Kategoriat
Ajattelin tänään Tyypit Urheilu

Serena Williams ja naisen raivo

Kirjoitus on julkaistu alun perin 14.9.2018 Lilyssä.

Suosikkityyppi: Serena Williams. Nyt ja aina. 

Kuva: Nike

Käykö kenellekään muulle koskaan niin, että vaikka yrittää ja yrittää, ei pysty muodostamaan lopullista mielipidettä jostain asiasta? Sitä pallottelee asiaa edestakaisin, yrittää selkeyttää sitä itselleen, ymmärtää kaikkia puolia ja silti yksiselitteisen mielipiteen muodostaminen tuntuu mahdottomalta. Ei pysty sanomaan selkeästi kyllä vai ei, puolesta vai vastaan.

Jotkut asiat vain ovat niin hiton moniulotteisia, että on pakko ryhtyä toisaalta-toisaalta -ihmiseksi.

Minä olen koko viikon yrittänyt muodostaa selkeää mielipidettä viime viikonlopun isosta puheenaiheesta, Serena Williamsin raivokohtauksesta tenniksen Yhdysvaltain avointen naisten kaksinpelin finaalissa. 

Pieni recap: Serena Williams, supertähtien supertähti, kohtasi finaalissa nuoren japanilaispelaajan Naomi Osakan. Osaka voitti, ansaitusti. Hän pelasi loistavan ottelun. Isoimmat otsikot keräsi kuitenkin Williamsin saamat rangaistukset ja hänen reaktionsa niihin. Ensin (mies)tuomari antoi hänelle varoituksen, koska katsoi Williamsin saaneen valmentajaltaan ohjeita katsomosta (kielletty säännöissä). Williams kiisti asian jyrkästi ja närkästyi saamastaan varoituksesta (valmentaja Patrick Mouratoglou on myöntänyt yrittäneensä signaloida ohjeita Williamsille, mutta sekä valmentajan että pelaajan itsensä mukaan Williams ei huomannut niitä. Plus säännöstä huolimatta katsomosta valmentamista tapahtuu paljon, eikä sitä aina huomata tai siitä rangaista).

Ottelu jatkui, mutta Williams ei koskaan päässyt yli omasta mielestään epäoikeudenmukaisesta varoituksesta. Hävityn syöttövuoron jälkeen hän hajotti mailansa (rangaistuksen arvoinen teko). Koska alla oli jo varoitus, tuomari langetti pisterangaistuksen. Williams ei sulattanut rangaistusta, vaan hyökkäsi verbaalisesti tuomarin kimppuun, syytti häntä varkaaksi ja valehtelijaksi ja vaati tältä raivoisasti anteeksipyyntöä. Tuomari, Carlos Ramos, ei puolestaan sulattanut Williamsin raivoa ja rankaisi tätä vielä kerran, tällä kertaa menetetyllä pelillä. Kaaoksen keskellä ja ottelun jälkeisessä pressissä Williams syytti tuomaria seksismistä, ”koska miespelaajat ovat kutsuneet tuomareita vaikka millä nimillä” eikä heitä ole rangaistu samalla tavalla. 

”I’m here fighting for women’s rights and for women’s equality — for me to say ’thief’ and for him to take a game, it made me feel like it was a sexist remark. He’s never taken a game from a man because they said ’thief’. For me it blows my mind. But I’m going to fight for women and to fight for us to have equal rights. I just feel like the fact that I have to go through this is just an example for the next person that has emotions, and that want to express themselves, and want to be a strong woman. They’re going to be allowed to do that because of today. Maybe it didn’t work out for me, but it’s going to work out for the next person”.

