Kategoriat
Ajattelin tänään Oma elämä Tyypit

Kiitos naisille ennen minua

Kirjoitus on alun perin julkaistu 8.3.2019 Lilyssä.

Suosikkityypit: Naiset, jotka raivasivat tietä

Olen vuosia työskennellyt stereotyyppisesti miesvaltaisena pidetyllä alalla, urheilutoimittajana. Vaikka urheilutoimituksiin on viime vuosien aikana tullut ilahduttavasti enemmän ja enemmän naisia, omien kokemuksieni mukaan stereotypia pitää yhä paikkaansa; valtaosa kollegoistani on ollut ja on miehiä. Olen istunut lukemattomissa presseissä ainoana naisena. Ollut ainoa naistoimittaja jääkiekkokatsomoissa ja futismatseissa. Enemmän kuin kerran minun on juttukeikalle saapuessani automaattisesti oletettu olevan valokuvaaja, ei toimittaja.

En ole kuitenkaan koskaan ajatellut, että olisin väärässä paikassa koska olen nainen. En ole koskaan ajatellut, että naiseuteni olisi esteenä työni tekemiselle tai uralla etenemiselle. Olen ajatellut että olen väärässä paikassa, koska olen kyseenalaistanut osaamiseni. Ekassa jääkiekkomatsissani mietin, että mitä hittoa minä täällä teen. En naiseuteni vuoksi, vaan siksi, että lätkä ei ole vahvinta osaamisaluettani.

Jos minulla on ollut epäilyksiä, stressiä tai riittämättömyyden tunteita työssäni, ne ovat johtuneet ihan muista asioista kuin sukupuolestani. Naiseuteni ei ole koskaan ollut ongelma, ei itselleni eikä kenellekään muulle. Tai niin minä ainakin olen itse kokenut. Kuvaajaksi olettaminen toki kumpuaa joistain vanhoista ja pölyttyneistä ajatusmalleista, mutta kun olen esitellyt itseni toimittajaksi, kukaan ei ole koskaan epäillyt tai ihmetellyt. Kukaan ei ole päin naamaa kyseenalaistanut tai tytötellyt. Olen saanut tuntea olevani ihan yhtä arvostettu kuin miestoimittajatkin, ihan yhtä tervetullut. Omissa (miesvaltaisissa ja miesten johtamissa) kotitoimituksissani minuun on aina luotettu, jopa sen itselleni haastavan jääkiekon suhteen.

Silloin kun päätin, että minusta tulee urheilutoimittaja, mielessäni ei edes puolen sekunnin ajan käväissyt ajatus siitä, etten voisi. Että minä, nainen, en voisi kirjoittaa urheilusta. Miksi olisin miettinyt niin? Eihän uravalinnassani ollut mitään ihmeellistä.

Minähän olin pikkutytöstä lähtien nähnyt telkkarissa naispuolisia urheilutoimittajia. Ylen Urheiluruudussa ja urheilulähetyksissä esimerkiksi Laura Ruoholan, sitten Inka HeneliuksenKristiina Kekäläisen… myöhemmin, muutamia vuosia ennen oman urani alkua Petra Mannerin ja Laura Arffmanin. Ja kun aloin olla paremmin selvillä myös muista kuin tv:stä tutuista toimittajista, opin tietämään muun muassa STT:n Kaija Yliniemestä ja IS:n Leena Jokisesta.

Urheilutoimittajuus saattaa olla numeroissa mitattuna edelleen miesvaltainen ala, mutta minun ei koskaan tarvinnut hakata ovea jotta pääsisin sisään. Ovi oli räjäytetty auki jo kauan ennen minua. Joku muu oli raivannut tien, ja minä sain astella kiekkokatsomoihin ja kenttien laidoille vapaasti ja vailla huolia. Ensimmäisestä työpäivästäni lähtien sain tuntea olevani täsmälleen oikeassa paikassa.

Tiedän, että maailma ei ole tasa-arvon osalta valmis, ei täällä Suomessakaan. Vaikka olen omassa kuplassani saanut pitää naiseuttani voimavarana – tai vaihtoehtoisesti suhtautua siihen hälläväliä -asenteella – minulle auki olevat ovet ovat samanaikaisesti suljettuna miljoonilta ja miljoonilta naisilta.

En halua olla sokea epätasa-arvolle. Kyllä varsin tasa-arvoisessa Suomessakin kasvanut pikkutyttö melko nopeasti oppii, että vaikka itse saa tehdä mitä vain ja olla juuri sellainen tyttö kuin haluaa, kaikki eivät saa.

Sitä oppii paikoista, joissa tytöt eivät pääsee kouluun. Oppii ihmisistä, joiden mielestä tytöt ovat vähemmän arvokkaita kuin pojat. Oppii kulttuureista, joissa tyttöys ja naiseus on puristettu ahtaaseen muottiin eikä muotin ulkopuolelle sovi harhautua. Oppii tavoista ja laeista, joiden tarkoituksena on rajoittaa tyttöjä, pitää heidät paikoillaan ja hiljaa. Estää heitä päättämästä omasta elämästään ja omasta vartalostaan. Oppii kokonaisia kansakuntia läpäisevästä epätasa-arvosta.

Ja oppii paikoista, joissa naiset eivät todellakaan kirjoita urheilusta, koska se maailma on heiltä kokonaan suljettu. Ei ole asiaa kenttien laidoille ja stadioneille, ei katsojana, saati toimittajana.

Tiedän, että minun kokemukseni työstäni ja naiseudestani ei ole universaali totuus.

Silti. Epäkohtia unohtamatta haluan tänään, kansainvälisenä naistenpäivänä, kiittää naisia ennen minua. Niitä naisia, joiden ansiosta minä en epäillyt itseäni kun noin seitsemän vuotta sitten lähdin tavoittelemaan uraa urheilujournalismin parissa. Naisia, jotka raivasivat itselleen tilaa miesten täyttämistä toimituksista ja samalla helpottivat tulevien sukupolvien, minunkin, tietä.

Minä olen epävarma monesta asiasta, mutta naiseksi – ja urheilutoimittajaksi – olen saanut kasvaa varmana siitä, että se ei ole sukupuoleni joka estää minua tekemästä yhtään mitään. Siitä etuoikeudesta – ja sitähän se edelleen on, etuoikeus – kiitän lasikattojen hajottajia ja tienraivaajia niin urheilutoimituksissa kuin laajemmin suomalaisessa yhteiskunnassa. Ei se ole ollut yhdentekevää, että olen 11-vuotiaana nähnyt kuinka naisesta tulee tasavallan presidentti. Tai että olen pikkutytöstä lähtien nähnyt naisministereitä ja naisjohtajia. Tai naispuolisia urheilutoimittajia. Kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Mietin joskus, että mitä jos olisin syntynyt 1900-luvun alun Suomeen. Suomeen, jossa naisilla ei ollut vielä äänioikeutta. Haluaisin uskoa, että olisin ollut se tyyppi, jonka mielestä tuo epäkohta olisi ratkaistava välittömästi. Haluaisin uskoa, että olisin marssinut kaduilla mieltäni osoittamassa. Haluaisin uskoa, että olisin pyrkinyt tekemään kaikkeni, jotta naiset saisivat samat oikeudet kuin miehet. Mutta olisinko kuitenkaan? En tiedä.

Kiitos heille, jotka olivat niitä tyyppejä.

Entä jos minun olisi pitänyt oikeasti olla se ensimmäinen naistoimittaja kiekkokatsomoissa ja kenttien laidoilla? Luulen, että olisin siinä tapauksessa valinnut ihan eri uran. Jos minulla ei olisi ollut aiempien sukupolvien esimerkkiä työntämässä minua eteenpäin, en olisi koskaan edes yrittänyt.

Kiitos aiemmille sukupolville, naisille, joiden olkapäillä minäkin olen saanut seistä.

HYVÄÄ NAISTENPÄIVÄÄ.

PS. Naistenpäivän tunnuskappaleeni on Sara Bareillesin Armor.

Koska hyvät kanssanaiset ja naiset ennen minua ja meitä, my armor comes from you.

I see
The unforgettable, incredible ones who came before me
Brought poetry, brought science
Sowed quiet seeds of self-reliance
Bloomed in me, so here I am
You think I am high and mighty, mister?
Wait ’til you meet my little sister

Kategoriat
Ajattelin tänään Suosittelen Tyypit

Hurraa-huuto fiksuille ja inspiroiville teinitähdille

Kirjoitus on alun perin julkaistu 18.1.2019 Lilyssä.

Suosikkityypit: Marsai Martin ja muut inspiroivat teinit

Kuva: Little / Universal Pictures

Hurraa-huutoja ja Girl boss -pisteitä näyttelijä Marsai Martinille!

Black-ish-sarjasta tuttu Martin, 14 vuotta, tekee historiaa: hänestä on tulossa kaikkien aikojen nuorin tyyppi, joka on ollut vastaavana tuottajana Hollywoodin feature-elokuvassa (lähde: Popsugar). Kuinka huikeaa!

Entistä huikeampaa?

Martinin elokuva Little perustuu hänen kymmenvuotiaana kehittelemäänsä ideaan.

Ja on hän tietysti myös elokuvan pääroolissa yhdessä mainioiden Regina Hallin ja Issa Raen kanssa. Huikeaa x 3!

Huhtikuussa ensi-iltansa saavan leffan traileri julkaistiin viime viikolla (alla). Elokuvan on ohjannut Tina Gordon ja Martinin ideaan pohjautuvasta tarinasta vastaa Girls Trip -hittileffastakin tunnettu Tracy Oliver. Käsikirjoituksesta vastasivat Gordon ja Oliver yhdessä.

(Martinin meriittien ohella huikea juttu? On edelleen melko harvinaista, että Hollywood-tuotannon ohjaaja, käsikirjoittaja ja päätähdet ovat kaikki naisia, saati tummaihoisia naisia. Girl boss ja bosslady -pisteitä siis koko tiimille!)

Ehdoton suosikkiasia: nuoret ihmiset, jotka ässäilevät menemään tekemällä hienoja ja historiallisia juttuja. Näin aikuisen näkökulmastakin on superia seurata Marsai Martinin kaltaisia tekijätyyppejä, mutta vieläkin enemmän fiilistelen sitä, että lapset ja nuoret saavat heistä oman ikäisiään inspiroivia esikuvia.

Enkä nyt tarkoita sitä, että kaikkien 14-vuotiaiden pitäisi tuottaa Hollywood-leffoja. Tai että heidän pitäisi verrata itseään maailman marsaimartineihin ja tuntea itsensä huonommaksi. Herran jestas, ei pidä! Teini-ikä on ihan tarpeeksi stressaavaa ilman että vertaa itseään yhtään kehenkään, saati hittisarjassa esiintyvään näyttelijälupaukseen.

Mutta ehkä joku teinityttö ajattelee Martinin saavutuksista luettuaan, että miksen minäkin voisi saavuttaa hienoja ja historiallisia juttuja, kun kerran Black-ishin Dianekin siihen pystyy. Kaikkien unelmat (tai mahdollisuudet) eivät ole samanlaisia, mutta yksi rajoja rikkova tyttö voi inspiroida muita nuoria yrittämään parhaansa, opiskelemaan ahkerasti, tavoittelemaan omia isoja juttujaan ja raivaamaan omia polkujaan. Ehkä Martinin esimerkki saa jonkun teinitytön uskomaan, että hänellä onkin valmiuksia paljon suurempiin asioihin kuin itse on uskaltanut edes kuvitella.

Se olisi hienoa se.

Minä en ole seurannut Black-ishia, komediasarjaa, jota Marsai Martin on tähdittänyt kymmenvuotiaasta asti. Sen verran kuitenkin tiedän, että Martinin lisäksi sarjassa on toinenkin äärimmäisen inspiroiva nuori tyyppi, 18-vuotias Yara Shahidi. Olen silloin tällöin väijynyt Shahidin Instagramia ja lukenut hänestä kirjoitettuja juttuja, ja siinäpä vasta esimerkillinen Hollywoodin nuorisotähti.

Harvardin yliopistoon hyväksytty Shahidi on rohkeasti mielipiteitään kertova aktivisti, joka on käyttänyt julkisuuttaan ja kolmen miljoonan seuraajan Instagram-tiliään positiivisesti hyvääkseen kannustamalla ikätovereitaan äänestämään ja olemaan poliittisesti aktiivisia. Hän on esimerkiksi perustanut EighteenX18 -kampanjan, jonka tarkoituksena on saada nuoret äänestämään jokaisissa vaaleissa. Shahidi myös puhuu paljon tasa-arvon ja feminismin kaltaisista tärkeistä teemoista ja tuo somessaan esille muun muassa Times Up – ja Black Lives Matter -liikkeitä.

Kaiken kaikkiaan tuntuu siltä, että tämän hetken nuorten näyttelijöiden ja muiden teini-idolien joukossa on paljon fiksuja tyyppejä. On nuoria, jotka luovat rohkeasti ja ennakkoluulottomasti omia juttujaan, kuten Marsai Martin (tai kuten 8-vuotias Brooklynn Prince – Hollywood Reporterin mukaan Florida Project -leffasta tuttu näyttelijä on tekemässä ohjaajadebyyttiään).

Ja sitten on nuoria, jotka käyttävät omaa julkista alustaansa oikeasti tärkeistä jutuista puhumiseen, kuten Yara Shahidi ja moni muu nuori näyttelijä, laulaja ja somevaikuttaja. Teini-ikäiset tähdet puhuvat Instagram-tileillään politiikasta ja luonnonsuojelusta, seksuaalivähemmistöistä, vähemmistöihin kohdistuvasta väkivallasta ja mielenterveyteen liittyvistä asioista. Isoista ja tärkeistä teemoista, jotka ovat hankalia aikuisillekin. Samalla he osallistavat nuoria seuraajiaan ottamaan kantaa ja vaikuttamaan. Virkistävää – ja oikeasti merkityksellistä.

Voi olla, että minunkin nuoruuteni teini-idolit puhuivat tärkeistä asioista ja minä en vaan huomannut sitä. Tai ehkä olin kiinnostunut muista jutuista. Ehkä minua ei kiinnostanut mitä sanottavaa Seth Cohenilla oli. Tai sitten sosiaalinen media on tuonut mukanaan jotain hyvääkin – sen, että nuoret tähdet pystyvät ilmaisemaan ajatuksiaan ja mielipiteitään kuten itse haluavat. Ja käyttämään Instagramia, Twitteriä ja YouTubea megafoninaan innostaessaan ikätovereitaan tekemään samoin.

Some voi olla teineille ahdistusta ja epävarmuutta aiheuttava paikka, mutta on siinä jotain hyvääkin niin kauan kuin on Yara Shahidin kaltaisia inspiroivia tyyppejä (kunhan se inspiraatio ei käänny taas yhdeksi ahdistuksen ja epävarmuuden aiheuttajaksi).

PS. Maisa 14v ei tuottanut elokuvia tai puhunut politiikasta, mutta oli silti hyvä tyyppi. Historiaa tekevät teinitähdet ovat huippujuttu, mutta samoin ovat ihan tavalliset teinit jotka tekevät ihan tavallisia asioita.

Kategoriat
Ajattelin tänään Leffat

Onko Disney-prinsessat huonoja esikuvia? Osa 3: Aurora

Kirjoitus on alun perin julkaistu 10.12.2018 Lilyssä.

Suosikkiasia: Disney-piirretyt

Kuva: Disney

Disney-prinsessat, huonoja esikuvia? Let’s see. Tarkastelussa persoonat, puheet ja tekemiset.

Aiemmat osat:

Osa 1: Ariel

Osa 2: Tuhkimo

Seuraavana vuorossa Prinsessa Ruusunen eli Aurora:

Onko Aurora huono esikuva?

Okei, täytyy myöntää että mulla oli melko tarkka hypoteesi päässäni, kun aloin kirjoittamaan näitä prinsessa-analyyseja. Olin vakuuttunut, että tottahan toki Disney-prinsessat ovat oikeasti vallan mainioita esikuvia – poloisilla on huono maine ihan ilman omaa syytään. Ulkonäköhommat ja tietyt juonikuviot ovat tietysti vähän kyseenalaisia, mutta itse prinsessat, nämä nuoret naiset, ovat rohkeita ja sisukkaita ja ystävällisiä – miksi ihmeessä he olisivat mitään muuta kuin loistavia esikuvia?

Sitten katsoin Prinsessa Ruususen (Disney 1959).

Ja tuota… miten tämän nyt nätisti sanoisi… saattaa olla, että rakas Auroramme ei ole kaikkein paras esikuva.

Se ei ole Auroran itsensä vika – hän vaan valitettavasti saa käteensä melko surkeat kortit.

Kyseinen leffa ja kyseinen prinsessa ovat hankalia tapauksia. Olin linjannut, että prinsessoja tarkastellaan nimenomaan heidän persooniensa ja tekemistensä kautta. Prinsessa Ruususen kohdalla ongelma vain on siinä, että prinsessa ei tee juuri mitään.

Tiedetään, suuri yllätys ottaen huomioon sadun juonen. Nukkuessa on vaikea olla sisukas ja rohkea.

Tuhkimon, Arielin ja muiden Disney-prinsessojen kohdalla on mahdollista erottaa itse prinsessa välillä ei-niin-voimaannuttavista juonenkäänteistä. On pelastavia prinsseja, mutta myös reippaita prinsessoja, jotka määrittelevät itse elämänsä suuntaviivoja. Aurora ei saa itse määritellä oikein mitään. Hän ei saa olla aktiivinen toimija, vaan häntä retuutetaan läpi muiden määrittelemien tapahtumien.

Asiat, joita Aurora tekee: 

1. Menee metsään ja rakastuu prinssiin.

2.

Siinä kaikki. Aurora menee metsään ja rakastuu prinssiin.

Kaikki muut asiat tapahtuvat Auroralle.

On kovin vaikeaa kutsua tyyppiä hyväksi esikuvaksi, jos hänen ainoa konkreettinen tekonsa on salamarakastua keskellä metsää tapaamaansa mieheen ja sitten lopulta mennä tämän kanssa naimisiin. Ei se väärin ole, ei tietenkään. Rakastuminen on hyvä juttu. Mutta ei sillä silti esikuvaksi pääse.

Satu on rakennettu niin, ettei Aurora voi voittaa. Hänelle ei anneta omaa ääntä, hänen persoonastaankin nähdään vain pieniä välähdyksiä. Hänen kohtalonaan on olla muiden pelinappula.

Asiat, jotka tapahtuvat Auroralle:

  1. Hänet kihlataan vauvana (!) prinssi Phillipille (hän on kahden kuninkaan pelinappula)
  2. Hän saa ristiäisissään lahjaksi kauneuden ja laulutaidon (koska mitä prinsessa vaikkapa viisaudella tekisikään)
  3. Hän joutuu ilman omaa syytään Pahattaren kirouksen kohteeksi (ilkeän tyypin pelinappula)
  4. Kolme hyvää haltijatarta vievät hänet pois vanhempien luota
  5. KAIKKI valehtelevat hänelle 16 vuoden ajan
  6. Hän saa kuulla totuuden (ja valehtelua enemmän vaikuttaa pahoittavan mielensä siitä, ettei saa enää nähdä metsässä tapaamaansa ihastustaan)
  7. Hän joutuu Pahattaren hypnotisoimaksi (taas kerran pelinappula ilman omaa syytään)
  8. Kirouksen mukaisesti hän pistää sormensa värttinään ja nukahtaa (ja tämän vuoksi koko kuningaskunta vaivutetaan uneen)
  9. Prinssi Phillip (hyvien haltijattarien avustuksella!) pelastaa hänet

Mikään näistä ei ole Auroran syy. Hän ei valitse mitään tai pyydä mitään. Hän ei pistä sormeaan värttinään omaa tyhmyyttään, vaan hypnotisoituna. Hän ei pysty pelastamaan itse itseään, koska on unessa. Hänellä ei ole mahdollisuutta olla reipas ja rohkea ja sisukas, koska satu ei anna siihen mahdollisuuksia.

Ne pienet välähdykset, jotka Auroran persoonasta saadaan, ovat ihan positiivisia. Metsän keskellä asuessaan hän auttaa haltijattaria, on ystävällinen, kiitollinen ja kohtelias. Kiltti eläinystävilleen, jopa utelias ympäröivää maailmaa kohtaan. Sitten tulee prinssi, ja lopputarina pyörii tämän ympärillä. Aurorasta tehdään lemmenkipeä tyttönen, jonka unelmana on rakastua ”pitkään, komeaan ja romanttiseen” prinssiin. Ja se on ihan ymmärrettävää, hän on 16-vuotias nuori nainen, joka on kasvanut eristyksissä eikä ole koskaan saanut kokea rakkautta. Tämä rakastuminen vaan jättää alleen Auroran muut unelmat ja ominaisuudet.

Aurora saattaa olla maailman fiksuin tyyppi, joka aikuisena pelastaa koiranpentuja ja kehittää syöpälääkkeitä. Hän saattaa olla yhtä utelias kuin Ariel, yhtä sisukas kuin Tuhkimo, rakastaa kirjoja yhtä paljon kuin Belle tai taistella yhtä rohkeasti kuin Mulan. Me ei vain tiedetä mitään näistä, koska emme saa kunnolla tutustua häneen. Auroralle ei anneta tilaa loistaa.

Auroran kunniaksi on sanottava tämä: hän kasvaa valehtelevien ja sekoilevien haltijattarien kasvattamana, mutta vaikuttaa kaikesta huolimatta oikein mukavalta ja tasapainoiselta tytöltä.

Koska oikeasti satu on täynnä typeryyttä, lähinnä kolmen hyvän haltijattaren mokailuja. Ei olisi ollut ihme, jos Aurorastakin olisi tullut vähän sekoileva ja mokaileva.

Kaikkein suurin miksi, oi miksi???

Miksi hitossa hyvät haltijattaret raijaavat Auroran takaisin sivistyksen pariin juuri hänen syntymäpäivänään? Pahattaren kirouksen mukaan Aurora pistää sormensa värttinään ja kuolee ennen kuin aurinko laskee tämän 16. syntymäpäivänä. Eikö olisi voinut odottaa vaikka yhden päivän lisää??

Toinen miksi: miksi hitossa haltijattaret jättävät Auroran yksin, kun he saapuvat linnaan? Tyypit hei, olette pitäneet häntä silmällä 16 vuotta, pitäkää nyt vielä ne viimeiset pari tuntiakin! Mutta ei, he jättävät traumatisoituneen tyttösen yksin ja antavat Pahattarelle mahdollisuuden päästä pahantekoon.

Ja sehän on myös haltijattarien syytä, että Pahatar ylipäänsä löysi Auroran piilopaikan.

Mokia mokien perään. Ja taas, mikään moka ei ole Auroran itsensä syy. Ihmiset hänen ympärillään vain ovat kyvyttömiä höppänöitä.

Eli onko Aurora huono esikuva?

Tuota, tuota… on ehkä epäreilua kutsua häntä huonoksi esikuvaksi. Mutta ei hän kyllä hyväkään esikuva ole. Tai paremminkin: hän ei tee mitään, minkä vuoksi häntä voisi kutsua hyväksi esikuvaksi.

Vika ei ole Aurorassa vaan sadussa. Prinsessa Ruusunen ei ole satuna millään lailla voimaannuttava tai inspiroiva (kuten vaikkapa Tuhkimo on). Siinä naitetaan lapsia keskenään isien tahdosta, annetaan jo valmiiksi kultalusikka suussa syntyneelle prinsessalle lahjaksi kauneutta ja lauluääntä, valehdellaan sille samaiselle prinsessalle ja tehdään tästä sen jälkeen rakkaudennälkäinen tyttönen. Ja lopuksi laitetaan prinssi pelastamaan.

2ca6cc725277529241109a6b347f92c9.gif

On toki hyviäkin asioita. Prinssi rakastuu Auroraan ja haluaa mennä hänen kanssaan naimisiin, vaikka luulee tämän olevan tavallinen maalaistyttö. Aurora on kiltti ja ystävällinen. Kuninkaan ja kuningattaren rakkaus Auroraa kohtaan on niin syvää, että he ovat valmiita luopumaan tyttärensä lapsuudesta pitääkseen tämän turvassa. Mokailuistaan huolimatta hyvät haltijattaret paikkaavat tilanteen auttamalla Phillipiä pelastamaan Auroran. Kaksi toivotonta romantikkoa löytävät toisensa ja rakastuvat, hyvä asia sekin. Rakkaus on aina hyvä asia.

Harmi vaan, että Aurora sysätään sivuun omasta tarinastaan. Muut sähläävät, langettavat kirouksiaan ja suunnittelevat Auroran elämää. Eikä Auroran anneta edes kapinoida.

Sovitaan, että lopputekstien jälkeen Aurora tekee jotain coolia. Kehittelee vaikka niitä syöpälääkkeitä.

MessyRaggedCero-max-1mb.gif

PS. Olkaamme onnellisia, että Disney karsi tarinasta kaikkein kammottavimmat jutut.

Ranskalaisen Charles Perrault’n (1628-1703) versiossa tarina jatkuu pidemmälle. Häiden jälkeen Prinsessa Ruusunen saa prinssin kanssa kaksi lasta. Prinssin äiti on kammottava naispaholainen, joka tykkää syödä pikkulapsia. Tämä paha kunigatar antaa käskyn teurastaa lapsenlapsensa ja lopulta myös Prinsessa Ruususen. Tarinalla on ”onnellinen” loppu, kun kunigatar kuolee.

Italialaisen Giambattista Basilen (1566-1632) versiossa Talia-niminen tyttö nukahta syvään uneen, kun hän pistää itseään tikulla sormeen. Ohikulkumatkalla oleva kuningas löytää nukkuvan Talian, raiskaa hänet ja palaa sitten jatkamaan elämäänsä. Talia tulee raskaaksi ja synnyttää tajuttomana kaksoset. Toinen lapsista imee tikun pois Talian sormesta ja tämä herää, omaksi yllätyksekseen äitinä. Kuningas palaa ja löytää Talian ja lapset. Mutta kappas, kuninkaalla on myös vaimo, kuningatar, joka saa selville kuninkaan salaisuuden. Kuningatar juonittelee ja saa Talian lähettämään lapset luokseen; hän haluaa tappaa lapset ja syöttää heidät kuninkaalle. Lapset pelastuvat ja kuningas määrää kuningattaren poltettavaksi elävältä. Talia ja kuningas menevät naimisiin. Onnellinen loppu, kai?

LUE MYÖS: