Kirjoitus on alun perin julkaistu 11.6.2019 Lilyssä.
Suosikkiasia: alkuvuoden 2019 parhaat sarjat
Seuraa puolivuotiskatsaus!
Eli vuoden 2019 tähän mennessä parhaat katsomani sarjat (plus ne, joita en ole katsonut, mutta jotka hypestä päätellen pitäisi katsoa).
Jos oli viime vuosi hyvä sarjavuosi, tästä vuodesta on muotoutumassa vähintään yhtä hyvä. Suoratoistopalveluiden keskinäisen kilpailun seurauksena on ainakin laadukkaita sarjatapauksia. Katsoja kiittää!
Fleabag (kausi 2) / Amazon Prime
Kuusi jaksoa täydellisyyttä. Phoebe Waller-Bridgen luoma ja tähdittämä draamakomedia Fleabag palasi loistavan ykköskauden jälkeen vielä loistavammalle kakkoskaudelle. Lähes uskonnollinen kokemus, nuo kuusi jaksoa. Eikä pelkästään aiheensa puolesta.
Russian Doll (suom. Juhlat) / Netflix
Olin ihan varma, että en pitäisi Russian Dollista lainkaan. Se kuulosti tylsältä ja liian synkältä; syntymäpäiviä viettävä nainen jumittuu looppiin jossa hän kuolee aina uudestaan ja uudestaan. Mutta kappas, olikin loistavat Natasha Lyonne ja Charlie Barnett sekä kiehtova tarina ihmisyyden koukeroista, surusta, masennuksesta, ystävyydestä ja eteenpäin menemisestä.
Toinen iloinen Netflix-yllättäjä. Teinien seksisekoiluista on tehty monenlaista kuraa, mutta Sex Education tarttuu aiheeseen tuoreesta kulmasta ja suurella sydämellä. Se on hauska, fiksu ja yllättävän liikuttavakin. Eikä nimestään huolimatta pelkkää seksisekoilua, vaan sarjalla on muutakin sanottavaa.
Kakkoskausi tulossa, julkaisupäivä ei vielä tiedossa (mahd. alkuvuodesta 2020).
Schitt’s Creek (kaudet 1-5) / Hoi, Suomi-Netflix, skarppaa!!
Pitkään piilossa lymyillyt kanadalaishelmi löi läpi pari vuotta sitten, kun se löysi tiensä CBC:ltä Netflixiin (ei kuitenkaan vieläkään Suomen Netflixiin. SUURI VÄÄRYYS!). Vuonna 2015 alkanut komedia on nyt supersuosittu – täysin ansaitusti! Höpsön nimen takana on suurella sydämellä varustettu täydellinen hyvän mielen komedia. Ei synkkyyttä, ei surua, ei ennakkoluuloja, pelkkää rakkautta, iloa ja hassuttelua.
Vaikka ikävät jutut puuttuvatkin, sarja ei ole millään lailla mitäänsanomaton. Se pitää sisällään loistavasti kirjoitettuja kasvutarinoita ja aidosti liikuttavia rakkaustarinoita. Plus täydellisiä roolisuorituksia! Täydellisiä! Esimerkiksi komedialegenda Catherine O’Hara ansaitsisi kaikki mahdolliset palkinnot sekopäisen matriarkka Moira Rosen roolistaan. Mun suosikki on Annie Murphyn esittämä Alexis Rose (Vroom vroom, bitches).
Tammikuussa 2019 alkoi sarjan viides kausi. Yksi on vielä tulossa, sarjan luoja Dan Levy (David Rose) on kertonut kuutoskauden olevan viimeinen, ainakin toistaiseksi.
Minä katsoin sarjan viisi kautta putkeen alkuvuodesta, joten se pääsee yhtenä loisteliaana kokonaisuutena listalle (tosin sarja saavuttaa täydellisyytensä vasta kolmoskaudella).
Broad City (kausi 5) / Yle Areenassa
Abbi ja Ilana saivat arvoisensa jäähyväiset, Broad Cityn viides ja viimeinen kausi oli mainio. On tuttua sekoilua, mutta tarina myös etenee; hahmot kasvavat ja tekevät isoja päätöksiä.
