Tekijä: Maisa

Kategoriat
Sarjat Suosittelen

Rikossarjoista parhaat (tyypiltä, joka vihaa rikossarjoja)

Kirjoitus on alun perin julkaistu 12.7.2019 Lilyssä.

Suosikki-inhokkiasia: rikossarjat

Seuraa nolohko fakta minusta.

Kun käyn nukkumaan, katson lähes joka ilta sänkyni alle. Pitää nähkääs tarkistaa, ettei siellä ole ketään ylimääräistä. Joskus saatan olla jo silmät kiinni peiton alla, kun koen pakottavaa tarvetta sängynalus-tsekkaukseen.

Tämä tapa ei – kuten voisi ehkä kuvitella – juonna lapsuuteeni. En ole traumatisoitunut lapsuusajan mielikuvitushirviöistä. Ehdin nukkua jokseenkin 29 vuotta ilman sängyn alle kuikuilua.

Ei, minun pelkoni sai alkunsa vasta aikuisiällä, noin vuosi takaperin. Se alkoi Lutherista. Jep arvon Idris Elba ja kumppanit, syytä teitä yörauhani rikkomisesta.

Lutherissa (BBC:n rikossarjassa siis) on kohtaus, jossa nainen murhataan yöllä omassa sängyssään. Sekopäinen murhamies on piiloutunut naisen sängyn alle ja möyrii sieltä esiin naisen nukkuessa. Tämä ällöttävä fiktiivinen murhahetki on jumahtanut mieleeni eikä lähde sieltä enää pois. Seurauksena sängynalus-tsekkaukset.

(Olen pahoillani jos nyt tartutin pelkoni kehenkään. Voi lohdutuksena sanoa, ettei sänkyni alla ole KOSKAAN ollut yhtäkään murhaajaa. Pölyä kyllä, murhaajia ei.)

Vielä jokunen vuosi sitten katsoin paljon enemmän rikossarjoja kuin nyt. Katsoin Criminal Mindsia ja sen koko ajan kammottavammaksi meneviä murhamysteereitä. Katsoin Beckejä ja Wallandereitä. Murhia murhien perään. Olin jo alkanut tympääntyä ahdistaviin ja pelottaviin rikossarjoihin, mutta tapaus Luther oli viimeinen niitti. Kuppi meni nurin, kamelin selkä katkesi. Tein itseni kanssa sopimuksen: en enää katso liian ahdistavia, pelottavia, murhia ja muita rikoksia täynnä olevia sarjoja. Jos alitajuntaan jää merkki kaikesta katsotusta, en halua mieleni olevan täynnä sarjamurhaajia ja kuolevia lapsia.

Haluan mieluummin, että mieleni on täynnä naurua ja kissanpentuja. Ja Amy Poehleria.

Rikon sopimustani aina aika ajoin, mutta rikossarjojen katseluni on joka tapauksessa vähentynyt huomattavasti. Jos nykyään törmään Criminal Mindsiin, vaihdan kanavaa. Saatan alkaa seuraamaan jotain ruotsalaista rikosdraamaa, mutta jos homma menee ällöksi ja ahdistavaksi, suljen telkkarin. Ennen oli ällön ja ahdistavankin uhalla pakko katsoa loppuun, jotta saa tietää murhaajan. Yritin katsoa Lutherin viimeisen kauden (juu en ole täydellinen tyyppi lainkaan), mutta en päässyt ensimmäistä jaksoa pidemmälle. Se oli kaikkea, mitä olin alkanut sarjoissa vihata: liian ahdistava, liian synkkä, liian pelottava, liian väkivaltainen. Ärsytti, että edes menin aloittamaan sen katsomisen. Olisi pitänyt jo tietää paremmin, nyt pelkään myös kaksikerrosbussien yläkertoja.

Koska tiedän, että väistämättä rikon sopimustani, olen tehnyt alasopimuksen. Jos ja kun rikossarjoja katson, niiden täytyy ainakin olla todella hyviä rikossarjoja. En minä minkään tusinatavaran vuoksi halua yöuniani menettää.

Kaikesta jeesustelustani huolimatta on sanottava, että todella hyviä rikossarjoja on onneksi olemassa. Ja vaikka todella hyvissäkin rikossarjoissa on melko alhainen nauru- ja kissanpentuindeksi, välillä katson niitä ihan mielelläni. Kunhan saan vastapainoksi Frendejä ja Parks and Reciä.

Tämä koko kirjoitus oli tarpeettoman pitkä johdanto itse aiheeseen eli suosikkirikossarjoihini! Kyllä, olen just se toope, joka ensin julistaa kuinka vihaa jotain ja sen jälkeen ylistää. Oh well. #notallcrimeseries

Näistä rikossarjoista minä olen pitänyt:

Broadchurch

Brittiläinen Broadchurch (2013-2017) on mun kirjoissa paras koskaan tehty rikossarja. Tai ainakin sen ensimmäinen kausi on, kaksi seuraavaa ovat hyviä muttei ykkösen veroisia.

Ykkösessä on taitavasti rakennettu pienen pojan murhamysteeri, loppuun asti kestävä jännitys, upeita rannikkomaisemia ja mainiot näyttelijät; sittemmin Oscar-palkittu Olivia Colman, oma suosikkini David Tennant ja toinenkin Tohtori, riipaisevasti poikansa menettänyttä äitiä esittävä Jodie Whittaker. Ei ole väkivaltaa jolla mässäillä, vain yksi murha, jota Colmanin ja Tennantin esittämät ylikonstaapeli Ellie Miller ja rikoskomisario Alec Hardy pala palalta ratkovat.

Top of the Lake

On muuten visuaalisesti upea sarja, Top of the Lake siis. Uuden-Seelannin kauniisiin maisemiin kätkeytyy ruma mysteeri, joka alkaa 12-vuotiaan tytön katoamisesta. Viime vuosikymmenen kehutuimpiin tv-näyttelijöihin lukeutuva Elisabeth Moss on Australiasta kotikonnuillaan vieraileva rikostutkija, joka alkaa tutkimaan tapausta. Seurauksena on ahdistavaa meininkiä, mutta kiistatta hyvä sarja.

Top of the Lake: China Girl -kakkoskaudella on eri mysteeri ja näyttelijöiden joukossa muuan Nicole Kidman.

Sarja löytyy käsittääkseni ainakin HBO Nordicilta.

Nousuvesi

Nousuvesi (ruots. Springfloden) on suosikkini viime vuosien miljoonista ja miljoonista ruotsalaisista rikossarjoista. Nuori poliisiopiskelija Olivia Rönning (Julia Ragnarsson) saa kesätehtäväksi tutkia mysteeriksi jäänyttä avointa murhatapausta, ja sen ratkaisemisesta tulee hänelle pakkomielle. Aikoinaan kyseisen murhan tutkinnasta vastasi hänen edesmennyt isänsä. Sarja pitää otteessaan ja onnistuu yllättämäänkin.

Kakkoskausikin oli ihan pätevä uusine mysteereineen.

Millennium-trilogia

Loppuun tylsä valinta.

Hollywood-versioinnista en tiedä, mutta onhan alkuperäinen Millenium-trilogia nyt mainio sarja. Monivaiheisen mysteerin lisäksi se pitää loppuvaiheillaan sisällään yhden kaikkien aikojen tyydyttävimmistä kohtauksista, kun SPOILER ALERT! oikeussalissa paha saa vihdoin ja viimein palkkansa. Noomi Rapacen esittämä Lisbeth Salander on badass parhaasta päästä.

Tullut miljoona kertaa telkkarista ja löytyy myös Netflixistä.

PS. Rikossarjan määritelmäni kaipaa tarkennusta. Sellaiset sarjat kuin vaikkapa White Collar, Lucifer, Hawaii 5-0 ja Veronica Mars eivät mun kirjoissa ole rikossarjoja. Tai ovat, mutta eivät rikossarja-rikossarjoja, enemmänkin rikos- ja poliisisarjoiksi naamioitua leppoisaa hömppää, joissa on murhista ja muista ikävistä jutuista huolimatta melko korkea nauru- ja kissanpentuindeksi. Rikossarja-rikossarjoissakin saattaa olla huumoria, mutta kokonaisuutena meininki on synkkää, surullista ja ahdistavaa. Sellaista, ettei mikään määrä läpänheittoa auta kääntämään NJKI:tä positiiviseksi. Neljän sarjan listani koostuu nimenomaan rikossarja-rikossarjoista, muussa tapauksessa Veronica ja Neil Caffrey olisivat ehdottomasti mukana.

PPS. Otan vastaan suosituksia ei-traumatisoivista rikossarjoista. Hiton Luther…

Kategoriat
Leffat Sarjat Suosittelen

Viime aikoina katsottua: Good Omens, Booksmart ja hyvin outo Netflix-komedia

Kirjoitus on alun perin julkaistu 24.6.2019 Lilyssä.

Suosikkiasiat: David Tennant, fiksut teinileffat ja ilmeisesti ei niin oudot komediasarjat

Kuva: Annapurna Pictures / Booksmart

Oli suunnitteilla kirjoittaa Viime aikojen suosikkiasioita -postaus. (Olen tehnyt niitä kolme, joten sehän on jo vähän kuin juttusarja!) Sitten aloin miettiä, mitkä ovat olleet viime aikojen suosikkiasioitani. No kesä ja lämpö tietysti, leppoisasti sujunut juhannus ja kaksi maalia säbäpelissä, mutta ei ne vielä riittäneet, halusin listalle jotain sarja-/leffa-/kirjameininkejä, niistä kun minulla on ollut tapana kirjoittaa.

Tajusin, että olin jo tehnyt erilliset kirjoitukset viime aikojen suosikkiasioistani (ainakin upeasta Fleabagista ja mainiosta Bad Blood -kirjasta). Jäljelle jäi vain vähän vähemmän suosikkiasioita, sellaisia ihan ok/ihan hyvä -tason tapauksia.

Ihan ok on välillä ihan riittävä, joten tässä ne jäljelle jääneet tapaukset, eli kaksi viime aikoina katsomaani sarjaa ja yksi leffa. On maailmanloppua, sekoilevia mutta kuitenkin fiksuja ja sympaattisia teinejä sekä niin kummallinen komediasarja etten oikein tiedä mitä mieltä minä olen siitä.

(Kirjoitus sisältää pieniä viittauksia Good Omens -sarjan ja Booksmart-elokuvan sisältöön, mutta ei varsinaisia juonipaljastuksia.)

1. Good Omens (Amazon Prime)

Kuva: Amazon Prime / Good Omens

Kirjoitin tammikuussa 15 mielenkiintoisesta vuoden 2019 uutuussarjasta. Listan ykkösenä oli Amazon Primen Good Omens, lähinnä siksi, että siinä on pääosassa yksi suosikkityypeistäni, skottinäyttelijä David Tennant.

”Koska oikeasti, David Tennant sarkastisena demonina maailmanlopusta kertovassa komediassa? Kyllä kiitos” kirjoitin tuolloin ja sarjan katsottuani pysyn lausuntoni takana: David Tennant, kyllä kiitos, aina! Herra kymmenes Tohtori oli oikein hauska demoni Crowleyn roolissa, kuten odottaa sopikin.

Itse sarja sitten… oli ihan ok. Terry Pratchettin ja Neil Gaimanin yhdessä kirjoittamaan fantasiaklassikkoon Good Omens: The Nice and Accurate Prophecies of Agnes Nutter, Witch pohjautuva kuusiosainen komedia oli visuaalisesti komeaa katsottavaa ja aika ajoin vallan viihdyttäväkin, mutta ei mikään napakymppi kuitenkaan.

David Tennant ja toisessa pääosassa nähty, enkeli Aziraphalea esittänyt Michael Sheen olivat mainioita yhdessä ja erikseen ja Jon Hamm huvitti arkkienkeli Gabrielina. Oli vuosituhansia kestänyttä ystävyyttä, rakkauttakin, lähestyvä Harmegeddon ja huumoria. Ja oikein mielenkiintoinen lähdemateriaali. Mutta oli myös turhaa sälää, tylsiä kohtauksia (yleensä ne, kun David Tennant ja Michael Sheen eivät olleet ruudulla) ja antikliimaksinen loppuratkaisu.

Kaiken kaikkiaan ihan ok sarja siis. Ja David Tennant on edelleen suosikkityyppi.

2. Booksmart

Ihan ok oli myös Booksmart-leffa. Tai oikeastaan vähän enemmän kuin ihan ok…

Näyttelijä Olivia Wilde debytoi ohjaajana taitavasti, Beanie Feldstein ja Kaitlyn Dever hurmaavat lukion loppumisen kunniaksi kerrankin bileisiin lähtevinä parhaina ystävinä, sivurooleissa nähtävät nuoret (mm. huippu Billie Lourd) ovat loistavia ja tarina fiksu, feministinen ja kivan kliseetön. Genressään mainio tapaus. Parasta on se, että stereotyyppiset teinileffapahikset puuttuvat; on erilaisia ja eri asioista kiinnostuneita nuoria ihmisiä, mutta kaikki mahtuvat sopuisasti samoihin bileisiin.

Booksmart pyörii just nyt leffateattereissa. 

3. I Think You Should Leave with Tim Robinson (Netflix)

Kaipaatko täysin absurdia huumoria? Testaa Netflixistä löytyvä sketsisarja I Think You Should Leave with Tim Robinson.

Tim Robinsonin, entisen Saturday Night Liven näyttelijän ja käsikirjoittajan luoma sarja on mahdollisesti yksi Netflixin omituisimmista sarjoista. Se on vähän kuin SNL (sketseissä vilahtelee SNL:stä tuttuja koomikkojakin), mutta miljoona kertaa kummallisempi. Se myös saa katsojan tuntemaan syvää myötähäpeää – tunne, jota minä kestän hyvin huonosti.

Sketsit alkavat oudosti, ovat keskeltä outoja ja loppuvat oudosti, kaikki on vain hyvin, hyvin outoa. Sarjan huumori iskee ihan taatusti moneen, mutta toisaalta ei iske yhtä moneen. Olen lukenut arvosteluja, joissa kriitikot ovat ristineet I Think You Should Leaven Netflixin hauskimmaksi sarjaksi. Ja sitten olen minä, jonka mielipide sarjasta oli lähinnä pieni nauru, olankohautus ja miljoona kiloa ikävää myötähäpeää. Taidan olla vähän vähemmän omituisen komedian ystävä.

Jotain hyvääkin (tai huonoa, riippuen katsantokannasta); sarjassa on vain kuusi 16-18-minuuttista jaksoa. Se on nopeasti tsekattu siis.

Kategoriat
Kirjat Suosittelen

Kirjavinkki: Bad Blood – uskomaton tositarina startup-skandaalista

Kirjoitus on alun perin julkaistu 13.6.2019 Lilyssä.

Suosikkikirja: Bad Blood – Secrets and Lies in a Silicon Valley Startup (John Carreyrou)

Startup-skene ei ole minulle kovinkaan tuttu tai minua erityisemmin kiinnostava. VC:t, bisnesenkelit, yksisarviset ja Piilaakso ovat kivalta kuulostavia termejä ilmaan heiteltäviksi, mutta eivät millään lailla omaa elämääni koskettavia juttuja. En ole edes koskaan käynyt Slushissa, hitto vie! Enkä koodaa. (Mun päässä kaikki startupit ovat ilmeisesti koodaustaitoja vaativia teknologiayrityksiä.)

Voin siis luvata, että kun suosittelen kirjaa joka kertoo tositarinan yhdysvaltalaisen startup-yrityksen noususta ja tuhosta, se on todella, todella hyvä kirja. Muussa tapauksessa en jaksaisi lukea sitä.

Varaukseton startup-ummikon suositus John Carreyroun teokselle Bad Blood – Secrets and Lies in a Silicon Valley Startup (Knopf 2018). Saattaa olla, että en ole aiemmin lukenut kovinkaan montaa (=nolla) tarinaa Piilaakson koukeroista tai startup-meiningeistä, mutta Bad Blood  on taatusti kyseisen alagenren ehdoton malliesimerkki.

Carreyrou, Wall Street Journalin Pulitzer-palkittu tutkiva journalisti, kertoo kirjassa supermielenkiintoisella tavalla startup-yritys Theranoksen ja sen perustajan Elizabeth Holmesin surullisenkuuluisan tarinan.

Lyhykäisyydessään eikä yhtään niin mielenkiintoisesti kerrottuna kyseinen tarina menee näin:

(Nämä eivät ole varsinaisia spoilereita vaan toistuvasti julkisuudessa kerrotut, hyvin karkeat raamit täysin sekopäiselle ja kiemuraiselle saagalle.)

Holmes (synt. 1984) keskeytti 20-vuotiaana opintonsa Stanfordin yliopistossa keskittyäkseen perustamaansa firmaan. Theranoksen oli tarkoitus mullistaa terveydenhoitoala teknologialla, jossa sormenpäästä otetusta verinäytteestä voitaisiin tehdä laaja analyysi ihmisen sairauksista ja terveydentilasta. Neulakammoinen Holmes halusi, että sormesta otettava veritippa korvaisi kalliit ja paljon verta vaativat käsivarresta otettavat verikokeet.

Sosiaalisesti taitavana ja hyvin verkostoituneena Holmes sai puhuttua puolelleen riskisijoittajan ja miljardöörin toisensa jälkeen, ja pian Theranos oli Holmesin johdolla kerännyt 900 miljoonaa dollaria pääomasijoituksia. Sen hallituksessa istui vaikutusvaltaisia miehiä, muun muassa Yhdysvaltain entiset ulkoministerit Henry Kissinger ja George Schultz. Mediamoguli Rupert Murdoch sijoitti yritykseen 121 miljoonaa dollaria, eikä hän todellakaan ollut ainoa jättisummia peliin laittanut. Holmesista tuli Piilaakson supertähti, nuori teknologia-alan toimitusjohtaja, uusi Steve Jobs! Theranoksen arvoksi arvioitiin parhaimmillaan yhdeksän miljardia dollaria, ja osakkeista puolet omistanut Holmes ristittiin maailman nuorimmaksi naismiljardööriksi. Hänet valittiin vuonna 2015 Timen maailman vaikutusvaltaisimpien ihmisten listalle ja Glamourin Vuoden naiseksi, muiden kunnianosoituksien ohella.

Sitten Theranoksen ja Holmesin huolella puhaltama kupla puhkesi.

John Carreyrou, se sama kirjankin tapauksesta kirjoittanut tutkiva journalisti, sai vinkin Theranoksen vilpillisistä toimista. Hän alkoi tutkia yritystä, hankki lähteikseen ex-työntekijöitä ja sisäpiiriläisiä ja sai selville, ettei Theranoksella todellakaan ollut mitään maailmaa mullistavaa teknologiaa, koko yritys ja sen sijoittajilleen antamat lupaukset olivat valhetta, pelkkää ilmaa. Pahinta oli se, että Theranos oli jo alkanut käyttää toimimatonta teknologiaansa oikeisiin potilaisiin. Kyseessä ei enää ollut pelkästään vilppi ja valehtelu, Theranos leikki ihmisten hengillä.

Wall Street Journal julkaisi Carreyroun artikkelit, Yhdysvaltojen lääkevirasto FDA teki omat tutkintansa, Theranos menetti toimilupansa ja miljardiarvonsa, ja Holmes yhdessä liikekumppaninsa (ja ex-puolisonsa) Ramesh ”Sunny” Balwanin kanssa haastettiin jättimäisestä petoksesta oikeuteen. Theranoksen taru loppui virallisesti vuoden 2018 lopulla, ja tällä hetkellä Holmes, nyt 35 vuotta, odottaa oikeudenkäyntiä vapaalla jalalla. Mikäli Holmes todetaan syylliseksi, hänet voidaan tuomita jopa 20 vuoden vankeuteen.

Kirjassaan Carreyrou onnistuu kuvaamaan tämän hullun tositarinan kuin se olisi loistavasti rakennettu trilleri. Carreyrou on käyttänyt lähdemateriaaleinaan satoja haastatteluja, oikeusasiakirjoja ja sähköposteja, ja niiden kautta lukija pääsee Theranos-katastrofin ytimeen. Holmesia ei kirjassa kuulla, hän kieltäytyi haastatteluista. Entisten työntekijöiden kertomukset eivät maalaa hänestä kovinkaan mairittelevaa kuvaa.

Bad Blood ei ole kaikkein kevyintä luettavaa. Se pitää sisällään paljon lääketieteellisiä ja teknologisia termejä sekä niin paljon eri henkilöitä että ne menevät sekaisin. Kirja ja tarina ovat kuitenkin niin koukuttavia ja Carreyroun kirjoitustapa niin mukaansatempaava, että painava aihe ei haittaa edes tällaista semihömppää rakastavaa lukijaa.

”The story is even crazier than I expected, and I found myself unable to put it down once I started” kirjoitti muuan Bill Gates kun kirjaa suositteli, ja minä yhdyn täysin herra Gatesin kehuihin.

PS. Tietysti Elizabeth Holmesista ja Theranoksen tarinasta on tekeillä Hollywood-elokuva. Bad Bloodiin perustuvan leffan Elizabethiksi on kiinnitetty Jennifer Lawrence ja ohjaajaksi Adam McKay. Leffaa ei käsittääkseni ole vielä alettu kuvata vaan se on suunnitteluasteella.

Minä haluaisin leffan sijaan sarjan. Sen sijaan että kiemurainen tarina pitää tunkea kaikkine käänteineen parin tunnin elokuvaan, vaikkapa kuuden jakson minisarja olisi tarjonnut paljon enemmän mahdollisuuksia. Ja tarinahan oikein huutaa HBO:n nimeä!

On HBO siihen tarttunutkin, mutta dokumentin muodossa. The Inventor: Out for Blood in Silicon Valley  tuli katsottavaksi maaliskuussa.

Dokkarin on ohjannut huippudokumentaristi, Oscar-voittaja Alex Gibney, joten sen voi olettaa olevan mainio. Gibney on ohjannut myös mm. loistavan scientologia-dokkarin Going Clear: Scientology and the Prison of Belief.

PPS. ’Cause, baby, now we’ve got bad blood
You know it used to be mad love

Tämä hiton korvamato on soinut mun päässä jutun kirjoittamisen aikana. Vahinko kiertämään.

😀

Jutussa käytetyt lähteet:

Carreyrou, John: Bad Blood – Secrets and Lies in a Silicon Valley Startup (Knopf 2018)

Carreyrou, John: Hot Startup Theranos Has Struggled With Its Blood-Test Technology (Wall Street Journal 2015)

Copeland, Rob: Elizabeth Holmes Gets Delay in Trial-Date Decision (Wall Street Journal, 2019)

Wikipedia: Elizabeth Holmes & Theranos