Kategoriat
Ajattelin tänään Leffat

Onko Disney-prinsessat huonoja esikuvia? Osa 5: Jasmine

Kirjoitus on alun perin julkaistu 4.6.2019 Lilyssä.

Suosikkiasia: Disney-piirretyt… ja Disney-prinsessat!

Kuva: Disney

Disney-prinsessat, huonoja esikuvia? Antifeministisiä höppänöitä, joiden negatiiviselta vaikutukselta lapsia on suojeltava? Avuttomia tyttösiä, jotka odottavat pelastavaa prinssiä ja siinä samalla tarjoilevat lapsille epärealistisia odotuksia rakkaudesta, kauneudesta ja sukupuolirooleista? Let’s see. Tarkastelussa persoonat, puheet ja tekemiset.

Aiemmat osat: 

Osa 1: Ariel

Osa 2: Tuhkimo

Osa 3: Aurora

Osa 4: Belle

Seuraavana vuorossa Aladdinista tuttu prinsessa Jasmine.

Onko Jasmine huono esikuva?

Hei, kerrankin prinsessa-analyysini on lähes ajan hermolla, live-action Aladdin tuli ensi-iltaan tovi sitten. En ole nähnyt kyseistä leffaa*, mutta paljon on pitänyt mennä pieleen, jos Naomi Scottin esittämästä vuoden 2019 prinsessa Jasminesta on saatu aikaan millään lailla ikävä tyyppi. Lähdemateriaalin – vuonna 1992 julkaistun animaation – prinsessa Jasmine on nimittäin huippu tapaus.

*Edit. Heeetkinen, nyt olen! Siitä lisää lopuksi 😀

En muista, milloin olin viimeksi katsonut animaatio-Aladdinin. Varmaankin joskus lapsena, meillä oli se VHS-kasetilla. Kun nyt katsoin sen aikuisen silmillä, tajusin että tiukimmin muistiini jääneet asiat eivät tehneet lainkaan oikeutta prinsessa Jasminelle. Muistin mintunvihreän (melko paljastavan!) asun ja tiikerikamun, mutta en sitä, että Jasmine on feministinen badass, joka on paljon enemmän kuin sivujuonne jonkun toisen mukaan nimetyssä tarinassa. (Jasmine lienee ainoa virallinen Disney-prinsessa, joka ei ole tarinansa nimi- tai pääroolissa.)

Aladdin-leffa kertoo tietysti ennen kaikkea Aladdinista, köyhästä ”katurotasta”, joka saa sattumalta käsiinsä taikalampun.Lampusta ilmoille pamahtava Henki (Robin Williamsin legendaarinen äänityö on kestänyt aikaa) lupaa löytäjälleen kolme toivomusta. Koska kaikki parhaat rakkaustarinat alkavat luonnollisesti kivalla pikkuvalheella, Aladdin toivoo muuttuvansa prinssiksi, jotta voi naida sulttaanin tyttären, prinsessa Jasminen. Ihan pystymetsästä Aladdin ei valheelliselle riiausretkellensä lähde, hän on tavannut Jasminen Agrabahin markkinoilla, kun suljettuun elämäänsä kyllästynyt prinsessa on paennut palatsistaan. Seuraa valkoisia valheita, ihastumista, vallanhimoinen suurvisiiri/suuridiootti Jafar, lisää valheita, Ihmeiden onkalo, taikamatto, se mainittu taikalamppu ja …. no, sitten ollaankin takaisin siinä prinssivalheessa.

Se Aladdinista. Taikalamppujen, toivomusten ja valehtelevien miesten keskellä Jasmine on aidosti mielenkiintoinen tyyppi. En ala nillittämään pakkoavioliitoista tai siitä, että ”the law says you must be married to a prince by your next birthday”. Tai siitä, ettei Jasmine ole koskaan käynyt palatsin muurien ulkopuolella (miksi hitossa ei ole käynyt?!). Näillä tympeillä juonikuvioilla on sadussa paikkansa, niiden kautta saamme nähdä sisukkaan ja kapinoivan feministi-Jasminen:

”If  I do marry, I want it to be from love”.

”I can’t stay here and have my life lived for me”.

”How dare you, all of you, standing around deciding my future”.

”I am not a prize to be won”.

Jasminella on mintunvihreä asu ja tiikerikamu, mutta Jasminella on myös tahtoa, tarmokkuutta ja moderneja mielipiteitä.

Olen yrittänyt jokaisen prinsessan kohdalla tarkastella aktiivista toimijuutta. Saako prinsessa itse vaikuttaa elämäänsä, onko hänen teoillaan vaikutusta, onko hänellä oma tahto ja omia mielipiteitä? No, Jasmine saa olla aktiivinen toimija, vaikka rakenteet yrittävätkin puristaa hänet ennalta määrättyyn muottiin (=prinssi ihansaman vaimoksi). Hänellä on oma ääni, omat unelmat ja oma tahto.

Kapinoivan ja tarmokkaan Jasminen lisäksi saamme nähdä myös muita hänen positiivisia puoliaan. Hän on hyväsydäminen antaessaan nälkäiselle lapselle leivän. Hän on nokkela käräyttäessään Aladdinin tämän valheesta (tosin sen jälkeen Aladdin valehtelee hänelle uudestaan). Hän on rohkea uhmatessaan Jafaria. Hän on ennakkoluuloton ihastuessaan Aladdiniin, vaikka tämä onkin köyhä katurotta. Hän on lojaali ystävä Rajah’lle. Ja vaikka hän kapinoikin, hän on silti rakastava tytär, joka pitää isänsä puolia.

(Pisteet myös Aladdinille, joka kuvailee Jasminen olevan – järjestyksessään – fiksu, hauska ja kaunis. Pikkujuttu ehkä, mutta kuinka mukavaa että fiksuus ja hauskuus tulevat ennen ulkonäköä.)

Koska edes prinsessat eivät ole täydellisiä, pitää nyt kaikista Jasminen hyvistä puolista huolimatta hetki leikkiä sitä tympeää paholaisen asianajajaa. Kun oikein tarkasti kaivelee, kyllä Jasminestakin löytyy muutama vähemmän hyvä juttu.

Noh, ensinnäkin, onhan Jasmine jokseenkin naiivi ja hemmoteltu. Hän elää rikkauksien keskellä suojatussa palatsissa ja valittaa kuin pikkulapsi (=maybe I don’t want to be princess anymore), kun samaan aikaan Agrabah on täynnä lapsia joilla ei ole ruokaa. Prinsessa-rukka!

Puolustus haluaa vastalauseena mainita, ettei Jasmine voi syntyperälleen mitään. Hän ei myöskään ole itse valinnut suojattua elämäänsä, vaan hänet on lukittu kultaiseen häkkiin. Ja kun hän näkee Agrabahin lapsien nälän, hän yrittää auttaa. Ja on muuten valmis jättämään rikkaudet saadakseen elää omaa elämäänsä!

Toiseksi, Jasmine on tehnyt ison numeron siitä, kuinka haluaa elää omaa elämäänsä, tehdä ja nähdä ja olla muuta kuin prize to be won. Sen jälkeen hän käväisee pikaisesti palatsin muurien ulkopuolella, ihastuu valehtelevaan Aladdiniin, antaa tälle anteeksi ja menee naimisiin. Siinäkö ne hänen seikkailunsa olivatkin?

Puolustus haluaa kysyä tympeältä paholaisen asianajajalta, että mistä hitosta hän tietää mitä Jasmine tekee lopputekstien jälkeen?! Seikkailut jatkukoon, ei avioliitto niitä estä! Rakkaus on aina hyvä juttu, eikä rakastuminen ole millään lailla antifeminististä tai heikkoa. Tärkeintä on se, että Jasmine ITSE valitsee avioliiton ja Aladdinin.

Kolmanneksi… ja tämä on asianajajankin mielestä vähän vaikea aihe ottaa esille… Jasmine on tarpeettoman seksualisoitu hahmo, varsinkin kun kyseessä on lapsille suunnattu satu. Se muistissa välkkyvä mintunvihreä asu on kovin paljastava nuorelle tytölle (eri lähteiden mukaan Jasmine on 15- tai 16-vuotias). Seksualisointi vain pahenee, kun valtaan päässyt Jafar tekee Jasminesta orjansa; punaiseen asuun puettu prinsessa laitetaan seksikkäästi viettelemään Jafar. Asetelma on kyseenalainen: alaikäinen tyttö joutuu hurmaamaan ällöttävän vanhan ukon. Ja se ällöttävä vanha ukko muuten kutsuu sitä alaikäistä tyttöä termillä pussycat. YÖK.

Puolustus on periaatteessa samaa mieltä. Toki, jokaisella on oikeus pukeutua miten haluaa, Disney-prinsessoillakin… ja ehkä Agrabahissa on kuuma! Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että moni Jasminen hyvistä luonteenpiirteistä häviää seksualisoidun pinnan alle.

Mitä sanoo tuomari…

Eli onko Jasmine huono esikuva?

Ei. Jasmine on tarmokas ja rohkea nuori feministiprinsessa, joka kapinoi typerää pakkoavioliittoa vastaan ja haluaa itse päättää omasta elämästään. Lisäksi Jasmine on nokkela, fiksu, hauska ja ystävällinen. Vallan pätevä esikuva siis.Ei toki täydellinen, mutta ei esikuvien täydykään olla.

PS. Siitä live-action Aladdinista… Ja pieni SPOILER ALERT!!

Naomi Scottin esittämä vuoden 2019 prinsessa Jasmine oli oikein mainio tyyppi! Hyvä Disney!

Kävin katsomassa leffan pari päivää sen jälkeen kun olin katsonut animaatioversion tätä kirjoitusta varten. Animaatio-Jasmine oli siis hyvin muistissa. Oli mukava huomata, että Jasminen roolia oli kasvatettu ja hänestä oli tehty entistä moniulotteisempi hahmo. Tämä Jasmine halusi olla sulttaani itse, ei sulttaanin vaimo. Animaatiosta tutut hyvät puolet olivat tallella ja samalla ikävät puolet (kuten hahmon turha seksualisointi) oli hiottu pois.

Jasmine sai jopa oman kappaleen! Speechless (alla), ainoa live-actioniin lisätty uusi kappale, oli ehkä hieman alleviivaava ja leffan muihin musikaalissävytteisiin kappaleisiin verrattuna turhan pop, mutta ihan sama, voimaantuneiden naisten voimabiisit ovat parasta!

Don’t you underestimate me
’Cause I know that I won’t go speechless!

(Fun fact: kappaleen ovat kirjoittaneet Oscar-voittajat Benj Pasek ja Justin Paul, jotka ovat tehneet kappaleet muun muassa La La LandiinThe Greatest Showmaniin ja Dear Evan Hansen -musikaaliin.)

Kokonaisuudessaan live-action Aladdin oli yllättävän viihdyttävä – siitäkin huolimatta, että juuri animaation katsoneena teki monta kertaa mieli huutaa että ei se noin kuulu mennä! 😀

Tosin miinusta liian kauniista Jafarista. Kyseisen hahmon kuuluu olla samanaikaisesti lipevä, ällöttävä, vallanhimoinen, pelottava ja vastenmielinen… live-action versio (näyttelijä Marwan Kenzari) ei ollut tarpeeksi mitään noista.

EI:

KYLLÄ!

Kuvat: DISNEY (Aladdin 1992 / 2019)

LUE MYÖS:

Kategoriat
Sarjat Suosittelen Tyypit

Fleabagin kakkoskausi on täydellinen sarjakokemus

Kirjoitus on alun perin julkaistu 24.5.2019 Lilyssä.

Suosikkisarja: Fleabag (Amazon Prime)

Kirjoitus sisältää viittauksia sarjan tapahtumiin, mutta ei varsinaisia juonipaljastuksia.

Kuva: Prime Video / Steve Schofield

Älypuhelimet ovat pilanneet mun keskittymiskyvyn. Nykyään kun katson vaikka leffaa (mielenkiintoista, hyvääkin leffaa!), puhelin päätyy jotenkin mystisesti käteen ja alan selaamaan sitä. En enää pysty vain istumaan ja katsomaan, on pakko samalla näpertää jotain turhanpäiväistä puhelimella. Vaikka yrittäisin oikeasti keskittyä vain siihen leffaan, jossain vaiheessa tajuan selaavani jonkun itselleni ihan vieraan tyypin Instagramia tai muuta höpöä. Hyvin huolestuttavaa.

Ilmeisesti en kuitenkaan ole täysin menetetty tapaus. Katsoin nimittäin Fleabagin kakkoskauden, ja kun olin päässyt kuusijaksoisen kauden loppuun, tajusin etten ollut selannut puhelinta lainkaan. Ei tarpeetonta some-selailua, ei kummallisten asioiden googlettamista, ei mitään. Olin istunut jaksojen läpi ruutuni edessä ja vain katsonut, katsonut, katsonut. Keskittynyt yhteen asiaan.

Tähän on vain ja ainoastaan yksi syy: Fleabagin kakkoskausi (samalla mitä ilmeisimmin viimeinen kausi) on hitonmoinen MESTARITEOS. Se ei anna tilaa tarttua puhelimeen, koska sen jokainen hetki on loistava hetki. Eikä loistavia hetkiä halua missata.

Katsoin Phoebe Waller-Bridgen luoman, käsikirjoittaman ja tähdittämän draamakomedian ykköskauden muutama vuosi sitten. Muistan, että pidin siitä – en rakastanut, pidin – ja muistan, että ajattelin sen olevan loistavasti tehty. Ja sitä se olikin, kuusi jaksoa huippua sarjaviihdettä. Sellainen kuuden jakson täydellinen kokonaisuus, josta on vaikea pistää paremmaksi. No, kakkoskausi pistää paremmaksi. Kakkoskautta minä rakastin.

Katson aika paljon sarjoja, ja valtaosa niistä on loppujen lopuksi melko kertakäyttökamaa. Katson ne, pidän niistä – ehkä rakastankin hetken – sitten unohdan. Lopputekstit tulevat ja rakkaus loppuu. Nyt on kulunut kaksi päivää siitä, kun katsoin Fleabagin viimeisen jakson enkä ole unohtanut tai lopettanut rakastamasta. Minä mietin sitä yhä. Mietin sitä viimeistä kohtausta, joka oli samanaikaisesti hirvittävän surullinen ja hirvittävän lohdullinen. Mietin sitä rakkaustarinaa. Ja rakkautta. Ja särkyviä sydämiä. Mietin kettuja. Ja pappeja. Mietin sitä osuvaa kuvausta naisena olemisen kivuista.Mietin yksinäisyyttä ja sitä, kun joku oikeasti näkee sinut. Mietin näitä sanoja:

Most people are shit.

Look at me. Listen. People are all we’ve got.

Ja mietin sitä kaikkea muuta täydellistä dialogia. Mietin niitä kertoja, kun Fleabag rikkoo neljännen seinän. Mietin sitä kohtausta, jossa Fleabag puhuu terapeutille. Ja sitä kohtausta rippituolissa. Mietin, että haluaisin katsoa jaksot uudestaan, koska ehkä kuitenkin missasin jotain.

Mun on pitänyt lopettaa Amazon Primen tilaukseni jo vaikka kuinka pitkään. Onneksi en ollut lopettanut, Fleabagin loistelias jäähyväiskausi oli todellakin kuukausimaksun arvoinen. Kaikesta sydänsurusta huolimatta.

Pieni tiivistys, jos sarja ei ole tuttu: Fleabag kertoo kolmekymppisestä lontoolaisnaisesta, joka tunnetaan vain nimellä Fleabag. Phoebe Waller-Bridgen esittämä päähenkilö on kovin hukassa elämässään. Äidin ja parhaan ystävän kuolemat ovat pudottaneet hänet hyvin syvälle.

Surumielisestä pohjavireestä huolimatta sarja on hauska. Ja hauska sellaisella ihanan sarkastisella tavalla, josta minä tykkään. Fleabag on tunnettu siitä, että se rikkoo neljännen seinän; hahmo-Fleabag katsoo toistuvasti kameraan ja puhuu suoraan katsojille, sanoo jotain nokkelaa ja huvittavaa. Joissakin sarjoissa tämä tyylikeino voi tuntua turhalta kikkailulta, Fleabagissa se on toteutettu loppuun saakka loistavasti.

En tiedä mitä muuta sanoisin kuin että vahva suositus Fleabagille! Se on paras asia jonka olen katsonut pitkään aikaan. Ja kakkoskausi on hyvin mahdollisesti paras ja parhaiten toteutettu yksittäinen kausi jonka olen koskaan katsonut.

Sarja löytyy kokonaisuudessaan Amazon Primestä, mutta tulisiko se jollain aikajänteellä myös Yle Areenaan ja Ylen kanaville? Ainakin  ykköskauden Yle näytti. Tämän viime vuonna julkaistun artikkelin mukaan Yle ”seuraa tilannetta” kakkoskauden suhteen.

PS. 33-vuotiaan Phoebe Waller-Bridgen ura on tällä hetkellä melkoisessa nousukiidossa; Fleabagin lisäksi hän on myös superhittisarja Killing Even luoja. Waller-Bridge muokkasi Luke Jenningsin Codename Villanelle -teokset sarjaksi ja loppu on historiaa. Minähän en ole edelleenkään nähnyt jakson jaksoa, mutta jos Killing Eve on edes puoliksi niin hyvä kuin Fleabag olen tainnut missata aika paljon.

LUE MYÖS:

Kategoriat
Musiikki Suosittelen Tyypit

Lizzo muutti sisäisen soundtrackini loistavaksi

Kirjoitus on alun perin julkaistu 13.5.2019 Lilyssä.

Suosikkimusiikkia: Lizzo!

Kaikki coolit ja asiantuntevat musadigggarityypit ovat varmasti tienneet jo luoja ties kuinka pitkään, että Lizzo on se seuraava iso juttu, musiikkiskenen uusi supertähti.

Minä en ole asiantunteva musadiggarityyppi, en ollenkaan.

Minä opin Lizzosta – eli 31-vuotiaasta yhdysvaltalaislaulajasta/-räppäristä/-lauluntekijästä – pari viikkoa sitten, kun kuulin hänen kappaleensa Netflix-elokuvassa Someone Great. Leffa oli melko yhdentekevä, Truth Hurts -kappale ei. Truth Hurts oli niin mainio, että piti niiltä sijoiltaan laittaa leffa pauselle ja selvittää kenen biisi se on. I just took a DNA test, turns out I’m 100% that bitch, se riitti. Sold.

Putoan aina tasaisin väliajoin milloin mistäkin syystä YouTube-kuoppaan. Nyt putosin Lizzo-kuoppaan. Kuinka mukava kuoppa se olikaan!

Värikkäitä videoita ja huippuja kappaleita, joiden pääsanomana tuntui olevan että rakastakaa hyvät ihmiset itseänne. Lizzo-kuopassa hymyilytti ja tanssitti, ryhtikin suoristui. Tunsi olevansa that bitch itsekin. Just hyvä sellaisenaan, ihan vaan itsenään. Lizzo-kuopassa sopi rakastaa itseään vielä vähän enemmän.

En edes liioittele kun sanon, että Lizzo on muuttanut elämäni. No okei, ehkä liioittelen, mutta ihan vähän vain. Ainakin Lizzo on muuttanut sisäistä soundtrackiani. Nykyään mun mieleen tupsahtaa kesken päivää Lizzon lyriikoita.

I do my hair toss / Check my nails / Baby how you feelin’? / Feeling good as hell

Boss up and change your life / You can have it all, no sacrifice

I don’t need a crown to know that I’m a queen / I don’t need a crown to know that I’m a queen

If I’m shiny, everybody gonna shine / I was born like this, don’t even gotta try / I like chardonnay, get better over time / Heard you say I’m not the baddest, bitch, you lie

Woo child, tired of the bullshit / Go on dust your shoulders off, keep it moving

Mirror, mirror on the wall, tell me what you see / It’s that, oh my God, it’s looking heavenly

Ja niin edelleen. Lizzo kuiskii korvaan vaikka en edes kuuntelisi musiikkia, ja ne kuiskaukset saavat kävelemään vähän ryhdikkäämmin ja itsevarmemmin. That bitch ei stressaa pikkujutuista. That bitch on sillä oikealla tavalla itserakas. That bitch on huipputyyppi.

Lizzo-kuoppa on paras kuoppa johon olen viime aikoina pudonnut. Hienoa on se, että siihen kuoppaan tuntuu olevan tervetulleita ihan kaikki.

PS. Musiikin lisäksi kannattaa tutustua muutenkin Lizzon uratarinaan ja ajatuksiin, hän vaikuttaa mielenkiintoiselta tyypiltä. Esimerkiksi tämä The Cutin henkilökuva oli mainio.

LUE MYÖS: