Kategoria: Oma elämä

Kategoriat
Ajattelin tänään Hassua Oma elämä

Vastalääke tuomioselailuun ja maailmantuskaan: kolmen koon sääntö

Kirjoitus on alun perin julkaistu 12.10.2020 Lilyssä.

Suosikkiasioita: komedia ja kissanpennut

HS:n Nyt-liite teki tovi takaperin jutun doomscrollingista, tuomioselailusta.

”Tuomioselailuksi” vapaasti kääntyvällä doomscrollingilla tarkoitetaan ihmisten tapaa, jossa selataan (eng. scroll) loputtomasti uutissovelluksia, Twitteriä ja muuta sosiaalista mediaa ja luetaan huonoja uutisia, jutussa kuvattiin ja jatkettiin:

Synkkien uutisten selailun jälkeen olo on ahdistunut.

Jep jep jep, kuulostaa tutulta.

Hei, olen Maisa ja olen tuomioselaaja.

Mutta camoon, voiko tässä maailman tilassa olla mitään muuta?! Sitä on melkein lähtökohtaisesti tuomioselaaja, jos yhtään yritää seurata maailman tapahtumia. On vaikeaa päästä pakoon huonoja uutisia, kun niitä vyöryy päälle oikealta ja vasemmalta.

Voisin tietysti sulkea Twitterin ja olla lukematta uutisia. Ongelma vain on se, että jo töidenkin puolesta on pakko olla ainakin jollain tasolla kartalla Suomen ja maailman tapahtumista, ja Twitter on tärkeä työväline.

Melkoista selittelyä, hyvä minä. Koska eihän kukaan pakota sinua, siis minua, selaamaan Twitteriä myös vapaa-ajalla ja lukemaan ikävien uutisten armadaa ennen nukkumaanmenoa. Ja se, että kiusaan itseäni katsomalla erään ex-tosi-tv-tähden narsistisia egonpönkityspuheita on ihan oma valinta. Samoin se, että puhelimessani on uutishälyt päällä ja joka päivä se hälyttää uusista tartuntaluvuista. 227, 235, 269, 214.

Pandemiaa, kuolemaa, terveyshuolia, työttömyyttä, taantumaa, rasismia, misogyniaa, ilmastomuutosta, väkivaltaa, sotaa… surua, murhetta, epäkohtia ja huolta uutiset täynnä. Ei ihme, että jengi ahdistuu.

Kun herään aamulla, ensimmäinen ajatukseni on tsekata Twitteristä, mitä kaikkea yön aikana on ehtinyt tapahtua ja mennä pieleen. Hiton 2020.

Nyt-liitteen jutussa siteerattiin psykologi Amelia Aldaoa, joka oli NPR:n haastattelussa suositellut aikarajoja yhdeksi lääkkeeksi tuomioselailuun.

— Haluat tietää, mitä maailmassa tapahtuu, joten ei ole ratkaisu olla koskaan menemättä verkkoon uudelleen, vaan löytää rajat, Aldao ohjeisti NPR:llä.

Hyvä neuvo, tietysti. Tiedän, että mun pitäisi vähentää uutissovellusten ja Twitterin selaamista huomattavasti. Voisin aloittaa vaikka siitä, että en selaisi Twitteriä iltaisin. Maailmantuska on harvoin hyvä unikaveri.

On mulla onneksi omatkin keinoni taistella tuomioselailua ja maailmantuskaa vastaan. Tärkeimpänä kolmen koon sääntö. Ei kylmä, koho, kompressio vaan komedia, kissanpennut ja kiitollisuus.

K1, komedia:

Katson jo valmiiksi paljon komediasarjoja, mutta sen lisäksi olen ujuttanut mun Twitter-seurattavien joukkoon hauskoja tyyppejä. Eli uutisvyöryn välistä Twitter-seinälleni pompsahtelee iloa ja naurua. Tällä hetkellä mun suosikkityyppi Twitterissä on koomikko Meg Stalter. Ennustan hänelle loistavaa komediauraa,hauskin tyyppi aikoihin. Hänen videonsa ja hullunkuriset hahmonsa piristävät aina päivää. Toinen suosikkini on nykyään Late Night with Seth Meyersin käsikirjoitustiimiin kuuluva Jeff Wright.

IG-tilini on melko harmiton, mutta tällä tietoisella komediakikalla myös Twitteristä tulee vähän hauskempi paikka. En minä pandemiaa ja muuta ikävää karkuun pääse, mutta ainakin voin ikävien uutisten välissä ilostuttaa mieltäni parin minuutin huumoripaloilla.

Just nyt  ilostuttaa sekin, että Saturday Night Liven uusi kausi on alkanut. Kun jenkkipolitiikkaa ja vaaleja kuitenkin tulee seurattua, ainakin SNL:n kautta tapahtumille voi myös (yrittää) nauraa. Katson usein myös vanhoja SNL:n sketsejä, ne toimivat hyvänä reset-nappulana maailmantuskaa vastaan.

K2, kissanpennut:

Maailmassa ei ole montaa parempaa asiaa kuin kissanpennut.

Seuraan IG:ssä My Foster Kittens -tiliä. Nikki Martinez -niminen nainen pelastaa ja hoitaa kissoja, ja etsii niille koteja, on siis kissojen kasvattiäiti. Samaa tekevät ainakin Beth Stern ja Hannah Shaw. Niin hölmöltä kuin se ehkä kuulostaakin, nämä kissatilit valavat minuun uskoa paremmasta maailmasta. Täällä saattaa olla juuri nyt paljon surua ja murhetta, mutta myös ihmisiä, jotka ottavat avuttomia kissareppanoita koteihinsa, rakastavat ne kuntoon ja etsivät poloisille kodin.

Kissanpentu-K:n alle mahtuu kaikki muutkin osoitukset siitä, että maailmassa on paljon hyvää ja ihmiset ovat hyviä, vaikka ei aina vaikutakaan siltä. Ujutan myös tästä hyvästä ja kauniista muistuttavia tilejä omaan Twitter-virtaani uutissaittien sekaan. Hyvä ja hyvät ihmiset tasapainottavat surua ja murhetta.

K3, kiitollisuus:

Isossa kuvassa maailmalla menee juuri nyt kovin huonosti, mutta eihän se saa estää tuntemasta kiitollisuutta kaikesta, mikä omassa elämässä on hyvin. Loppujen lopuksi tehokkain vastalääkkeeni tuomioselailuun lienee se, että suljen somen ja uutissaitit ja katson ympärilleni.

Kuvat: koska eläinkuvien katsominen on aina hyvästä mutta etenkin just nyt… kuvissa meidän perheen kaunista ja hyvää, porukoiden kissa Masi. Täysin objektiivisen mielipiteeni mukaan Masi on kissoista paras.

LUE MYÖS:

Näitä katson ja kuuntelen, kun haluan nauraa (eli hurraa-huutoja hauskoille tyypeille)
Oodi YouTubelle (eli 12 YouTube-kuoppaa, joihin rakastan pudota)
Kategoriat
Ajattelin tänään Oma elämä Urheilu

Muistoja jalkapallostadioneilta

Kirjoitus on alun perin julkaistu 15.5.2020.

Suosikkiasia: Arsenal FC 

Olen ikävöinyt jalkapalloa.

Olen tullut lopputulokseen, että se on ihan ok. Että tässä tilanteessa on ihan ok ikävöidä myös ”turhia” juttuja. Siis omasta näkökulmastani turhia, yhteiskunnallisesti, kulttuurisesti ja taloudellisesti jalkapallo on kaikkea muuta kuin turhaa.

Ja ehkä en lopulta edes ole ikävöinyt jalkapalloa itsessään, vaan normaaliutta. Tavallista elämää, jossa sopi harmitella sitä, kuinka lontoolaisella jättistadionilla juoksentelevat yksitoista miljonääriä taas kerran nyhjäsivät onnettoman tasapelin jotain hiton Bournemouthia vastaan. Elämää, jossa murheeksi riitti suosikkijoukkueelta tavoittamattomiin karkaava Mestarien liigan paikka.

Jalkapallosarjoja, niitä, joiden kausia ei vielä ole pysyvästi paketoitu, käynnistellään parhaillaan uudestaan. Saksan Bundesliigan on tarkoitus jatkua lauantaina 16. toukokuuta, Italian Serie A:n kesäkuun puolivälissä. Englannissa Valioliigan päättäjät yrittävät epätoivoisesti löytää ratkaisun siihen, että kausi voitaisiin pelata loppuun. Suomessa Veikkausliiga pääsee alkamaan tällä tietoa heinäkuussa, Kansallinen liiga 13. kesäkuuta.

Otteluita pelataan tyhjille katsomoille tai rajoitetulle yleisömäärälle. On uusia sääntöjä, joita pelaajien täytyy noudattaa, terveystarkastuksia, karanteeneja ja kättelykieltoja. Vaikka valmistauduttaisiin miten, lopputulos on kysymysmerkki. Toivotaan parasta, pelätään pahinta.

Minä en tiedä, onko jalkapallosarjojen aloittaminen näissä olosuhteissa järkevää. Tuskin tietää kukaan muukaan.

Sen tiedän, että miljoonille ihmisille jalkapallon paluu tarkoittaa sitä, että samalla palaa pieni pala normaaliutta. Vaikka erityisjärjestelyin käytävät matsit ovat edelleen surullisen kaukana oikeasta normaalista, valonpilkahdukselta ne silti tuntuvat.

Minä olen läpi tämän omituisen ajan tarrannut toivoon, että joskus saan taas isojen, vakavien ja oikeasti tärkeiden huolenaiheiden sijaan huolehtia asiasta, jolla ei ole mitään väliä: Arsenalista. Kyllä sekin hetki vielä tulee.

Sitä odotellessa muistoja jalkapallostadioneilta ympäri Eurooppaa.

Emirates ja Highbury syyskuu 2014

Surullinen kohtaloni on siis olla Arsenal-fani. Minkäs teet, kerran kun on värinsä valinnut ja sitä rataa. Vuonna 2014 olin Emiratesilla. Valioliigaa, Arsenal 2, Manchester City 2. Itse ottelu ei kuitenkaan ole se asia, jonka muistan parhaiten tuolta reissulta. Muistan, kuinka pari päivää aiemmin suunnistimme kaupunkipyörillä läpi Pohjois-Lontoon, suuntana Arsenalin maineikkaat kotikulmat. Keskellä Islingtonia korkeuksiin kohoava Emirates Stadium ympäristöineen on vaikuttava kokemus ottelupäivinä, mutta tuolloin tuntui kuin se olisi ollut vain meitä varten. Ympärillä ei ollut 60 000 ihmistä, vain muutama satunnainen ohikulkija ja pyhiinvaeltaja. Se oli sellainen pieni, hassu, täydellinen hetki elämästä, joka on painunut mieleeni.

Kun olimme aikamme pyörineet Emiratesilla, pyöräilimme kivenheiton päässä olevalla Highburylle, Arsenalin entiselle kotistadionille. Paikalla on nykyisin asuintaloja, mutta vanhasta stadionista, jalkapallon kodista, on jäljellä paloja West Standin ja East Standin ulkoseinistä. Löydettiin portti, mentiin sisään. Koskaan ei ehditty Highburylle oikeasti, mutta nyt seisoimme hetken siellä, jossa joskus pelasivat Adams, Wright, Bergkamp…

Stamford Bridge helmikuu 2013

Käytiin Arsenalin pelissä (Mestarien liigaa vs. Bayern München, tappio). Samalle reissulle samaan kaupunkiin osui Euroopan liigaa, Chelsea vastaan Sparta Praha. Mentiin. Olimme kadottaneet pipomme (tai ainakin minä olin kadottanut, unohtanut lentokenttäbussiin), joten olimme reissun päältä ostaneet Arsenal-pipot korvia lämmittämään. Niissä oli Arsenalin logo, mutta olivat väriltään siniset. Chelsean väriset. Mutta eihän Stamford Bridgelle nyt siltikään sopinut astella millään lailla viholliseen viittaavassa vaatekappaleessa. Käänsimme siis pipojen logo-osat piiloon. Tuntui hyvältä, vähän kuin salaiselta agentilta; Chelsean pelissä, mutta salaa päällä oli Arsenalia.

Ei mitään muistikuvaa, mitä ottelussa tapahtui, mutta se täytyy myöntää, että Stamford Bridgellä oli hyvä tunnelma. Pienemmällä stadionilla pääsee lähelle peliä.

Amsterdam ArenA syksy 2013

Olin syksyn 2013 vaihdossa Amsterdamissa. Asuin kaukana keskustasta ja yliopistosta, mutta melko lähellä Ajaxin kotistadionia Amsterdam ArenAa, nykyistä Johan Cruijff Areenaa. Pyöräilin stadionille useamman kerran, mutta en koskaan oppinut järkevää reittiä. Meinasin joka ikinen kerta eksyä, kun fillaroin sinne puistojen ja esikaupunkialueiden läpi. Jostain se stadion aina vain putkahti esiin, nousi jylhänä ja pyhänä talojen välistä. Muistan, että stadionin liepeillä oli Espritin outlet ja juna-asema, jonka kioskilta ostin irtsareita.

Kävin vaihtoaikanani muutamassa pelissä. Olin seuran jäsenkin, piti liittyä että sai helpommin lippuja. Ajax ei voittanut ainuttakaan niistä peleistä, joissa kävin (kyseinen kausi alkoi Ajaxilta surkeasti mutta päättyi mestaruuteen). Amsterdamissa asuvana suomalaisena käytössä oli taikasana, jos small talkkasin paikallisten kanssa. Se taikasana oli Jari Litmanen.

BayArena marraskuu 2013

Vaihdon aikana tein pienen jalkapalloretken Saksan puolelle. Bundesliigaa, Schalke vastaan Stuttgart (tunnelmaltaan todennäköisesti paras futispeli jota olen ollut katsomassa) ja Mestarien liigaa, Bayer Leverkusen vastaan Manchester United. Yksin matkustava suomalaisnainen ei välttämättä ole se kaikkein tyypillisin futisturisti noissa paikoissa, joten  sain osakseni muutamia ihmetteleviä kysymyksiä. Vastasin, että olin toimittaja (kuten olinkin, en vain töissä), koska se oli helpointa.

Leverkusenin BayArenalta poislähtiessäni ajauduin semikuumottavaan tilanteeseen. Matsi oli päättynyt ManU:n murskavoittoon. Takaisin kaupunkiin piti mennä junalla, jotka olivat tietysti ihan täynnä. Pääsin nousemaan vaunuun ensimmäisten joukossa. Ei ollut istumapaikkoja, olin vaunun perällä ja eteeni pakkautui iso joukko voitonhuumassa olevia, vähän humalaisia englantilaismiehiä. Muistan, että he lauloivat jotain Phil Jones -chänttiä. Hyvin todennäköistä, että vaunussa oli lisäkseni muitakin naisia, mutta mun muistikuvissa on vaunun perällä jumissa oleva minä ja edessä kymmeniä ManU-miehiä. Vieressä oleva miesporukka alkoi jutella, taas kerran kyseltiin että mistä ja miksi ja mitä hittoa. Jostain syystä koin tarpeelliseksi kertoa, että en kyllä lainkaan kannata Manchester Unitedia, vaan Arsenalia. Muistikuvani voivat tämänkin osalta olla hieman virheellisiä, mutta tuntui kuin koko vaunu olisi yhtäkkiä hiljentynyt ja kääntynyt katsomaan sitä hölmöä suomalaistyttöä, joka ManU-fanien joukossa päätti julistaa rakkauttaan Arsenaliin. Jälkikäteen olen miettinyt, että olisin kenties voinut pitää suuni kiinni. Loppumatkan sain kuunnella kuittailua ja naureskelua, ihan hyvässä hengessä toki.

Vicente Calderón toukokuu 2014

Ystäväni oli vaihdossa Madridissa, ja menimme yhdessä toisen ystäväni kanssa moikkaamaan häntä. Muistan tuolta reissulta monta kaunista hetkeä eikä jalkapallo pääse hetkien kärkikymppiin, mutta kerron nyt silti tarinani Vicente Calderónilta. Muistan, että stadion oli omituinen. Muistan, että mun paikka oli kummallisessa lasitetussa aitiossa, jossa ei mitenkään päässyt tunnelmaan kiinni. Sinne aitiotasolle kuljettiin hissillä. Atlético Madrid kohtasi Malagan ja olisi voitolla varmistanut La Ligan mestaruuden vuosien tauon jälkeen. Muistan, että odotin lähes varmoja mestaruusjuhlia. Mutta ei, peli päättyi tympeään tasuriin. Atlético varmisti mestaruutensa lopulta päätöskierroksella. Eivät viitsineet voittaa silloin, kun minä olin katsomassa, muistan ajatelleeni.

Saint Petersburg Stadium kesäkuu 2018

Ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa MM-kisareissuni, Pietari 2018. On paljon hyviä muistoja, mutta kaikkein parhaiten mieleeni on jäänyt vähemmän hyvä muisto (tai no, näin jälkikäteen se on lähinnä huvittava muisto): kun olimme kävelemässä metrolta stadionille, alkoi sataa kaatamalla vettä. Siis oikeasti kaatamalla, ei mitään pientä hipsuttelua. Stadionille oli jonkun verran matkaa eikä mihinkään päässyt sateensuojaan. Mulla oli jalassa sellaiset onnettomat tennarit, jotka imaisevat veden sisäänsä välittömästi. Sade loppui valehtelematta täsmälleen sinä hetkenä, kun olimme perillä. Peli (Venäjä vs. Egypti) oli hieno kokemus ja kaikkea, mutta päivän paras hetki taisi kuitenkin olla se, kun olimme päässeet takaisin hotellille ja sai ottaa märät kengät pois jalasta. Toiseen matsiin (Brasilia vs. Costa Rica) selvittiin onneksi kuivina.

Joskus vielä… (Tämä oli se jälkimmäinen MM-ottelu, se, jonka sain katsoa kuivissa vaatteissa ja kengissä.)
Kategoriat
Ajattelin tänään Oma elämä

Sairaalakeikka, joka sai arvostamaan Suomea

Kirjoitus on alun perin julkaistu 6.12.2019 Lilyssä.

Suosikkimaa: Suomi

Muutamia vuosia sitten jouduin viikoksi sairaalaan. Oireideni syyksi paljastui lopulta vakava reaktio ihan tavalliseen lääkeaineeseen, mutta ensin ei tiedetty, mikä sai valkosoluni sekoamaan. Seurauksena oli verikokeita verikokeiden perään, magneettikuvaus ja röntgenkuvaus ja varjoainekuvaus, selkäydinnäyte ja todennäköisesti jotain muutakin, jonka olen jo unohtanut.

Seitsemän päivän ajan lääketieteen huippuammattilaiset pitivät minusta huolta, tutkivat ja hoitivat, lohduttivatkin. Olin veritautien osastolla omassa huoneessa, sain ruokaa ja lääkkeitä ja verihiutaleita (tärkeitä kaikki, etenkin verihiutaleet).

Olen aina ollut iloinen ja kiitollinen siitä, että olen saanut syntyä Suomeen, mutta tuon viikon jälkeen kiitollisuuteni nousi uusiin sfääreihin. Tai oikeastaan tajusin suomalaisuuden tuoman etuoikeutetun asemani kunnolla muutamia viikkoja sairaalakeikan jälkeen, sinä hetkenä, kun avasin postiluukusta kolahtaneen laskun. Minulla ei ollut erillistä sairausvakuutusta, ja pelotti vähän, kuinka paljon kaikki tuo maksoi, kaikki oletetusti julmetun kalliit kuvaukset ja kokeet.

Turhaan huolehdin. Olisi pitänyt tietää paremmin, minähän asuin Suomessa, en esimerkiksi Yhdysvalloissa. Hintalappu sille, että sain parasta mahdollista hoitoa pahimmillaan hengenvaaralliseen tilaani oli – jos en väärin muista – vajaat 300 euroa. Ainoa asia, josta maksoin, oli sairaalassa viettämäni vuorokaudet. En maksanut päivittäisistä verikokeista, magneettikuvauksesta, röntgenkuvauksesta, selkäydinnäytteen ottamisesta enkä lääkäreiden ja hoitajien ammattitaitoisesta hoidosta. Maksoin ruoasta ja sängystä.

Suomen julkisessa terveydenhuollossa on varmasti ongelmansa ja kipupisteensä. Mikä järjestelmä nyt olisi täydellinen? Olen minäkin joskus tuskaillut terveyskeskuksien kanssa. Mutta jos olisin sattunut syntymään vaikka sinne Yhdysvaltoihin ja olisin joutunut käymään tuon saman sairaskertomuksen läpi siellä, makselisin en edes uskalla arvata kuinka suuria sairaalalaskuja hamaan tulevaisuuteen asti.

Tiedän, että olen unohtanut yhden merkittävän asian. Sen, että kyllähän minä ja me maksamme julkisesta terveydenhuollosta. Maksamme magneettikuvauksista ja verikokeista, ne eivät vain summaudu näkyvästi yksittäisiin sairaalalaskuihin. Verot siis. No, jo ennen tuota viikkoa mutta varsinkin sen jälkeen olen ollut täydellisen tyytyväinen veronmaksaja. Mieluummin maksan etukäteen turvaverkosta joka on aina paikallaan kuin yrittäisin epätoivoisesti ja isolla rahalla kutoa verkkoa itse kun joku menee pieleen.

Täydellistä valtiota ei ole olemassa. Mikään turvaverkko ei saa kaikkia kiinni, mikään maa ei ole täydellinen kaikkien näkökulmasta. Minulle unelma, jollekin toiselle painajainen. Minulle antaa, joltakin toiselta vain ottaa. Minut pelastaa, jonkun muun pettää. Suomi ei ole täydellinen. Omat ongelmansa ja kipupisteensä silläkin. Silti, minun – toki täysin omaa napaani tuijottavasta ja subjektiivisesta –  näkökulmastani katsottuna Suomi on melko lähellä täydellistä. Minulle Suomi on ollut vain hyvä, ja olen siitä valtavan kiitollinen.

Olen kiitollinen sotaveteraaneille ja kaikille niille ihmisille, jotka loivat suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan raamit. Sen turvaverkon, josta me saamme nauttia joka ikinen päivä.

Kaunis kiitos ja hyvää itsenäisyyspäivää, Suomi.

PS. Julkisen terveydenhuollon ja muun turvaverkon lisäksi suosikkiasioitani Suomessa ovat ainakin…

  • Turvallisuus. Tietysti.
  • Ja vapaus. Tietysti.
  • Se, että saan olla ja tehdä, yrittää ja epäonnistua ja elää kuten haluan. Valita itse.
  • Demokratia ja kaikki siihen liittyvät asiat kuten lehdistönvapaus ja yleinen äänioikeus.
  • Se, että vallanpitäjiä saa kritisoida ilman että päätyy meren pohjaan.
  • Se, että täällä saatat törmätä tasavallan presidenttiin Hullujen päivien ruuhkassa ja voit olla vain että ”selvä, Sale se siinä, tietysti”.
  • Luonto. Puhtaus. Meri. Se, että näkee tähdet.
  • Neljä vuodenaikaa. Kaikesta pimeydestä, synkkyydestä ja kylmyydestä huolimatta en vaihtaisi niitä ikuiseen kesään.
  • Ei pelottavia luonnonilmiöitä. Ainakaan toistaiseksi.
  • Koulutus. Ja se, että raha ei ratkaise sitä, kuka saa oppia ja mitä.
  • Se, että olen valtiotieteiden maisteri ja se ei maksanut minulle mitään. Päinvastoin, minulle maksettiin koulunkäynnistä.
  • Karkkihyllyt. Irtokarkit. Fazerin suklaa. MISSÄÄN ei ole niin hyvää karkkivalikoimaa kuin Suomessa.
  • Vedenpaine ja puhdas juomavesi.
  • Sauna. Ruisleipä. Karjalanpiirakat. Lumi. Kesäyöt. Olen Suomi-kliseitä rakastava suomalainen.
  • Ihmiset. Stereotypioiden mukaan luotettavia, rehellisiä ja hyvää tarkoittavia. Allekirjoitan.
  • Se, että ikävistä öyhöttäjistä huolimatta on paljon ihmisiä, jotka haluavat auttaa ihan kaikkia. Haluan uskoa, että enemmistö.
  • Kotka ja Helsinki – minun kaupunkini. Kotini.
  • Minun ihmiset. Ne, jotka haluavat minulle pelkästään hyvää ja nostavat ylös jos kaadun.
  • Se, että kaikesta hyvästä ja kauniista huolimatta saa valittaa ja toivoa, että asiat olisivat vieläkin paremmin.