Kategoriat
Ajattelin tänään Suosittelen Tyypit

Hurraa-huuto fiksuille ja inspiroiville teinitähdille

Kirjoitus on alun perin julkaistu 18.1.2019 Lilyssä.

Suosikkityypit: Marsai Martin ja muut inspiroivat teinit

Kuva: Little / Universal Pictures

Hurraa-huutoja ja Girl boss -pisteitä näyttelijä Marsai Martinille!

Black-ish-sarjasta tuttu Martin, 14 vuotta, tekee historiaa: hänestä on tulossa kaikkien aikojen nuorin tyyppi, joka on ollut vastaavana tuottajana Hollywoodin feature-elokuvassa (lähde: Popsugar). Kuinka huikeaa!

Entistä huikeampaa?

Martinin elokuva Little perustuu hänen kymmenvuotiaana kehittelemäänsä ideaan.

Ja on hän tietysti myös elokuvan pääroolissa yhdessä mainioiden Regina Hallin ja Issa Raen kanssa. Huikeaa x 3!

Huhtikuussa ensi-iltansa saavan leffan traileri julkaistiin viime viikolla (alla). Elokuvan on ohjannut Tina Gordon ja Martinin ideaan pohjautuvasta tarinasta vastaa Girls Trip -hittileffastakin tunnettu Tracy Oliver. Käsikirjoituksesta vastasivat Gordon ja Oliver yhdessä.

(Martinin meriittien ohella huikea juttu? On edelleen melko harvinaista, että Hollywood-tuotannon ohjaaja, käsikirjoittaja ja päätähdet ovat kaikki naisia, saati tummaihoisia naisia. Girl boss ja bosslady -pisteitä siis koko tiimille!)

Ehdoton suosikkiasia: nuoret ihmiset, jotka ässäilevät menemään tekemällä hienoja ja historiallisia juttuja. Näin aikuisen näkökulmastakin on superia seurata Marsai Martinin kaltaisia tekijätyyppejä, mutta vieläkin enemmän fiilistelen sitä, että lapset ja nuoret saavat heistä oman ikäisiään inspiroivia esikuvia.

Enkä nyt tarkoita sitä, että kaikkien 14-vuotiaiden pitäisi tuottaa Hollywood-leffoja. Tai että heidän pitäisi verrata itseään maailman marsaimartineihin ja tuntea itsensä huonommaksi. Herran jestas, ei pidä! Teini-ikä on ihan tarpeeksi stressaavaa ilman että vertaa itseään yhtään kehenkään, saati hittisarjassa esiintyvään näyttelijälupaukseen.

Mutta ehkä joku teinityttö ajattelee Martinin saavutuksista luettuaan, että miksen minäkin voisi saavuttaa hienoja ja historiallisia juttuja, kun kerran Black-ishin Dianekin siihen pystyy. Kaikkien unelmat (tai mahdollisuudet) eivät ole samanlaisia, mutta yksi rajoja rikkova tyttö voi inspiroida muita nuoria yrittämään parhaansa, opiskelemaan ahkerasti, tavoittelemaan omia isoja juttujaan ja raivaamaan omia polkujaan. Ehkä Martinin esimerkki saa jonkun teinitytön uskomaan, että hänellä onkin valmiuksia paljon suurempiin asioihin kuin itse on uskaltanut edes kuvitella.

Se olisi hienoa se.

Minä en ole seurannut Black-ishia, komediasarjaa, jota Marsai Martin on tähdittänyt kymmenvuotiaasta asti. Sen verran kuitenkin tiedän, että Martinin lisäksi sarjassa on toinenkin äärimmäisen inspiroiva nuori tyyppi, 18-vuotias Yara Shahidi. Olen silloin tällöin väijynyt Shahidin Instagramia ja lukenut hänestä kirjoitettuja juttuja, ja siinäpä vasta esimerkillinen Hollywoodin nuorisotähti.

