Kategoria: Oma elämä

Kategoriat
Nostalgia Oma elämä Sarjat

30 vuotta ja 30 tv-muistoa

Kirjoitus on alun perin julkaistu 12.4.2019 Lilyssä.

Suosikkiasia: tv-nostalgia

Kuvat: ABC, MTV, The WB/The CW, Paramount, YLE TV2, MTV3, Nelonen, UPN, NBC

Menin täyttämään 30 vuotta. Se tuntuu samaan aikaan hyvin merkitykselliseltä ja täysin yhdentekevältä. Ihan vähän tekisi mieli ikäkriiseillä, mutta sitten muistutan itseäni näistä suosikkityyppini Amy Poehlerin sanoista: Stop whining about getting old. It’s a privilege. A lot of people who are dead wish they were still alive. 

Miten noiden sanojen jälkeen voisi kriiseillä?

Vanhenemisessa on sitä paitsi paljon hyvää. Kuten nostalgisointi. Minä rakastan nostalgisointia! Ja jos on kovin nuori, on hankala nostalgisoida. Tai ainakin on hyvin vähän materiaalia siihen. Mitä vanhempi, sitä enemmän materiaalia.

Kolme vuosikymmentä on toki edelleen jokseenkin lyhyt ajanjakso, mutta kyllä siinäkin ajassa monien asioiden päälle ehtii kertyä mukava nostalgiakerros. Kuten esimerkiksi tv-ohjelmien.

Piirrettyjä, teinisarjoja, höpsöjä Suomi-sarjoja, saippuasarjoja, komedioita, urheilua… kolmessakymmenessä vuodessa on tullut katsottua vaikka mitä. Ja nyt se kaikki on materiaalia nostalgisointiin!

30 vuotta, 30 omaa tv-muistoani. Nostalgiaa ja tulevaisuuden nostalgiaa.

1. Muumilaakson tarinoita

Hyvin mahdollisesti yksi varhaisimpia tv-muistojani: kun Mörkö tuli, minä juoksin meidän olohuonetta ja takkahuonetta erottavan tiilimuurin taakse piiloon.

2. Varokaa heikkoa jäätä

Oli lapsena hyvin pelottava videopätkä (se musiikki!), mutta näin aikuisiällä olen tajunnut, että niinhän sen pitikin olla. Ei ole mikään leikin asia, heikot jäät. Ja meni muuten varoitukset perille, en ole koskaan edes ajatellut meneväni heikoille jäille. Oikeastaan pelkään kuollakseni heikkoja jäitä. Kuinkahan monta ihmishenkeä Varokaa heikkoa jäätä -video on pelastanut?

3. Vili Vilperi

Hei hei, Vilperi, pelasta sä kyläsi, kukas muu sen tekisi, ellei Vilperi… muistan, että Vili Vilperi oli ihan suosikkikamaa (lauantaiaamun piirrettyjä, eikö vain?), mutta sitä en muistanut, että sarjassa on hahmo nimeltä Potso 😀

4. Pyjamabanaanit

Okei, hyvin heikko muistijälki mutta muistijälki kuitenkin: Pyjamabanaanit tuli aamuisin (?) ja sen lyhyen jaksopätkän ehti juuri katsoa ennen kuin piti lähteä kouluun.

5. MM-95

Olin kuusivuotias. Muistan huuman, en yksityiskohtia.

6. Formula 1

Meidän perheessä on aina katsottu paljon urheilua. Yksi lapsuuteni selkeimmistä tv-muistoista liittyykin penkkiurheiluun, tarkemmin sanottuna formuloihin. Se oli vielä sitä aikaa, kun formulat tuli Maikkarilta. Muistan ne sunnuntait… ei minua varmaankaan ihan hirveästi kiinnostanut, mutta kello 15 olin silti aina telkkarin edessä katsomassa kun letka autoja ajoi ympyrää pari tuntia.

7. Team Ahma

No voi hitsi.

Mitä?

No voi hitsin hitsi.

No mitä?

Ai mutta nythän mä hokasin, Team Ahma oli melko kamala sarja, mutta lienee porautunut muistiini koska sitä katsottiin yhdessä koko perhe.

Laa-neiti for the win.

😀

8. Salatut elämät

Tietysti olen katsonut Salkkareita! Olin yhdeksän kun Salkkarit alkoi ja uskoakseni olen tuijottanut sarjaa jo tuolloin. Ainakin muistan Tyyne Puustisen. Ja sen juonikuvion, jossa hiihtämässä ollut Saku putosi kalliolta ja tuupertui lumihankeen. Aina ja ikuisesti paras Salkkari-kohtaus on kuitenkin se, kun Camilla pakeni omista häistään punaisella helikopterilla. Melko boss move, sanoisin.

9. Passi ja hammasharja

En muista, minkälaisia tehtäviä osallistujien piti tehdä. Vahvasti päässä soi kuitenkin passi ja hammasharja, passi ja hammasharja…

10. Joulupukin Kuuma linja

Jouluaattoaamu. Taas yksi väittely siitä, joko saa avata lahjoja. Telkkarista tulee Joulupukin kuuma linja.

11. Bumtsibum

Kuinka voisin unohtaa Marco Bjurströmin leopardipuvun? Bumtsibum lukeutuu myös niihin tätä katsottiin yhdessä perheen kanssa -sarjoihin. Minä olin aina Seppo Hovin tiimin puolella.

Sivuhuomio: muistaako kukaan sellaista Bjurströmin juontamaa ohjelmaa kuin Kulkuri ja kaunottaret? Kun minä en muista, en tarkasti ja haluaisin, on nimittäin häilyvä muistikuva että sitä olisi kuvattu joskus Kotkassa (ehkä Meripäivien aikaan) ja että minä olisin ollut katsomassa. Siinä ohjelmassa oli tanssijana kotkalaistaustainen Antton Laine (nykyisin menestynyt koreografi) ja Marco heitti jotain läppää liittyen Kotkan murteeseen, hyvin mahdollisesti sanaan vanna. Vai sekoitanko tämän nyt johonkin muuhun ohjelmaan?! Ja jos en sekoita, mikä Kulkuri ja kaunottarien idea oli? Marco kierteli ympäri Suomea ja välillä vähän tanssittiin?

12. Sabrina, teininoita

Sarja, joka siirsi minut lastensarjoista teinisarjoihin. Muistan Sabrinan, Harveyn ja Salemin ja sen, kun katsoin sarjaa, mutta en juurikaan yksittäisiä juonikuvioita.

13. Kauniit ja rohkeat

Mummi katsoi Kaunareita, puhui Ridgestä ja Brookesta. Minä en tietenkään koskaan katsonut. EN TIETENKÄÄN. Forrester ja Spectra, ihan outoja nimiä. Eikä minulla soi juuri nyt päässäni Kaunareiden tunnuskappale. Pois se minusta. Koskaan moista kuullutkaan.

14. Päivien viemää

Like sands through the hourglass, so are the days of our lives.

En tietenkään katsonut tätäkään koskaan. Ei ei ei, en koskaan. En minä muista pahis-Stefanoa. Tai Hope Bradya. Tai juonittelevaa Sami Bradya. Tai sitä kun suurin piirtein jokainen Salemin asukas murhattiin mutta eipäs murhattukaan. Miten minä sellaisia muistaisin, koska EN KATSONUT.

PS. Tietysti olin katsomatta myös Passionsia, joka oli – jos mahdollista – vieläkin sekopäisempi kuin Päivien viemää. Tai siis niin minulle on kerrottu. Koska mistä minä muuten tietäisin, koska en itse katsonut. Eli en muista sitä kammottavaa Timmy-nukkepoikaa. En tietenkään muista, koska en katsonut. Noup.

15. Aarteenmetsästäjä

Oli kesä 2000-luvun alussa. Katsoin kuumassa yläkerrassamme jakson Aarteenmetsästäjää, se tuli Neloselta. Sydney Fox (Tia Carrere) ässäili menemään, löysi taas jonkin ikivanhan kupposen jostain päin maailmaa, laittoi nippuun joukon pahiksia. Kun jakso loppui, menin pihalle pelaamaan korista. Oli vieläkin kuuma.

(kuinka hyvä sarja Aarteenmetsästäjä olikaan! Miksei siitä enää puhuta?! Hoi Netflix, saisinko Sydney Foxin seikkailut palveluunne?)

