Kategoriat
Ajattelin tänään Tyypit

Saako feministi kritisoida julkkisnaisten vaatevalintoja? Tapaus Olivia Munn

Kirjoitus on alun perin julkaistu 29.4.2019 Lilyssä.

Suosikkiblogi: Go Fug Yourself

Rakastan Go Fug Yourself -nimistä muoti- ja julkkisblogia. Jos uutissaitteja ei lasketa, Go Fug Yourself on todennäköisesti pisin internet-suhteeni; olen lukenut sitä lähes päivittäin reilun vuosikymmenen ajan. Ehdotonta suosikkikamaa siis.

Go Fug Yourself* on kahden yhdysvaltalaisnaisen, Jessica Morganin ja Heather Cocksin (somessa @fuggirls) luomus. Sen ideana on kirjoittaa humoristisesti muodista ja julkkisten vaatevalinnoista – arvostella, kritisoida, kehua, ylistää ja ihmetellä. Muodin, vaatteiden ja julkkisten lisäksi blogissa kirjoitetaan laajasti muistakin populaarikulttuurin alueista: sarjoista, elokuvista, kirjoista, musiikista, urheilusta… iso ja tärkeä osa blogia on myös eri maiden, etenkin Brittien, kuninkaallisten tekemiset (ja asut).

*Blogin nimi on tietysti väännös alatyylisestä Go Fuck Yourself -ilmaisusta. Fug-termillä viitataan puolestaan ilmaisuun fucking ugly (=fugly), tosin Go Fug Yourselfissä se on käännetty tarkoittamaan fantastically uglya, fantastisen rumaa.

Minä pidän Go Fug Yourselfistä, koska se tekee muodista (ja laajemmin populaarikulttuurista) hauskaa. Jessica ja Heather ovat taitavia kirjoittajia, jotka heittävät hyvää ja fiksua läppää. Sarkastista ja iskevää, muttei koskaan liian ilkeää (toki se, mikä lasketaan ilkeäksi riippuu lukijasta).

Vuosien varrella Go Fug Yourselfin lukijoista on muodostunut tiivis verkkoyhteisö, Fug Nation, jossa on omat sisäpiirivitsinsä, perinteensä, puhetapansa ja mikä tärkeintä, sääntönsä. Kaikkein tärkein sääntö on se, että julkkisten ulkonäköä tai vartaloa ei arvostella negatiivisesti. Ketään ei saa haukkua, kenenkään vartaloa ei saa mollata. Kukaan ihminen ei ole fugly, arvostelun kohteena ovat vaatteet ja muoti. Eli on ok sanoa, että onpas tuolla tyypillä kamala mekko, muttei koskaan ok sanoa, että onpas kamala/ruma/liian lihava/liian laiha tyyppi. Go Fug Yourself on kehopositiivinen, hauska ja feministinen, Fug Nationin jättämiä kommentteja myöten. Tai niin minä sen näen. Kaikki eivät nimittäin ole samaa mieltä.

Hollywood-tähti Olivia Munn julkaisi pari päivää sitten sosiaalisen median tileillään ”esseen”, jossa hän kritisoi voimakkaasti Jessicaa, Heatheria ja heidän blogiaan. A short essay on the ugly behaviours of the @Fuggirls, Munn kirjoitti saatetekstiksi ja antoi sitten palaa. Hän syytti bloggaajia tekopyhiksi ja rivien välistä myös epäammattimaisiksi ja antifeministisiksi. Go Fug Yourselfin Munn rinnasti lukiolaispoikiin, jotka laittavat tyttöjä paremmuusjärjestykseen ulkonäön perusteella.

”Blogs like theirs have been around for awhile, with their snarkiness and hypocrisy on full display. And we’ve accepted it because as women we’ve been conditioned to believe that being publicly chastised for our weight, our looks, or our choice in clothing is an acceptable part of our existence. We’ve been conditioned as women to feel that we must look and dress a certain way to be accepted. If there’s anything we’ve been able to glean from the past two years, it’s that girls and women have been emotionally and physically targeted and abused for years yet have remained silent because collectively we all believe that our voices, our pain, our existence only mattered with conditions attached

— A lot of people have had to wake up and acknowledge the part they’ve played in the suppression of women. And to The Fug Girls and all of your peers: Just because you’re woman doesn’t mean you’re not part of the problem. The world woke up in 2017 but you stayed sleeping”.

Munnin kirjoitus luettavissa kokonaisuudessaan täältä.

Go Fug Yourselfiä tuntemattomille Munnin kirjoitus saattaa – ainakin osin – kuulostaa ihan pätevältä. Siinä on jaloja, hyvin kirjoitettuja ajatuksia. Naisten painon ja ulkonäön arvosteleminen on väärin, tietysti on! Minä kuitenkin tunnen Go Fug Yourselfin, olen tuntenut reilusti yli kymmenen vuotta. Munnilla on eittämättä hyvät motiivit ja tarkoitusperät kirjoitukselleen, mutta hän ei olisi voinut valita kohdettaan yhtään huonommin.

On taatusti raskasta, kun omia vaatevalintoja ruoditaan ympäri internetiä. Olivia Munnilla on täysi oikeus pahoittaa mielensä siitä, että bloggaajat heittävät läppää hänen raidallisen housupukunsa kustannuksella. Hän varmasti itse piti valitsemastaan (stylistin valitsemasta?) asusta, tunsi olonsa tyylikkääksi ja kauniiksi. Olivia Munnin housupuvun kritisoiminen on kuitenkin täysin eri asia kuin Olivia Munnin kritisoiminen. Ja viimeiseen asti body sheimausta välttävän humoristisen MUOTIblogin humoristiset MUOTIkritiikit ovat hyvin kaukana naisten objektivoinnista ja hyväksikäytöstä.

Eikö niin? Vai olenko lukenut Go Fug Yourselfiä liian pitkään nähdäkseni sen huonot puolet?

Eikö vaatteet ole lopulta vain vaatteita, asia, jota ei pidä ottaa liian vakavasti? Eikö muoti ole yksi taiteen muoto ja näin ollen täysin legitiimi kritiikin ja arvostelun kohde?

Go Fug Yourself on muotiblogi, jossa – toisin kuin Olivia Munn antaa ymmärtää – ei body sheimata tai arvostella kenenkään ulkonäköä. Blogissa myös  – toisin kuin Olivia Munn antaa ymmärtää – kritisoidaan (ja kehutaan!) naisjulkkisten lisäksi miesjulkkistenkin tyyliä. Jos Olivia Munn todella pitää lämminhenkisesti kuittailevaa muotiblogia osallisena naisten alistamisen kulttuuriin, eikö hänen sitten pitäisi kritisoida myös isoja mediataloja, joiden lehdet ja verkkosaitit GFY:n tavoin arvostelevat julkkisten asuja, julkaisevat best dressed ja worst dressed -listojaan. On paljon puhuvaa, että Munn päätti ottaa tähtäimeensä kahden naisen pyörittämän itsenäisen muotiblogin eikä esimerkiksi Condé Nastia (jonka lehtien kansikuvissa Olivia Munn todennäköisesti haluaa nähdä itsensä). Kuka tässä onkaan tekopyhä?

En ole mikään asiantuntija, mutta ymmärtääkseni muoti on merkittävä pala nykyistä julkkiskulttuuria. Kun näyttelijä tai laulaja astuu punaiselle matolle, hän asettaa oman asunsa arvostelun kohteeksi, piti hän siitä tai ei. Kenenkään ei tarvitse sietää henkilöön tai ulkonäköön menevää arvostelua, mutta punaisella matolla sen näyttelijän tai laulajan asun arvostelu on fair game. Usein näyttelijän tai laulajan yllä on vielä stylistin valitsema, kuuluisalta muotitalolta ilmaiseksi lainaan saatu asukokonaisuus. Jos se asukokonaisuus sattuu bloggaajan tai blogin lukijan subjektiivisen mielipiteen mukaan olemaan vähemmän onnistunut, sen mielipiteen ilmaiseminen ei kai tee kenestäkään huonoa ihmistä. Tai huonoa feministiä, joka on mukana ylläpitämässä naisia alistavia rakenteita. Eihän? Mekot mekkoina ja ihmiset ihmisinä?

PS. Viikon päästä, maanantaina 6. toukokuuta on taas fashion’s biggest night, Met Gala. Suunnittelijat, stylistit, meikkaajat ja hiustaiteilijat laittavat parastaan peliin luodakseen mieleenpainuvia asukokonaisuuksia, luodakseen taidetta. Met Galan yliampuvien/upeiden/ outojen/kauniiden muotiluomusten yksi tarkoitus lienee se, että niistä puhutaan, kritisoidaankin?

Olisi aika tylsää, jos Met Galan asuja saisi vain kehua.

Kuva: gofugyourself.com (ruutukaappauksia)

Kategoriat
Ajattelin tänään Leffat

Onko Disney-prinsessat huonoja esikuvia? Osa 4: Belle

Kirjoitus on alun perin julkaistu 8.4.2019 Lilyssä.

Suosikkiasia: Disney-piirretyt… ja Disney-prinsessat!

Kuva: Disney

Disney-prinsessat, huonoja esikuvia? Antifeministisiä höppänöitä, joiden negatiiviselta vaikutukselta lapsia on suojeltava? Avuttomia tyttösiä, jotka odottavat pelastavaa prinssiä ja siinä samalla tarjoilevat lapsille epärealistisia odotuksia rakkaudesta, kauneudesta ja sukupuolirooleista? Let’s see. Tarkastelussa persoonat, puheet ja tekemiset.

Aiemmat osat:

Osa 1: Ariel

Osa 2: Tuhkimo

Osa 3: Aurora

Seuraavana vuorossa rakas kaunottaremme eli Kaunottaren ja hirviön (1991) Belle.

Onko Belle huono esikuva?

Jos Disney-prinsessat laitettaisiin janalle, jonka toisessa päässä olisi ”huonot” esikuvat ja toisessa ne vähän paremmat esikuvat, veikkaan että moni sijoittaisi Bellen heittämällä jälkimmäisen kategorian puolelle, melko lähelle janan päätyä.

Ilman syvempää analysointiakin Belle tuntuu varsin pätevältä esikuvalta. Hän on fiksu, kirjoja rakastava nuori nainen, joka unelmoi seikkailuista ja vähät välittää ällöttävän ja narsistisen Gastonin iskuyrityksistä. Hän on reipas, rohkea ja sisukas, ei millään tavalla avuton tyttörukka. Prinsessasatuja kritisoidaan usein siitä, että nainen on aina se pelastettava, mutta Kaunottaren ja hirviön tapauksessa Belle – ja Bellen rakkaus –  on se, joka pelastaa (kerran toki toisinpäinkin, pelastaahan Hirviö Bellen susilaumalta).

Siinä missä esimerkiksi Prinsessa Ruususen Auroraa retuutetaan läpi satunsa ilman että hänellä on minkäänlaista valtaa tai roolia, Kaunotar ja hirviö antaa Bellen tehdä monia merkityksellisiä tekoja ja päätöksiä. Hän ei ole kenenkään heittopussi, vaan aidosti aktiivinen toimija, jonka teoilla, sanoilla ja päätöksillä on väliä ja vaikutusta.

Jos otetaan huomioon vain ja ainoastaan Belle – hänen tekonsa, puheensa ja persoonansa – Kaunotar ja hirviö todellakin tarjoilee vallan mainiota esikuvamateriaalia. Sadun sankari ei ole prinssi, vaan Belle – itsenäinen, viisas ja hyväsydäminen nainen. Nainen, jolla on oma tahto ja omat unelmat.

Kiltti, epäitsekäs, empaattinen, suvaitsevainen, ennakkoluuloton, utelias, rohkea, ystävällinen, tarmokas, fiksu… Belleen voi liittää pitkän listan positiivisia adjektiiveja.

The End siis, Belle on loistava esikuva!

…pitää nyt kuitenkin vähän leikkiä paholaisen asianajajaa. Kaksi negatiivista asiaa, ne pystyn Bellestä kaivamaan.

Ensinnäkin – ja tämä menee hieman hiustenhalkomiseksi; kuvitteleeko Belle olevansa vähän parempi kuin muut kyläläiset? Little town, full of little people, hän laulaa elokuvan alussa ja kohauttelee olkiaan kylän leipurille. Ei siinä ole mitään pahaa, että haluaa enemmän (there must be more than this provincial life), mutta arvosta nyt omia juuriasi hyvä nainen!

Sanoinhan, hiustenhalkomista… koska toisaalta, miksi Bellen pitäisi arvostaa kyläläisiä, eiväthän hekään arvosta häntä. Belle on outo koska lukee kirjoja, Belle on hölmö kun ei ole kiinnostunut Gastonista… Ihan vääränlainen tyyppi tähän kylään. She’s nothing like the rest of us!

Jos lukeminen leimaa oudoksi, todellakin hyvä että Belle haluaa pois pienestä kotikylästään. Ja plussapisteitä siitä, että vaikka koko kylä pitää Belleä kummallisena, hän ei välitä muiden mielipiteistä vaan on rohkeasti oma itsensä. Oma kirjoja rakastava, itsenäinen itsensä. Vahva nainen, joka ei tyydy olemaan jonkun Gastonin kaltaisen lurjuksen little wife.

Belle haluaa seikkailuja. Hän haluaa enemmän kuin mitä pienessä kylänpahasessa on tarjolla.

I want adventures in the great wide somewhere, I want more than I can tell. I want much more than this provincial life. 

Ja seikkailut ovat hyvästä, tietysti.

Tästä päästään kuitenkin negatiiviseen asiaan numero kaksi.

Pitikö Bellen seikkailuna olla ikävään Hirviöön rakastuminen? (no, sadun kannalta tietysti piti…)

Minä en voi sietää Hirviötä. Minusta Hirviö on tyly ja väkivaltainen öykkäri, ei lainkaan tarpeeksi hyvä Bellelle (tai kenellekään).

Minä en anna Hirviölle anteeksi aggressiivista, kontrolloivaa ja väkivaltaista käytöstä. Ja ihan vähän olen pettynyt siihen, että Belle antaa. Hirviö vangitsee Bellen isän, sitten Bellen. Hirviö huutaa ja raivoaa Bellelle, on pelottava ja määräilevä kusipää. Not cool. Kaiken tämän jälkeen Belle menee ja rakastuu, koska he’s different now, he’s changed somehow.

Hiton Tukholman syndroomaa koko rakkaustarina, voisi paholaisen asianajaja sanoa. Vanki rakastuu vangitsijaansa.

Tiedetään, tiedetään, Kaunottaren ja hirviön koko pointti on siinä, että rakkaus muuttaa, tekee ikävästä Hirviöstä mukavan prinssin. Sellaisen tyypin joka ON Bellen arvoinen. Ja rakkaus ja rakastuminen ovat aina hyviä juttuja. Mutta… en hirveästi tykkää siitä piilossa olevasta viestistä, jonka mukaan rakkaus voi maagisesti muuttaa väkivaltaisen miehen unelmien prinssiksi.”Ai se tyyppi on pelottava kusipää? Ei huolta, kyllä hän muuttuu kun vain rakastat”.

Hirviö huutaa Bellelle muun muassa näin: ”You come out or I’ll break down the door”. Ja toteaa näin: ”If she doesn’t eat with me, then she doesn’t eat at all”. Ja näin: ”You must promise to stay here forever”.

Vähän pikkulintujen syöttämistä, kirjastoa ja tanssimista, ja yhtäkkiä pitäisi unohtaa kaikki tuo.

He’s different now. Vaarallisia sanoja. He was mean. And now he’s kind. Noup.

Hirviö on lopulta ihan samanlainen kuin Gaston; aggressiivinen idiootti, joka ei hyväksy sanaa ei ja raivoaa kun ei saa haluamaansa. Gaston haluaa Bellen, koska tämä on kylän kaunein tyttö ja that makes her the best and don’t I deserve the best. Hirviö haluaa Bellen koska tämä on kaunis ja voi rikkoa kirouksen. Haluaako joku Bellen, koska tämä on fiksu, ystävällinen ja kaikkinemuutpositiivisetadjektiivit?

#parempityyppibellellekiitos

Eli onko Belle huono esikuva?

Ei, Belle ei ole huono esikuva. Belle on vallan loistava esikuva. Ei se, että uskoo parasta ihmisistä – hirviöistäkin – tee Bellestä huonoa esikuvaa. Eikä se positiivisten adjektiivien lista kumoudu, vaikka Belle rakastuu aggressiiviseen idioottiin.

Persoona, puheet ja tekemiset, niitähän meidän piti tarkastella. Ja niiden valossa Belle on huipputyyppi.

Satu Bellen ympärillä sen sijaan on hieman… ongelmallinen?

But he’s different now. He’s changed somehow.

Niinkin harmittomalta tuntuva asia kuin rakastettu piirretty onnistuu kätkemään riviensä väliin ajatuksen siitä, että väkivaltainen mies muuttuu kun nainen vain rakastaa tarpeeksi.

Tosielämässä hirviöt harvoin muuttuvat prinsseiksi vaikka kuinka rakastaisi.

PS. Kaunottaressa ja hirviössä on tärkeä, sisäistä kauneutta korostava sanoma: the beauty is found within. Hieno homma! En ole kuitenkaan ihan varma, kestääkö tuokaan sanoma pientä sörkkimistä. Ensinnäkin: jos sisäinen kauneus on tärkeää, miksi Hirviö lopussa muuttuu komeaksi prinssiksi? Ja toiseksi: Bellestä puhuttaessa esille nostetaan toistuvasti hänen kauneutensa. Her looks has no parallel. She’s the most beautiful girl on the town. Jopa hänen nimensä – Belle – tarkoittaa kaunista!

PPS.Hirviön oikea nimi on prinssi Adam. Täysin uutta tietoa minulle!

LUE MYÖS:

Kategoriat
Ajattelin tänään Suosittelen Tyypit

Monica Lewinsky – uusi suosikkityyppini

Kirjoitus on alun perin julkaistu 19.3.2019 Lilyssä.

Suosikkityyppi: Monica Lewinsky

Kuva: HBO / Last Week Tonight with John Oliver

Vahvaakin vahvempi suositus tuoreimmalle Last Week Tonightin (HBO) jaksolle.

John Oliver käsittelee jakson pääjutussa (jotka löytyvät aina YouTubesta) julkista häpäisyä – aihetta, joka on netin myötä noussut yhä enemmän ja enemmän esille. Anonyyminä on helppo huudella ja naureskella milloin millekin ja kenellekin – ja niin kovin helppo unohtaa, että some-myrskyjen keskellä on ihan oikea ihminen, jolla on ihan oikeat tunteet.

Oliver tuo esille, kuinka julkisella nöyryytyksellä voi olla hyvätkin puolensa. Vaikkapa rasistisia kommentteja laukovat ikävät tyypit joutavatkin joutua sheimatuiksi jos he laukovat ikäviä mielipiteitään julkisuudessa.

Mutta sitten on se toinen puoli. Se, kun tavallinen ihminen yhtäkkiä repäistään keskelle julkista paskamyrskyä. Siinä Oliver nostaa esimerkiksi Monica Lewinskyn.

Lewinsky tunnetaan tietysti historian kuuluisimman salasuhteen toisena osapuolena: hänellä oli 1990-luvulla suhde Yhdysvaltojen silloisen presidentin Bill Clintonin kanssa. Kun suhde levisi julkisuuteen, Lewinsky joutui ennennäkemättömällä voimalla median ja netin haaskalintujen armoille. Hänen persoonaansa, ulkonäköään, perhettään ja tekemisiään riepoteltiin julkisuudessa vuosikaudet hyvin, hyvin karulla tavalla.

Last Week Tonightin lopuksi Oliver haastattelee Lewinskyä – ja hitto vie kuinka fiksulta, sympaattiselta ja hauskalta tyypiltä Lewinsky vaikuttaakin. Hän joutui parikymppisenä nuorena naisena käymään läpi valtavan julkisen paskamyrskyn ja kestämään jatkuvaa kiusaamista, mutta selviytyi tuosta mankelista lopulta ulos kunniakkaasti – ja onnistui säilyttämään kaiken keskellä arvokkuutensa ja jopa huumorintajunsa. Huikea nainen! Tekee muuten tätä nykyä aktiivisesti töitä nettikiusaamisen kitkemiseksi. Ja on mainio seurattava Twitterissä.

Haastattelussa Lewinsky kertoo muun muassa miksei koskaan vaihtanut skandaalissa tahriutunutta nimeään. Jakso alla ja täällä.

En oikeasti ymmärrä, kuinka Lewinsky onnistui kestämään kaiken julkisen riepottelun. Ja kuinka hän onnistui lopulta kääntämään sen joksikin positiiviseksi, eikä antanut skandaalin määritellä itseään.

Lewinskyn painavat, kokemuksen syvällä rintaäänellä lausumat kommentit ovat joka tapauksessa hyvä muistutus siitä, kuinka tärkeää on olla kiltti – netissäkin. Jotkut ehkä ansaitsevat julkiset paskamyrskyt, mutta monesti ikävät kommentit lentävät kohti ihan tavallista tyyppiä, joka on ehkä sattunut tekemään sen yhden ratkaisevan virheen, kuten Lewinsky 22-vuotiaana. Ja niiden kommenttien alle on helppo hävitä ilman tukea, Lewinsky muistuttaa:

One of the things that happens with these kinds of experiences is that you start to disappear. You start to feel like you don’t matter. And I think when somebody sees you, and just acknowledges your humanity in the smallest way, it really can make a world of difference. And you don’t know – it could help save someone’s life.

PS. Suositus myös Lewinskyn vuonna 2015 pitämälle TED Talkille The Price of Shame. Se löytyy täältä.