Kategoriat
Ajattelin tänään Hassua Oma elämä

Vastalääke tuomioselailuun ja maailmantuskaan: kolmen koon sääntö

Kirjoitus on alun perin julkaistu 12.10.2020 Lilyssä.

Suosikkiasioita: komedia ja kissanpennut

HS:n Nyt-liite teki tovi takaperin jutun doomscrollingista, tuomioselailusta.

”Tuomioselailuksi” vapaasti kääntyvällä doomscrollingilla tarkoitetaan ihmisten tapaa, jossa selataan (eng. scroll) loputtomasti uutissovelluksia, Twitteriä ja muuta sosiaalista mediaa ja luetaan huonoja uutisia, jutussa kuvattiin ja jatkettiin:

Synkkien uutisten selailun jälkeen olo on ahdistunut.

Jep jep jep, kuulostaa tutulta.

Hei, olen Maisa ja olen tuomioselaaja.

Mutta camoon, voiko tässä maailman tilassa olla mitään muuta?! Sitä on melkein lähtökohtaisesti tuomioselaaja, jos yhtään yritää seurata maailman tapahtumia. On vaikeaa päästä pakoon huonoja uutisia, kun niitä vyöryy päälle oikealta ja vasemmalta.

Voisin tietysti sulkea Twitterin ja olla lukematta uutisia. Ongelma vain on se, että jo töidenkin puolesta on pakko olla ainakin jollain tasolla kartalla Suomen ja maailman tapahtumista, ja Twitter on tärkeä työväline.

Melkoista selittelyä, hyvä minä. Koska eihän kukaan pakota sinua, siis minua, selaamaan Twitteriä myös vapaa-ajalla ja lukemaan ikävien uutisten armadaa ennen nukkumaanmenoa. Ja se, että kiusaan itseäni katsomalla erään ex-tosi-tv-tähden narsistisia egonpönkityspuheita on ihan oma valinta. Samoin se, että puhelimessani on uutishälyt päällä ja joka päivä se hälyttää uusista tartuntaluvuista. 227, 235, 269, 214.

Pandemiaa, kuolemaa, terveyshuolia, työttömyyttä, taantumaa, rasismia, misogyniaa, ilmastomuutosta, väkivaltaa, sotaa… surua, murhetta, epäkohtia ja huolta uutiset täynnä. Ei ihme, että jengi ahdistuu.

Kun herään aamulla, ensimmäinen ajatukseni on tsekata Twitteristä, mitä kaikkea yön aikana on ehtinyt tapahtua ja mennä pieleen. Hiton 2020.

Nyt-liitteen jutussa siteerattiin psykologi Amelia Aldaoa, joka oli NPR:n haastattelussa suositellut aikarajoja yhdeksi lääkkeeksi tuomioselailuun.

— Haluat tietää, mitä maailmassa tapahtuu, joten ei ole ratkaisu olla koskaan menemättä verkkoon uudelleen, vaan löytää rajat, Aldao ohjeisti NPR:llä.

Hyvä neuvo, tietysti. Tiedän, että mun pitäisi vähentää uutissovellusten ja Twitterin selaamista huomattavasti. Voisin aloittaa vaikka siitä, että en selaisi Twitteriä iltaisin. Maailmantuska on harvoin hyvä unikaveri.

On mulla onneksi omatkin keinoni taistella tuomioselailua ja maailmantuskaa vastaan. Tärkeimpänä kolmen koon sääntö. Ei kylmä, koho, kompressio vaan komedia, kissanpennut ja kiitollisuus.

K1, komedia:

Katson jo valmiiksi paljon komediasarjoja, mutta sen lisäksi olen ujuttanut mun Twitter-seurattavien joukkoon hauskoja tyyppejä. Eli uutisvyöryn välistä Twitter-seinälleni pompsahtelee iloa ja naurua. Tällä hetkellä mun suosikkityyppi Twitterissä on koomikko Meg Stalter. Ennustan hänelle loistavaa komediauraa,hauskin tyyppi aikoihin. Hänen videonsa ja hullunkuriset hahmonsa piristävät aina päivää. Toinen suosikkini on nykyään Late Night with Seth Meyersin käsikirjoitustiimiin kuuluva Jeff Wright.

IG-tilini on melko harmiton, mutta tällä tietoisella komediakikalla myös Twitteristä tulee vähän hauskempi paikka. En minä pandemiaa ja muuta ikävää karkuun pääse, mutta ainakin voin ikävien uutisten välissä ilostuttaa mieltäni parin minuutin huumoripaloilla.

Just nyt  ilostuttaa sekin, että Saturday Night Liven uusi kausi on alkanut. Kun jenkkipolitiikkaa ja vaaleja kuitenkin tulee seurattua, ainakin SNL:n kautta tapahtumille voi myös (yrittää) nauraa. Katson usein myös vanhoja SNL:n sketsejä, ne toimivat hyvänä reset-nappulana maailmantuskaa vastaan.

K2, kissanpennut:

Maailmassa ei ole montaa parempaa asiaa kuin kissanpennut.

Seuraan IG:ssä My Foster Kittens -tiliä. Nikki Martinez -niminen nainen pelastaa ja hoitaa kissoja, ja etsii niille koteja, on siis kissojen kasvattiäiti. Samaa tekevät ainakin Beth Stern ja Hannah Shaw. Niin hölmöltä kuin se ehkä kuulostaakin, nämä kissatilit valavat minuun uskoa paremmasta maailmasta. Täällä saattaa olla juuri nyt paljon surua ja murhetta, mutta myös ihmisiä, jotka ottavat avuttomia kissareppanoita koteihinsa, rakastavat ne kuntoon ja etsivät poloisille kodin.

Kissanpentu-K:n alle mahtuu kaikki muutkin osoitukset siitä, että maailmassa on paljon hyvää ja ihmiset ovat hyviä, vaikka ei aina vaikutakaan siltä. Ujutan myös tästä hyvästä ja kauniista muistuttavia tilejä omaan Twitter-virtaani uutissaittien sekaan. Hyvä ja hyvät ihmiset tasapainottavat surua ja murhetta.

K3, kiitollisuus:

Isossa kuvassa maailmalla menee juuri nyt kovin huonosti, mutta eihän se saa estää tuntemasta kiitollisuutta kaikesta, mikä omassa elämässä on hyvin. Loppujen lopuksi tehokkain vastalääkkeeni tuomioselailuun lienee se, että suljen somen ja uutissaitit ja katson ympärilleni.

Kuvat: koska eläinkuvien katsominen on aina hyvästä mutta etenkin just nyt… kuvissa meidän perheen kaunista ja hyvää, porukoiden kissa Masi. Täysin objektiivisen mielipiteeni mukaan Masi on kissoista paras.

LUE MYÖS:

Kategoriat
Musiikki Suosittelen

F**k you -kappaleiden voima

Kirjoitus on alun perin julkaistu 26.7.2020 Lilyssä.

Suosikkimusiikkia: The Chicks, Taylor Swift ja fuck you -kappaleet

Jos mulla olisi minkäänlaisia musikaalisia lahjoja, kirjoittaisin todellakin fuck you -kappaleita. Tiedättehän, kappaleita kaikille ikäville tyypeille, jotka ovat tehneet tai sanoneet jotain ikävää ja joille voisin sitten haistatella mukavan katarttisesti laulun muodossa.

Olen edelleen sitä mieltä, että voimaannuttavat tsemppibiisit ovat kappaleista parhaimpia, mutta fuck you -kappaleet tulevat seuraavana. Tai itseasiassa ne ovat tsemppibiisien yksi alakategoria; mikä olisikaan voimaannuttavampaa ja tsemppaavampaa kuin mahdollisuus musikaaliseen kostoon? Petit ja jätit ja satutit, mutta minäpä nousin kuin hiton feeniks ja kirjoitin kaiken päälle hittibiisin, jossa vähän pesen likapyykkiä siitä millainen munapää olet! (Asiaa auttaa tietysti, jos on menestyvä maailmantähti jonka fuck you -kappaleilla on miljoonayleisö, mutta ei nyt takerruta pikkuseikkoihin.)

Kesän mylleryksen seurauksena nimensä Dixie Chicksistä The Chicksiksi pelkistänyt yhdysvaltalainen countrypop-yhtye julkaisi tovi takaperin ensimmäisen uuden albuminsa 14 vuoteen. Ja miten loistelias fuck you -levy The Chicksin Gaslighter onkaan! Olen kuunnellut sitä repeatillä viimeisen viikon.

Laulaja  Natalie Maines käsittelee levyllä ilmeisen riitaista avioeroaan (ex-mies, näyttelijä Adrian Pasdar – lyriikoiden mukaan – petti ja satutti ja oli munapää). Maines ei turhia kaunistele vaan antaa palaa. Etenkin nimikkokappale Gaslighter ja miehen pettämisestä kertovat Sleep at Night ja Tights on My Boat ovat fuck you, sitä saa mitä tilaa -kappaleiden aatelia. Niiden lyriikat ovat sellaista woah, kuulinko oikein? -tykitystä.

Maines saa fuck you -kappaleilleen vielä uuden fuck you -bonustason: levy on saanut faneilta ja kriitikoilta loistavan vastaanoton. Ja siis ei Gaslighter ole pelkästään fuck you’ta, vaan se pitää sisällään myös esimerkiksi varsin ajankohtaisen March March -kappaleen (joka tosin on sekin melkoinen fuck you tietyille ihmisille).

Toinen viime päivien uusi suosikkilevyni on Taylor Swiftin yllätysjulkaisu folklore. Ei ehkä niin perinteisiä ja suorasanaisia fuck you -kappaleita, mutta toisaalta kaiken Taylorin niskaansa saaman kuran jälkeen pelkästään se, että hän tekee menestyksekkäästi omaa juttuaan (ja omistaa nykyään kappaleidensa oikeudet itse) on ihan pätevä fuck you melko moneen suuntaan.

Ja löytyy folklore-levyltäkin tyylipuhdas fuck you -kappale, alla oleva mad woman. Kaikkineen levy alleviivaa sitä, kuinka taitava kirjoittaja ja tarinankertoja Taylor Swift on. Mad womanin lisäksi pidän kovasti esimerkiksi the last great american dynasty -kappaleesta, jossa on siinäkin vähän voimaannuttavaa fuck you’ta.

PS. Tässä kun olen tarkemmin asiaa pohtinut, olen tullut lopputulokseen että mun fuck you -kappaleet olisivat melko noloja ja hyvin spesifejä. Ei mitään sellaisia muiden tilanteisiin yleistettävissä olevia veisuja, vaan vuosikausia muhineista naurettavista pikkujutuista kumpuavia avautumisia. Eli odota vaan sinä ala-asteen opettajani jonka epäreilu päätös pilasi mun kutosluokan – The Chicksin Tights on My Boatia lainatakseni – You’re gonna get what you got comin’ to ya.

PPS. The Chicksistä puheen ollen: yksi kaikkien aikojen paras fuck you -kappale on ikuisesti Not Ready To Make Nice, yhtyeen vuodelta 2006 peräisin oleva hitti. Sen taustalla oleva tarina on huippu (olen kirjoittanut tämän aiemminkin): yhtye ajautui vuonna 2003 valtavan skandaalin keskelle, kun Natalie Maines kritisoi Lontoon-keikalla Yhdysvaltain silloista presidenttiä George W. Bushia ja alkamassa ollutta Irakin sotaa.

”Just so you know, we’re on the good side with y’all. We do not want this war, this violence, and we’re ashamed that the President of the United States is from Texas”, Teksasista kotoisin oleva Maines välispiikkasi.

Fanit, media ja sponsorit suuttuivat. Seurasi mittava Dixie Chicks -boikotti: monet radioasemat kieltäytyivät soittamasta yhtyeen kappaleita, entiset fanit tuhosivat cd-levyjään ja yhtyeen jäsenet saivat tappouhkauksia. Tukeakin tuli, mutta varsinkin konservatiivisten country-fanien silmissä Dixie Chicksista oli tullut vihollinen numero yksi.

Kohun keskellä Maines pyysi julkisesti anteeksi presidentti Bushilta, muttei missään vaiheessa perääntynyt alkuperäisestä kommentistaan. Kuukautta myöhemmin Maines kertoi tv-haastattelussa olevansa ylpeä lausunnostaan  ja seisovansa sen takana – vaikka se oli lähes tuhonnut yhtyeen koko uran.

Kolme vuotta myöhemmin, maaliskuussa 2006 yhtye julkaisi Not Ready To Make Nicen. Se oli täydellisen voimaannuttava vastaisku täysin ylimitoitetuksi paisuneeseen kohuun.

I made my bed, and I sleep like a baby
With no regrets, and I don’t mind saying
It’s a sad, sad story
When a mother will teach her daughter
That she ought to hate a perfect stranger
And how in the world
Can the words that I said
Send somebody so over the edge
That they’d write me a letter
Saying that I better
Shut up and sing
Or my life will be over?

Parasta on se, kappaleesta tuli valtava hitti; se voitti kolme Grammya, muun muassa vuoden kappaleesta. Yhtye on siis jo kauan aikaa sitten edennyt fuck you -kappaleiden fuck you -bonustasolle.

LUE MYÖS:

Kategoriat
Ajattelin tänään

Etuoikeutetun kuviteltu talk show ja ikävät kysymykset

Kirjoitus on alun perin julkaistu 3.6.2020 Lilyssä.

Mulla on yksi vähän höpsö tapa. Kun puuhailen jotain itsekseni, vaikka tiskaan tai käyn suihkussa, kuvittelen usein että olen vieraana talk show’ssa. Tässä pääni sisäisessä talk show’ssa minä sitten selitän milloin mitäkin, otan kantaa päivänpolttaviin aiheisiin tai kerron hassuja tarinoita. Tavallisesti talk show -vierailuitani juontavat joko Conan O’BrienTrevor Noah tai Stephen Colbert, joten mielikuvituskeskusteluni tapahtuvat tietysti englanniksi.

Sanoin, että tapa on vähän höpsö, mutta on se myös ihan hyödyllinen. Se pakottaa nimittäin oikeasti miettimään ja jäsentämään omia ajatuksia. Kun Suomessa tai maailmalla tapahtuu jotain, näiden kuviteltujen talk show -visiittien kautta yritän muodostaa tapahtuneesta jotain järjellistä sanottavaa. Mietin, miten kommentoisin aihetta, jos minulta kysyttäisiin siitä studioyleisön ja tv-katsojien edessä. Miten ottaisin julkisesti, omilla kasvoillani ja omalla nimelläni kantaa ja miten perustelisin mielipiteeni?

Viime päivät talk show’ssa on keskusteltu rasismista, poliisiväkivallasta ja Yhdysvaltojen mielenosoituksista. Ja todella haluaisin, että minulla olisi asiasta asiantuntevia, perusteltuja ja millään lailla hyödyllisiä ajatuksia ja kannanottoja, mutta tuntuu, että päädyn aina vain piiloutumaan ja käpertymään itseeni. Päivittelen Conanille, että mitä hyödyllistä minä, valkoihoinen ja vaaleatukkainen, kaikin puolin etuoikeutettu suomalaisnainen muka voisin tuoda tällaiseen keskusteluun. Mitä minä muka ymmärrän vuosisatoja kestäneestä syvälle rakenteisiin juurtuneesta rasismista? En yhtään mitään. Miten minä voisin aidosti ymmärtää pelon, väsymyksen ja vihan syitä, minullehan poliisi ja virkavalta tarkoittavat ihmisiä, jotka auttavat, eivät tapa ja vahingoita.

Näin sen videon, näen mielenosoitukset, näen mustat ruudut Instagramissa, näen Twitter-keskustelut ja artikkelit. Ja yritän jäsentää omia ajatuksiani, mutta ajatukset palautuvat usein minuun itseeni. Miten vaivautuneeksi rakenteellisen rasismin ajatteleminen minut saa. Miten ikävältä minusta tuntuu, kun on pakko katsoa peiliin ja nähdä omat vikani ja oma roolini itseäni hyödyttävässä systeemissä. Tämäkin kirjoitus käsittelee minua ja minun tunteitani.