16. 9/11

Maailma järkkyi ja sitä katsottiin televisiosta, lentokoneita, jotka lensivät päin pilvenpiirtäjiä. Oli tiistai. Olin 12. Koko ilta katsottiin vain telkkaria. Ei sitä tajunnut, ei silloin eikä nyt. Muistan seuraavan koulupäivän, välitunnilla ei oltu kirkonrottaa vaan puhuttiin terroristeista ja lentokoneista.Maailmassa oli tietysti ollut surua ja pahuutta aiemminkin, mutta nyt se oli tullut omaan olohuoneeseen voimakkaammin kuin koskaan.

17. Frendit

Tietysti Frendit. Muistan hyvin selkeästi, kun katsoin vikaa jaksoa telkkarista. Kun se loppui, tuntui tyhjältä.

18. Sinkkuelämää

Olen ollut 10-vuotias, kun Sinkkuelämää alkoi Suomessa. En kai katsonut sarjaa vielä silloin? Toivottavasti en. Niin tai näin, olihan Sinkkuelämää yksi minun nuoruuteni kulttuurisesti merkittävimmistä sarjoista. Ja henkilökohtaisella tasolla se oli kai jotain vähän kiellettyä ja siksi kiinnostavaa.

19. Gilmore Girls

Tämän muiston olen kertonut aiemminkin: silloin vuonna yksi ja kaksi (2000-2007) Gilmoren tytöt tuli Yleltä sunnuntaisin. Ehdin juuri ja juuri katsomaan jakson ennen kuin oli lähdettävä tennistreeneihin. Kuljin treeneihin bussilla, ja heti kun lopputekstit alkoivat nousin ylös, nappasin kamat mukaan ja juoksin pysäkille. Välillä tuli kiire.

Toinen muisto: Gilmoren tytöt on ensimmäinen sarja, jonka juonenkäänteitä olen penkonut vimmatusti netistä, koska olen halunnut tietää mitä tapahtuu. Tämä tapahtui silloin, kun Jess katosi sarjasta neljännellä kaudella; halusin tietää tuleeko hän vielä takaisin (tuli, jaksossa Let Me Hear Your Balalaikas Ringing Out).

(PS. Team Logan, sorry not sorry)

20. Alias

Baaad Robot. Se tuli loppukreduissa 😀 Rakastin ja rakastan Aliasta, Sydney Bristow on aina ja ikuisesti yksi mun suurimmista tv-sankareista. Yläkerran ruma oranssikuvioinen sohva, siinä teini-minä istui ja katsoi kuinka Sydney pelasti maailman kerta toisensa jälkeen. WWSBD on siitä lähtien ollut vallan hyvä ohjenuora elämään. What would Sydney Bristow do?

21. O.C.

Jep, tiistait olivat päivistä parhaimpia koska silloin tuli O.C.! Oi sitä aikaa, kun piti odottaa kokonainen viikko seuraavaa jaksoa. Muistan ne tiistait, oli aina saunapäivä. Oli tärkeää, että ehtii käydä saunassa ennen kuin O.C alkaa.

22. Laguna Beach

Olen kirjoittanut mun MTV-obsessiosta. Kaiken alku oli Laguna Beach.

What happens in Cabo, stays in Cabo.

#TeamKristin

Joskus viikonloppuisin tuli Laguna Beach -maratoneita. Ainoa ärsyttävä asia oli se, että MTV:n mainostauot kestivät aina ikuisuuden.

23. Tunteet pelissä

Jos O.C. oli minun teinivuosieni THE TEINISARJA, One Tree Hill eli Tunteet pelissä oli hyvä kakkonen. Se taisi tulla sunnuntaisin Subilta. Haluaisin, että muistaisin jotain kivempaa, mutta parhaiten mieleeni on jäänyt se jakso kouluampujasta. Minusta se oli ihan liian painavaa kamaa teinidraamaan. Kausia on peräti yhdeksän, mutta minä olen jossain vaiheessa lopettanut sarjan katsomisen. En muista milloin ja miksi. Sophia Bush (Brooke Davis) ja Hilarie Burton (Peyton Sawyer) ovat somen perusteella edelleen hyviä ystäviä, ja tämä lämmittää kovasti sydäntäni.

24. Veronica Mars

Ihan varmasti Veronica Mars oli suosittu sarja ja ihan varmasti moni katsoi sitä, mutta minusta tuntui siltä, että se olisi ollut oma pieni salaisuuteni. Sarja, jonka loistavuutta kukaan muu ei tajunnut paitsi minä.