Ajatuskulkuni tapaukseen liittyen on ollut suurinpiirtein tällaista:

Ensimmäinen ajatukseni: you go Serena, näytä niille! Älä anna kenenkään kävellä ylitsesi. Toinen ajatukseni: eikö olisi vaan kannattanut keskittyä omaan peliin eikä tapella tuomarin kanssa? Ensimmäinen rangaistus oli kuitenkin vaan varoitus, siitä ei aiheutunut mitään vahinkoa. Tosi epäurheilijamaista tuollainen kiukuttelu! Ja sitten taas: mutta kyllä naispelaajienkin pitää saada purnata tuomareille, miespelaajat tekevät sitä jatkuvasti! Hyvä Serena kun pidit puolesi ja nostit esille tenniksen seksistiset valtarakenteet ja naisia alistavat kaksoisstandardit! Ja sitten: mutta toisaalta, Serena on kaiken kokenut ja nähnyt huippuammattilainen, kyllähän hänen pitäisi osata nollata tilanne ja mennä eteenpäin. Peli oli kesken, hän oli häviämässä. Ehkä hermot eivät vaan kestäneet, ehkä paineet ottivat vallan? Oliko raivokohtaus oikeasti hänen mielestään paras ratkaisu? …. No todellakin oli paras ratkaisu! Serena on koko uransa taistellut hänen eteensä heitettyjä esteitä vastaan, hänellä on oikeus huomauttaa kun häntä kohdellaan väärin. SERENA ON KUNINGATAR! Täysin oikeutettu raivokohtaus! …. Muuuuutta miksi KENENKÄÄN raivokohtaus olisi hyvä juttu, miehen tai naisen? Pitäisi kunnioittaa peliä, kunnioittaa tuomaria, kunnioittaa vastustajaa, kunnioittaa katsojia. Raivokohtaukset ovat lapsellisia! …. Miksi Serenan pitäisi kunnioittaa peliä, kun peli ei kunnioita häntä, maailman parasta, joka on tehnyt niin paljon lajin eteen? …. C’mon, samat säännöt koskevat myös maailman parasta! Ihan sama oletko Serena Williams vai grand slam -ensikertalainen, säännöt ovat sääntöjä. Oma vika ettei pää kestänyt …. Mutta sama sääntökirja on miestenkin peleissä, miksi he selviävät raivoamisistaan varoituksilla, ei kukaan vähennä heiltä pisteitä tai pelejä?! Miten niin ei vähennä?? Miehiä on rangaistu paljon pahemminkin! John McEnroe, Australian avoimet 1990, kolme rikettä ja ulos koko turnauksesta! Fabio Fognini viime vuoden US Openissa! Ei tässä mistään seksismistä ole kyse vaan siitä, noudattaako sääntöjä vai ei. No kylläpäs on kyse seksismistä, ei muutamat ennakkotapaukset poista sitä tosiseikkaa, että naispelaajia kohdellaan eri tavalla kuin miehiä! GO SERENA GO, smash the patriarchy!!

... ja sitten kela alkaa pyörimään alusta ja poukkoilemaan sinne tänne.

Toisaalta-toisaalta. 

En pysty yksiselitteisesti sanomaan, toimiko Serena tilanteessa oikein vai väärin. Tai paremminkin: oliko Serenan toiminta, tuomarille raivoaminen, jollakin tavalla oikeutettua? Sen pystyn sanomaan, että olen sataprosenttisesti Serenan puolella, ollut aina. Ja olen Naomi Osakan puolella. Ja olen myös tuomarin puolella. Ja tavallaan en ollenkaan tuomarin puolella. Ja taas kela alkaa pyörimään!

Olen lukenut monta kirjoitusta aiheesta. Monissa, etenkin naisten kirjoittamissa, on korostettu sitä, kuinka naisilta edelleen odotetaan tietynlaista käytöstä. Hiljaista ja sovittelevaa, ei raivoavaa ja aggressiivista. Hieno nainen ei osoita raivoaan, hän nielaisee vihansa. Negatiivisten tunteiden osoittaminen on väärin, hymyile! Kukaan ei tykkää vihaisista naisista!

Sitten on Serena Williams, 23-kertainen grand slam -voittaja, the greatest of all time, joka on tehnyt aggressiivisesta pelistä tavaramerkkinsä. Hän painaa päälle täysillä, lyö kovemmin, nopeammin, aggressiivisemmin. Serena Williams ei pysy hiljaa ja hymyile, jos häntä kohdellaan väärin. Hän avaa suunsa ja taistelee. 

”She was punished for showing emotion, for defiance, for being the player she has always been – driven, passionate, proud and fully human”, The Cutin Rebecca Traister kirjoitti analyysissaan, jossa asettui vahvasti Williamsin puolelle.

Olen samaa mieltä ja en ole samaa mieltä (sanoinhan, toisaalta-toisaalta). Kyllä, häntä rangaistiin tunteiden osoittamisesta. Häntä rangaistiin siitä, ettei hän istunut hiljaa ja ottanut varoitusta kiltisti vastaan. Hyvä Serena, pidä puolesi, oikein! Mutta toisaalta: miksi ihmeessä nähdynkaltainen ”tunteiden osoittaminen” (=tuomarille raivoaminen) olisi millään tavalla hyvä juttu? Asia, jonka voi oikeuttaa sillä, että kun miehet miksei naisetkin? Asia, jota voi feministinä ylistää? Eihän vahvana naisena oleminen tarkoita sitä, että käyttäytyy huonosti.

En minä halua nähdä kenenkään raivokohtauksia. En miesten enkä naisten. Eivät ne kuulu peliin. Ja siksi niistä rangaistaan, myös miehiä. Sama tuomari on antanut rangaistuksia myös Rafael Nadalille ja Novak Djokovicille. Carlos Ramos on tunnettu sääntökirjan tarkasta noudattamisesta.

Olisi helppoa pysäyttää kela tähän. Raivokohtaukset eivät kuulu peliin. Myös miehiä rangaistaan. Tuomari noudatti sääntökirjaa, rangaistukset olivat perusteltuja. Ei seksismiä, vaan Williamsin huonoa käytöstä. No excuses. Supertähden pää ei kestänyt, että 20-vuotias Osaka oli voittamassa. Kiukuttelullaan Williams vei vastustajaltaan ilon tämän uran ensimmäisestä grand slam -tittelistä. Hän uhriutui, kun olisi pitänyt myöntää tappio kunniallisesti, olla hyvä häviäjä. 

Kela päässäni ei kuitenkaan pysähdy. Koska toisaalta…

Onko mikään ihme, että Serena Williams raivostui (omasta mielestään) epäoikeudenmukaisesta varoituksesta? Hän on joutunut kestämään epäoikeudenmukaisuuksia – ja seksismiä ja rasismia ja ihmisten typeryyttä – koko uransa ajan.

Hän on saanut kuulla, että hänen vartalonsa on liian lihaksikas, että hän on kentällä liian äänekäs, että hän jotenkin ”epänaisellinen”. Väärän näköinen ja väärät mielipiteet, liian sitä ja liian tätä. Häntä on syytetty toistuvasti dopingista, vaikkei ole koskaan antanut positiivista dopingnäytettä. Hänen peliasujaan on pilkattu, häntä on pilkattu.

Sitten on vielä ne rakenteet, joista minulla ei ole mitään ymmärrystä. Se, että Williams on tummaihoisena naisena raivannut tiensä huipulle lajissa, joka on ollut historiallisesti valkoihoisten pelaajien näyttämö. Se, että häntä arvioidaan ja arvostellaan eri kriteereillä ihonvärinsä vuoksi. Rasismi, jota hän joutuu edelleen kohtaamaan. Hän on usein tilanteessa, jossa voi vain hävitä. Hän on miljoonien sankari, supernainen. Hänen harteillaan on sen vuoksi paljon muutakin kuin henkilökohtainen kunnia. Häntä arvostetaan, koska hän pitää puolensa ja taistelee. Samalla hänen taistelunsa tuomitaan.

Toisaalta ja toisaalta. Mielipiteeni olkoon, että minulla on kaksi mielipidettä. Ajattelen yhtä aikaa, että Serena oli täysin oikeassa puolustaessaan itseään ja täysin väärässä kiukutellessaan epäurheilijamaisesti.

Molemmissa tapauksissa olen sitä mieltä, että Naomi Osaka ansaitsi voittonsa sataprosenttisesti.

PS. Vaikka minä en osaa sanoa selkeästi mitä mieltä olen, jotkut osaavat. Esimerkkejä tässä:

At U.S. Open, power of Serena Williams and Naomi Osaka is overshadowed by an umpire’s power play: The Washington Post / Sally Jenkins

Serena Williams and the Game That Can’t Be Won (Yet): What rage costs a woman: The Cut / Rebecca Traister

What Serena Got Wrong: The New York Times / Martina Navratilova

There’s sexism in tennis but that doesn’t excuse Serena Williams’ behaviour: BBC / Russell Fuller

Kategoriat
Ajattelin tänään Sarjat

Kun rakkaus loppuu – eli tv-sarjat, joiden katsomisen lopetin

Kirjoitus on julkaistu alun perin 10.9.2018 Lilyssä.

Suosikkiasia: Tv-sarjat. Vaikka välillä niistä tuleekin huonoja / tylsiä / ei-katsomisen-arvoisia

Olen elämäni aikana katsonut monia tv-sarjoja. Hyviä ja huonoja ja keskinkertaisia, palkittuja laatusarjoja ja täyttä roskaa. Olen koukuttunut noloihin saippuasarjoihin, katsonut Emmerdalea ja Kaunareita ja Salkkareita ja Days of Our Livesia. Olen katsonut jakso toisensa jälkeen pelottavia rikossarjoja, vaikka en tykkää pelätä. Olen aina uudestaan miettinyt miksi ihmeessä katson lääkärisarjoja, vaikka joudun peittämään silmäni leikkaussalikohdissa.

Olen rakastunut lukuisiin sarjoihin; ensihuumassa päivän paras hetki on kun pääsee katsomaan seuraavan jakson. Olen nauranut ja itkenyt ja ärsyyntynyt, kuluttanut ihan turhaan aikaa, viihtynyt ja vaikuttunut. Olen katsonut tuotantokausia muutamissa päivissä, valvonut ruudun edessä yömyöhään koska ”vielä yksi jakso”.

Tv-sarjat on parasta! Mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä nirsompi minusta tulee niiden suhteen. Enää ei kelpaa ihan mikä vaan, en jaksa katsoa huonoja sarjoja. Tai siis huonoja sarjoja mun omien standardien mukaan (eli yleensä ei-hauskoja, pelottavia, ahdistavia, tylsiä, itseään toistavia, ärsyttäviä ja stressiä aiheuttavia).

Joskus saatoin kahlata tv-sarjoja läpi vähän kuin velvollisuudentunteesta. Että kun oli tullut aloitettua niin katsotaan nyt loppuun vaikka ei oikeasti enää kiinnosta. Koska pitäähän mun tietää miten tämä päättyy. Nyt lopetan kahlaamisen heti, jos sarja ei enää miellytä.

Elämä on liian lyhyt huonoille tv-sarjoille – varsinkin kun niiden sijaan voi katsoa uudestaan ja uudestaan suosikkisarjojen suosikkijaksoja.

Tässä kymmenen tv-sarjaa, joiden katsomisen olen lopettanut kesken.

1. Greyn anatomia

Milloin lopetin? Kamelin selkä katkesi viimeistään siihen lento-onnettomuuteen, jossa oli mukana suurin piirtein koko sairaala. Eli kahdeksannen kauden jälkeen. Luultavasti kuitenkin jo ennen sitä, en muista ihan tarkkaan.

Miksi lopetin? Kuinka moni sarjan päähenkilöistä onkaan kuollut?! Ei mikään työyhteisö voi olla noin epäonninen! Epäuskottavat juonikuviot ja jatkuvat kuolemat alkoivat tympimään. Plus Meredith Grey on minusta ärsyttävä valittaja.

2. The Big Bang Theory

Milloin lopetin? Joskus kahdeksannen kauden kieppeillä. Joitain uudempia jaksoja olen kyllä nähnyt telkkarista.

Miksi lopetin? Ei vain enää iskenyt. Aika aikaansa kutakin, kai. Onhan sarja pyörinyt jo pienen ikuisuuden. 

3. This Is Us

Milloin lopetin? Ekan jakson jälkeen. 

Miksi lopetin? Tiedän, tiedän, moni RAKASTAA tätä sarjaa. Ja myönnetään, minä en ehkä antanut sille reilua tilaisuutta. Mutta en vaan jaksa tämänkaltaisia supertunteellisia itketyssarjoja. On kivempi nauraa. Silti välillä iskee pieni telkkari-FOMO, kun sarjaa kuitenkin hypetetään tosi paljon.

4. The Mindy Project

Milloin lopetin? Kolmannen kauden jälkeen. Teki kipeää, koska olen iso Mindy Kaling -fani (ja muuten Champions, johon mulla oli kova luotto: ei tarpeeksi hyvä alkuunkaan. Lopetin kolmen jakson jälkeen).

Miksi lopetin? Koska Dannysta tehtiin ikävä tyyppi. Ja tämä saattaa olla kovin epäsuosittu mielipide, mutta en koskaan oikein tykännyt Mindystä ja Dannysta yhdessä. Team Casey

Sivuhuomio: Olen oikeastaan vähän pettynyt itseeni, että lopetin sarjan em. syystä. Koska Mindyt (sekä Kaling että Lahiri) ovat huippuja, sen olisi pitänyt riittää. Ja sarjahan on oikeasti superhauska. Pitää ehkä harkita uudestaan. 

5. How to Get Away with Murder

Milloin lopetin? Tokan kauden jälkeen.

Miksi lopetin? Tämän sarjan kanssa taisi käydä niin, että spoilasin sen itse itseltäni. Luin kolmannen kauden recappeja etukäteen, enkä tykännyt lukemastani. Ja mun suosikkiparille Connorille ja Oliverillekin taisi tulla jotain ongelmia. 

6. Criminal Minds

Milloin lopetin? Joskus kymppikauden aikana. Mutta jo sitä ennen olin parin kauden ajan katsonut sarjaa vain silloin tällöin. 

Miksi lopetin? Kyllästyin pelkäämään. Tuotantokausi tuotantokauden jälkeen mitä kammottavimpia murhatapauksia… aina uusia sarjamurhaajia ja lapsentappajia. Ei kiitos. Plus en koskaan antanut anteeksi, että sarja tappoi sen naisen, joka oli Reidin sielunkumppani. FBI-agentitkin tarvitsevat rakkautta! 

7. Scorpion

Milloin lopetin? Tokan kauden jälkeen.

Miksi lopetin? Hmm. Ei ole antaa järkevää vastausta. Se ei kai vaan ollut enää tarpeeksi hyvä / minua kiinnostava sarja. Enkä jaksanut sitä jatkuvaa Walter+Paige -draamaa. Saisinko sarjan, jossa on vain Happy?

8. Suits

Milloin lopetin? Kolmannen kauden jälkeen.

Miksi lopetin? Kahlasin läpi sen tappavan tylsän Ava Hessington -kauden, sitten tuli stoppi. Ei edes Harvey Specter saanut minua jäämään. Eikä Donna. Alkoi kyllästyttämään se jatkuva milloinkaikkitajuaaetteiMikekäynytkäänHarvardia -venkoilu. 

Sivuhuomio: Vaikka en sarjaa enää katsokaan, Harvey 4ever! Jokainen tarvitsee elämäänsä vähän Harveyn viisauksia. Kuten:

  • Ever loved someone so much, you would do anything for them? Yeah, well make that someone yourself and do whatever the hell you want.
  • Don’t raise your voice, improve your argument.
  • The only time success comes before work is in the dictionary.
  • When you’re backed against the wall, break the goddamn thing down.

9. Shameless (US)

Milloin lopetin? Kolmannen kauden paikkeilla. Sen jälkeen olen muutaman kerran yrittänyt hypätä uudestaan mukaan, mutta aina parin jakson jälkeen luovutan. Sinänsä harmi, koska sarja on minusta aidosti hyvä. 

Miksi lopetin? Okei, tämä saattaa kuulostaa vähän tyhmältä, mutta suurin syy oli se, että jaksot ovat niin hiton pitkiä! Kertoo kai jotain mun keskittymiskyvystä, kun en jaksa katsoa noin tunnin mittaisia jaksoja. Mutta se on pitkä aika! Ja kun sarjassa tapahtuu paljon… se vain kävi kovin raskaaksi katsoa, myös sisältönsä puolesta. 

10. You’re the Worst

Milloin lopetin? Kakkoskauden jälkeen. Jälkikäteen ajateltuna olisi pitänyt lopettaa jo ekan jälkeen.

Miksi lopetin? Ehkä nimestäkin voi päätellä, mutta sarjan hahmot eivät ole kovinkaan mukavia tyyppejä. Pari kautta heidän kamaluuttaan jaksoi, sitten se alkoi tympimään.

PS. Tämä nyt ei liity mitenkään yllä olevaan, mutta huomasin just, että Ansa vanhemmille on Netflixissä! Lindsay Lohan -versio siis. Huippua! Se oli mun suosikkileffa kun olin pieni, oli VHS-kasetti ja kaikkea.

Kategoriat
Ajattelin tänään Muu kulttuuri Sarjat

Viekö tiedostavuus ilon suosikkisarjoista? Tapaus Frendit

Kirjoitus on julkaistu alun perin 5.9.2018 Lilyssä.

Suosikkisarja: Frendit. Mutta…

Kuva: NBC

Rakastan Frendejä. Tv-sarjaa siis. Rakastan Frendejä kuin… no, kuin vanhaa, rakasta ystävää. Sellaista ystävää, jonka on tuntenut ikuisuuden ja joka vuosi toisensa jälkeen ilostuttaa ja saa nauramaan. 

Olen elämäni aikana katsonut Frendien tuotantokaudet läpi noin viisimiljoonaa kertaa. 

Katsoin sitä kun se tuli aikanaan telkkarista ekan kerran, katsoin jatkuvalla loopilla tulleita uusintakierroksia ja nyt se on mun vakkarivalinta, kun etsin Netflixistä jotain taustahälyä muun puuhailun oheen. 

Olen jo vuosia nauranut vitseille etukäteen, koska muistan ne ulkoa. Varmaan aika moni muukin. 

Harmi vaan, että meidän ikuisuuksia kestänyt ystävyyssuhde on viime vuosien aikana vähän säröillyt. Frendit ei tietenkään ole muuttunut mihinkään, joten ei se ole sen vika. Se heittää samaa läppää kuin aina ennenkin, on ihan samanlainen kuin aina ennenkin.

It’s not you, it’s me.

Vika on minussa. Ja vika on siinä, että maailma meidän ympärillä on muuttunut. 

Frendit on – luonnollisesti – aikansa tuote. Se tuli telkkarista vuosina 1994-2004, ja silloin moni sellainen asia meni huumorin varjolla läpi, mikä ei enää tänä päivänä menisi. Kuten nyt vaikkapa Fat Monica -vitsit. Ilkeämielinen lihavuudelle nauraminen ei ole ok, koska fat shaming = not cool, kaikkihan sen nykyään tietävät. Mutta Frendeissä ”lihava” Monica on kestovitsin aihe ja huumori revitään nimenomaan hänen painostaan ja syömisestään.

Läskivitsien lisäksi Frendit on nykystandardien mukaan ongelmallinen muillakin tavoilla. Naururaita pamahtaa päälle jokaisesta lesbo-sanasta, koska hah hah hah Rossin vaimo jätti hänet toisen naisen vuoksi ja homoseksuaalisuudelle sopii tietysti nauraa. Samoin Chandlerin isän transsukupuolisuudelle (Frendien kunniaksi on toki sanottava, että 1990-luvun televisiolle epätyypillisesti siinä oli sentään edustettuina kyseiset vähemmistöt – ongelma on siinä, minkälaisessa valossa heidät kuvattiin).

Homofobian ja transfobian lisäksi silmille hyppää seksismi ja jumahtaneet sukupuoliroolit. Kuten siinä jaksossa, kun Ross ei suvaitse sitä, että hänen tyttärensä hoitaja on mies. Tai kun hän kauhistuu, kun hänen poikansa rakkain lelu onkin Barbie.

Itse asiassa koko Rossin hahmo saa minut nykyään raivon partaalle. Sairaalloinen mustasukkaisuus ja omistushaluisuus eivät ole kovinkaan miellyttäviä luonteenpiirteitä, arvon professori Geller. Luota tyttöystävääsi!

Nämä ongelmat ovat tietysti olleet olemassa aina. Kuten sanottu, Frendit ei ole muuttunut. Sama sarja, samat vitsit, samat juonikuviot. Ja ihan varmasti jotkut katsojat ovat tajunneet jo 1990-luvulla, että sarjassa haetaan huumoria välillä vähän kyseenalaisin keinoin. Minä en kuitenkaan tajunnut, en ennen kuin kasvoin aikuiseksi ja aloin kiinnittämään tarkempaa huomiota siihen, minkälaista populaarikulttuuria kulutan. Myös yhteiskunta ympärillä auttoi avaamaan silmiä: nykyään esimerkiksi sosiaalinen media ja sen valveutuneet ja tiedostavat käyttäjät pitävät huolen siitä, ettei loukkaava sisältö mene läpi.  

Minäkin yritän parhaani mukaan olla valveutunut ja tiedostava. Ymmärtää rakenteita ja representaatioita ja valtasuhteita ja sitä, miten ne vaikuttavat niinkin triviaalilta tuntuvaan asiaan kuin tv-viihteeseen. 

Nykyään tiedostan, että Frendit on kaukana täydellisestä tv-sarjasta. Huomaan sen seksistisen huumorin ja diversiteettiongelman. Mutta toisaalta: onko järkeä arvostella lähes 15 vuotta sitten päättynyttä sarjaa käyttämällä ajan saatossa muuttuneita kriteerejä? Viekö tiedostavuus ja valveutuneisuus ilon tv-suosikeista, jotka ovat vuosien saatossa ilostuttanut ja naurattanut?

Tuli mieleen BBC Comedyn sketsi parin kuukauden takaa. You Woke? -niminen videopätkä löytyy esimerkiksi BBC Comedyn Facebook-sivulta. Sketsissä nauretaan milleniaaleille, jotka eivät osaa iloita mistään, koska ovat koko ajan niin kovin valveutuneita. Tukiryhmässä he saavat kotiläksyksi katsoa Frendejä.

On sketsissä varmasti joku totuuden siemen. Jatkuva tiedostavuuden korostaminen kääntyy luultavasti jossain pisteessä negatiiviseksi asiaksi, varsinkin jos sitä käyttää lyömäaseena vuosikausia sitten päättynyttä tv-komediaa vastaan. 

Oikein suhteutettuna tiedostavuus on kuitenkin ainoastaan hyvä juttu. On hyvä, että Frendien fat shaming, transfobia ja seksismi nostetaan esille, koska se tarkoittaa, että jotain on opittu. On hyvä, että kuluneet vitsit eivät enää naurata, koska eihän niille olisi koskaan kuulunutkaan nauraa.

Ja eihän Frendien ongelmallisuuden tiedostaminen tarkoita sitä, ettei sitä saisi enää katsoa! Minä katson ainakin. Nykyään vain ymmärrän, että vanha, rakas ystäväni on jumahtanut menneisyyteen.

PS. Frendit ei tietenkään ole ainoa 2000-luvun taitteen huippusuosittu tv-sarja, jonka ongelmallisuudesta on puhuttu paljon…

Kuva: iheartsexandthecity.tumblr.com