PS. Ilmeisesti hyviä myös (eli alkuvuoden kehuttuja sarjoja, joita en ole katsonut)
The Other Two / Comedy Central: satiirinen, mutta ilmeisen hyväsydäminen komedia showbisneksestä. Haluan nähdä, mutta en tiedä mistä katsoa!
Barry (kausi 2) / HBO: oi HBO, niin paljon hyviä sarjoja ja minä olen pihi. Kenties suosikkityyppini Bill Haderin vuoksi pitäisi joskus ottaa HBO testiin.
When They See Us / Netflix: tositarinaan pohjautuva, Ava DuVernayn ohjaama minisarja syyttöminä tuomituista nuorista miehistä.
Chernobyl / HBO: oho, kuinka paljon tätä sarjaa kehutaan!! Onko se todella niin hyvä??
The Act / Hulu, HBO:ssa: pohjautuu hurjaan tositarinaan, sisältää ilmeisen loistavia roolisuorituksia.
You’re the Worst(kausi 5) /FXX, tulossa Netflixiin? Vika kausi on kuulemma loistava. Ainakin kaudet 1-4 ovat Netflixissä, toivottavasti pian myös viimeinen.
Kirjoitus on alun perin julkaistu 7.6.2019 Lilyssä.
Suosikkileffa: The Big Sick (Netflixissä)
Kuva: Amazon Studios & Lionsgate / The Big Sick
Minä rakastan romanttisia komedioita. Toki toisinaan fiilistelen yleviä ja moniulotteisia draamoja tai vähän liian cooleja indie-leffoja, mutta rom comit ovat joka tapauksessa ehdoton suosikkileffagenreni.
Jos valita pitää, 90-prosenttisesti katson mieluummin miljoonatta kertaa Amélien tai Cluelessin tai Notting Hillin tai How To Lose a Guy In 10 Daysin kuin jonkun paljon hypetetyn Oscar-ehdokkaan. Ja tämä kaikella rakkaudella paljon hypetettyjä Oscar-ehdokkaita kohtaan.
Aina ei tarvitse valita. Välillä saa samassa paketissa mieltä lämmittävän romanttisen komedian ja hypetetyn Oscar-ehdokkaan. Sellaisen kuin vuoden 2017 hittileffa The Big Sick, joka oli huomaamattani hiipinyt Netflixiin. Hurraa!
Minulla oli kovat odotukset The Big Sickistä. Olin täydellisen vakuuttunut että tulisin rakastamaan sitä, niin paljon ylistäviä arvioita olin lukenut. Eikä The Big Sick pettänyt, se on kaiken hypensä arvoinen. Ehdottomasti tämän vuosikymmenen parhaita romanttisia komedioita, ehkä jopa paras.
The Big Sick ansaitsi Oscar-ehdokkuutensa parhaasta alkuperäisestä käsikirjoituksesta. Käsikirjoittajat Emily V. Gordon ja Kumail Nanjiani ovat pariskunta, ja leffa perustuu löyhästi heidän rakkaustarinaansa. Fiktiiviset rom comit ovat huippuja, mutta rom comit, joilla on pohja tosielämässä ovat minun kirjoissani ekstrahuippuja.
Silicon Valleystä tuttu koomikko ja näyttelijä Nanjiani on käsikirjoittamisen ohella leffan toisessa pääosassa; hän esittää leffaversiota itsestään, koomikon urasta haaveilevaa Kumailia. Emily V. Gordoniin pohjautuvan leffa-Emilyn roolissa on mainio Zoe Kazan.
The Big Sick tekee taikatempun; se saa katsojan liputtamaan Kumailin ja Emilyn rakkaustarinan puolesta, vaikka kyseisen rakkaustarinan toinen osapuoli on ison osan leffasta puhumattomana sairaalasängyssä. Mystisen taudin vuoksi Emily vaivutetaan keinotekoiseen koomaan – samoin kuin tosielämän Emily aikoinaan.
Kooman lisäksi rakkaustarinaa sekoittavat kulttuurierot, kun pakistanilaisen Kumailin vanhemmat yrittävät parittaa poikaansa pakistanilaisen naisen kanssa. Ray Romanon ja Holly Hunterin esittämät Emilyn vanhemmat tuovat myös oman panoksensa hurmaavaan rom com -keitokseen.
Pari yläpeukkua The Big Sickille, pidin kovasti! Pääsee ehdottomasti suosikki rom comieni listalle.
😀
PS. Toinen mainio Netflixistä löytyvä tuore rom com on Ali Wongin ja Randall Parkin tähdittämä Always Be My Maybe. Se ei ehkä kerää Oscar-ehdokkuuksia, mutta pitää sisällään kaikkien mahdollisten palkintojen arvoisen roolisuorituksen jossa eräs herra elokuvatähti esittää fiktiivistä kusipää-versiota itsestään.
Ja kun rom comeista nyt oli puhe, niin mainittakoon että Yle Areenassa on just nyt katsottavissa genren klassikko Aamiainen Tiffanylla. Täysin ei kyseinen leffa ole kestänyt aikaa (=Mr. Yunioshi), mutta Audrey Hepburnin esittämä Holly Golightly on silti ikuinen rom com -ikoni.
Kirjoitus on alun perin julkaistu 4.6.2019 Lilyssä.
Suosikkiasia: Disney-piirretyt… ja Disney-prinsessat!
Kuva: Disney
Disney-prinsessat, huonoja esikuvia? Antifeministisiä höppänöitä, joiden negatiiviselta vaikutukselta lapsia on suojeltava? Avuttomia tyttösiä, jotka odottavat pelastavaa prinssiä ja siinä samalla tarjoilevat lapsille epärealistisia odotuksia rakkaudesta, kauneudesta ja sukupuolirooleista? Let’s see. Tarkastelussa persoonat, puheet ja tekemiset.
Seuraavana vuorossa Aladdinista tuttu prinsessa Jasmine.
Onko Jasmine huono esikuva?
Hei, kerrankin prinsessa-analyysini on lähes ajan hermolla, live-action Aladdin tuli ensi-iltaan tovi sitten. En ole nähnyt kyseistä leffaa*, mutta paljon on pitänyt mennä pieleen, jos Naomi Scottin esittämästä vuoden 2019 prinsessa Jasminesta on saatu aikaan millään lailla ikävä tyyppi. Lähdemateriaalin – vuonna 1992 julkaistun animaation – prinsessa Jasmine on nimittäin huippu tapaus.
*Edit. Heeetkinen, nyt olen! Siitä lisää lopuksi 😀
En muista, milloin olin viimeksi katsonut animaatio-Aladdinin. Varmaankin joskus lapsena, meillä oli se VHS-kasetilla. Kun nyt katsoin sen aikuisen silmillä, tajusin että tiukimmin muistiini jääneet asiat eivät tehneet lainkaan oikeutta prinsessa Jasminelle. Muistin mintunvihreän (melko paljastavan!) asun ja tiikerikamun, mutta en sitä, että Jasmine on feministinen badass, joka on paljon enemmän kuin sivujuonne jonkun toisen mukaan nimetyssä tarinassa. (Jasmine lienee ainoa virallinen Disney-prinsessa, joka ei ole tarinansa nimi- tai pääroolissa.)
Aladdin-leffa kertoo tietysti ennen kaikkea Aladdinista, köyhästä ”katurotasta”, joka saa sattumalta käsiinsä taikalampun.Lampusta ilmoille pamahtava Henki (Robin Williamsin legendaarinen äänityö on kestänyt aikaa) lupaa löytäjälleen kolme toivomusta. Koska kaikki parhaat rakkaustarinat alkavat luonnollisesti kivalla pikkuvalheella, Aladdin toivoo muuttuvansa prinssiksi, jotta voi naida sulttaanin tyttären, prinsessa Jasminen. Ihan pystymetsästä Aladdin ei valheelliselle riiausretkellensä lähde, hän on tavannut Jasminen Agrabahin markkinoilla, kun suljettuun elämäänsä kyllästynyt prinsessa on paennut palatsistaan. Seuraa valkoisia valheita, ihastumista, vallanhimoinen suurvisiiri/suuridiootti Jafar, lisää valheita, Ihmeiden onkalo, taikamatto, se mainittu taikalamppu ja …. no, sitten ollaankin takaisin siinä prinssivalheessa.
Se Aladdinista. Taikalamppujen, toivomusten ja valehtelevien miesten keskellä Jasmine on aidosti mielenkiintoinen tyyppi. En ala nillittämään pakkoavioliitoista tai siitä, että ”the law says you must be married to a prince by your next birthday”. Tai siitä, ettei Jasmine ole koskaan käynyt palatsin muurien ulkopuolella (miksi hitossa ei ole käynyt?!). Näillä tympeillä juonikuvioilla on sadussa paikkansa, niiden kautta saamme nähdä sisukkaan ja kapinoivan feministi-Jasminen:
”If I do marry, I want it to be from love”.
”I can’t stay here and have my life lived for me”.
”How dare you, all of you, standing around deciding my future”.
”I am not a prize to be won”.
Jasminella on mintunvihreä asu ja tiikerikamu, mutta Jasminella on myös tahtoa, tarmokkuutta ja moderneja mielipiteitä.
Olen yrittänyt jokaisen prinsessan kohdalla tarkastella aktiivista toimijuutta. Saako prinsessa itse vaikuttaa elämäänsä, onko hänen teoillaan vaikutusta, onko hänellä oma tahto ja omia mielipiteitä? No, Jasmine saa olla aktiivinen toimija, vaikka rakenteet yrittävätkin puristaa hänet ennalta määrättyyn muottiin (=prinssi ihansaman vaimoksi). Hänellä on oma ääni, omat unelmat ja oma tahto.
Kapinoivan ja tarmokkaan Jasminen lisäksi saamme nähdä myös muita hänen positiivisia puoliaan. Hän on hyväsydäminen antaessaan nälkäiselle lapselle leivän. Hän on nokkela käräyttäessään Aladdinin tämän valheesta (tosin sen jälkeen Aladdin valehtelee hänelle uudestaan). Hän on rohkea uhmatessaan Jafaria. Hän on ennakkoluuloton ihastuessaan Aladdiniin, vaikka tämä onkin köyhä katurotta. Hän on lojaali ystävä Rajah’lle. Ja vaikka hän kapinoikin, hän on silti rakastava tytär, joka pitää isänsä puolia.
(Pisteet myös Aladdinille, joka kuvailee Jasminen olevan – järjestyksessään – fiksu, hauska ja kaunis. Pikkujuttu ehkä, mutta kuinka mukavaa että fiksuus ja hauskuus tulevat ennen ulkonäköä.)
Koska edes prinsessat eivät ole täydellisiä, pitää nyt kaikista Jasminen hyvistä puolista huolimatta hetki leikkiä sitä tympeää paholaisen asianajajaa. Kun oikein tarkasti kaivelee, kyllä Jasminestakin löytyy muutama vähemmän hyvä juttu.
Noh, ensinnäkin, onhan Jasmine jokseenkin naiivi ja hemmoteltu. Hän elää rikkauksien keskellä suojatussa palatsissa ja valittaa kuin pikkulapsi (=maybe I don’t want to be princess anymore), kun samaan aikaan Agrabah on täynnä lapsia joilla ei ole ruokaa. Prinsessa-rukka!
Puolustus haluaa vastalauseena mainita, ettei Jasmine voi syntyperälleen mitään. Hän ei myöskään ole itse valinnut suojattua elämäänsä, vaan hänet on lukittu kultaiseen häkkiin. Ja kun hän näkee Agrabahin lapsien nälän, hän yrittää auttaa. Ja on muuten valmis jättämään rikkaudet saadakseen elää omaa elämäänsä!
Toiseksi, Jasmine on tehnyt ison numeron siitä, kuinka haluaa elää omaa elämäänsä, tehdä ja nähdä ja olla muuta kuin prize to be won. Sen jälkeen hän käväisee pikaisesti palatsin muurien ulkopuolella, ihastuu valehtelevaan Aladdiniin, antaa tälle anteeksi ja menee naimisiin. Siinäkö ne hänen seikkailunsa olivatkin?