25. Gossip Girl

Elämäni viimeinen teinisarja. Tai siis elämäni viimeinen teinisarja, jota olen katsonut oikeasti teini-ikäisenä, Gossip Girl alkoi kun olin 19. Pidin silloin välivuotta lukion jälkeen. Seuraavana vuonna olin aloittanut opiskelun ja oli opiskelijabileet. Tiedättekö, mitä minulla oli päässäni? Panta, jossa oli iso rusetti. Ken minut tuntee, tietää että minä en käytä a) pantoja, b) rusetteja. Syytän Blair Waldorfia.

26. Urheilu ja synttärit

Kuten mainittu, meidän perheessä on aina katsottu paljon urheilua. Urheilua tulee tietysti usein viikonloppuisin ja viikonloppuisin on myös tapana järjestää erilaisia perhejuhlia. Kun meidän perheessä on juhlittu vaikka synttäreitä, taustamelua on tarjonnut milloin jalkapallo, milloin golf. Telkkari on aina päällä ja aina sieltä tulee urheilua.  Tämä traditio jatkuu edelleen.

27. Valioliigan päätöskierros 2011/2012

Oli draamaa. Moni muistaa parhaiten kuinka Manchester City kampesi uskomattomasti kahdella lisäajan maalillaan mestaruuteen, minä muistan kuinka oma suosikkijoukkueeni Arsenal kampesi 3-2-voiton West Bromista ja sijoittui sarjassa kolmanneksi, ohi arkkivihollisensa Tottenhamin. Muistan miettineeni, kuinka ihmeellistä urheilu onkaan, draamaa, jota ei voi käsikirjoittaa. Joku lamppu syttyi pääni päällä, yhtäkkiä tiesin mitä halusin tehdä ja olla. Vuoden päästä aloitin kesätyöt urheilutoimituksessa.

28. How I Met Your Mother

Rakastin, kunnes vihasin. Sarjan viimeinen jakso esitettiin vuonna 2014 ja olen edelleen vihainen siitä, mitä vikalla kaudella tapahtui. Huonoin päätösjakso ikinä!

29. Parks and Recreation

Tietysti Parks and Rec. Aina kun elämä potkii päähän, katson kolmoskauden The Fightin. Mulla ei ole Parks and Recistä mitään yksittäistä muistoa, en edes muista milloin olen katsonut sitä ekan kerran. Tiedän vain sen, että se on ilahduttanut minua vuosien varrella lukemattomia kertoja. Sarja täytti muuten pari päivää sitten 10 vuotta, sen eka jakso esitettiin 9.4.2009. HBD Pawnee!

30. Schitt’s Creek

Olin alkuvuodesta pitkän pätkän kipeänä. Päätin alkaa katsoa Schitt’s Creekiä, olin lukenut siitä paljon hyvää. Ei sarja minua fyysisesti parantanut, mutta ainakin kipeys unohtui hetkeksi, uusi suosikkikomedia oli löytynyt! Rakastan Schitt’s Creekiä, sen jaksot ovat 20 minuuttiin puristettua iloa ja rakkautta. Edelleen: hoi Netflix: tämä sarja tarvitaan katsottavaksi Suomeen!

PS. Lisää kivoja asioita vanhenemisessa? Saa sanoa juttuja kuten silloin kun minä olin nuori ja päivitellä nykynuorison meininkejä.

Kategoriat
Ajattelin tänään Oma elämä Tyypit

Kiitos naisille ennen minua

Kirjoitus on alun perin julkaistu 8.3.2019 Lilyssä.

Suosikkityypit: Naiset, jotka raivasivat tietä

Olen vuosia työskennellyt stereotyyppisesti miesvaltaisena pidetyllä alalla, urheilutoimittajana. Vaikka urheilutoimituksiin on viime vuosien aikana tullut ilahduttavasti enemmän ja enemmän naisia, omien kokemuksieni mukaan stereotypia pitää yhä paikkaansa; valtaosa kollegoistani on ollut ja on miehiä. Olen istunut lukemattomissa presseissä ainoana naisena. Ollut ainoa naistoimittaja jääkiekkokatsomoissa ja futismatseissa. Enemmän kuin kerran minun on juttukeikalle saapuessani automaattisesti oletettu olevan valokuvaaja, ei toimittaja.