Harvardin yliopistoon hyväksytty Shahidi on rohkeasti mielipiteitään kertova aktivisti, joka on käyttänyt julkisuuttaan ja kolmen miljoonan seuraajan Instagram-tiliään positiivisesti hyvääkseen kannustamalla ikätovereitaan äänestämään ja olemaan poliittisesti aktiivisia. Hän on esimerkiksi perustanut EighteenX18 -kampanjan, jonka tarkoituksena on saada nuoret äänestämään jokaisissa vaaleissa. Shahidi myös puhuu paljon tasa-arvon ja feminismin kaltaisista tärkeistä teemoista ja tuo somessaan esille muun muassa Times Up – ja Black Lives Matter -liikkeitä.

Kaiken kaikkiaan tuntuu siltä, että tämän hetken nuorten näyttelijöiden ja muiden teini-idolien joukossa on paljon fiksuja tyyppejä. On nuoria, jotka luovat rohkeasti ja ennakkoluulottomasti omia juttujaan, kuten Marsai Martin (tai kuten 8-vuotias Brooklynn Prince – Hollywood Reporterin mukaan Florida Project -leffasta tuttu näyttelijä on tekemässä ohjaajadebyyttiään).

Ja sitten on nuoria, jotka käyttävät omaa julkista alustaansa oikeasti tärkeistä jutuista puhumiseen, kuten Yara Shahidi ja moni muu nuori näyttelijä, laulaja ja somevaikuttaja. Teini-ikäiset tähdet puhuvat Instagram-tileillään politiikasta ja luonnonsuojelusta, seksuaalivähemmistöistä, vähemmistöihin kohdistuvasta väkivallasta ja mielenterveyteen liittyvistä asioista. Isoista ja tärkeistä teemoista, jotka ovat hankalia aikuisillekin. Samalla he osallistavat nuoria seuraajiaan ottamaan kantaa ja vaikuttamaan. Virkistävää – ja oikeasti merkityksellistä.

Voi olla, että minunkin nuoruuteni teini-idolit puhuivat tärkeistä asioista ja minä en vaan huomannut sitä. Tai ehkä olin kiinnostunut muista jutuista. Ehkä minua ei kiinnostanut mitä sanottavaa Seth Cohenilla oli. Tai sitten sosiaalinen media on tuonut mukanaan jotain hyvääkin – sen, että nuoret tähdet pystyvät ilmaisemaan ajatuksiaan ja mielipiteitään kuten itse haluavat. Ja käyttämään Instagramia, Twitteriä ja YouTubea megafoninaan innostaessaan ikätovereitaan tekemään samoin.

Some voi olla teineille ahdistusta ja epävarmuutta aiheuttava paikka, mutta on siinä jotain hyvääkin niin kauan kuin on Yara Shahidin kaltaisia inspiroivia tyyppejä (kunhan se inspiraatio ei käänny taas yhdeksi ahdistuksen ja epävarmuuden aiheuttajaksi).

PS. Maisa 14v ei tuottanut elokuvia tai puhunut politiikasta, mutta oli silti hyvä tyyppi. Historiaa tekevät teinitähdet ovat huippujuttu, mutta samoin ovat ihan tavalliset teinit jotka tekevät ihan tavallisia asioita.

Kategoriat
Ajattelin tänään Nostalgia Sarjat

Kiitoskirje tv-sarjoille

Kirjoitus on alun perin julkaistu 22.11.2018 Lilyssä.

Suosikkiasia: tv-sarjat

Kuva: NBC

Törmäsin Twitterissä käsikirjoittaja Bess Kalbin (@bessbell) aloittamaan viestiketjuun.  

What is the TV show that got you through an unbelievably sad time? Kalb twiittasi ja sai hetkessä valtavasti vastauksia. 

Ihmiset kertoivat tv-sarjoista, jotka ovat auttaneet heitä surun ja vaikeuksien keskellä, piristäneet, kun on ollut vaikeaa. Sarjoista, jotka ovat auttaneet luovimaan läpi synkkyyden tai saaneet edes hetkeksi unohtamaan oikean elämän murheet. Sarjoista, jotka ovat naurattaneet silloin kun tekisi mieli vaan itkeä.

Yksi kirjoitti, kuinka katsoi Ugly Bettyä isänsä itsemurhan jälkeen. Sarjan isähahmo Ignacio muistutti omasta isästä. ”It felt almost like I could still visit him during the time I needed to process”.

Toinen kertoi, kuinka Shadowhunters pelasti hänen elämänsä. ”I was at my lowest ever and then I started watching Shadowhunters and my life started to change for the better”.

Kolmas kiitteli 30 Rockia siitä, että se sai nauramaan elämän synkimpinä hetkinä. Neljäs sanoi samaa Parks and Recreationista.

Sinkkuelämää auttoi pääsemään yli erosta. Lucifer ilostutti, kun koira kuoli. West Wingiä katsottiin äidin sairasvuoteella. Doctor Who oli kaverina masennusjakson keskellä. Castle auttoi, kun paras ystävä menehtyi. The Great British Bake Off piristi, kun tuli tieto ettei voi saada lapsia. Frendit oli tukena, kun äiti kuoli. Futurama kuljetti läpi teini-iän synkkien hetkien. The 70’s Show kuljetti läpi sairauden. The Office hymyilytti, vaikka oli sysimusta mieli. The Big Bang Theory vei ajatukset muualle, kun isä oli saattohoidossa. Star Trekin avulla pääsi surua pakoon toiselle planeetalle, kun lapsi syntyi kuolleena.

Ja niin edelleen. Twiitti toisensa jälkeen tarinoita surusta ja synkistä hetkistä ja sitten kauniita kiitoksia sarjoille, joiden ansiosta synkkyys oli edes vähän helpompi kestää.

Tv-sarjat on helppo leimata turhanpäiväiseksi hömpäksi. Eihän sarjojen katseleminen kehitä mieltä samalla tavalla kuin lukeminen tai paranna fyysistä kuntoa lenkkeilyn tavoin. Ja mitä telkkariin tulee, sieltä löytyy paljon kehittävämpiäkin sisältöjä kuin hölynpöly-hömppäsarjat. On uutiset ja ajankohtaisohjelmat, sivistävät dokumentit, urheilukin. Hassuilla sitcomeilla – tosi-tv-sarjoista puhumattakaan – on niihin verrattuna varsin negatiivinen kaiku.

Ehkä niin, mutta tuon Twitter-ketjun lukeminen muistutti, kuinka hiton paljon voimaa ja merkitystä ”turhanpäiväisellä hömpällä” voikaan olla. Se hassu sitcom saattaa olla ainoa asia, joka saa surun musertaman ihmisen hymyilemään. Se saattaa auttaa muistamaan, että maailmassa on vielä valoa, iloa ja naurua.

Tv-sarja saattaa olla kaveri yksinäiselle, tuki pettyneelle ja pakopaikka masentuneelle. Sarjat saattavat kulkea mukana elämän kipeimpinä hetkinä ja tuoda valoa pimeydessä kulkeville. Ihan hyvin turhanpäiväiseltä hömpältä.

Minä olen ollut elämässä aika onnekas. Kaikki on toki suhteellista, mutta en ole joutunut kohtaamaan mitään valtavan suuria suruja eikä mieleni ole koskaan ollut sysimusta. Silti, omat murheet on meillä jokaisella, minullakin. 

Kun minä kaipaan piristystä, katson Parks and Recreationia. Kun tunnen itseni yksinäiseksi, katson Frendejä. Kun tuntuu ettei minusta ole mihinkään, katson Aliasta ja päätän, että olen yhtä badass kuin Sydney Bristow. Nyt pienoisen kolmenkympin kriisin partaalla olen katsonut paljon New Girliä ja tuntenut helpotusta siitä, ettei Jessillä ja kumppaneillakaan ole aina homma täysin hallussa.

