Kategoriat
Sarjat Suosittelen

Sarjavinkki Yle Areenaan: The Bold Type on täydellisen feminististä tv-hömppää

Kirjoitus on alun perin julkaistu 2.8.2018 Lilyssä.

Suosikkiasia: Feministinen tv-viihde

Suosikkisarja: The Bold Type

Kuva: Freeform

Kovin usein populaarikulttuurissa parikymppiset naiset kuvataan epävarmoiksi ja kipuileviksi ihmisraunioiksi. Otetaan nyt esimerkiksi vaikka Girls. Tuskin kukaan voi väittää, että Hannah ja kumppanit olisivat olleet kaikkein tasapainoisimpia tyyppejä. He sekoilivat ja mokailivat ja valittivat turhasta, olivat vähän lapsellisiakin. Ja se on tietysti ihan ok, kyllähän kaikki sekoilevat ja mokailevat tosielämässäkin.

Tosielämässä nuoret naiset kuitenkin sekoilun lisäksi myös loistavat työpaikoillaan, ovat monin tavoin järkeviä ja tasapainoisia aikuisia, pitävät huolta itsestään ja ovat kivoja kavereilleen. Noin niin kuin muutaman asian mainitakseni. Eihän parikymppisten naisten elämä ole pelkästään epäonnistumista ja ihmissuhdedraamaa!

Toinen ikävä naisia koskeva (tv-sarja)-stereotypia koskee kunnianhimoa ja menestymistä. Monesti populaarikulttuurissa naispuolisia johtajia kuvataan kylminä ja kovina kiipijöinä, jotka ovat valmiita puukottamaan muita naisia selkään päästäkseen itse rikkomaan lasikattoja. Paholainen pukeutuu Pradaan -leffan Miranda Priestley oli supermenestyvä päätoimittaja, joten tietysti hänen piti samalla olla pelottava kusipää.

Fiktio on aina fiktiota, mutta kuinka mukavaa onkaan löytää tv-sarja, jossa nuoret naiset ovat jotain muuta kuin neuroottisia, epätoivoisia ja jatkuvasti epäonnistuvia sekoilijoita ja jossa naisjohtajasta ei tehdä hirvittävää naispaholaista. Ja mikä kaikkein parasta, jossa naiset tukevat ja tsemppaavat toisiaan. Nostavat toisiaan ylös, ei revi alas.

Eli hurraa-huuto ja high five komediadraama The Bold Typelle (Freeform 2017-)feministisen tv-viihteen malliesimerkille. Vahva suositus, ensimmäinen kausi löytyy Yle Areenasta. Mainiota kesäkatsottavaa!

Kuva: Freeform

Yhdysvalloissa viime kesänä alkanut sarja kertoo kolmesta New Yorkissa asuvasta ystävyksestä. JaneKat ja Sutton (Katie StevensAisha Dee ja Meghann Fahy) työskentelevät naistenlehti Scarletissa; sarjan alussa Jane on juuri saanut vakipestin feature-toimittajana, Kat on lehden sosiaalisen median päällikkö (koska todellakin 25-vuotias nuori nainen voi ässäillä menemään huippupestissä!) ja Sutton on muotitoimittajuudesta haaveileva assistentti.

On työmokia, sydänsuruja ja itsensä etsimistä, mutta sarja ei sorru kuluneisiin kliseisiin. Lehden (nais)päätoimittaja ei ole ikävä tyyppi, vaan kannustava johtaja. Se vähän tiukempi muotitoimittajanainen auttaakin nuorta assistenttiaan etenemään urallaan. Naiset eivät ole kateellisia toisen menestyksestä, vaan ovat toistensa suurimpia cheerleadereitä. Rakkaushuolet käsitellään järkevästi, eikä huonoihin suhteisiin jäädä vellomaan. Ja vaikka koko sarjassa on feministinen ote, miehetkään eivät ole yksiulotteisia idiootteja. Kuinka virkistävää!

En väitä, että The Bold Type olisi maailman täydellisin tv-sarja. Ei se ole, kaukana siitä. Se ei ole myöskään vaikkapa The Handmaid’s Talen kaltaista superpainavaa ja arvostettua telkkaria, vaan paremminkin kevyttä hyvänmielen hömppää. Mutta kerrankin siinä hömpässä naishahmojen annetaan olla päteviä, mukavia, ystävällisiä, kunnianhimoisia, menestyneitä, toisia naisia tukevia feministejä ja kaikkea muuta mitä tosielämän naisetkin ovat.

PS. The Bold Type on saanut inspiraatiota Cosmopolitanin entisen päätoimittajan Joanna Colesin elämästä. Coles toimii myös sarjan vastaavana tuottajana. Tekijätiimi on muutenkin naisia täynnä, joten feministinen tulokulma ei ole päälleliimattua ja laskelmoitua.

Kategoriat
Muu kulttuuri Suosittelen

Älä missaa tätä! Netflixin uusi komediaspesiaali on mestariteos

Suosikkiasia: Hannah Gadsbyn Nanette (Netflixissä, katso heti!)

Kirjoitus on alun perin julkaistu 7.7.2018 Lilyssä.

Kuva: Netflix

”Miksi Hannah Gadsbyn Netflix-spesiaali Nanette on niin merkittävä?” (Washington Post)

”Hannah Gadsbyn Netflix-spesiaali voi mullistaa stand upin” (USA Today)

”Miksi Hannah Gadsbyn Nanette on kääntänyt komedian peruuttamattomasti ylösalaisin?” (Vox.com)

”Julkkikset sekosivat Hannah Gadsbyn Netflix-spesiaalista” (News.com.au)

Jos on viime viikkojen aikana sattunut lukemaan kansainvälisiä viihdesaitteja tai popkulttuuriblogeja, on hyvin todennäköisesti huomannut, että tämän hetken hypetetyin stand up -koomikko on australialainen Hannah Gadsby. Niin kuka? Juu, niin minäkin mietin. Tasmaniassa syntyneellä ja kasvaneella Gadsbylla, 40, on kyllä takanaan pitkä koomikon ura, mutta hän on aiemmin ollut tunnettu lähinnä kotimaassaan ja asiansa tuntevissa stand up -piireissä.

Nyt hänestä tuntuu puhuvan ihan kaikki; sosiaalinen media on täynnä ylistystä ja kansainväliset uutissivustot kehuvat kilpaa.

Syy ylistykseen: Gadsbyn Nanette -niminen stand up -spesiaali, joka julkaistiin Netflixissä 19. kesäkuuta.

Olen ehkä vähän myöhässä, mutta voin vahvistaa kaiken ylistyksen olevan sataprosenttisen ansaittua. Nanette on LOISTAVA!

Se on juuri niin käänteentekevä ja merkittävä kuin ennakkohype antaa odottaa.

Nanette ei ole mikään tavallinen stand up -setti. Se saattaa alkaa sellaisena – Gadsby vitsailee omasta seksuaalisuudestaan, kaapista tulostaan, Tasmaniasta, sukupuolittuneesta yhteiskunnasta – mutta hyvin nopeasti se kasvaa paljon vitsejä suuremmaksi.

”I built a career out of self-deprecation, and I don’t want to do that anymore. Because you do understand what self-deprecation means from somebody who already exists in the margins? It’s not humility. It’s humiliation”, Gadsby sanoo ja alkaa pilkkomaan komediaansa paloihin, kertomaan oikeita tarinoita vitsiensä taustalta.

Nanette ei ole mikään tavallinen stand up -setti, ei todellakaan. Se saa itkemään melkein yhtä paljon kuin nauramaan. Se saa ajattelemaan ja kyseenalaistamaan, tekee surulliseksi ja vihaiseksi ja voimaantuneeksi. Eikä se oikeastaan edes ole minulle tarkoitettu.

Katso, et pety!

PS. Netflixissä on tietysti muitakin huippuja komediaspesiaaleja. Mun muita suosikkeja on esim. Hasan Minhaj’n Homecoming KingTrevor Noahin Afraid of the DarkChelsea Perettin One of the Greats ja John Mulaneyn The Comeback Kid.

Kategoriat
Ajattelin tänään Sarjat

The Handmaid’s Tale ja telkkari-FOMO

Kirjoitus on julkaistu alun perin 4.6.2018 Lilyssä.

Suosikkiasia: ei-ahdistavat telkkarisarjat

Kuva: Hulu

Mikä aukko telkkarisivistyksestäni löytyykään! En ole katsonut yhtään jaksoa viime aikojen puhutuimmasta tv-sarjasta The Handmaid’s Talesta. Viime vuoden huhtikuussa alkanutta, Margaret Atwoodin romaaniin perustuvaa sarjaa on hypetetty joka puolella, ja se on voittanut lähes jokaisen telkkarialan palkinnon mitä voi voittaa (mm. parhaan draamasarjan Emmyn, parhaan draamasarjan Golden Globen, parhaan draamasarjan Critic’s Choicen, puhumattakaan näyttelijöiden – ensisijaisesti pääosassa nähtävän Elisabeth Mossin – saamista henkilökohtaisista palkinnoista). Tällä hetkellä käynnissä on kakkoskausi, joka on mitä ilmeisemmin ihan yhtä timanttia kuin ykkönenkin. Kolmaskin on jo tilattu.

Ja minä, joka yritän tavallisesti jotenkuten pysytellä kärryillä kuumista tv-sarjoista, olen sivuuttanut The Handmaid’s Talen ihan täysin. Okei, todellisuudessa en ole sivuuttanut, olen nimittäin ”seurannut” sarjaa lukemalla jaksorecappeja (suosikki telkkarianalyysini löytyvät Vulture.comista). Ja tässäpä ongelmani: mitä enemmän luen ja tiedän mitä sarjassa tapahtuu, sitä vähemmän haluan sitä katsoa. Samaan aikaan kuitenkin tuntuu siltä, että missaan nyt vuosikymmenen tärkeimmän telkkaritapauksen. Tuntuu, että sitä pitäisi katsoa. Järkyttävä FOMO* yhden sarjan takia! 

Mutta kun tiedän tasan tarkkaan, mistä sarja kertoo. Se ei kerro kivoista jutuista. Se kertoo ahdistavasta dystopiasta, jossa naisia alistetaan, raiskataan ja pahoinpidellään kaikilla mahdollisilla kammottavilla tavoilla. Se kertoo miehistä, jotka kuvittelevat voivansa omistaa naisen. Se kertoo maailmasta, jossa nainen on synnytyskone, ei muuta. Toivon, että se kertoo myös pienistä valonpilkahduksista synkkyyden keskellä ja vahvoista naisista, jotka kapinoivat pahuutta vastaan, mutta sen perusteella mitä olen lukenut, ikävät ja ahdistavat jutut tuntuvat olevan kovasti voitolla. 

*Fear of missing out

Kuva: Hulu

Monissa analyyseissä on korostettu, kuinka ajankohtainen The Handmaid’s Tale on juuri nyt. Rinnastuksia on vedetty muuan Yhdysvaltojen presidenttiin, jota lukuisat naiset ovat syyttäneet seksuaalisesta ahdistelusta. Ja Me Too -liikkeeseen kaikkine järkyttävinä tarinoineen, tapaus Harvey Weinsteiniin ja lukuisiin muihin esimerkkeihin, jotka ovat osoittaneet ettei maailma ole tasa-arvon kohdalla valmis. Päinvastoin. On tuntunut siltä, että kuljetaan taaksepäin.

Kaiken tämän keskellä The Handmaid’s Talesta on tullut vähän enemmän kuin tv-viihdettä. Sarjasta on tullut varoittava esimerkki siitä, mihin ääriajattelu, naisten alistaminen ja epätasa-arvo voi johtaa. Fiktio on tietenkin aina fiktiota, mutta eihän tuo nyt niin kauhean kaukaa haetulta kuulosta. Pienistä epätasa-arvon puroista voi syntyä misogynistinen joki. 

Pahoilta asioilta ei saisi sulkea silmiään. Sehän Handmaid’s Talen yksi lähtökohta onkin; sarjan fiktiivinen valtio Gilead, entinen Yhdysvallat, pääsi kaikissa kauheuksissaan syntymään, kun tarpeeksi moni ihminen sulki silmänsä edessään tapahtuvalta asteittaiselta muutokselta:

I was asleep before, that’s how we let it happen. When they slaughtered congress, we didn’t wake up. When they blamed terrorists and suspended the constitution, we didn’t wake up either. Now I’m awake.

Silti. Kyse on kuitenkin tv-sarjasta. Voin valita sulkea silmät siltä, eikä mitään pahaa tapahdu. Olen viimeisten vuosien aikana muutenkin pyrkinyt olemaan katsomatta ahdistavia sarjoja. Vuosia fiilistelin esimerkiksi Criminal Mindsia, mutta sitten tajusin, ettei mun todellakaan kannata katsoa kaikkia niitä sairaita sarjamurhaajatarinoita. Ne alkoivat vain ahdistamaan (ja pelottamaan!).

Vaikka edelleenkin tuntuu siltä, että mun pitäisi katsoa The Handmaid’s Talea (sekä siihen kohdistuvan hypen että sarjan yhteiskunnallisen merkittävyyden vuoksi) – ja kyllä, FOMO is real! – en vaan saa itseäni katsomaan sitä.

Miksi katsoisin sarjaa, jonka tärkein teema tuntuu olevan se, kuinka paljon kärsimystä, nöyryytystä ja väkivaltaa nainen voi kestää ennen kuin murtuu? Haluan telkkariltani iloa, en ahdistusta! Tosielämän uutisvirran seuraaminen täyttää jo ahdistus-kiintiöni. Siltä pahalta en voi sulkea silmiäni, tv-sarjalta voin.

Jep, pysyttelen Parks and Recissä.

PS. Jos katsot, suosittelen vastapainoksi esimerkiksi näitä: Parks and RecreationThe Good PlaceNew GirlThe OfficeHappy EndingsThe Mindy ProjectVeep30 Rock ja Unbreakable Kimmy Schmidt (jonka neljäs kausi muuten tuli juuri Netflixiin!).