Kirjoitus on alun perin julkaistu 15.5.2020.
Suosikkiasia: Arsenal FC
Olen ikävöinyt jalkapalloa.
Olen tullut lopputulokseen, että se on ihan ok. Että tässä tilanteessa on ihan ok ikävöidä myös ”turhia” juttuja. Siis omasta näkökulmastani turhia, yhteiskunnallisesti, kulttuurisesti ja taloudellisesti jalkapallo on kaikkea muuta kuin turhaa.
Ja ehkä en lopulta edes ole ikävöinyt jalkapalloa itsessään, vaan normaaliutta. Tavallista elämää, jossa sopi harmitella sitä, kuinka lontoolaisella jättistadionilla juoksentelevat yksitoista miljonääriä taas kerran nyhjäsivät onnettoman tasapelin jotain hiton Bournemouthia vastaan. Elämää, jossa murheeksi riitti suosikkijoukkueelta tavoittamattomiin karkaava Mestarien liigan paikka.
Jalkapallosarjoja, niitä, joiden kausia ei vielä ole pysyvästi paketoitu, käynnistellään parhaillaan uudestaan. Saksan Bundesliigan on tarkoitus jatkua lauantaina 16. toukokuuta, Italian Serie A:n kesäkuun puolivälissä. Englannissa Valioliigan päättäjät yrittävät epätoivoisesti löytää ratkaisun siihen, että kausi voitaisiin pelata loppuun. Suomessa Veikkausliiga pääsee alkamaan tällä tietoa heinäkuussa, Kansallinen liiga 13. kesäkuuta.
Otteluita pelataan tyhjille katsomoille tai rajoitetulle yleisömäärälle. On uusia sääntöjä, joita pelaajien täytyy noudattaa, terveystarkastuksia, karanteeneja ja kättelykieltoja. Vaikka valmistauduttaisiin miten, lopputulos on kysymysmerkki. Toivotaan parasta, pelätään pahinta.
Minä en tiedä, onko jalkapallosarjojen aloittaminen näissä olosuhteissa järkevää. Tuskin tietää kukaan muukaan.
Sen tiedän, että miljoonille ihmisille jalkapallon paluu tarkoittaa sitä, että samalla palaa pieni pala normaaliutta. Vaikka erityisjärjestelyin käytävät matsit ovat edelleen surullisen kaukana oikeasta normaalista, valonpilkahdukselta ne silti tuntuvat.
Minä olen läpi tämän omituisen ajan tarrannut toivoon, että joskus saan taas isojen, vakavien ja oikeasti tärkeiden huolenaiheiden sijaan huolehtia asiasta, jolla ei ole mitään väliä: Arsenalista. Kyllä sekin hetki vielä tulee.
Sitä odotellessa muistoja jalkapallostadioneilta ympäri Eurooppaa.
Emirates ja Highbury syyskuu 2014
Surullinen kohtaloni on siis olla Arsenal-fani. Minkäs teet, kerran kun on värinsä valinnut ja sitä rataa. Vuonna 2014 olin Emiratesilla. Valioliigaa, Arsenal 2, Manchester City 2. Itse ottelu ei kuitenkaan ole se asia, jonka muistan parhaiten tuolta reissulta. Muistan, kuinka pari päivää aiemmin suunnistimme kaupunkipyörillä läpi Pohjois-Lontoon, suuntana Arsenalin maineikkaat kotikulmat. Keskellä Islingtonia korkeuksiin kohoava Emirates Stadium ympäristöineen on vaikuttava kokemus ottelupäivinä, mutta tuolloin tuntui kuin se olisi ollut vain meitä varten. Ympärillä ei ollut 60 000 ihmistä, vain muutama satunnainen ohikulkija ja pyhiinvaeltaja. Se oli sellainen pieni, hassu, täydellinen hetki elämästä, joka on painunut mieleeni.
Kun olimme aikamme pyörineet Emiratesilla, pyöräilimme kivenheiton päässä olevalla Highburylle, Arsenalin entiselle kotistadionille. Paikalla on nykyisin asuintaloja, mutta vanhasta stadionista, jalkapallon kodista, on jäljellä paloja West Standin ja East Standin ulkoseinistä. Löydettiin portti, mentiin sisään. Koskaan ei ehditty Highburylle oikeasti, mutta nyt seisoimme hetken siellä, jossa joskus pelasivat Adams, Wright, Bergkamp…
Stamford Bridge helmikuu 2013
Käytiin Arsenalin pelissä (Mestarien liigaa vs. Bayern München, tappio). Samalle reissulle samaan kaupunkiin osui Euroopan liigaa, Chelsea vastaan Sparta Praha. Mentiin. Olimme kadottaneet pipomme (tai ainakin minä olin kadottanut, unohtanut lentokenttäbussiin), joten olimme reissun päältä ostaneet Arsenal-pipot korvia lämmittämään. Niissä oli Arsenalin logo, mutta olivat väriltään siniset. Chelsean väriset. Mutta eihän Stamford Bridgelle nyt siltikään sopinut astella millään lailla viholliseen viittaavassa vaatekappaleessa. Käänsimme siis pipojen logo-osat piiloon. Tuntui hyvältä, vähän kuin salaiselta agentilta; Chelsean pelissä, mutta salaa päällä oli Arsenalia.
Ei mitään muistikuvaa, mitä ottelussa tapahtui, mutta se täytyy myöntää, että Stamford Bridgellä oli hyvä tunnelma. Pienemmällä stadionilla pääsee lähelle peliä.
Amsterdam ArenA syksy 2013
Olin syksyn 2013 vaihdossa Amsterdamissa. Asuin kaukana keskustasta ja yliopistosta, mutta melko lähellä Ajaxin kotistadionia Amsterdam ArenAa, nykyistä Johan Cruijff Areenaa. Pyöräilin stadionille useamman kerran, mutta en koskaan oppinut järkevää reittiä. Meinasin joka ikinen kerta eksyä, kun fillaroin sinne puistojen ja esikaupunkialueiden läpi. Jostain se stadion aina vain putkahti esiin, nousi jylhänä ja pyhänä talojen välistä. Muistan, että stadionin liepeillä oli Espritin outlet ja juna-asema, jonka kioskilta ostin irtsareita.
Kävin vaihtoaikanani muutamassa pelissä. Olin seuran jäsenkin, piti liittyä että sai helpommin lippuja. Ajax ei voittanut ainuttakaan niistä peleistä, joissa kävin (kyseinen kausi alkoi Ajaxilta surkeasti mutta päättyi mestaruuteen). Amsterdamissa asuvana suomalaisena käytössä oli taikasana, jos small talkkasin paikallisten kanssa. Se taikasana oli Jari Litmanen.
BayArena marraskuu 2013
Vaihdon aikana tein pienen jalkapalloretken Saksan puolelle. Bundesliigaa, Schalke vastaan Stuttgart (tunnelmaltaan todennäköisesti paras futispeli jota olen ollut katsomassa) ja Mestarien liigaa, Bayer Leverkusen vastaan Manchester United. Yksin matkustava suomalaisnainen ei välttämättä ole se kaikkein tyypillisin futisturisti noissa paikoissa, joten sain osakseni muutamia ihmetteleviä kysymyksiä. Vastasin, että olin toimittaja (kuten olinkin, en vain töissä), koska se oli helpointa.
Leverkusenin BayArenalta poislähtiessäni ajauduin semikuumottavaan tilanteeseen. Matsi oli päättynyt ManU:n murskavoittoon. Takaisin kaupunkiin piti mennä junalla, jotka olivat tietysti ihan täynnä. Pääsin nousemaan vaunuun ensimmäisten joukossa. Ei ollut istumapaikkoja, olin vaunun perällä ja eteeni pakkautui iso joukko voitonhuumassa olevia, vähän humalaisia englantilaismiehiä. Muistan, että he lauloivat jotain Phil Jones -chänttiä. Hyvin todennäköistä, että vaunussa oli lisäkseni muitakin naisia, mutta mun muistikuvissa on vaunun perällä jumissa oleva minä ja edessä kymmeniä ManU-miehiä. Vieressä oleva miesporukka alkoi jutella, taas kerran kyseltiin että mistä ja miksi ja mitä hittoa. Jostain syystä koin tarpeelliseksi kertoa, että en kyllä lainkaan kannata Manchester Unitedia, vaan Arsenalia. Muistikuvani voivat tämänkin osalta olla hieman virheellisiä, mutta tuntui kuin koko vaunu olisi yhtäkkiä hiljentynyt ja kääntynyt katsomaan sitä hölmöä suomalaistyttöä, joka ManU-fanien joukossa päätti julistaa rakkauttaan Arsenaliin. Jälkikäteen olen miettinyt, että olisin kenties voinut pitää suuni kiinni. Loppumatkan sain kuunnella kuittailua ja naureskelua, ihan hyvässä hengessä toki.
Vicente Calderón toukokuu 2014
Ystäväni oli vaihdossa Madridissa, ja menimme yhdessä toisen ystäväni kanssa moikkaamaan häntä. Muistan tuolta reissulta monta kaunista hetkeä eikä jalkapallo pääse hetkien kärkikymppiin, mutta kerron nyt silti tarinani Vicente Calderónilta. Muistan, että stadion oli omituinen. Muistan, että mun paikka oli kummallisessa lasitetussa aitiossa, jossa ei mitenkään päässyt tunnelmaan kiinni. Sinne aitiotasolle kuljettiin hissillä. Atlético Madrid kohtasi Malagan ja olisi voitolla varmistanut La Ligan mestaruuden vuosien tauon jälkeen. Muistan, että odotin lähes varmoja mestaruusjuhlia. Mutta ei, peli päättyi tympeään tasuriin. Atlético varmisti mestaruutensa lopulta päätöskierroksella. Eivät viitsineet voittaa silloin, kun minä olin katsomassa, muistan ajatelleeni.
Saint Petersburg Stadium kesäkuu 2018
Ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa MM-kisareissuni, Pietari 2018. On paljon hyviä muistoja, mutta kaikkein parhaiten mieleeni on jäänyt vähemmän hyvä muisto (tai no, näin jälkikäteen se on lähinnä huvittava muisto): kun olimme kävelemässä metrolta stadionille, alkoi sataa kaatamalla vettä. Siis oikeasti kaatamalla, ei mitään pientä hipsuttelua. Stadionille oli jonkun verran matkaa eikä mihinkään päässyt sateensuojaan. Mulla oli jalassa sellaiset onnettomat tennarit, jotka imaisevat veden sisäänsä välittömästi. Sade loppui valehtelematta täsmälleen sinä hetkenä, kun olimme perillä. Peli (Venäjä vs. Egypti) oli hieno kokemus ja kaikkea, mutta päivän paras hetki taisi kuitenkin olla se, kun olimme päässeet takaisin hotellille ja sai ottaa märät kengät pois jalasta. Toiseen matsiin (Brasilia vs. Costa Rica) selvittiin onneksi kuivina.
