Kategoriat
Ajattelin tänään Leffat Suosittelen

Wait ’til you meet my little sister

Kirjoitus on alun perin julkaistu 8.3.2021 Lilyssä.

Suosikkiasia: seuraavat sukupolvet

Kuva: Netflix

Sara Bareillesin kappaleessa Armor on kohta jossa lauletaan:

I see
The unforgettable, incredible ones who came before me
Brought poetry, brought science
Sowed quiet seeds of self-reliance
Bloom in me, so here I am
You think I am high and mighty, mister?
Wait ’til you meet my little sister

Pidän tuosta kohdasta. Se toimii myös mainiona ohjenuorana kansainvälisenä naistenpäivänä (ja aina); ymmärrä että seisot sinua edeltävien naissukupolvien olkapäillä, ole itse nostamassa seuraavia sukupolvia.

Wait ’til you meet my little sister

Jos sosiaalista mediaa on uskominen, käynnissä on suuri sukupolvien taistelu milleniaalien ja Z-sukupolven välillä. Z-sukupolvi kuulemma naurestelee milleniaalien sivujakauksille ja pillifarkuille, milleniaalit yrittävät vastata huutoon naureskelemalla nuoremmilleen.

Tapelkoon ken haluaa. Ja kyllähän minäkin – näin 31-vuotiaana milleniaalina – välillä pyörittelen silmiäni nykynuorisolle, älypuhelimet kädessä syntyneelle Z-sukupolvelle. Eikö se kuulu asiaan?

Suurimman osan ajasta kuitenkin fiilistelen sitä, että maailma on täynnä fiksuja, suvaitsevaisia ja empaattisia nuoria ihmisiä, joille ne asiat, jotka minun on täytynyt opetella, ovat täysin itsestäänselviä. En minä esimerkiksi ollut kuullutkaan termiä intersektionaalinen feminismi ennen kuin olin aikuinen.

Katsoin muutama päivä sitten Netflixin tulleen leffan Moxie (suom. Näpit irti!). Sen on ohjannut suosikkityyppini Amy Poehler. Oikein pätevä naistenpäivän leffatärppi.

Moxie kertoo lukioikäisestä Vivianista (Hadley Robinson), joka kokee feministisen herätyksen. Koulun uusi tyttö Lucy (Alycia Pascual-Peña) auttaa Viviania näkemään, että koulun poikien boys will be boys -käytös on oikeasti seksististä paskaa, pahimmillaan seksuaalista häirintää ja väkivaltaa. Vivian inspiroituu äitinsä Riot grrl -nuoruudesta ja perustaa anonyymin Moxie-zinen koulunsa patriarkaalisia rakenteita ravistelemaan.

Leffa oli oikein viihdyttävä ja hyvää tarkoittava. Alleviivatun intersektionaalinen. Ei täydellinen, mutta yhtä kaikki hienoa, että Moxien kaltaisia leffoja tehdään. Ja hienoa on myös se, että eihän niitä välttämättä edes tarvitsisi tehdä. Tuntuu nimittäin siltä, että isolle joukolle nykynuorista – tai ainakin Moxien oletetulle kohderyhmälle – elokuvan alleviivaamat ”opit” ja esiin nostamat epäkohdat ovat jo tuttuja juttuja. Sellaisia, jotka tiedostetaan ja joita yritetään korjata. Hyvä niin.

Ei maailma tietenkään ole valmis ja virheetön, kaukana siitä. Eivätkä nykynuoret ole täydellisen valveutuneita ja virheettömiä.

Silti, näin naistenpäivänä – jonka syitä ei sovi unohtaa – sanottakoon, että mulla on täysi luotto Suomen ja maailman tyttöihin ja nuoriin naisiin. Ja nuoriin ihmisiin ylipäänsä. Z-sukupolvi näyttäytyy meikä-milleniaalille aiempia sukupolvia avoimempana ja suvaisevaisempana, vaikeistakin asioista puhuvana, epäkohtiin puuttuvana ja maailmaa muuttavana.

Onko se mikään ihme? Jos kerran seistään edeltävien sukupolvien olkapäillä, eikö sukupolvi toisensa jälkeen väistämättä nouse aina vähän korkeammalle.

Wait ’til you meet my little sister

Moxie (Näpit irti!) katsottavissa Netflixissä. Elokuva perustuu Jennifer Mathieun samannimiseen kirjaan.

PS. Hyvää naistenpäivää. My armor comes from you.

Kategoriat
Dokumentit Musiikki Tyypit

Nyt ymmärrän, miksi Billie Eilish on niin suosittu (eli dokkaritärppi!)

Kirjoitus on alun perin julkaistu 6.3.2021 Lilyssä.

Suosikkidokkari: Billie Eilish: The World’s a Little Blurry (Apple TV+)

Kuva: Apple TV

Kuulostan nyt tylsältä milleniaalilta, mutta en ole oikein tajunnut kaikkea hypeä Billie Eilishin ympärillä. Olen kyllä ymmärtänyt, että hän on superlahjakas nuori muusikko, mutta hänen megatähtistatuksensa syitä en ole täysin hahmottanut. Miksi juuri hän rikkoo Spotify-ennätyksiä? Miksi juuri hänellä on 77 miljoonaa Instagram-seuraajaa? Miksi hänen kappaleillaan on miljardeja kuuntelukertoja? Mikä tekee hänestä niin erityisen?

Nyt tajuan, tiedän ja ymmärrän. Nyt olen – pari vuotta myöhemmin kuin kaikki muut, luonnollisesti – fani.

Tähän valaistumiseen minut johdatti Apple TV+:n tuore Billie Eilish -dokkari The World’s a Little Blurry. Suosittelen sitä kovasti!

The World’s a Little Blurry on loistava musiikkidokkari; se kuljettaa katsojan Billien lapsuudenkodista Grammyjen punaiselle matolle ja loppuunmyydyille konserttiareenoille. Näyttää ne lähtökohdat, joista Billie musiikkimaailman huipulle nousi. Päästää katsojan hyvin lähelle.

Ja näyttää, millainen tyyppi Billie on kaikkien otsikoiden, ennätysten ja palkintojen takana.

Supertähti mutta tavallinen teini. Grammy-palkittu muusikko mutta jalat maassa. Kaikkien ylistämä mutta vaatimaton. Maailman huipulla mutta ahdistunut. Erityislahjakas mutta epävarma. Musiikkikoneiston keskellä mutta oma itsensä. Avoin, aito ja rehellinen ja kirjoittaa kappaleita, joihin hänen sukupolvensa samaistuu. Sellainen tyyppi johon hänen sukupolvensa samaistuu.

”Se löysiin vaatteisiin pukeutuva, synkkiä kappaleita laulava teinisensaatio”. Siinä taisi olla mun näkemys Billie Eilishista ennen dokkaria. Bad Guy ja mitä näitä on. Olin silloin tällöin kuunnellut hänen musiikkiaan, mutta en ehkä ollut oikeasti kuullut hänen musiikkiaan. Siis sitä, mitä hänen kappaleissaan sanotaan ja minkälaisista asioista hän laulaa. Dokkari avasi silmät – tai korvat – tämänkin suhteen.

Ja olkoon jälleen tylsää milleniaalin lässytystä, mutta erityisen paljon ilahdutti se, miten läheinen ja rakastava perhe Billiellä on takanaan, tukemassa ja tsemppaamassa. Isoveli Finneas on tietysti isossa roolissa, koska tuottaa ja kirjoittaa kappaleita siskolleen, mutta myös vanhemmat ovat täysillä mukana. Lämmittää mieltä, ettei Billie joudu kohtaamaan kaikkea yksin. Hän oli kuitenkin supertähdeksi tullessaan vasta 17-vuotias, ja nytkin ikää on vain 19 vuotta. Olisi varmaan helppo hukkua kaiken ulkopuolelta tulevan sälän alle, mutta perhe vaikuttaa pitävän Billietä pinnalla.

Billie Eilish: The World’s A Little Blurry katsottavissa Apple TV+:ssa.

PS. Billie Eilish -dokkarin jälkeen katsoin  kohutun Britney Spears -dokkarin Framing Britney. Sen voi katsoa vapaasti ainakin MTV:n suoratoistopalvelussa. Huh, on kyllä raivostuttava ja surullinen tapaus kaiken kaikkiaan. Siis se, minkälaista kohtelua Britney on joutunut kestämään. Onneksi Billie Eilish saa olla muusikko ja ”teinitähti” erilaisessa ja eteenpäin menneessä ympäristössä, mutta ihan saman olisi ansainnut Britneykin.

Kategoriat
Hassua Sarjat

Ginny & Georgia ja muut uutuussarjat, jotka olen jättänyt kesken

Kirjoitus on alun perin julkaistu 1.3.2021 Lilyssä.

Suosikkiasia: sarjat. Vaikka välillä en jaksakaan niitä.

Kuva: Netflix

En ole viime aikoina katsonut sarjoja, olen aloittanut sarjoja. Ja lopettanut sarjoja. En jaksa keskittyä mihinkään ja kaikissa on jotain vikaa. Olen ottanut testiin muutamia tuoreita sarjatapauksia, mutta lopettanut niistä jokaisen. Olen yrittänyt — herra ties mistä syystä — katsoa lääkärisarjoja, mutta tajunnut että enhän minä pidä lääkärisarjoista. Yksi sarja oli liian ahdistava, toinen liian ärsyttävä, kolmannen lopetin ennen kuin aloitin.

Ehkä ihan hyvä. Koska mikään sarja ei innosta, olen joutunut lukemaan kirjoja. 😀

Mutta niistä sarjoista… viime viikkoina lopetuslistalleni ovat joutuneet:

Ginny & Georgia / Netflix

Jos mun pitäisi tiivistää Netflixin uutuussarja Ginny & Georgia yhteen emojiin, se olisi se käsiä levittelevä tyyppi. Se kuvastaa mun katsomista; levittelin käsiä ja jupisin noin viiden minuutin välein ”mitä hittoa?” Pääsin tokaan jaksoon, sitten luovutin.

Kun Ginny & Georgian traileri julkaistiin, moni vertasi sitä Gilmore Girlsiin: 15-vuotiaana lapsen saanut yksinhuoltajaäiti Georgia ja teini-ikäinen Ginny ovat enemmänkin parhaita ystäviä kuin äiti ja tytär. Noh, on siinä Gilmore Girlsiä (sarja itsekin leikkii vertauksella), mutta on paljon muutakin. Paljon, paljon, paljon, paljon muutakin. Ja tämä perustuu vain kahteen ensimmäiseen jaksoon.

Ginny & Georgiaan on tungettu about kymmenen eri sarjaa ja genreä. Välillä se on hassu komedia, välillä teinisarja, välillä mysteerisarja, välillä rikossarja, sitten taas komedia. Ja kohta se onkin työpaikkahassuttelua, nyt mentiin draaman puolelle, nyt koskettavaa kasvutarinaa, nyt käsitellään vakavasti rasismia, välillä sävy muuttuu synkäksi, sitten taas heitetään läppää, hei tähän väliin kenties vähän huumeita ja seksiä! Ja nyt surullisia takaumia. Ja kenties murha?

Kaikki sarjan henkilöt tekevät huonoja päätöksiä enkä oikein pidä kenestäkään. Sarjan hahmot myös tuntuvat korostetusti hahmoilta, ei oikeilta ihmisiltä. Tai siis niin oikeilta kuin draamakomedian fiktiiviset hahmot voivat tuntua.

Oikeasti, kunnon sekasotku koko sarja. Se yrittää niin kovasti olla kaikkea, ettei se ole oikein mitään. Ja silti kiinnostaa, mitä kaikkea siinä tapahtuu. Ja miten se loppuu. Annan itselleni viikon, sitten olen todennäköisesti innoissani bingettämässä sarjan loppuun.

Clarice / Viaplay

Viaplaylle tuli tovi sitten katsottavaksi uutuussarja Clarice, joka jatkaa Uhrilampaista tutun FBI-agentin Clarice Sterlingin tarinaa. Hannibal Lecteriä ei saa mainita sopimusteknisistä syistä. Katsoin viisi minuuttia… ja sitten lopetin.

Tuomioni: ei kiitos. Ei yllättänyt, enhän minä ole nähnyt Uhrilampaitakaan. En tiedä mitä edes ajattelin sen aloittaessani.

The Good Doctor / Viaplay

Sitten siirrymme surkeisiin yrityksiini katsoa lääkärisarjoja. Ensin aloin katsoa The Good Doctor -nimistä sarjaa. Siinä on pääosassa itse Jali – siis Jali ja suklaatehtaan Freddie Highmore. Hän esittää autistista lääkärineroa. Onkohan sarja saanut kritiikkiä ei-autistisen näyttelijän roolituksesta ja yleisesti tavastaan käsitellä autismia? Voisin uskoa että on. No, ei sarjan katsominen mun tapauksessa siihen kaatunut, en vain jaksanut katsoa sitä toista jaksoa pidemmälle.

New Amsterdam / Viaplay

The Good Doctorin jälkeen aloin katsoa New Amsterdamia. Pääsin jopa viidenteen jaksoon, hieman hyppimällä tylsien kohtauksien yli tosin. Periaatteessa sarja oli jopa ihan viihdyttävä, mutta jotenkin niin… en tiedä, sarjamainen? Kaikki juonikuviot tuntuivat kliseepakasta vedetyiltä. Mutta pidin kyllä sarjan hahmoista, etenkin siitä tyylikkäästä onkologista.

Ehkä pitäisi vaan hyväksyä se tosiasia, että lääkärisarjat eivät ole minua varten. Niiden ihmissuhdekiemurat ovat usein ihan kiinnostavia, mutta itse potilastapaukset eivät jaksa innostaa kuin harvoin. Enkä pysty katsomaan leikkaussalikohtauksia. Eli voin katsoa ensimmäiset viisi minuutia ja viimeiset viisi minuuttia.

Lupin / Netflix

Siis tässä ranskalaissarjassahan ei kai ole mitään vikaa, en vain jaksanut keskittyä siihen pidempään kuin 15 minuuttia. Pitäisi ehkä yrittää uudestaan, tavallisesti pidän aina ranskalaisista sarjoista. Ja olen minäkin Ocean’s-trilogia nähnyt, Lupin lienee vähän samantyyppistä kamaa. Jätetään listalle.

Behind Her Eyes / Netflix

Okei, tähänkään en jaksanut keskittyä, mutta itseni tuntien veikkaan, että jossain kohtaa mun on katsottava sarja loppuun (nyt jaksoin katsoa puoli tuntia ekaa jaksoa). Koska kuka tässä on pahis, mitä on tapahtunut, mitä hittoa? Sarja on alusta asti liian koukuttava että voisin vain unohtaa. Tosin sarjan tapahtumien yllä häilyvä ahdistava sävy ei houkuttele. Ja Wikipediassa sarjaa kuvaillaan termein supernatural psychological thriller  – onko siinä jotain yliluonnollistakin mukana? Ja psykologiset trillerit ovat ehdotonta inhokkikamaa, sillä olen pelkuri enkä uskalla katsoa niitä. Olenkohan sittenkään valmis uhraamaan yöuniani…

Firefly Lane / Netflix

Ööö, olen katsonut sarjaa tasan nolla minuuttia. Eli siis lopetin ennen kuin aloitin. Oli kyllä suunnitelmissa, mutta ei sitten kuitenkaan inspiroinut tarpeeksi. Olen myös siinä uskossa, että sarjassa tapahtuu jotain surullista. Enkä jaksa surullista.

PS. Nyt olen lukemassa Candice Carty-Williamsin esikoisteosta Queenie. Mainio kirja! Oikein koukuttava ja just pätevää semihömppää.