Puolustus haluaa kysyä tympeältä paholaisen asianajajalta, että mistä hitosta hän tietää mitä Jasmine tekee lopputekstien jälkeen?! Seikkailut jatkukoon, ei avioliitto niitä estä! Rakkaus on aina hyvä juttu, eikä rakastuminen ole millään lailla antifeminististä tai heikkoa. Tärkeintä on se, että Jasmine ITSE valitsee avioliiton ja Aladdinin.
Kolmanneksi… ja tämä on asianajajankin mielestä vähän vaikea aihe ottaa esille… Jasmine on tarpeettoman seksualisoitu hahmo, varsinkin kun kyseessä on lapsille suunnattu satu. Se muistissa välkkyvä mintunvihreä asu on kovin paljastava nuorelle tytölle (eri lähteiden mukaan Jasmine on 15- tai 16-vuotias). Seksualisointi vain pahenee, kun valtaan päässyt Jafar tekee Jasminesta orjansa; punaiseen asuun puettu prinsessa laitetaan seksikkäästi viettelemään Jafar. Asetelma on kyseenalainen: alaikäinen tyttö joutuu hurmaamaan ällöttävän vanhan ukon. Ja se ällöttävä vanha ukko muuten kutsuu sitä alaikäistä tyttöä termillä pussycat. YÖK.
Puolustus on periaatteessa samaa mieltä. Toki, jokaisella on oikeus pukeutua miten haluaa, Disney-prinsessoillakin… ja ehkä Agrabahissa on kuuma! Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että moni Jasminen hyvistä luonteenpiirteistä häviää seksualisoidun pinnan alle.
Mitä sanoo tuomari…
Eli onko Jasmine huono esikuva?
Ei. Jasmine on tarmokas ja rohkea nuori feministiprinsessa, joka kapinoi typerää pakkoavioliittoa vastaan ja haluaa itse päättää omasta elämästään. Lisäksi Jasmine on nokkela, fiksu, hauska ja ystävällinen. Vallan pätevä esikuva siis.Ei toki täydellinen, mutta ei esikuvien täydykään olla.
PS. Siitä live-action Aladdinista… Ja pieni SPOILER ALERT!!
Naomi Scottin esittämä vuoden 2019 prinsessa Jasmine oli oikein mainio tyyppi! Hyvä Disney!
Kävin katsomassa leffan pari päivää sen jälkeen kun olin katsonut animaatioversion tätä kirjoitusta varten. Animaatio-Jasmine oli siis hyvin muistissa. Oli mukava huomata, että Jasminen roolia oli kasvatettu ja hänestä oli tehty entistä moniulotteisempi hahmo. Tämä Jasmine halusi olla sulttaani itse, ei sulttaanin vaimo. Animaatiosta tutut hyvät puolet olivat tallella ja samalla ikävät puolet (kuten hahmon turha seksualisointi) oli hiottu pois.
Jasmine sai jopa oman kappaleen! Speechless (alla), ainoa live-actioniin lisätty uusi kappale, oli ehkä hieman alleviivaava ja leffan muihin musikaalissävytteisiin kappaleisiin verrattuna turhan pop, mutta ihan sama, voimaantuneiden naisten voimabiisit ovat parasta!
Don’t you underestimate me ’Cause I know that I won’t go speechless!
(Fun fact: kappaleen ovat kirjoittaneet Oscar-voittajat Benj Pasek ja Justin Paul, jotka ovat tehneet kappaleet muun muassa La La Landiin, The Greatest Showmaniin ja Dear Evan Hansen -musikaaliin.)
Kokonaisuudessaan live-action Aladdin oli yllättävän viihdyttävä – siitäkin huolimatta, että juuri animaation katsoneena teki monta kertaa mieli huutaa että ei se noin kuulu mennä! 😀
Tosin miinusta liian kauniista Jafarista. Kyseisen hahmon kuuluu olla samanaikaisesti lipevä, ällöttävä, vallanhimoinen, pelottava ja vastenmielinen… live-action versio (näyttelijä Marwan Kenzari) ei ollut tarpeeksi mitään noista.