En ole kuitenkaan koskaan ajatellut, että olisin väärässä paikassa koska olen nainen. En ole koskaan ajatellut, että naiseuteni olisi esteenä työni tekemiselle tai uralla etenemiselle. Olen ajatellut että olen väärässä paikassa, koska olen kyseenalaistanut osaamiseni. Ekassa jääkiekkomatsissani mietin, että mitä hittoa minä täällä teen. En naiseuteni vuoksi, vaan siksi, että lätkä ei ole vahvinta osaamisaluettani.

Jos minulla on ollut epäilyksiä, stressiä tai riittämättömyyden tunteita työssäni, ne ovat johtuneet ihan muista asioista kuin sukupuolestani. Naiseuteni ei ole koskaan ollut ongelma, ei itselleni eikä kenellekään muulle. Tai niin minä ainakin olen itse kokenut. Kuvaajaksi olettaminen toki kumpuaa joistain vanhoista ja pölyttyneistä ajatusmalleista, mutta kun olen esitellyt itseni toimittajaksi, kukaan ei ole koskaan epäillyt tai ihmetellyt. Kukaan ei ole päin naamaa kyseenalaistanut tai tytötellyt. Olen saanut tuntea olevani ihan yhtä arvostettu kuin miestoimittajatkin, ihan yhtä tervetullut. Omissa (miesvaltaisissa ja miesten johtamissa) kotitoimituksissani minuun on aina luotettu, jopa sen itselleni haastavan jääkiekon suhteen.

Silloin kun päätin, että minusta tulee urheilutoimittaja, mielessäni ei edes puolen sekunnin ajan käväissyt ajatus siitä, etten voisi. Että minä, nainen, en voisi kirjoittaa urheilusta. Miksi olisin miettinyt niin? Eihän uravalinnassani ollut mitään ihmeellistä.

Minähän olin pikkutytöstä lähtien nähnyt telkkarissa naispuolisia urheilutoimittajia. Ylen Urheiluruudussa ja urheilulähetyksissä esimerkiksi Laura Ruoholan, sitten Inka Heneliuksen, Kristiina Kekäläisen… myöhemmin, muutamia vuosia ennen oman urani alkua Petra Mannerin ja Laura Arffmanin. Ja kun aloin olla paremmin selvillä myös muista kuin tv:stä tutuista toimittajista, opin tietämään muun muassa STT:n Kaija Yliniemestä ja IS:n Leena Jokisesta.

Urheilutoimittajuus saattaa olla numeroissa mitattuna edelleen miesvaltainen ala, mutta minun ei koskaan tarvinnut hakata ovea jotta pääsisin sisään. Ovi oli räjäytetty auki jo kauan ennen minua. Joku muu oli raivannut tien, ja minä sain astella kiekkokatsomoihin ja kenttien laidoille vapaasti ja vailla huolia. Ensimmäisestä työpäivästäni lähtien sain tuntea olevani täsmälleen oikeassa paikassa.

Tiedän, että maailma ei ole tasa-arvon osalta valmis, ei täällä Suomessakaan. Vaikka olen omassa kuplassani saanut pitää naiseuttani voimavarana – tai vaihtoehtoisesti suhtautua siihen hälläväliä -asenteella – minulle auki olevat ovet ovat samanaikaisesti suljettuna miljoonilta ja miljoonilta naisilta.

En halua olla sokea epätasa-arvolle. Kyllä varsin tasa-arvoisessa Suomessakin kasvanut pikkutyttö melko nopeasti oppii, että vaikka itse saa tehdä mitä vain ja olla juuri sellainen tyttö kuin haluaa, kaikki eivät saa.

Sitä oppii paikoista, joissa tytöt eivät pääsee kouluun. Oppii ihmisistä, joiden mielestä tytöt ovat vähemmän arvokkaita kuin pojat. Oppii kulttuureista, joissa tyttöys ja naiseus on puristettu ahtaaseen muottiin eikä muotin ulkopuolelle sovi harhautua. Oppii tavoista ja laeista, joiden tarkoituksena on rajoittaa tyttöjä, pitää heidät paikoillaan ja hiljaa. Estää heitä päättämästä omasta elämästään ja omasta vartalostaan. Oppii kokonaisia kansakuntia läpäisevästä epätasa-arvosta.

Ja oppii paikoista, joissa naiset eivät todellakaan kirjoita urheilusta, koska se maailma on heiltä kokonaan suljettu. Ei ole asiaa kenttien laidoille ja stadioneille, ei katsojana, saati toimittajana.

Tiedän, että minun kokemukseni työstäni ja naiseudestani ei ole universaali totuus.

Silti. Epäkohtia unohtamatta haluan tänään, kansainvälisenä naistenpäivänä, kiittää naisia ennen minua. Niitä naisia, joiden ansiosta minä en epäillyt itseäni kun noin seitsemän vuotta sitten lähdin tavoittelemaan uraa urheilujournalismin parissa. Naisia, jotka raivasivat itselleen tilaa miesten täyttämistä toimituksista ja samalla helpottivat tulevien sukupolvien, minunkin, tietä.

Minä olen epävarma monesta asiasta, mutta naiseksi – ja urheilutoimittajaksi – olen saanut kasvaa varmana siitä, että se ei ole sukupuoleni joka estää minua tekemästä yhtään mitään. Siitä etuoikeudesta – ja sitähän se edelleen on, etuoikeus – kiitän lasikattojen hajottajia ja tienraivaajia niin urheilutoimituksissa kuin laajemmin suomalaisessa yhteiskunnassa. Ei se ole ollut yhdentekevää, että olen 11-vuotiaana nähnyt kuinka naisesta tulee tasavallan presidentti. Tai että olen pikkutytöstä lähtien nähnyt naisministereitä ja naisjohtajia. Tai naispuolisia urheilutoimittajia. Kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Mietin joskus, että mitä jos olisin syntynyt 1900-luvun alun Suomeen. Suomeen, jossa naisilla ei ollut vielä äänioikeutta. Haluaisin uskoa, että olisin ollut se tyyppi, jonka mielestä tuo epäkohta olisi ratkaistava välittömästi. Haluaisin uskoa, että olisin marssinut kaduilla mieltäni osoittamassa. Haluaisin uskoa, että olisin pyrkinyt tekemään kaikkeni, jotta naiset saisivat samat oikeudet kuin miehet. Mutta olisinko kuitenkaan? En tiedä.

Kiitos heille, jotka olivat niitä tyyppejä.

Entä jos minun olisi pitänyt oikeasti olla se ensimmäinen naistoimittaja kiekkokatsomoissa ja kenttien laidoilla? Luulen, että olisin siinä tapauksessa valinnut ihan eri uran. Jos minulla ei olisi ollut aiempien sukupolvien esimerkkiä työntämässä minua eteenpäin, en olisi koskaan edes yrittänyt.

Kiitos aiemmille sukupolville, naisille, joiden olkapäillä minäkin olen saanut seistä.

HYVÄÄ NAISTENPÄIVÄÄ.

PS. Naistenpäivän tunnuskappaleeni on Sara Bareillesin Armor.

Koska hyvät kanssanaiset ja naiset ennen minua ja meitä, my armor comes from you.

I see
The unforgettable, incredible ones who came before me
Brought poetry, brought science
Sowed quiet seeds of self-reliance
Bloomed in me, so here I am
You think I am high and mighty, mister?
Wait ’til you meet my little sister

Kategoriat
Ajattelin tänään Oma elämä

Kotisi on tuhoutumassa – mitkä TAVARAT pelastat?

Kirjoitus on alun perin julkaistu 24.10.2018 Lilyssä.

Suosikkitavarat: Nämä neljä. 

Minä olen kauhean kiitollinen kaikista omistamistani tavaroista. Ennen kaikkea tietysti ihan niistä perusjutuista, joiden arvon huomaisi, jos ne otettaisiin pois. On sänky, jossa nukkua. Pöytä, jonka ääressä syödä ja tehdä töitä. On uuni ja jääkaappi ja pesukone. Kattiloita ja paistinpannu. Verhot ikkunoiden edessä. Sähköhammasharja ja sählymaila. 

Kuvittelen, etten olisi mikään hurja tavaran hamstraaja, mutta totuus lienee toinen. Kaikki on toki suhteellista, mutta onhan mulla hitto vie tosi paljon kamaa, sellaistakin, mitä en välttämättä tarvitsisi. Kuten nyt vaikka ihan liikaa astioita siihen nähden, etten ole koskaan järjestänyt kymmenen hengen illalliskutsuja. 

