Kategoriat
Ajattelin tänään Oma elämä Urheilu

Muistoja jalkapallostadioneilta

Kirjoitus on alun perin julkaistu 15.5.2020.

Suosikkiasia: Arsenal FC 

Olen ikävöinyt jalkapalloa.

Olen tullut lopputulokseen, että se on ihan ok. Että tässä tilanteessa on ihan ok ikävöidä myös ”turhia” juttuja. Siis omasta näkökulmastani turhia, yhteiskunnallisesti, kulttuurisesti ja taloudellisesti jalkapallo on kaikkea muuta kuin turhaa.

Ja ehkä en lopulta edes ole ikävöinyt jalkapalloa itsessään, vaan normaaliutta. Tavallista elämää, jossa sopi harmitella sitä, kuinka lontoolaisella jättistadionilla juoksentelevat yksitoista miljonääriä taas kerran nyhjäsivät onnettoman tasapelin jotain hiton Bournemouthia vastaan. Elämää, jossa murheeksi riitti suosikkijoukkueelta tavoittamattomiin karkaava Mestarien liigan paikka.

Jalkapallosarjoja, niitä, joiden kausia ei vielä ole pysyvästi paketoitu, käynnistellään parhaillaan uudestaan. Saksan Bundesliigan on tarkoitus jatkua lauantaina 16. toukokuuta, Italian Serie A:n kesäkuun puolivälissä. Englannissa Valioliigan päättäjät yrittävät epätoivoisesti löytää ratkaisun siihen, että kausi voitaisiin pelata loppuun. Suomessa Veikkausliiga pääsee alkamaan tällä tietoa heinäkuussa, Kansallinen liiga 13. kesäkuuta.

Otteluita pelataan tyhjille katsomoille tai rajoitetulle yleisömäärälle. On uusia sääntöjä, joita pelaajien täytyy noudattaa, terveystarkastuksia, karanteeneja ja kättelykieltoja. Vaikka valmistauduttaisiin miten, lopputulos on kysymysmerkki. Toivotaan parasta, pelätään pahinta.

Minä en tiedä, onko jalkapallosarjojen aloittaminen näissä olosuhteissa järkevää. Tuskin tietää kukaan muukaan.

Sen tiedän, että miljoonille ihmisille jalkapallon paluu tarkoittaa sitä, että samalla palaa pieni pala normaaliutta. Vaikka erityisjärjestelyin käytävät matsit ovat edelleen surullisen kaukana oikeasta normaalista, valonpilkahdukselta ne silti tuntuvat.

Minä olen läpi tämän omituisen ajan tarrannut toivoon, että joskus saan taas isojen, vakavien ja oikeasti tärkeiden huolenaiheiden sijaan huolehtia asiasta, jolla ei ole mitään väliä: Arsenalista. Kyllä sekin hetki vielä tulee.

Sitä odotellessa muistoja jalkapallostadioneilta ympäri Eurooppaa.

Emirates ja Highbury syyskuu 2014

Surullinen kohtaloni on siis olla Arsenal-fani. Minkäs teet, kerran kun on värinsä valinnut ja sitä rataa. Vuonna 2014 olin Emiratesilla. Valioliigaa, Arsenal 2, Manchester City 2. Itse ottelu ei kuitenkaan ole se asia, jonka muistan parhaiten tuolta reissulta. Muistan, kuinka pari päivää aiemmin suunnistimme kaupunkipyörillä läpi Pohjois-Lontoon, suuntana Arsenalin maineikkaat kotikulmat. Keskellä Islingtonia korkeuksiin kohoava Emirates Stadium ympäristöineen on vaikuttava kokemus ottelupäivinä, mutta tuolloin tuntui kuin se olisi ollut vain meitä varten. Ympärillä ei ollut 60 000 ihmistä, vain muutama satunnainen ohikulkija ja pyhiinvaeltaja. Se oli sellainen pieni, hassu, täydellinen hetki elämästä, joka on painunut mieleeni.

Kun olimme aikamme pyörineet Emiratesilla, pyöräilimme kivenheiton päässä olevalla Highburylle, Arsenalin entiselle kotistadionille. Paikalla on nykyisin asuintaloja, mutta vanhasta stadionista, jalkapallon kodista, on jäljellä paloja West Standin ja East Standin ulkoseinistä. Löydettiin portti, mentiin sisään. Koskaan ei ehditty Highburylle oikeasti, mutta nyt seisoimme hetken siellä, jossa joskus pelasivat AdamsWrightBergkamp

Stamford Bridge helmikuu 2013

Käytiin Arsenalin pelissä (Mestarien liigaa vs. Bayern München, tappio). Samalle reissulle samaan kaupunkiin osui Euroopan liigaa, Chelsea vastaan Sparta Praha. Mentiin. Olimme kadottaneet pipomme (tai ainakin minä olin kadottanut, unohtanut lentokenttäbussiin), joten olimme reissun päältä ostaneet Arsenal-pipot korvia lämmittämään. Niissä oli Arsenalin logo, mutta olivat väriltään siniset. Chelsean väriset. Mutta eihän Stamford Bridgelle nyt siltikään sopinut astella millään lailla viholliseen viittaavassa vaatekappaleessa. Käänsimme siis pipojen logo-osat piiloon. Tuntui hyvältä, vähän kuin salaiselta agentilta; Chelsean pelissä, mutta salaa päällä oli Arsenalia.

Ei mitään muistikuvaa, mitä ottelussa tapahtui, mutta se täytyy myöntää, että Stamford Bridgellä oli hyvä tunnelma. Pienemmällä stadionilla pääsee lähelle peliä.

Amsterdam ArenA syksy 2013

Olin syksyn 2013 vaihdossa Amsterdamissa. Asuin kaukana keskustasta ja yliopistosta, mutta melko lähellä Ajaxin kotistadionia Amsterdam ArenAa, nykyistä Johan Cruijff Areenaa. Pyöräilin stadionille useamman kerran, mutta en koskaan oppinut järkevää reittiä. Meinasin joka ikinen kerta eksyä, kun fillaroin sinne puistojen ja esikaupunkialueiden läpi. Jostain se stadion aina vain putkahti esiin, nousi jylhänä ja pyhänä talojen välistä. Muistan, että stadionin liepeillä oli Espritin outlet ja juna-asema, jonka kioskilta ostin irtsareita.

Kävin vaihtoaikanani muutamassa pelissä. Olin seuran jäsenkin, piti liittyä että sai helpommin lippuja. Ajax ei voittanut ainuttakaan niistä peleistä, joissa kävin (kyseinen kausi alkoi Ajaxilta surkeasti mutta päättyi mestaruuteen). Amsterdamissa asuvana suomalaisena käytössä oli taikasana, jos small talkkasin paikallisten kanssa. Se taikasana oli Jari Litmanen.

BayArena marraskuu 2013

Vaihdon aikana tein pienen jalkapalloretken Saksan puolelle. Bundesliigaa, Schalke vastaan Stuttgart (tunnelmaltaan todennäköisesti paras futispeli jota olen ollut katsomassa) ja Mestarien liigaa, Bayer Leverkusen vastaan Manchester United. Yksin matkustava suomalaisnainen ei välttämättä ole se kaikkein tyypillisin futisturisti noissa paikoissa, joten  sain osakseni muutamia ihmetteleviä kysymyksiä. Vastasin, että olin toimittaja (kuten olinkin, en vain töissä), koska se oli helpointa.

Leverkusenin BayArenalta poislähtiessäni ajauduin semikuumottavaan tilanteeseen. Matsi oli päättynyt ManU:n murskavoittoon. Takaisin kaupunkiin piti mennä junalla, jotka olivat tietysti ihan täynnä. Pääsin nousemaan vaunuun ensimmäisten joukossa. Ei ollut istumapaikkoja, olin vaunun perällä ja eteeni pakkautui iso joukko voitonhuumassa olevia, vähän humalaisia englantilaismiehiä. Muistan, että he lauloivat jotain Phil Jones -chänttiä. Hyvin todennäköistä, että vaunussa oli lisäkseni muitakin naisia, mutta mun muistikuvissa on vaunun perällä jumissa oleva minä ja edessä kymmeniä ManU-miehiä. Vieressä oleva miesporukka alkoi jutella, taas kerran kyseltiin että mistä ja miksi ja mitä hittoa. Jostain syystä koin tarpeelliseksi kertoa, että en kyllä lainkaan kannata Manchester Unitedia, vaan Arsenalia. Muistikuvani voivat tämänkin osalta olla hieman virheellisiä, mutta tuntui kuin koko vaunu olisi yhtäkkiä hiljentynyt ja kääntynyt katsomaan sitä hölmöä suomalaistyttöä, joka ManU-fanien joukossa päätti julistaa rakkauttaan Arsenaliin. Jälkikäteen olen miettinyt, että olisin kenties voinut pitää suuni kiinni. Loppumatkan sain kuunnella kuittailua ja naureskelua, ihan hyvässä hengessä toki.

Vicente Calderón toukokuu 2014

Ystäväni oli vaihdossa Madridissa, ja menimme yhdessä toisen ystäväni kanssa moikkaamaan häntä. Muistan tuolta reissulta monta kaunista hetkeä eikä jalkapallo pääse hetkien kärkikymppiin, mutta kerron nyt silti tarinani Vicente Calderónilta. Muistan, että stadion oli omituinen. Muistan, että mun paikka oli kummallisessa lasitetussa aitiossa, jossa ei mitenkään päässyt tunnelmaan kiinni. Sinne aitiotasolle kuljettiin hissillä. Atlético Madrid kohtasi Malagan ja olisi voitolla varmistanut La Ligan mestaruuden vuosien tauon jälkeen. Muistan, että odotin lähes varmoja mestaruusjuhlia. Mutta ei, peli päättyi tympeään tasuriin. Atlético varmisti mestaruutensa lopulta päätöskierroksella. Eivät viitsineet voittaa silloin, kun minä olin katsomassa, muistan ajatelleeni.

Saint Petersburg Stadium kesäkuu 2018

Ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa MM-kisareissuni, Pietari 2018. On paljon hyviä muistoja, mutta kaikkein parhaiten mieleeni on jäänyt vähemmän hyvä muisto (tai no, näin jälkikäteen se on lähinnä huvittava muisto): kun olimme kävelemässä metrolta stadionille, alkoi sataa kaatamalla vettä. Siis oikeasti kaatamalla, ei mitään pientä hipsuttelua. Stadionille oli jonkun verran matkaa eikä mihinkään päässyt sateensuojaan. Mulla oli jalassa sellaiset onnettomat tennarit, jotka imaisevat veden sisäänsä välittömästi. Sade loppui valehtelematta täsmälleen sinä hetkenä, kun olimme perillä. Peli (Venäjä vs. Egypti) oli hieno kokemus ja kaikkea, mutta päivän paras hetki taisi kuitenkin olla se, kun olimme päässeet takaisin hotellille ja sai ottaa märät kengät pois jalasta. Toiseen matsiin (Brasilia vs. Costa Rica) selvittiin onneksi kuivina.

Joskus vielä… (Tämä oli se jälkimmäinen MM-ottelu, se, jonka sain katsoa kuivissa vaatteissa ja kengissä.)
Kategoriat
Hassua Sarjat

Miksi pahikset ovat niin huonoja tappamaan ja muita tärkeitä tv-kysymyksiä

Kirjoitus on alun perin julkaistu 18.3.2020 Lilyssä.

Suosikkiasia: tärkeät kysymykset ja tv-sarjat

Kuva: Brooklyn Nine-Nine / FOX*

Tässä on ollut aikaa pohtia suuria ja äärimmäisen tärkeitä kysymyksiä. Siis äärimmäisen tärkeitä. Kuten…

1. Miksi tv-sarjapahikset ovat niin huonoja tappamaan? Tai paremminkin; miksi tv-sarjapahikset ovat niin huonoja tappamaan päähenkilöitä? Sellaiset sarjan kannalta vähäpätöisemmät hahmot kohtaavat loppunsa kyllä oikein tehokkaasti, mutta mitä päähenkilöihin tulee, pahikset ovatkin yhtäkkiä täysin epäpäteviä. Tai sitten he yrittävät keksiä jotain superluovia tappamistapoja. Hei, jätänpä tämän sankarin kuolemaan vähitellen täyttyvään uima-altaaseen. Ja aina sankari ehtii pelastaa itsensä!

2. Kun tv-sarja-FBI-agentti menee pidättämään pahista, miksi hitossa hän huutaa jo kaukaa FREEZE, FBI. Ja pahis lähtee tietysti karkuun. Miksei FBI-agentti vain leppoisasti kävele pahiksen viereen ja sano sitten asiaansa? Olisi paljon helpompia kyseiset pidätystilanteet.

3. Miten naispoliisit kykenevät jahtaamaan pahiksia korkokengät jalassaan? Käyttääkö joku tosielämän poliisi työvuoronsa aikana korkokenkiä? Siis jos on mahdollista, että työvuoron aikana joutuu jahtaushommiin. Kuuluuko tv-sarjapoliisien koulutukseen korkokenkäjuoksua?

4. Kuka korvaa ne vahingot, jotka syntyvät takaa-ajokohtauksien seurauksena? Siis kaikki ne lyttyyn menneet autot ja rikkinäiset torikojut (torikojut kärsivät aina)?

5. Miksi ”köyhät” tv-perheet asuvat aina hienoissa loft-asunnoissa? On tilaa ja tiiliseiniä ja tyylikkään boho-henkisiä sisustuksia, ja pitäisi muka uskoa, että nämä poloiset heput ovat pennittömiä. (Looking at you, Gossip Girl.)

6. Miksi tv-sarjatyyppien häissä / hautajaisissa / valmistujaisjuhlissa / synttäreillä / ristiäisissä / juhlissa X on aina vain ja ainostaan tv-sarjatyypin tv-sarjakamut, ei esimerkiksi perheenjäseniä?

7. Miksi työpaikoille sijoittuvien sarjojen hahmot ovat aina toistensa parhaita (ja ainoita?) ystäviä?

8. Miten yhdessä pikkukylässä X voi tapahtua niin paljon murhia?

9. Miksei kukaan tv-sarjatyyppi koskaan juo tilaamaansa juomaa loppuun asti?

10. Miksi kaikilla tv-sarjatyypeillä on kantabaari? (Oikeasti olen kateellinen, sillä suuri elämäntavoitteeni on hankkia itselleni kantabaari.)

11. Miksi tv-sarjatyypit eivät koskaan lukitse ovia, kun he harrastavat seksiä keittiönpöydällä / työpaikan kahvihuoneessa / sen kantabaarin ruokakomerossa / missä vain tilassa, mihin kuka tahansa voi tulla?

12. Okei, tv-sarjatyypit puhuvat puhelimessa, he sopivat tapaavansa. Missä ja monelta? En tiedä, koska tv-sarjatyypit eivät koskaan selvitä näitä asioita sen puhelun aikana. HYVÄT SARJATYYPIT, MITEN TE TIEDÄTTE MISSÄ TAPAATTE? Laitatteko puhelun jälkeen WhatsApp-viestin?

13. Ja siis miksei kukaan koskaan hyvästele puhelun päätteeksi?

Okei, ei mulla muuta. Palataan. Heippa. (Ei ollut lainkaan vaikeaa, arvon kohta 13.)

*Kuva: mainio Brooklyn Nine-Nine (Suomi-Netflixissä viisi kautta) sisältää mahdollisesti kantabaareja, korkokenkäjuoksua, liian aikaisin huudettuja FREEZE NYPD:itä, epäpäteviä  pahiksia ja työpaikkabestiksiä. Cool cool cool cool cool cool.

Kategoriat
Ajattelin tänään Hassua Sarjat

Netflix-tärppejä, YouTube-kuoppia ja hyvän mielen sarjoja

Kirjoitus on alun perin julkaistu 15.3.2020 Lilyssä.

Suosikkiasioita ikävien asioiden keskelle

Kuva: Crashing / Channel 4 / Netflix

En oikein tiedä mitä sanoa vallitsevasta tilanteesta. Ajatukset heittelevät. Yksi hetki mietin että mitä hittoa täällä tapahtuu, mietin kaikkia niitä ihmisiä jotka menettävät töitään ja joutuvat huolehtimaan toimeentulostaan, mietin  ihmisiä jotka sairastuvat, mietin riskiryhmiä ja sairaaloissa uurastavia lääkäreitä ja hoitajia, mietin maailmantaloutta ja säilyketölkkejä ja sosiaalista eristäytymistä ja etätöitä ja lopetettuja urheilusarjoja ja sitä, onko tämä vasta alkua. Kauan tämä kestää, mitä tapahtuu seuraavaksi ja mitkä ovat pienet ja isot ja isommat vaikutukset.

Ja sitten toinen hetki mietin, että kyllä tämä tästä, kaikki kääntyy vielä hyväksi, tästäkin selvitään. Pysy kotona, pese käsiä, kuuntele viranomaisia, auta muita. Älä ole idiootti, älä ole itsekäs, älä panikoi.

Koska en osaa sanoa mitään järkevää, teen sitä, mitä osaan. Kirjoitan höpsöjä juttuja sarjoista ja YouTube-kuopista ja suosikkiasioista.

Seuraa siis pari viime aikoina hyväksi havaittua sarjatärppiä ja yksi (kerrankin) semijärkevä YouTube-kuoppa. Ja lista hyvän mielen sarjoista… koska hyvän mielen sarjat ovat parasta aina mutta erityisen tarpeellisia juuri nyt.

Eliten kolmoskausi (Netflix)

Ensimmäiset eristäytymispäiväni kuluivat espanjalaissarja Eliten kolmannen kauden kanssa. Se on edelleen – kuten kakkoskaudesta kirjoitin – ”koukuttava, epärealistinen, ylidramaattinen kauniiden teini-ihmisten sekamelska”, mutta kaikessa sekopäisyydessään just pätevää viihdettä. Kolmoskausi ei tosin mun mielestä ollut niin hyvä kuin kaksi ensimmäistä, mutta ihan kelpo kumminkin.

Netflix ei ole virallisesti ilmoittanut Eliten jatkosta, mutta mediatietojen mukaan neljäs ja viides kausi on jo tuotannossa. Niissä nähdään mitä ilmeisimmin kokonaan uusi näyttelijäjoukko, joten adiós suosikkityyppini Carla ja Ander.

Eliten kolme kautta löytyy Netflixistä. (Yllä oleva kolmoskauden traileri sisältää spoilereita niille, jotka eivät ole nähneet kahta edellistä.)

Crashing (Netflix)

Brittikomedia Crashing (2016) on ollut mun Netflix-listalla pienen ikuisuuden, mutta en ole koskaan ottanut asiakseni katsoa sitä. Nyt otin ja katsoin ja se oli oikein hauska. Sarjassa on vain kuusi jaksoa, joten se on nopeasti tsekattu. Laatutakuuna mainittakoon se, että Crashingin luoja, käsikirjoittaja ja pääosan esittäjä on Phoebe Waller-Bridge.

Crashingin kuusi jaksoa katsottavissa Netflixissä.

Burden of Truth (Yle Areena)

Burden of Truth (suom. Totuuden taakka) on Yle Areenasta löytyvä kanadalainen draamasarja. Se kertoo lakihässäköistä, nuoresta asianajajasta, menneisyyden haamuista, pikkukaupungin ihmisistä ja perhesuhteista. Siinä on pääosassa Kristin Kreuk, joka oli silloin joskus vuonna yksi ja kaksi Smallvillen ja Lana Langin aikoihin yksi kauneimmista näyttelijöistä jonka tiesin. Ja on sitä edelleen!

Rehellisyyden nimissä Burden of Truth oli välillä vähän tylsä, välillä vähän epäuskottava ja välillä vähän vähemmän loistavia näyttelijäsuorituksia sisältävä, mutta yhtä kaikki, ihan kelvollinen sarja se oli. Tosin jos lakisarjat eivät kiinnosta lainkaan, niin kannattaa skipata.

Yle Areenasta löytyy tähän mennessä valmistuneet kolme kautta, joissa jokaisessa on kahdeksan jaksoa.

Open Door / Architectural Digest (YouTube)

Viime aikojen suosikki YouTube-kuoppani on ollut Architectural Digest -lehden YouTube-sarja Open Door, jossa julkkikset esittelevät AD:lle kotejaan. Eli vähän kuin MTV:n Cribs, mutta kodit ovat miljoona kertaa tyylikkäämpiä ja arkkitehtuurisesti kiinnostavia. Eikä kukaan ole ainakaan toistaiseksi näkemissäni jaksoissa sanonut että this is where the magic happens.

Tuoreimmassa jaksossa oli näyttelijä Dakota Johnson ja Dakota hei, saisinko muuttaa sun luokse? Kuinka hurmaava koti! En jaksa fiilistellä valtavia palatseja, tykkään enemmän persoonallisista ja kotoisista asumuksista.

Toinen suosikeistani on ollut näyttelijä Shay Mitchellin kotikierros.

Catch and Kill: Lies, Spies and a Conspiracy to Protect Predators / Ronan Farrow

Kirjoitin viimeksi Catch and Kill -podcastista, jossa tutkiva journalisti Ronan Farrow perkaa tapaus Harvey Weinsteiniä ja siihen liittyviä hurjia käänteitä. Podcast pohjautuu Farrow’n kirjoittamaan Catch and Kill -kirjaan, ja koska vihdoin sain sen käsiini, pitää suositella sitäkin. Aiheeltaan tietysti ikävä, mutta kirjana vallan mainio ja mainiosti kirjoitettu.

Hurraa hyvän mielen sarjat!

Nyt jos koskaan kaipaamme hyvän mielen sarjoja. Naurua ja iloa, hassua huumoria, lämminhenkistä komediaa, iloisia rakkaustarinoita.

Tässä pari omaa suosikkiani (lista on kovin Netflix-painotteinen koska se mulla on käytössä):

  • Parks and Recreation (HBO&Amazon Prime)
  • Derry Girls (Netflix)
  • Schitt’s Creek (ei edelleenkään katsottavissa Suomessa mitä hittoa)
  •  New Girl (Netflix – tosin vain kaudet 4, 5 ja 7, mikä on tympeää)
  • Unbreakable Kimmy Schmidt (Netflix)
  • Anne with an E (Netflix)
  • The Good Place (Suomen Netflixissä kaksi kautta)
  • Sex Education (Netflix)
  • The Marvelous Mrs. Maisel (Amazon Prime)

Kehittävää ajanvietettä

Viimeisenä ilmainen ja kehittävä vinkki eristyksien ja karanteenien tylsiin hetkiin. Tarvitset vain kynän ja paperia, voit pelata yksin tai yhdessä tai etäyhteydellä, ottaa aikaa tai et, pelata palkinnoilla tai ilman.

Eli kirjoita ylös kaikki Yhdysvaltojen osavaltiot. Go! Montako muistat? Niitä pitäisi olla 50.

Peliä voi pelata myös Euroopan / Afrikan / Aasian / Etelä-Amerikan valtioilla. Tai hedelmillä, automerkeillä, nisäkkäillä, 1980-luvun rockbändeillä, parhaan elokuvan Oscar-voittajilla, ihan sama millä.

PS. Olkoon ohjenuoramme tähän tilanteeseen sama kuin elokuvaklassikko High School Musicalin nuorilla:

We’re All In This Together.

Siis nimenomaan tämä jalo sanoma, ei se, että lähdetään kaikki yhdessä tanssimaan koulujen jumppasaleihin. Se olisi huono idea.

LUE MYÖS: