitä nyt katson kun olen teininostalgian tarpeessa?).

O.C.n paras jakso on muuten ekan kauden The Telenovela (jakso 20) – ihan vain tämän kohtauksen takia. Seth ja Summer voittavat kaikki muut teinisarjojen parit satanolla! Ja mitkä telkkarijumalat taikoivatkaan tuon ikonisen O.C.-hetken yhdeksi palaseksi Wilson Bethelin, joka sittemmin ihastutti Rachel Bilsonin toisena suurena tv-rakkautena Wade Kinsellana aivan liian aliarvostetussa Hart of Dixiessä. 

Jep, teinisarjoja saatetaan vähätellä ja pitää tyhjäpäisenä tv-hömppänä, mutta parhaimmillaan (ja joissain tapauksissa pahimmillaan) ne ovat massat yhteen kerääviä sukupolvikokemuksia, joilla on valtava vaikutus nuorisokulttuuriin ja laajemmin koko ympäröivään yhteiskuntaan. Joskus vaikutus on isossa kuvassa jotain hyvin triviaalia, kuten miten nuoret pukeutuvat tai minkälaista musiikkia he kuuntelevat, mutta teinisarjoilla on myös kyky nostaa esille äärimmäisen isoja ja tärkeitä teemoja koulukiusaamisesta ja mielenterveysongelmista seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin.

Ja plussana: kun teinivuodet on tullut ohitettua, ne tarjoavat mainion tilaisuuden nostalgisointiin #californiaaaaaaa…..

Nostalgiasta puheen ollen: Dawson’s Creekin 20-vuotisjuhlavuoden kunniaksi Entertainment Weekly kokosi tähdet yhteen muistelemaan menneitä ja keskustelemaan sarjasta. Näyttelijöiden ohella ääneen pääsee sarjan luoja Kevin Williamson, joka taustoittaa mainiosti sarjan ja hahmojen luomisprosessia. 55 minuuttia kestävässä pätkässä haastatellaan myös asiantuntijoita, jotka kertovat, mikä teki Dawson’s Creekistä niin suositun ja vaikutusvaltaisen teinisarjan. Ja sivutaanpa siinä mahdollisesti yhtä kuuluisaa meemiäkin…

You don’t have to wait for your live to be over to watch it (sorrynotsorry): mainio minidokkari löytyy PeopleTV:stä.

Jutussa on käytetty lähteinä seuraavia artikkeleita: 

How Dawson’s Creek begat the Teen TV boom (Entertainment Weekly / Kristen Baldwin / 2018)

Cheers for tears! How Dawson’s Creek helped teen TV get emotional (The Guardian / Jonathan Bernstein / 2017)

The Legacy of ”The O.C.” (Complex / Tara Aquino / 2013)

Why ”The O.C.” Is Worth More Than Just Nostalgia (Junkee.com / Stephanie van Schilt / 2017)

Kategoriat
Leffat Suosittelen

Kaikkien aikojen paras Onnellinen elokuvaloppu*

Kirjoitus on julkaistu alun perin 11.2.2018 Lilyssä.

Suosikkiasia: Billy Elliot -elokuvan loppukohtaus

*väite perustuu mahdollisesti kirjoittajan subjektiiviseen mielipiteeseen.

Kirjoitus sisältää juonipaljastuksia.

Onnelliset elokuvaloput ovat parhaita. Jos minä olisin saanut päättää, Jack ei olisi koskaan kuollut hyiseen mereen Titanicissa (okei, kyseinen leffa tuskin olisi saanut Oscareitaan sellaisella käsikirjoituksella, mutta… antakaa Rosen ja Jackin olla onnellisia!). Meitsin elokuvissa olisi paljon rakkautta, ihmeparantumisia ja iloisia jälleennäkemisiä – elokuvissa ja tv-sarjoissa yksi suosikkiasioistani on kun kuolleeksi tai kadonneeksi luultu yhtäkkiä pölähtääkin takaisin ja kaikki ovat niin kovin onnellisia.

Paras Onnellinen elokuvaloppu on sellainen, jonka eteen pitää katsojana nähdä vaivaa. Eli ensin pitää kahlata elokuvahahmojen kanssa läpi kaikki vaikeudet, kamaluudet ja sydänsurut, vasta niiden jälkeen Onnellinen loppu tuntuu oikealta Onnelliselta lopulta.

Olen täysin vakuuttunut, että paras, kaikkein katarttisin, kaikkein tyydyttävin ja kaikkein onnellisin Onnellinen elokuvaloppu on Billy Elliot -elokuvassa (v. 2000). Tiedättehän, 11-vuotias englantilaispoika rakastuu balettiin, mutta 1980-luvun työläiskylässä sellainen ei käy päinsä. Billyn isä on jäärä, velikään ei ymmärrä, äiti kuollut. On lakkoa ja häpeää ja sukupuolinormeja, joissa pitäisi pysyä, vaikea isä-poikasuhde, kurjuutta ja köyhyyttä ja pienen pojan taistelua ennakko-odotuksia vastaan.

Siis kaikkia ikäviä juttuja. Mutta kun on katsojana käynyt Billyn ja hänen perheensä kanssa läpi kaikki vastoinkäymiset, elokuvan Onnellinen loppu tuntuu niin ansaitulta, niin kovin tyydyttävältä. Että kestettiinpä nämä kaikki, nyt voidaan olla onnellisia, niin Billy kuin minä.

Billy Elliotin Onnellinen elokuvaloppu perustuu aikahyppyyn (sekin elokuva-asia, jota rakastan – kunhan kaikki menee tulevaisuudessa oikein). Billystä kasvaa menestyksekäs tanssija, saamme nähdä hänet Joutsenlammen pääosassa. Mutta se ei yksin tee parasta onnellista elokuvaloppua. Parasta on, kun näemme Billyn isän katsomassa poikaansa tanssimassa. Tai oikeastaan näemme vain yhden hetken, hetken, kun Billy nousee lavalle, hetken, joka salpaa isän hengityksen. Rakastan sitä silmänräpäystä, isän huokausta. Se huokaus, se katse, ne tekevät elokuvan lopusta kaikkien aikojen parhaan Onnellisen elokuvalopun**.

**edelleen, on mahdollista, että väite perustuu yhden ihmisen mielipiteeseen.

PS. Tiesitkö, että elokuvan loppukohtaus on yhdistelmä elokuvataikaa ja tosielämää? Aikuista Billyä näyttelevä Adam Cooper oli leffan kuvaushetkellä oikeasti Englannin kuninkaallisen baletin arvostettu tanssija ja elokuvan loppunäytöksen puitteet ovat peräisin oikeasta Royal Balletin produktiosta, Matthew Bournen Joutsenlampi-versioinnista. Vuonna 1995 ensi-iltansa saanut baletti on kuuluisa siitä, että toisin kuin perinteisessä Joutsenlammessa, siinä on pelkästään miestanssijoita.

Kategoriat
Ajattelin tänään

Ensimmäinen.

Kirjoitus julkaistu alun perin 8.1.2018 Lilyssä.

Suosikkisanonta: Done is better than perfect.

Halusin pitkään aloittaa blogin populaarikulttuurista ja kaikista siihen liittyvistä suosikkiasioistani. Päätin, että blogin nimeksi tulee Suosikkiasioita, koska… noh, niistä blogi tulisi kertomaan. Suosikkisarjoista ja suosikkityypeistä ja suosikki-ilmiöistä. Elokuvista ja telkkarista. Kaikesta kivasta. Kirjoitin siis luonnoksiin blogitekstejä telkkarisarjoista ja John Oliverista, elokuvien lopuista ja Samantha Beestä. Urheilustakin, olenhan urheilutoimittaja, ja sekin on yksi suosikkiasioistani. Urheilu siis.

Sinne ne jäivät kuitenkin luonnoksiin nämä tekstit. Kuvittelin, että ennen kuin julkaisen yhtään niistä, pitää olla joku huipuista huipuin ensimmäinen julkaisu. Teksti, joka kertoo jotenkin upeasti kaiken sen, mitä blogini tulisi olemaan ja mitä sillä yritin sanoa. Jotain hienoa populaarikulttuurista, parilla sivistyssanalla höystettynä. 

Jäi kirjoittamatta se teksti. Tai yritin kyllä, mutta se oli liian vaikeaa. Pyörittelin ja pohdin, kirjoitin ja deletoin, ei onnistunut. Upeista upeimman, huipuista huipuimman ensimmäisen blogitekstin sijaan kirjoitin sitten noin kymmenessä minuutissa nämä ei-niin-upeat muutama lausetta. 

Oh well, jalot suunnitelmat eivät aina (usein) voi onnistua. Joskus (oikeasti aika usein) pitää vain hyväksyä, että done is better than perfect ja mennä eteenpäin. Luulen, että en koskaan julkaisisi yhtään blogitekstiä, jos yrittäisin kirjoittaa täydellistä ensimmäistä kirjoitusta. 

Täydellisen ensimmäisen kirjoituksen sijaan aloitin blogini näköjään valittamalla, kuinka vaikeaa kirjoittaminen joskus on. Liian myöhäistä katua nyt.  

Yritän kuitenkin tehdä tästä ensimmäisestä kirjoituksesta vähän huipumman päättämällä sen suosikkityyppini Amy Poehlerin sanoihin:

“You do it because the doing of it is the thing. The doing is the thing. The talking and worrying and thinking is not the thing.”

Lainaus suosikkikirjastani, Amy Poehlerin Yes Please’sta)

Okei, let the blogging begin!