Jos kaikki elämisen kannalta oleelliset jutut otetaan pois, jäljelle jää vielä iso kasa ns. turhia tavaroita. Kaikki ne ylimääräiset astiat, sisustushärpäkkeet ja koriste-esineet. Korut, osa vaatteistakin. Mitkä niistä turhista jutuista ovat oikeasti tärkeitä? Loppujen lopuksi aika harva.

Mitä pelastaisit tuhoutumassa olevasta asunnostasi? Jos tulisi vaikka asteroidi, joka murskaa just sun kodin. Tai radioaktiivista säteilyä. Tai tulipalo. Minuutti aikaa ennen tuhoa, mitä pelastat? Ihmiset ja eläimet totta kai, mutta sen jälkeen? Mitkä tavarat pelastaisit, jos saisit mahdollisuuden? Mikä materiaalinen asia on niin tärkeä, että valitsisit sen kaiken muun keskeltä, ottaisit mukaasi, jos kotisi olisi tuhoutumassa? Mitä tavaraa ei voi korvata, millä on eniten tunnearvoa? 

Sängyt, pöydät ja jääkaapit ovat tärkeitä juttuja, mutta niin ovat jotkut ”turhatkin” tavarat.

Minä pelastaisin ennen kaikkea muuta nämä neljä juttua… eli suosikkitavarani. Rahallinen arvo nimellinen, tunnearvo mittaamaton.

1. Päärynä

(Meinasin aloittaa tämän toteamalla, että suosikein suosikkitavaroistani on vähän nolo, mutta höpö höpö! Lapsuusmuistot kunniaan!)

Mulla on noin nelivuotiaasta asti ollut pieni vihreä pehmolelu-dinosaurus, Päärynä nimeltään. Päärynän historia on vähän hämärän peitossa, muistikuvieni mukaan olen saanut sen iskältä nimipäivälahjaksi. Jotenkin tuntuu, että se olisi ostettu Kotkan vanhasta Sokoksesta, muistissa välkkyy kori, joka oli pehmodinoja täynnä. Voin olla väärässäkin. Päärynä on joka tapauksessa ensimmäinen tavara, jonka pelastaisin. Sillä on ihan hirvittävän paljon tunnearvoa, mokomalla nuhjuisella dinosauruksella.

Päärynä oli lapsena mun suosikkilelu. Kun ekaluokan luokkakuvaan sai ottaa mukaan lelun, mulla oli Päärynä. Se kulki leireille ja reissuille ja kavereiden luokse. Rakastin sitä jo lapsena. Ja sitten kun kasvoin, se oli ainoa lelu, jota en koskaan pakannut pahvilaatikkoon tai vienyt kirpputorille. Se muutti mukana pois lapsuudenkodista, ensin hetkeksi Joensuuhun, sitten Helsinkiin. Siinä se on aina ollut, mun sängyllä. Lapsuudenkodin sängyllä, ekan soluasunnon sängyllä, ekan ja tokan ja kolmannen ja neljännen Helsinki-kodin sängyllä. Ehkä hassua, mutta en välitä.

En tiedä, miksi Päärynä on mulle niin tärkeä edelleen, 29-vuotiaana. Kai se muistuttaa lapsuudesta, tuo turvaa. Tai ehkä Toy Story -elokuvat ovat vaikuttaneet vähän liikaa, ajatus niistä poloisista leluista, joilla lapsi ei enää leiki kun kasvaa isoksi 😀

2. Valokuvat

Muistan lukeneeni artikkelin perheestä, jonka koti tuhoutui tulipalossa. Kyseessä oli rivitalo, ja perheellä oli ennen palon leviämistä omaan asuntoon ollut pieni hetki hakea joitain tavaroita turvaan. ”Ota valokuvat”, palomies oli neuvonut perheen äitiä. Niinpä, melkein kaiken muun saa korvattua, mutta ei filmikameralla otettuja vanhoja valokuvia.

Heti sen jälkeen, kun olisin laittanut Päärynän taskuun, kantaisin tuhoutuvasta talosta mukanani kaikki mahdolliset valokuva-albumit. Luulen, että niin tekisi aika moni muukin. Valokuviin on säilötty iso osa omaa lapsuutta ja oman perheen historiaa. Hetkiä, joita ei muista, mutta jotka tulevat kuvien kautta vähän todellisimmiksi. Hetkiä, jotka muistaa kristallinkirkkaasti, vaikka niistä olisi kulunut vuosia. Pieniä välähdyksiä lapsuuden kesistä ja jouluaatoista.

Katselen valokuvia aika usein, varsinkin lapsuudenkodissa ollessani. Omia kuvia on tietenkin aina hauska katsoa, mutta yhtä lailla hienoa on selailla omien vanhempien lapsuus- ja nuoruuskuvia. Usein sitä nimittäin unohtaa, että porukoilla oli elämänsä ennen meitä. Että samalla tavalla nekin olivat nuoria. Nykyään useimmat kuvat ovat digitaalisessa muodossa, mikä on mahdollisten talojen tuhoutumisten kannalta hyvä juttu, mutta nostalgian kannalta vähemmän hyvä. 

Jos en saisi mukaani kaikkia valokuvia, ottaisin ainakin yllä olevassa kuvassa näkyvän kehystetyn lapsuusmuiston. Tuo valokuva on sekin kulkenut mun mukana lapsuudenkodista omiin koteihin. Ei se ole sinänsä kummallinen, minä ja sisarukseni miljoona vuotta sitten raitayöpaidoissamme. En minä tuota hetkeä muista ja kehyskin on kovin tavallinen. Kuva on silti tärkeä, olen jotenkin kiintynyt siihen. Se kuuluu samaan ”ainahan se on siinä ollut” -sarjaan kuin Päärynäkin.

3. M-kaulakoru

Ainoa koru, jonka perään itkisin, on mun M-riipus. Olen saanut sen kastelahjaksi kummiltani eli se on ollut omaisuuttani lähes koko elämäni. Huikea ajatus! En minä sitä ole koko elämääni käyttänyt ja on pitkiä jaksoja, kun se ei ole kaulassani lainkaan. Se on silti äärettömän rakas. Musertuisin, jos se katoaisi (sen vuoksi en aina pidäkään sitä, pelkään että se häviää).

Kaulakorun toiselle puolelle on kaiverrettu nimikirjaimeni M, toiselle syntymäaikani. Perus kummilahja siis, mutta tunnearvo nostaa korun arvoa hurjasti omissa silmissäni. Jotenkin kai myös fiilistelen sitä ajatusta, että jos koskaan saisin lapsen, voisin antaa korun hänelle. Mulla on tallessa oman isäni mahdollisesti myös kastelahjana saama kaulakoru. Se on samanlainen kuin omani, mutta koristeltuna hänen nimikirjaimellaan.

4. Merikartta

Edellisistä poiketen tämän historia ei ulotu lapsuuteeni. Se on itse asiassa melko uusi juttu kotonani, Kotka-merikartta nimittäin. Sain kartan joitain vuosia sitten ystävältäni tuparilahjaksi. Tykkään siitä noin esteettisellä tasolla, mutta vieläkin tärkeämpää: se muistuttaa minua samaan aikaan kahdesta tärkeästä jutusta, kodista ja ystävyydestä. Ihan hyvin elottomalta asialta. 

Ystävyydestä luonnollisesti siksi, että sain sen ystävältäni. Kodista siksi, että vaikka olen ollut jo vuosia paperilla helsinkiläinen, Kotka on kuitenkin aina koti. Saattaa kuulostaa sentimentaaliselta lässytykseltä, mutta seinällä roikkuva kartta muistuttaa minua omista juuristani. Sitä katsomalla tulee mieleen muistoja. Vaikkapa se, kun pienenä huristeltiin mummin ja vaarin keltaisella moottoriveneellä Sapokasta Varissaareen. Tai kaikki ne kerrat kun pyöräiltiin Norskin siltaa pitkin kouluun keskustaan. Kuutsalon kesäleirit, Santalahden luontopolku, Laivaleikkipuisto, Mussalon luola… kaikki ne ihmiset, paikat ja tapahtumat, jotka tekivät lapsuuteni.

PS. Bonuslista (eli nämäkin haalisin mukaani, jos noiden neljän jälkeen jäisi vielä aikaa): 

Kaksi mummon kätköistä saatua Arabian vanhaa kynttilänjalkaa. Kolme porukoilta nyysittyä peltistä teerasiaa. Kirpparilta ostamani lasinen rasia. Mikki Hiiri -teepaita, jonka iskä toi Pariisin Disneylandista. Pahvilaatikko täynnä lapsuusmuistoja. Arsenal-huppari. Mummolta perityt kultasormukset.