Hei! Perustettiin ystäväni Sonjan kanssa kansainvälisiin sarjoihin pureutuva podcast, Spoilerivaroitus nimeltään.
Löytyy Spotifysta, uusi jakso joka torstai. Ollaan ehditty jo perkamaan omat suosikkisarjat ja aukot sarjasivistyksessä sekä Euphorian kolmoskausi ja The Testaments.
Jos sarjapuhe kiinnostaa, ottakaa kuunteluun. Ekat jaksot ovat pientä säätöä ja hakemista, mutta opitaan nopeasti❤️
Spoilerivaroitus löytyy täältä. Ja Instagramista @spoilerivaroitus !
Meidän esittelyteksti:
Spoilerivaroitus! Tässä podcastissa spoilataan todennäköisesti myös sun suosikkisarjasi. Mitkä sarjat puhuttavat ja miksi? Mitä Netflixistä kannattaa katsoa? Mitä HBO:n draamoissa tapahtuu – ja mitä mieltä me olemme juonenkäänteistä? Oppaanasi kiinnostavimpien ja kuumimpien kansainvälisten sarjojen maailmaan ovat Maisa ja Sonja, kaksi toimittajaa ja tv-alan ammattilaista.
Maisa rakastaa lämpimiä rakkaustarinoita ja leppoisia komedioita eikä halua katsoa mitään liian pelottavaa tai ahdistavaa – paitsi että katsoo kuitenkin. Maisan suosikkisarja on Parks and Recreation ja hän ajattelee New Girlin Nick Milleriä vähintään kerran viikossa. Maisa ei ole katsonut Sopranosia ja kokee tästä huonoa omaatuntoa. Voiko hän oikeasti kutsua itseään sarjafaniksi, jos hän ei ole nähnyt kaikkien aikojen parasta sarjaa?
Sopranosista puheen ollen, kyseinen mafiaklassikko on Sonjan ikuinen suosikkisarja. Sonja rakastaa HBO:n laatudraamoja ja koukuttavia realityja Secret Lives of Mormon Wivesista MAFS Australiaan. Onko jossain sarja uskonnoista tai kulteista? Sonja lisää sen heti katselulistalleen. Ja kukas tuo tuttu näyttelijä on? Joku jonka nimeä Sonja ei muista, mutta jonka hahmon juonenkäänteet palaavat mieleen suurin piirtein terävästi.
Joka torstai Maisa ja Sonja käyvät läpi isoimpien suoratoistopalveluiden topit ja flopit. Lisäksi jokaisessa jaksossa otetaan syväsukellus aina yhteen puhuttavaan ja mielenkiintoiseen sarjaan tai teemaan.
Hurraa, siirsin rakkaan Suosikkiasioita-blogini omalle sivulleen reilun kahdeksan Lily-vuoden jälkeen. Tulkoon tästä hyvä!
Homman nimi on sama kuin aiemminkin: suosikkisarjoja, sarjavinkkejä, uutuussarjalistoja ja muuta hauskaa sälää. Popkulttuuria, huonoa läppää ja ikuista fangirl-meininkiä. Intoilua ja valitusta, hassuttelua ja silmien pyörittelyä. Suosikkiasioita!
Koska en halunnut jättää blogilapsiani taakse, otin mukaani koko Lily-aikaisen juttuarkistoni. Suosikkiasioita.fi pitää siis sisällään (melkein) kaikki vuosina 2018–2026 Lilyyn kirjoittamani tekstit.
Ennen uutta on hyvä tehdä tili menneen kanssa, joten tässä omat suosikkikirjoitukseni Suosikkiasioiden Lily-vuosien ajalta:
Prinsessa-analyysejä oli hyvin hauska kirjoittaa. Vielä joskus täydennän sarjan puuttuvilla Disney-prinsessoilla. Pocahontas kiinnostaa erityisesti, sillä en osaa äkkiseltään sanoa sen esikuvallisuudesta mitään. Disneyn leffaversion siis.
Omasta mielestäni jokainen Erään romanttisen komedian anatomia on parasta mitä olen Suosikkiasioihin kirjoittanut, koska ovat pönttöjä tapauksia täynnä huonoa läppää ja mulla on ollut hyvin hauskaa niitä kirjoittaessani.