Minua hävettää myöntää, että olin jättää tämän kirjoituksen julkaisematta, koska pelotti jos sanon jotain väärää. Koska toki, minustahan tässä on kyse.

Mikä etuoikeus on edes pohtia tuollaisia tässä maailmantilassa. Pohtia, että sanonko jotain väärää, voinko kirjoittaa tästä vai pitäisikö nyt kuitenkin vaan sivuuttaa koko aihe ja höpistä Parks and Recreationista ja romanttisista komedioista ja Netflix-sarjoista. Koska niistähän minä tässä blogissa yleensä kirjoitan, en ota kantaa oikeastaan mihinkään oikeaan, vain tv-sarjoihin ja Disney-prinsessoihin.

Mietin, onko minulla oikeutta kirjoittaa tästä. Ja sitten kun käännän katseen omasta navastani, mietin miksi minulla muka olisi oikeus olla hiljaa.

En ole koskaan ymmärtänyt tai koskaan ymmärrä, miltä rasismi tuntuu ja miten se vaikuttaa omaan elämään, yhteisöön, perheeseen, tapoihin, työhön, ulkona kävelemiseen, ihmisten tapaamiseen, kotona olemiseen, ihmissuhteisiin, koulutukseen… voin kuitenkin oppia, kuunnella, lukea, yrittää ymmärtää ja valistaa itseäni. Tai paremminkin: minulla on velvollisuus valistaa itseäni.

Luin Esquiresta ex-olympiasprintteri Chris Lambertin kirjoituksen A Letter To My White Friends:

”Stop pretending there is no problem just because it doesn’t affect you. Because doing that is what makes you the problem”, Lambert kirjoitti.

”You don’t have to speak for black culture; you have to speak about white culture. You don’t have to march, to write signs, to revolt; you just need to not be silent, and for this you need to know yourselves”.

Luin Mireille Cassandra Harperin Twitter-threadin 10 Steps To Non-Optical Allyship:

”Understand that coming to terms with your own privilege will not be a pretty or fun experience. It is necessary to feel feelings of guilt, shame and anger throughout the process”, yksi askeleista kuului.

Tuntuuhan se ikävältä kun tajuaa, ettei kaikesta muka-suvaitsevaisuudestaan huolimatta olekaan lainkaan täydellinen liittolainen. Olen kyllä tiedostanut olevani etuoikeutettu, mutta en usko että olen koskaan oikeasti pysähtynyt ajattelemaan mitä se tarkoittaa. Ja mitä sen etuoikeuden kääntöpuolella on.

Tiedän, että tämä koko kirjoitus on ollut minä-keskeistä itkuvirttä ja itsereflektointia, joka tulee vuosia liian myöhään. Kyllähän minä olin lukenut kaikista niistä kymmenistä mustista miehistä ja naisista, jotka poliisit olivat tappaneet ennen George Floydia. Kyllähän minä tiesin, että vaikka minun kuplassani Suomi on lintukoto verrattuna Yhdysvaltoihin, täälläkin ihmiset joutuvat kohtaamaan rasismia päivittäin. Ja tiesin, ettei rasismi ole pelkästään rasistisia ilmaisuja, haukkumasanoja ja poliisiväkivaltaa, se on myös pieniä, tiedostamattomia reaktioita ja mikroaggressioita.

Miksi minun sitten piti nähdä, kun poliisi painaa maassa makaavaa miestä polvella 8 minuuttia ja 46 sekuntia, ennen kuin oikeasti kunnolla heräsin todellisuuteen ja aloin kunnolla valistaa itseäni?

Tuohon kysymykseen en talk show’ssa pysty vastaamaan tavalla, joka esittäisi minut mitenkään positiivisessa valossa.

Monissa how to be an ally -listauksissa kehotetaan ensin ymmärtämään ja hyväksymään etuoikeutetun asemansa ja sitten valistamaan itseään; opiskelemaan historiaa, lukemaan, kuuntelemaan.

Näistä olen aloittanut oppimisen:

Netflixistä löytyvä Ava DuVernayn ohjaama dokkari 13. lisäys.

Angie Thomasin nuortenkirja The Hate U Give.

Trevor Noah

Conan O’Brienin vieraana ollut Van Jones: