Kirjoitus on alun perin julkaistu 9.5.2019 Lilyssä.
Suosikkisarjat: Broad City ja Search Party (Yle Areena)
Kuva: Yle Areena
oskus ongelmaan löytyy ratkaisu lähempää kuin arvaakaan.
Mietin tässä parisen kuukautta sitten, kuinka haluaisin katsoa Broad Cityn viimeisen kauden. En kuitenkaan jaksanut alkaa metsästää sitä ympäri interwebziä, joten unohdin koko homman.
Viime viikolla päädyin joidenkin mutkien kautta selaamaan Yle Areenan tarjontaa. Ja mitä sieltä löytyykään?
Oikeasti, mulla on paha tapa unohtaa Areena. Maksan Netflixistä, maksan Amazon Primestä (edelleenkin, vaikka mun piti vain käyttää ilmainen kokeilujakso), ja samaan aikaan Areena tarjoaa ilmaiseksi paljon mielenkiintoista katsottavaa. Ja juu, tiedetään, se Yle-vero. Mutta silti.
Rakas ilmainen ja mainokseton Yle Areena, täynnä ylen hyviä sarjoja (sori).
Samalla Areena-reissulla bongasin toisenkin sarjan, jonka olen halunnut katsoa, Search Partyn. Ja tarjolla oli vielä molemmat jo valmistuneet kaudet.
Eikä siinä vielä kaikki!
Areenasta löytyi myös Doggystyle-niminen tanskalainen nuortensarja, johon menin koukuttumaan. Paikoitellen tunsin itseni supersiveelliseksi kukkahattutädiksi sitä katsoessani – apua, alastomuutta! – mutta kelpo sarja oli sekin.
Täten lupaan itselleni, etten enää koskaan aliarvioi Yle Areenaa.
Yle Areenan parhaat just nyt:
1. Broad Cityn vitoskausi
New Yorkissa ympäriinsä sekoilevien Abbin (Abbi Jacobson) ja Ilanan (Ilana Glazer) tarina saa päätöksensä. Yas queen!
Harmillisesti aiempia kausia ei enää Areenasta löydy, mutta ei Broad City niin rakettitiedettä ole etteikö mukaan ehtisi viimeisellä kaudellakin – tosin ekan jakson ig stories -toteuttamistapa saattaa ehkä vähän kummastuttaa.
PS. Ditto, Abbi:
2. Search Party
Lisää New Yorkissa sekoilevia nuoria ihmisiä. Huipun Alia Shawkatin esittämä Dory saa pakkomielteen yliopistotuttavansa katoamisesta. Tuloksena hipsterimysteeri! Hahmot ovat noloja ja itsekeskeisiä, mutta meininki silti huvittavaa. Mun suosikki on näyttelijänä pyristelevä höpsö Portia (Meredith Hagner).
3. Doggystyle
Tanskalaisdraamassa seurataan omaa suuntaansa etsivää nuorta Astaa (Rosemarie Mosbæk). Kun unelmaelämä Köpiksessä kosahtaa rahahuoliin, Astan pitää muuttaa porukoilleen. Jaksot ovat lyhyitä pieniä palasia Astan elämästä. Yllättävän rohkeaakin settiä nuortensarjaan. Ja melko alleviivaavaa kommentointia some-ajan kauniista kulisseista.
Kuva: Yle Areena
4. Aikuiset
Suomessakin osataan tehdä sarjoja kipuilevista hipstereistä. Mun piti katsoa Aikuiset, koska ystävälläni on siinä merkittävä rooli brunssia nauttivana taustanäyttelijänä, mutta tämän mahtavan roolisuorituksen jälkeenkin sarja nappasi ihan tehokkaasti mukaansa.
5. Catastrophen neloskausi
Palkitun brittisarjan viimeinen kausikin löytyy Areenasta. Lisää sekoilua ja kipuilevia tyyppejä!
Päätöslauselma: Yle Areenassa on paljon loistavia sarjoja. Ja vaikka mitä elokuviakin! Kuten just nyt katsottavissa oleva Loma Roomassa, joka on mun mielestä kaikkein paras Audrey Hepburn -leffa.
Arvon minä, muista aina aika ajoin tsekata Areenan tarjonta.
Kirjoitus on alun perin julkaistu 3.5.2019 Lilyssä.
Suosikkiasia: Netflix!
Kuvat: Netflix
Joskus Netflixistä ei tunnu löytyvän mitään kiinnostavaa, joskus se taas puskee liukuhihnalta ulos toinen toistaan mielenkiintoisimpia sarjoja, dokkareita ja leffoja. Toukokuu vaikuttaa olevan jälkimmäisen kategorian kuukausi.
Tässä muutama toukokuun Netflix-tärppi:
1. Wine Country (tulossa 10.5.)
Jos olet lukenut tätä blogia aiemmin, ehkä jo tiedät, että Amy Poehler on ehdoton suosikkityyppini. Ja jos Amy Poehler ohjaa ja tuottaa leffan, jossa hän itse näyttelee ja jonka hän roolittaa koomikkoystävillään (jotka sattuvat Amyn lailla olemaan Saturday Night Liven legendoja), minä todellakin katson sen leffan. En välitä edes siitä, että trailerinsa perusteella kyseinen leffa vaikuttaa harvinaisen epähauskalta siihen nähden, että se on täynnä harvinaisen hauskoja naisia.
Wine Country on Amyn debyyttielokuva ohjaajana. Leffassa naisporukka matkaa Kalifornian viinimekkaan Napaan juhlistamaan Rebeccan (Rachel Dratch) 50-vuotisjuhlia. Dratchin ja Poehlerin lisäksi SNL-veteraanien täyttämään näyttelijäjoukkoon kuuluvat muun muassa Maya Rudolph, Ana Gasteyer, Tina Fey, Paula Pell ja Emily Spivey. Luotan siihen, että tuo hauskojen naisten joukko on saanut aikaiseksi jotain muutakin kuin epähauskaa keski-iänkriiseilyä viinin lipittämisellä höystettynä.
2. Knock Down The House
Ohjaaja Rachel Lears osui sattumalta jättipottiin, kun hän alkoi tekemään dokumenttia neljästä naisesta, jotka asettuivat ehdolle Yhdysvaltojen vuoden 2018 kongressivaaleissa. Yksi näistä ison rahan ehdokkaita vastaan asettuneista, politiikan ulkopuolelta tulleista naisista oli nimittäin Alexandria Ocasio-Cortez, josta on sittemmin tullut uuden ajan politiikan supertähti. Learsin ohjaama Knock Down The House näyttää, miten ruohonjuuritasolta altavastaajana pidetty Ocasio-Cortez, nyt 29, nousi kongressiin.
Mainio dokkari on inspiroiva ja yllättävän koskettavakin. Ocasio-Cortezin lisäksi siinä seurataan Amy Vilelan, Cori Bushin ja Paula Jean Swearenginin kampanjoita. Kaikilla heillä on jotain, jonka vuoksi taistella.
3. Dead to Me
Jen ja Judy ystävystyvät suruterapiassa. Kaikki ei kuitenkaan ole ihan niin kuin ulospäin näyttää, Judylla on nimittäin synkkä salaisuus. Olen ehtinyt katsoa ekan jakson ja olen koukussa, draamakomedia toimii näemmä ainakin mun kohdalla. Yksi syy lienee se, että pidän sen näyttelijöistä, päärooleissa ovat Christina Applegate ja Linda Cardellini, sivuroolissa huippu James Marsden.
Aiheensa ja tunnelmansa puolesta Dead To Me muistuttaa Facebook Watchin Sorry For Your Loss -sarjaa, jota en voi kehua tarpeeksi. Dead To Me’ssä taitaa vain olla ripaus enemmän huumoria. Ja mysteeri!
4. The Society (tulossa 10.5.)
Mysteereistä puheen ollen… The Societyssa rikkaan pikkukaupungin teinien on rakennettava oma yhteiskuntansa, kun kaikki muut katoavat. Yhdistelmä Kärpästen herraa, The Leftoversia ja Riverdalea?
PS. Eikö mikään mainituista nappaa? Netflixin tuoreissa ja tulevissa lisäyksissä on paljon muutakin mielenkiintoista. Kuten…
When They See Us (tulossa 31.5.): Ava DuVernayn luoma tositapahtumiin perustuva minisarja kertoo New Yorkia vuonna 1989 kuohuttaneesta rikoksesta.
Easy, kolmas kausi (tulossa 10.5.): Chicagoon sijoittuvan antologiasarjan vikalla kaudella jatketaan ilmeisesti edellisiltä kausilta tuttujen tyyppien tarinoita.
Lucifer, neljäs kausi (tulossa 8.5.): Netflix pelasti Foxin hylkäämään yliluonnollisen draamakomedian/poliisisarjan. Helvetistä karannut paholainen Lucifer Morningstar (Tom Ellis) kohtaa neljännellä kaudella muun muassa ensimmäisen rakkautensa Eevan.
New Girl, seitsemäs kausi: oli jo aikakin saada New Girlin viimeinen kausi Netflixiin. Yksi kaikkien aikojen parhaista hyvän mielen sarjoista sanon minä!
Great News (Hyviä uutisia), ensimmäinen kausi: höpsö, mutta fiksu komediahelmi, joka ei koskaan löytänyt tarpeeksi yleisöä NBC:llä. Se lopetettiinkin vain kahden kauden jälkeen. Great News olisi ansainnut parempaa, se on mainio sarja! Näyttelijöiden joukosta löytyy muun muassa Nicole Richie.
Kirjoitus on alun perin julkaistu 29.4.2019 Lilyssä.
Suosikkiblogi: Go Fug Yourself
Rakastan Go Fug Yourself -nimistä muoti- ja julkkisblogia. Jos uutissaitteja ei lasketa, Go Fug Yourself on todennäköisesti pisin internet-suhteeni; olen lukenut sitä lähes päivittäin reilun vuosikymmenen ajan. Ehdotonta suosikkikamaa siis.
Go Fug Yourself* on kahden yhdysvaltalaisnaisen, Jessica Morganin ja Heather Cocksin (somessa @fuggirls) luomus. Sen ideana on kirjoittaa humoristisesti muodista ja julkkisten vaatevalinnoista – arvostella, kritisoida, kehua, ylistää ja ihmetellä. Muodin, vaatteiden ja julkkisten lisäksi blogissa kirjoitetaan laajasti muistakin populaarikulttuurin alueista: sarjoista, elokuvista, kirjoista, musiikista, urheilusta… iso ja tärkeä osa blogia on myös eri maiden, etenkin Brittien, kuninkaallisten tekemiset (ja asut).
*Blogin nimi on tietysti väännös alatyylisestä Go Fuck Yourself -ilmaisusta. Fug-termillä viitataan puolestaan ilmaisuun fucking ugly (=fugly), tosin Go Fug Yourselfissä se on käännetty tarkoittamaan fantastically uglya, fantastisen rumaa.
Minä pidän Go Fug Yourselfistä, koska se tekee muodista (ja laajemmin populaarikulttuurista) hauskaa. Jessica ja Heather ovat taitavia kirjoittajia, jotka heittävät hyvää ja fiksua läppää. Sarkastista ja iskevää, muttei koskaan liian ilkeää (toki se, mikä lasketaan ilkeäksi riippuu lukijasta).
Vuosien varrella Go Fug Yourselfin lukijoista on muodostunut tiivis verkkoyhteisö, Fug Nation, jossa on omat sisäpiirivitsinsä, perinteensä, puhetapansa ja mikä tärkeintä, sääntönsä. Kaikkein tärkein sääntö on se, että julkkisten ulkonäköä tai vartaloa ei arvostella negatiivisesti. Ketään ei saa haukkua, kenenkään vartaloa ei saa mollata. Kukaan ihminen ei ole fugly, arvostelun kohteena ovat vaatteet ja muoti. Eli on ok sanoa, että onpas tuolla tyypillä kamala mekko, muttei koskaan ok sanoa, että onpas kamala/ruma/liian lihava/liian laiha tyyppi. Go Fug Yourself on kehopositiivinen, hauska ja feministinen, Fug Nationin jättämiä kommentteja myöten. Tai niin minä sen näen. Kaikki eivät nimittäin ole samaa mieltä.
Hollywood-tähti Olivia Munn julkaisi pari päivää sitten sosiaalisen median tileillään ”esseen”, jossa hän kritisoi voimakkaasti Jessicaa, Heatheria ja heidän blogiaan. A short essay on the ugly behaviours of the @Fuggirls, Munn kirjoitti saatetekstiksi ja antoi sitten palaa. Hän syytti bloggaajia tekopyhiksi ja rivien välistä myös epäammattimaisiksi ja antifeministisiksi. Go Fug Yourselfin Munn rinnasti lukiolaispoikiin, jotka laittavat tyttöjä paremmuusjärjestykseen ulkonäön perusteella.
”Blogs like theirs have been around for awhile, with their snarkiness and hypocrisy on full display. And we’ve accepted it because as women we’ve been conditioned to believe that being publicly chastised for our weight, our looks, or our choice in clothing is an acceptable part of our existence. We’ve been conditioned as women to feel that we must look and dress a certain way to be accepted. If there’s anything we’ve been able to glean from the past two years, it’s that girls and women have been emotionally and physically targeted and abused for years yet have remained silent because collectively we all believe that our voices, our pain, our existence only mattered with conditions attached
— A lot of people have had to wake up and acknowledge the part they’ve played in the suppression of women. And to The Fug Girls and all of your peers: Just because you’re woman doesn’t mean you’re not part of the problem. The world woke up in 2017 but you stayed sleeping”.
Munnin kirjoitus luettavissa kokonaisuudessaan täältä.
Go Fug Yourselfiä tuntemattomille Munnin kirjoitus saattaa – ainakin osin – kuulostaa ihan pätevältä. Siinä on jaloja, hyvin kirjoitettuja ajatuksia. Naisten painon ja ulkonäön arvosteleminen on väärin, tietysti on! Minä kuitenkin tunnen Go Fug Yourselfin, olen tuntenut reilusti yli kymmenen vuotta. Munnilla on eittämättä hyvät motiivit ja tarkoitusperät kirjoitukselleen, mutta hän ei olisi voinut valita kohdettaan yhtään huonommin.
On taatusti raskasta, kun omia vaatevalintoja ruoditaan ympäri internetiä. Olivia Munnilla on täysi oikeus pahoittaa mielensä siitä, että bloggaajat heittävät läppää hänen raidallisen housupukunsa kustannuksella. Hän varmasti itse piti valitsemastaan (stylistin valitsemasta?) asusta, tunsi olonsa tyylikkääksi ja kauniiksi. Olivia Munnin housupuvun kritisoiminen on kuitenkin täysin eri asia kuin Olivia Munnin kritisoiminen. Ja viimeiseen asti body sheimausta välttävän humoristisen MUOTIblogin humoristiset MUOTIkritiikit ovat hyvin kaukana naisten objektivoinnista ja hyväksikäytöstä.
Eikö niin? Vai olenko lukenut Go Fug Yourselfiä liian pitkään nähdäkseni sen huonot puolet?
Eikö vaatteet ole lopulta vain vaatteita, asia, jota ei pidä ottaa liian vakavasti? Eikö muoti ole yksi taiteen muoto ja näin ollen täysin legitiimi kritiikin ja arvostelun kohde?
Go Fug Yourself on muotiblogi, jossa – toisin kuin Olivia Munn antaa ymmärtää – ei body sheimata tai arvostella kenenkään ulkonäköä. Blogissa myös – toisin kuin Olivia Munn antaa ymmärtää – kritisoidaan (ja kehutaan!) naisjulkkisten lisäksi miesjulkkistenkin tyyliä. Jos Olivia Munn todella pitää lämminhenkisesti kuittailevaa muotiblogia osallisena naisten alistamisen kulttuuriin, eikö hänen sitten pitäisi kritisoida myös isoja mediataloja, joiden lehdet ja verkkosaitit GFY:n tavoin arvostelevat julkkisten asuja, julkaisevat best dressed ja worst dressed -listojaan. On paljon puhuvaa, että Munn päätti ottaa tähtäimeensä kahden naisen pyörittämän itsenäisen muotiblogin eikä esimerkiksi Condé Nastia (jonka lehtien kansikuvissa Olivia Munn todennäköisesti haluaa nähdä itsensä). Kuka tässä onkaan tekopyhä?
En ole mikään asiantuntija, mutta ymmärtääkseni muoti on merkittävä pala nykyistä julkkiskulttuuria. Kun näyttelijä tai laulaja astuu punaiselle matolle, hän asettaa oman asunsa arvostelun kohteeksi, piti hän siitä tai ei. Kenenkään ei tarvitse sietää henkilöön tai ulkonäköön menevää arvostelua, mutta punaisella matolla sen näyttelijän tai laulajan asun arvostelu on fair game. Usein näyttelijän tai laulajan yllä on vielä stylistin valitsema, kuuluisalta muotitalolta ilmaiseksi lainaan saatu asukokonaisuus. Jos se asukokonaisuus sattuu bloggaajan tai blogin lukijan subjektiivisen mielipiteen mukaan olemaan vähemmän onnistunut, sen mielipiteen ilmaiseminen ei kai tee kenestäkään huonoa ihmistä. Tai huonoa feministiä, joka on mukana ylläpitämässä naisia alistavia rakenteita. Eihän? Mekot mekkoina ja ihmiset ihmisinä?
PS. Viikon päästä, maanantaina 6. toukokuuta on taas fashion’s biggest night, Met Gala. Suunnittelijat, stylistit, meikkaajat ja hiustaiteilijat laittavat parastaan peliin luodakseen mieleenpainuvia asukokonaisuuksia, luodakseen taidetta. Met Galan yliampuvien/upeiden/ outojen/kauniiden muotiluomusten yksi tarkoitus lienee se, että niistä puhutaan, kritisoidaankin?
Olisi aika tylsää, jos Met Galan asuja saisi vain kehua.
