Kategoriat
Dokumentit Sarjat Suosittelen

Viime aikojen suosikkiasioita: sarja, johon en olisi koskaan halunnut tutustua

Kirjoitus on alun perin julkaistu 20.3.2022 Lilyssä.

Suosikkityypit: Volodomyr Zelenskyi, Evan Rachel Wood ja Nick Miller.

Kuvat: Kvartal 95, HBO Max

Anteeksi mutta mitä hittoa. 20. maaliskuuta? Voisin vannoa, että pari päivää sitten oli helmikuu. Time flies when you’re stressing about literally everything, ilmeisesti.

Koska pääsin loppuun Parks and Recin uusintakierroksella numero 5490, on pitänyt viime päivinä löytää muuta sisältöä blokkaamaan ikäviä uutisia. Joten viime aikojen suosikkiasioita! Ensimmäisen toimivuus ikävien uutisten blokkaajana on tosin kyseenalainen. Ja kolmas on ikävää mutta tärkeää.

Kansan palvelija / Yle Areena

Disclaimerit tällaisessa yhteydessä ovat varmasti melko turhia, mutta sanotaan nyt silti: voi kuinka toivon, etten olisi koskaan kuullutkaan ukrainalaiskomediasta Kansan palvelija (ukr. Слуга народу). Haluaisin, että sen päätähti ja käsikirjoittaja Volodymyr Zelenskyi olisi vain joku eurooppalaisen maan presidentti, jonka nimeä ehkä kysytään joskus pubivisassa. En minä tällä tavalla halunnut häneen tutustua.

Olosuhteissa ei ole mitään hyvää, pelkästään pahaa, mutta suuren kysynnän vuoksi Yle Areenaan palannut Kansan palvelija on joka tapauksessa ollut hauska tuttavuus. Hyvä muistutus, että hauskoja ja hyviä sarjoja tehdään muuallakin kuin Yhdysvalloissa.

Käsittämättömän julmassa tilanteessa maailman huomion ja ihailun osakseen saanut Zelenskyi esittää sarjassa historianopettajaa, josta tulee yllättäen Ukrainan presidentti. Eipä voi ainakaan moittia sarjaa epäuskottavasta juonesta, kun pari vuotta myöhemmin sarjapresidentistä tuli oikea presidentti. Eikä vain presidentti, vaan kansaansa sankarillisesti johtava sodanajan presidentti.

Olen viihtynyt Kansan palvelijan parissa oikein mainiosti*, mutta hetkittäin se saa myös vähän surulliseksi. En pysty olemaan ajattelematta, että onko tämä ja tuo kuvauspaikka nyt raunioina ja miten kaikkien näiden näyttelijöiden on käynyt.

*edit. 23.3. olen katsonut sarjaa nyt pidemmälle, ja pitää tulla lisäämään yksi asia: en ihan kauheasti fiilistele misogynistisiä ja seksistisiä vitsejä, joita sarjassa on ikävän paljon. Tai siis en yhtään fiilistele niitä. Miinusta niistä.

Kansan palvelijan ensimmäinen kausi ja samanniminen elokuva Yle Areenassa.

Minx / HBO Max

Heei, tää on hauska! Jos nyt tuomion voi antaa kahden ekan jakson perusteella. Ja pitää kai mainita myös se, että minähän katsoisin mitä vain, minkä pääosassa on armas Nick Millerini.  Siis näyttelijä Jake Johnson. Jonka yleisestä hyvän tyypin aurasta kertoo se, että hän esittää Minxissä pornolehtikeisaria, mutta toisin kuin voisi kuvitella, kyseinen Doug ei ole lainkaan limainen tuttavuus. Siis ainakaan niiden kahden jakson perusteella!

HBO Max tosin mainostaa Minxiä näin: Minxin tapahtumapaikkana toimii 1970-luvun Los Angeles. Sarja keskittyy Joyceen, vakavaan nuoreen feministiin, joka yhdistää voimansa limaisen kustantajan kanssa luodakseen ensimmäisen eroottisen lehden naisille.

Eikä ole limainen! Ainakaan kovin limainen. Vai olenkohan  jäävi, koska olen Nick Miller -fan clubin jäsen? Noh, ihan sama. Minx vaikuttaa joka tapauksessa hauskalta ja leppoisalta hyvän mielen komedialta. Taas sitä kamaa, jota kaipaan tähän synkkyyteen.

Kymmenjaksoisen ensimmäisen kauden kaksi ensimmäistä jaksoa tuli katsottaviksi perjantaina. Uusia jaksoja tippuu viikoittain.

Phoenix Rising / HBO Max

Ja sitten jotain ei-lainkaan-leppoisaa, mutta tärkeää. Näyttelijä-aktivisti Evan Rachel Wood käsittelee Amy J. Bergin ohjaamassa kaksijaksoisessa dokumentissa ”matkaansa kotiväkivallan uhrista henkilöksi, joka sai muutettua käytäntöjä, joilla suojellaan muiden selviytyjien oikeuksia”.

Ei helpoin katsottava, mutta jos joku on hienoa niin se, kun kaltoinkohdeltu nainen löytää voimansa, nousee ylös ja taistelee.

The Bubble / Netflix / tulossa 1.4.

Tämä Judd Apatowin komedia vaikuttaa täydellisen hölmöltä. Täydellisen hölmö sijoittuu hyvin korkealle mun suosikkigenrejen listalla. Ja hei, Harry Trevaldwyn! Somesuosikkejani. Say no more.

PS. En jaksanut katsoa Inventing Annaa loppuun, mutta olen katsonut ainakin viisi kertaa tämän SNL:n sketsin.

Kategoriat
Ajattelin tänään Dokumentit

Dokkaritärppi ja ikuinen suosikkiasia

Kirjoitus on alun perin julkaistu 25.8.2021 Lilyssä.

Suosikkiasia: komedia

Kuva: CNN / The History of Comedy

Olen sanonut tämän ennenkin: jos saisin olla minkälainen kuuluisa tyyppi tahansa, haluaisin olla kuuluisa koomikko. Siinä vain on jotain ihmeellistä hohtoa, että työkseen saa ihmiset nauramaan. En tietenkään koskaan voisi olla kuuluisa koomikko, koska valitettavasti mulle ei ole suotu koomikon aivoja, lahjoja, esiintymishalua eikä karismaa. Enkä usko, että mun sarkastinen vittuilu kantaisi kovinkaan pitkälle. Koska minusta ei olisi koomikoksi, olen päätynyt komediafaniksi. Hyvä sekin.

Ja tässä tämän komediafanin komediatärppi: Ruutu+:ssa katsottavissa oleva CNN:n dokkarisarja The History of Comedy (suom. Naurun historia). Sarjaa on tehty kaksi kautta, molemmat ovat Ruutu+:ssa. Nimi on melko mahtipontinen; ei sarja mitään kattavaa, globaalia komedian historiaa tarjoa, vaan pääpaino on Yhdysvalloissa. Tietysti komediaa ja hauskoja ihmisiä on muuallakin maailmassa.

Koska minä fanitan esimerkiksi Saturday Night Liveä ja monia yhdysvaltalaiskoomikoita, jenkkipainotus ei haittaa. Jokainen jakso keskittyy omaan teemaansa, esimerkiksi poliittiseen komediaan, improon, parodiaan ja animaatioon. Mukana on monia tunnettuja koomikoita ja komedianäyttelijöitä, jotka avaavat haastatteluissa kutakin aihetta. Erityisen mielenkiintoista on ollut oppia koomikoista, jotka vaikuttivat ennen kuin minä olin syntynyt ja jotka rakensivat kivijalan sille, mitä nykykoomikot tekevät. Nopeasti on tajunnut, että kaikki ne nykykoomikot, joita pitää superhauskoina, seisovat aiempien koomikkosukupolvien harteilla.

Toinen komediafanin tärppi: YouTube. Suosikkiasiani. YouTube on oikea aarrearkku, mitä tulee komediaan. Esimerkiksi monien komedialegendojen stand up -esiintymisiä ja sketsejä löytyy YouTuben syövereistä iso kasa. Ei tarvitse kuin kirjoittaa hakuun Richard Pryor tai George Carlin tai Gilda Radner tai Lenny Bruce tai Joan Rivers tai Your Show of Shows…. YouTube on loistava komediasivistäjä. The History of Comedyn ja YouTuben voi myös yhdistää: ensin oppia tärkeimmät ja vaikutusvaltaisimmat koomikot sarjasta, ja sitten tutustua tarkemmin heidän komiikkaansa YouTuben avulla.

The History of Comedy (Naurun historia), kaksi kautta Ruutu+:ssa.

PS. Yksi The History of Comedyn jaksoista käsittelee nuorena menehtyneitä koomikoita. Viime viikolla aihe osui lähelle, kun luin brittikoomikko Sean Lockin kuolemasta. Hän menehtyi syöpään 58-vuotiaana. En ollut aiemmin kuullut hänestä, mutta päädyin ottamaan selvää, kun Twitter täyttyi surunvalitteluista (oli ilmeisen rakastettu ihminen, eikä vain koomikkona). Sean Lock  tunnettiin erityisesti komediapaneeliohjelmien 8 Out of 10 Cats ja 8 Out of 10 Cats Does Countdown vakiopanelistina. YouTubessa on paljon best of -kamaa kyseisistä sarjoista, ja olen niiden kautta tutustunut Sean Lockin komediaan. Ja oli kyllä valtavan hauska tyyppi! Jos minulle ei ole suotu niitä koomikon aivoja, niin Sean Lockille selkeesti oli. Kummallinen ja absurdi deadpan -huumori on mun suosikki komediatyyli, ja Sean Lock oli siinä mestari. RIP.

LUE MYÖS:

Kategoriat
Dokumentit Musiikki Tyypit

Oodi Pinkille (ja tsemppibiiseille)

Kirjoitus on alun perin julkaistu 8.6.2021 Lilyssä.

Suosikkityyppi: Pink

Kuva: Amazon Video / Pink: All I Know So Far

Miksi olen joskus lakannut kiinnittämästä huomiota Pinkiin? Tai siis P!nkiin, muusikkoon, oikealta nimeltään Alecia Moore. Pink rocks!

Katsoin tovi sitten Amazon Primestä löytyvän Pink-dokkarin All I Know So Far (ohjaaja Michael Gracey). Suositus sille, oikein mainio. On aina mielenkiintoista päästä kurkistamaan supertähtien pään sisään ja tavalliseen arkeen. Tai tavalliseen ja tavalliseen, dokkari oli kuvattu Pinkin vuoden 2019 Beautiful Trauma -maailmankiertueen aikana (ihmismassoja täpötäysillä stadioneilla!). Dokkarin kantavana teemana on Pinkin tasapainottelu uran ja äitiyden kanssa; hänen aviomiehensä Carey Hart ja lapset Willow ja Jameson olivat kiertueella mukana.

Ensinnäkin täytyy sanoa, että Willow ja Jameson ovat supersuloisia tyyppejä! Ja että Pink ja Carey vaikuttavat huipuilta vanhemmilta – ei välttämättä kaikein helpoin homma kasvattaa kohteliaita ja fiksuja lapsia kiertuebusseissa ja hotellihuoneissa ympäri maailmaa. Mutta ainakin dokkarin perusteella perheen kiertuearki pelitti hyvin. Ja vaikka tämän pitäisi olla jo näin 2020-luvulla ihan normihomma, niin oli myös kiva nähdä ja kuulla kuinka Carey Hart oli jättänyt oman uransa taka-alalle (on ex-motocrosskuski) ja tuki vaimonsa uraa täysillä.

Perheihastelun jälkeen palaan kysymykseeni: miksi olen lakannut kiinnittämästä huomiota Pinkiin?? Täydellinen esikuva, joka on tehnyt pitkän ja menestyksekkään uran olemalla just sellainen kuin on. Äärihienoa. Muistan pieniä välähdyksiä Pinkin vuoden 2000 julkaistusta debyyttialbumista Can’t Take Me Home. Oli vielä sitä pinkkitukkaista R&B-Pinkiä, ja 11-vuotias esiteiniminä on todellakin kuunnellut You Make Me Sickiä ja There You Go’ta.

Vielä paremmin muistan kakkosalbumi MissundaztoodinJust like a PillGet the Party StartedFamily PortraitDon’t Let Me Get Me… loistavia kappaleita! Tämä nyt saattaa olla tällaista 30-vuotiaan itsereflektointia ja nostalgista lätinää, mutta näin aikuisiällä olen kiitollinen että omina teinivuosina mulla oli Pinkin kaltainen esikuva – muistan, että esimerkiksi Don’t Let Me Get Me oli mulle tärkeä ja merkityksellinen kappale. Vaikka siinä lauletaankin, että I wanna be somebody else, Pink ei koskaan ollut mitään muuta kuin Pink. Se oli inspiroivaa ja tärkeää nähdä.

Mun päähän on hyvin vahvasti porautunut tämä säkeistö:

LA told me, ”You’ll be a pop star,
All you have to change is everything you are.”
Tired of being compared to damn Britney Spears
She’s so pretty, that just ain’t me

Ja ikuisesti koko tämä musiikkivideo:

Kun nyt tälle memory lanelle lähdettiin, niin vielä yksi Pink-muisto: rakastin Funhouse-levyä. Se on julkaistu 2008, samana vuonna kun minä kirjoitin ylioppilaaksi. Mulla oli se CD:llä ja kuuntelin sitä läpi välivuoteni autolla ajaessani. Kuuluu teini-iän ja varhaisaikuisuuden välimaaston soundtrackiini. ”This used to be a funhouse, but now it’s full of evil clowns…” 

… ja itse asiassa rakastan myös I’m Not Dead –levyä. Tai ainakin sen kappaletta U + Ur Hand, joka on täydellisen feministinen jätä minut rauhaan -kappale. Plus Who Knew on ikuisesti sydäntäsärkevä. Senkin musiikkivideo on porautunut aivoihini.

Jotenkin olen vuosien varrella menettänyt yhteyteni Pinkiin, mutta nyt olen parin päivän ajan hengaillut nostalgisessa Pink-YouTube-kuopassa. Ja kuunnellut myös hänen uudempia kappaleitaan. Tai siis kyllähän 2010-luvultakin on paljon mulle tuttuja hittejä, en nyt niin täydellisesti ole Pinkiä unohtanut. On pitänyt elää aika kiven alla jos on välttynyt kuulemasta vaikkapa Just Give Me a Reasonia tai Fuckin’ Perfectiä.

Pink-kuoppaan on kuulunut myös haastattelupätkien katsomista, ja niiden perusteella voin antaa Pinkille kaikkein tärkeimmät julkkispisteet: hän vaikuttaa hyvältä tyypiltä ja ystävälliseltä ihmiseltä. Ja kuten jo sanottu, mainiolta äidiltä.

Ikuisena tsemppibiisien puolestapuhujana sanottakoon myös, että Pink loistaa silläkin saralla: Raise Your Glass, Get the Party Started, So What, Just Like Fire, Try, Fuckin’ Perfect, Wild Heart Can’t Be Broken… 

Ja viimeisenä dokkarin nimikkokappale (vai toisin päin?) All I Know So Far. Damn, loistava tsemppibiisi! Luin, että Pink kirjoitti sen tyttärelleen.

You throw your head back, and you spit in the wind
Let the walls crack, ’cause it lets the light in
Let ’em drag you through hell
They can’t tell you to change who you are
That’s all I know so far
And when the storm’s out, you run in the rain
Put your sword down, dive right into the pain
Stay unfiltered and loud, you’ll be proud of that skin full of scars
That’s all I know so far

= PINK ROCKS!

PS. Pink kuuluu kyllä keikkabucketlistille. Kaikki nuo nostalgiset hitit yhdistettynä niihin show-juttuihin ja akrobatiameininkeihin, joista Pink on tunnettu. On varmaan superhieno keikkakokemus.

PPS. Onnistuin jo rikkomaan yhden parvekekukan. En siis tappamaan, rikkomaan. Oh well.