Tämä kirjoitus ei ole listalla siksi, että se olisi erityisen hyvä tai että pitäisin siitä erityisemmin. Eikä se ole kestänyt kovin hyvin aikaakaan; tänä päivänä en esimerkiksi koskaan nostaisi tympeää armeijapropagandaa vastaavalle listalle. Kirjoitus on kuitenkin henkilökohtaisesti merkityksellinen, sillä se pitää sisällään suosikkikappaleeni, jonka olen Suosikkiasioihin kirjoittanut.
Se on tämä kuvailuni YouTube-kuopasta:
Olen saattanut mainita, että putoan tasaisin väliajoin YouTube-kuoppiin. Se on sitä kun katsot ihan vaan yhden YouTube-videon aiheesta X, paitsi että ei se mihinkään yhteen jää, YouTube puskee aiheesta X ja sen jälkeen aiheeseen X vähän liittyvästä aiheesta Y päättymättömän videoiden virran, ja yhtäkkiä olet käyttänyt kaksi tuntia elämästäsi siihen, että katsot kuinka meikkaamisesta tubettavat yhdysvaltalaiset semijulkkikset, joiden nimiä et aiemmin ollut edes kuullut, riitelevät – jos nyt oikein ymmärsit – hiusvitamiineista ja siitä kuka tukikaan ketä ja kuka puukotti ketä selkään ja Bye Sister, ja nyt tiedät tuonkin ja siinä meni kaksi tuntia elämästäsi joita et saa takaisin.
Tai siis jotain tuon suuntaista. Täysin hatusta vedetty esimerkki.
Aikansa tuote tuokin tapaus, mutta kappale ilahduttaa minua edelleen typeryydellään.
Oikeastaan tämä kirjoitus nolottaa minua ja meinasin deletoida sen kokonaan, mutta sitten ajattelin, että on ihan hyvä opetus itselleni. Kyllä, sisältää naiivia pohdintaa ja koko homma paljastaa tuolloisen ymmärtämättömyyteni Lähi-idän kompleksisesta historiasta, mutta vastapainona minä kuitenkin siteeraan Roland Barthesia. Annan itselleni pisteitä siitä.
Käyttöliittymä ei oikein tuo tätä postausmuotoa, mutta Suuri tsemppibiisilista pääsee listalle siksi, että se on yksi luetuimmista Suosikkiasioiden kirjoituksista ja tämän vuoksi sillä on paikkansa sydämessäni.
Suosikkikirjoituksiani taitaa yhdistää se, että ovat jollain tavalla läppää. X asiaa, jotka tiedän Y sarjasta -kohtelun ovat vuosien aikana saaneet myös Euphoria, Stranger Things ja Succession.
Tämä on se korona-ajan kirjoitus, jota muistelen kaikkein eniten lämmöllä. Ja se pitää nostaa esiin nyt, jotta voin toukokuussa vedota pitkään fanihistoriaani, mikäli Arsenal oikeasti menee voittamaan Valioliigan. Minä olen kestänyt paljon! Olen ollut Emiratesilla vuonna 2013, luoja sentään.
Edelleen totta koko lista, paitsi yksi kohta: Lidlin pikakassat, it was me, not you. Osaan nyt paremmin. Sorppa neljän vuoden taakse.
Siinä ne. Uusia suosikkikirjoituksia kohti!
PS. Mulla on myös kasa inhokkikirjoituksia Suosikkiasioiden 2018–2026 arkistoista. Ei nyt mennä niihin. Sanottakoon silti, että otin nekin mukaan, vaikka olisinkin voinut jättää ne taakseni. En edes editoinut typeryyksiäni pois.
PPS. Lily-aikaisessa blogissani oli 286 postausta, uudelle sivustolle siirrettyjä juttuja oli 284. Tämä johtuu siitä, että menin sekaisin siirto-operaatiossani ja päätin, että nämä kaksi matkasta pudonnutta eivät olleet niin tärkeitä, että olisin alkanut säätää niiden vuoksi. Säädin tarpeeksi ihan muutenkin.
PPPS. Eniten harmittaa, että kommentit jäivät vanhalle sivustolle. Tosin eiväthän ne edes toimineet Lily-säädön jälkeen.
Kirjoitus on alun perin julkaistu 30.9.2023 Lilyssä.