Mikä saa minut aina nauramaan? Parks and Recin kolmannen kauden jakso The Fight ja Snake Juicea nauttinut Ron Swanson:

Kyl vaan, taattua nauruterapiaa! 😀

Yhdysvalloissa vietetään torstaina kiitospäivää. Sen kunniaksi kaunis kiitos tv-sarjoille! Olette tukena pimeydessä ja autatte unohtamaan tosielämän murheet. Piristätte kurjia päiviä ja kannatte surujen läpi. Saatte nauramaan silloin, kun omasta elämästä on naurunaiheet vähissä. Olette ehkä hömppää, mutta valtavan tärkeää hömppää. 

Olette kiitoskirjeenne ansainneet.

Kiitos Parks and Rec. Piristät minua aina. I love you and I like you. 

Kiitos MonicaChandlerJoey, RachelRoss ja Phoebe että olette kulkeneet kanssani kaikki nämä vuodet. Tiedän jokaisen vitsinne, mutta ei se haittaa.

Kiitos Leslie Knope, Sydney Bristow ja Veronica Mars. Olette tv-sankarini. 

Kiitos kaikille niille rakkaustarinoille, joita olen telkkarista seurannut. Tiedän, että olette höpsöä fantasiaa, mutta sydämeni on silti iloinnut puolestanne. Erityiskiitos Jim & Pam ja Leslie & Ben – olette suosikkini. Annan teille anteeksi, että olette hyvin todennäköisesti saanut minut uskomaan epärealistisia asioita rakkaudesta.

Kiitos sarjoille, jotka ovat saaneet minut itkemään. Pidätte kyynelkanavani toiminnassa.

Kiitos australialaisille tosi-tv-ohjelmille – teidän ansiostanne tiedän, että maailmassa on paljon kivoja ihmisiä.

Kiitos komediat. Saatte minut nauramaan – mikä olisi tärkeämpää?

Rakkaudella,

Maisa

PS. Tv-sarjat ovat myös kovin opettavaisia. Tietäisinkö esimerkiksi kiitospäivän perinteistä paljoakaan ilman Frendien Thanksgiving-jaksoja?!

(Mun suosikki Frendit-kiitospäivä on kuutoskauden The One Where Ross Got High)

LUE MYÖS:

Kategoriat
Ajattelin tänään Leffat

Leffakuolemat, jotka särkevät sydämen

Kirjoitus on julkaistu alun perin 3.10.2018 Lilyssä.

Suosikkiasia: … 

Inhokkiasia: nämä fiktiivisten hahmojen sydäntä särkevät leffakuolemat.

HUOM! Leffat, joista kirjoitan on julkaistu vuosien 1994-2014 välillä, joten ehkä spoiler alertin aikaraja on kaikissa tapauksissa jo umpeutunut. Mutta silti: kirjoitus sisältää juonipaljastuksia seuraavista elokuvista: Harry Potterit, Leijonakuningas, Hachiko, Tähtiin kirjoitettu virhe, The Notebook ja Atonement.

Kuva: Walt Disney Pictures

Yritän esittää, että olen kova kuin kivi eikä mikään liikuta, mutta oikeasti olen yksi iso pehmo, joka itkeä vollottaa katsoessa YouTube-videoita kotiin palaavien sotilaiden ja heidän koiriensa jälleennäkemisistä (yksi mun ehdoton suosikkigenre YouTubessa :D). 

Vähemmän yllättäen olen elämäni aikana itkeä vollottanut myös elokuvia katsoessani. Ja sehän on hyvästä, leffaitkeminen on parhaimmillaan oikein puhdistavaa, piilopehmokin sen tietää. Välillä leffat iskevät sydämeen kuitenkin vähän liian lujaa. Etenkin silloin, kun ne päättävät tappaa kivoja tyyppejä sydäntä särkevillä tavoilla. 

Nämä kuusi leffakuolemaa on murskannut sydämeni miljoonaan osaan.

Sirius Musta / Harry Potter ja Feeniksin kilta (2007)

Kamala kuolema kirjassa, kamala kuolema leffassa. Damn you J.K. Rowling! (Edit. Ja fuck you noin muutenkin.)

Harry Potterit ovat täynnä toinen toistaan surullisimpia kuolemia. DumbledoreHedwigFred WeasleyLupinDobby, joidenkin mielestä Kalkaros… tämän korpinkynnen mielestä kaikkein surullisimman HP-kuoleman tupamestaruuden voittaa kuitenkin Sirius Musta. C’moon, poloiselta Harrylta oli viety jo niin paljon ja sitten hänen kummisetänsäkin avada kedavrattiin! Not cool. 

Mufasa / Leijonakuningas (1994)

Leijonakuningas on ensimmäinen elokuva, jonka olen nähnyt leffateatterissa. Ja mikä järkyttävä isku viisivuotiaan lapsen viattomuudelle kyseinen animaatio sitten olikaan! Mufasa ei vain kuole, hän kuolee järkyttävällä tavalla gnu-lauman alle anellen ensin apua veljeltään (Damn you Scar!). Ja Simba joutuu todistamaan koko homman. Brutaali ensimmäinen leffakokemus. Toivottavasti Timon ja Pumba vähän pehmensivät iskua. Hakuna matata.

Hachi / Hachiko – tarina uskollisuudesta (2009)

Olen enemmän kissa- kuin koiraihminen. Silti kyseisen koiraleffan loppu musertaa sydämeni aina uudestaan ja uudestaan tuhanneksi palaseksi. Onko mitään surullisempaa kuin koira, joka uskollisesti odottaa kuollutta ihmistään kotiin vuosi toisensa jälkeen? Sitten koirakin kuolee ja pääsee kaikkien vuosien jälkeen vihdoin rakkaan ihmisensä luo. Ja leffa perustuu vielä tositarinaan! Tsiisus, sydänparkani ei kestä.

Augustus Waters / The Fault in Our Stars (2014)

Tähtiin kirjoitettu virhe saattaa olla itkettämään suunniteltu teinien syöpäsatu, mutta hitto vie kuinka sydäntä särkevän surullinen Augustus Watersin kuolema onkaan. Ensin sydämeen iskevät ne Gusin itse itselleen järjestämät ennakkohautajaiset  (”I cannot tell you how thankful I am… for our little infinity”), sitten Shailene Woodleyn esittämän Hazel Gracen tuska, kun Gus oikeasti kuolee. Apua.

Allie & Noah / The Notebook (2004)

Allien ja Noah’n kuolema ei oikeastaan ole niinkään surullinen. Se on vain sydäntä särkevän kaunis. Noah ei koskaan hylännyt Allieta, vaikka tämä ei suurimmaksi osaksi edes enää muistanut häntä. Kuoleman hetkelläkin Noah päätti tulla Allien mukaan. Koska I want you. I want all of you, forever. You and me, everyday. Ja raks sanoo sydämeni.

Cecilia & Robbie / Atonement (2007)

Atonement repii sydämen rinnasta ja heittää sen varmuuden vuoksi tehosekoittimeen. Väärinkäsityksen seurauksena Cecilian ja Robbien tiet erkanevat, mutta he löytävät takaisin toistensa luo. Paitsi eipäs löydäkään, se on vain julmaa fantasiaa. Oikeasti molemmat kuolevat ennen kuin koskaan ehtivät tavata toisensa uudestaan. Damn you Briony!

—-

PS. Kaikkein paras leffakuolema? Voldemort tietysti. Ja Hans Gruber. Ja se hiton Scar!