Suosikkiasia: Fanius. Kaikenlainen fanius.
Heitän nyt itseni bussin alle kertomalla, että mulla on aiemmin ollut aivan pönttöjä ajatuksia faniudesta.
Olen ajatellut, että fanius on asia jota voi arvottaa. Että yhdenlainen fanius on parempaa kuin toisenlainen fanius. Lähinnä: että jalkapallofanius — periaatteessa kaikki joukkueurheilufaniudet mutta mun kohdalla jalkapallofanius — on parempaa faniutta kuin mikään muu fanius. Että on hienompaa, jalompaa, arvostettavampaa, fiksumpaa fanittaa Arsenalia, Helmareita, Leijonia tai KTP:tä kuin Taylor Swiftiä, Zendayaa, The Summer I Turned Prettyä, Star Warsia tai Blackpinkiä. Tai mitä hyvänsä ”höttöä” (sana, jonka viljelemisestä mun pitäisi käydä kriittinen keskustelu itseni kanssa).
Kuinka ankea ajattelumalli. Ihan kuin ihmisille rakkaita juttuja voisi laittaa tärkeysjärjestykseen, ja julistaa toiset faniuden kohteet sosiaalisesti hyväksyttäviksi ja toiset noloiksi. Ekstrapöntöksi aiemman ajattelumallini tekee se, että A) olen aina rakastanut molempia, urheilua ja popkulttuuria ja B) olen kirjoittanut gradun faniudesta, joten mun pitäisi tietää paremmin. Ilmeisesti en sisäistänyt teoreettista viitekehystäni.
Olen kirjoittanut graduuni, kuinka ”oikeita” tapahtumia seuraavat (mies)urheilufanit ovat historiallisesti olleet statukseltaan korkeammalla kuin kuviteltuja ja halveksittuja saippuasarjoja seuraavat (nais)fanit. Minä olen kaikessa feminismissäni tiennyt, että faniuden kuviteltu arvoasteikko mukailee monin paikoin sukupuolisia stereotyyppejä — ja sitten mielessäni hyväksynyt sen samaisen arvoasteikon. Buu, menneisyyden Maisa! Ankeaa pick me girl -toimintaa.
Näin se on jostain hiton syystä (sisäistettyä misogyniaa?) mennyt vinksahtaneessa mielessäni:
(Stereotyyppisesti maskuliininen) jalkapallofanius: vakavaa, jaloa, ikuista, todellista. Olet osa jotain itseäsi suurempaa, olet aktiivinen toimija, olet kahdestoista kenttäpelaaja, olet osa meitä, osa Pohjoiskaarretta, osa Goonereita, osa Keltaista seinää. Joukkueen logo on sydämesi päällä. Arsenal forever! Tietysti tiedät jokaisen yksityiskohdan suosikkijoukkueestasi. Hienoa! Olet hyvä fani.
(Stereotyyppisesti feminiininen) popkulttuurifanius: höpsöä, poptähtiin rakastuvia kirkuvia teinityttöjä, ei hienoa, ei jaloa, ei ikuista — vaan hetkellistä ja ohimenevää. Obsessiivista, turhaa. Olet passiivinen toimija, objekti, joka olemassa ainoastaan subjektin kautta. Jos me on olemassa, se on illuusio, ei todellista. Miksi tiedät jokaisen yksityiskohdan suosikkinäyttelijästäsi? Outoa. Olet nolo fani.
Aina kun jossain kirjoitetaan vaikka Harry Stylesin, BTS:n tai Taylor Swiftin superintohimoisista, valtavan isoista ja vaikutusvaltaisista fandomeista, joukko tympeitä miehiä (sori stereotypisointi, mutta let’s face it, yleensä he ovat miehiä) ryntää kommenttikenttään pyörittelemään päitään koska ”arghh tämä ei ole minua varten mutta kuulkaa mielipiteeni, en tajua tätä joten se on oltava tyhmää ja turhaa, Kanye made her famous, olette noloja, miten kehtaatte innostua asioista, hiton kultti, basic bitch, kuinka cringeä, hahahahaha, tuo ei ole oikeaa musiikkia, hän ei osaa laulaa, kaikki kappaleet kuulostavat samalta, siis miten joku maksaa noin paljon konserttilipuista?”
Sitten ne samat tympeät miehet käyttävät tuhansia euroja kausikortteihin, huutavat 90 minuuttia tv-ruudulle, pukeutuvat paitoihin joiden selässä on toisen miehen nimi, tatuoivat suosikkijoukkueensa logon käsivarteensa, vittuilevat Twitterissä 24/7 ja hajottavat huonekaluja kun pallo menee väärään maaliin.
En halua demonisoida urheilufaneja — minähän olen sellainen itsekin — mutta camoon! Ainoa ero jalkapallofanin ja Taylor Swift -fanin välillä on se, että valtaosa Taylor Swift -faneista on tyttöjä ja naisia, ja maailma rakastaa trivialisoida tyttöjen ja naisten kiinnostuksenkohteita. Koska jos se on kimaltavaa ja vaaleanpunaista, se ei ilmeisesti voi olla samalla tärkeää ja merkityksellistä. Ei, vaikka Swiftiet pystyisivät todennäköisesti kaatamaan hallituksia, jos oikeasti yrittäisivät.
Pitäkää kasuaali misogynianne. Koskee myös sinua, menneisyyden Maisa — muka-feministi, joka punavalkoisesta norsunluutornistasi salaa arvostelit teinityttöjä, jotka leiriytyivät Olympiastadionin eteen ennen One Directionin keikkaa. Not like other girls, eh? Idiootti.
Aika, itsetutkiskelu ja kaikki oikeat feministit onneksi opettivat pois vinksahtaneista ajatusmalleista. Ja ehkä vähän tämä blogikin; olen saanut vapaasti intoilla sarjoista ja musiikista ja hassuista YouTube-videoista ja fanittaa Tayloria, New Girliä ja romanttisia komedioita. Tiedän varsin hyvin, että välillä (ehkä melko useinkin) olen itse syyllistynyt siihen, mitä olen tässä kirjoituksessa arvostellut: olen trivialisoinut stereotyyppisesti naisille suunnattuja kirjoja ja sarjoja, pyöritellyt silmiäni rom comeille — ja käyttänyt jatkuvasti sitä höttö-sanaa, koska ilmeisesti mulla on kaikesta itsetutkiskelustani huolimatta tarpeen vähätellä popkulttuuriin liittyviä kiinnostuksenkohteitani. En minä koskaan kutsuisi Arsenalia hötöksi.
Kukaan ei kai ole täydellinen. Vannon silti, että silmien pyörittelyni ja vitsailuni ei koskaan kohdistu faneihin ja fandomeihin. Faniuden kohteeseen ehkä, faneihin ei koskaan. Minä fanitan faneja ja faniutta — siis kaikenlaista faniutta, aidosti. En enää ajattele, että olen pyhässä jalkapallofaniudessani parempi ihminen kuin ne One Direction -teinitytöt Olympiastadionilla. Nyt minä ajattelen, kuinka siistiä, että ihmisillä — teinitytöillä, nuorilla tyypeillä, milleniaaleilla, keski-ikäisillä, miehillä, naisilla — on tärkeitä ja rakkaita juttuja, joihin he suhtautuvat intohimolla. Oli se juttu sitten poptähti, roolipelit tai jalkapallojoukkue. Tai kaikki niistä.
Pidä mistä pidät, fanita mitä fanitat äläkä anna tympeiden tyyppien tympeiden mielipiteiden pilata iloa ja innostuneisuuttasi.
Kuten ystävämme Taylor sanoisi: ”The worst kind of person is someone who makes someone feel bad, dumb or stupid for being excited about something”.
PS. Hei tympeä tyyppi, seuraavaksi kun näet Instagram-videon tytöistä Taylor Swiftin konsertissa ja koet pakottavaa tarvetta irvailla, vähätellä ja pyöritellä silmiäsi — maybe don’t. Tiedän, että kuvittelet kaiken olevan sinua varten, mutta SE EI OLE SINUA VARTEN. Jatka skrollaamista ja anna muiden pitää hauskaa.
PPS. Urheilukuplani ulkopuolella on taatusti paljon jengiä, joiden mielestä urheilufanit ovat alinta pohjasakkaa. Että se on urheilufanius, joka on noloa, höpsöä ja turhaa. Olkoon se toinen tarina. Tietäkää silti, että olen aina valmis puolustamaan urheilua ja urheilufaneja.
