Kirjoitus on julkaistu alun perin 4.6.2018 Lilyssä.
Suosikkiasia: ei-ahdistavat telkkarisarjat
Mikä aukko telkkarisivistyksestäni löytyykään! En ole katsonut yhtään jaksoa viime aikojen puhutuimmasta tv-sarjasta The Handmaid’s Talesta. Viime vuoden huhtikuussa alkanutta, Margaret Atwoodin romaaniin perustuvaa sarjaa on hypetetty joka puolella, ja se on voittanut lähes jokaisen telkkarialan palkinnon mitä voi voittaa (mm. parhaan draamasarjan Emmyn, parhaan draamasarjan Golden Globen, parhaan draamasarjan Critic’s Choicen, puhumattakaan näyttelijöiden – ensisijaisesti pääosassa nähtävän Elisabeth Mossin – saamista henkilökohtaisista palkinnoista). Tällä hetkellä käynnissä on kakkoskausi, joka on mitä ilmeisemmin ihan yhtä timanttia kuin ykkönenkin. Kolmaskin on jo tilattu.
Ja minä, joka yritän tavallisesti jotenkuten pysytellä kärryillä kuumista tv-sarjoista, olen sivuuttanut The Handmaid’s Talen ihan täysin. Okei, todellisuudessa en ole sivuuttanut, olen nimittäin ”seurannut” sarjaa lukemalla jaksorecappeja (suosikki telkkarianalyysini löytyvät Vulture.comista). Ja tässäpä ongelmani: mitä enemmän luen ja tiedän mitä sarjassa tapahtuu, sitä vähemmän haluan sitä katsoa. Samaan aikaan kuitenkin tuntuu siltä, että missaan nyt vuosikymmenen tärkeimmän telkkaritapauksen. Tuntuu, että sitä pitäisi katsoa. Järkyttävä FOMO* yhden sarjan takia!
Mutta kun tiedän tasan tarkkaan, mistä sarja kertoo. Se ei kerro kivoista jutuista. Se kertoo ahdistavasta dystopiasta, jossa naisia alistetaan, raiskataan ja pahoinpidellään kaikilla mahdollisilla kammottavilla tavoilla. Se kertoo miehistä, jotka kuvittelevat voivansa omistaa naisen. Se kertoo maailmasta, jossa nainen on synnytyskone, ei muuta. Toivon, että se kertoo myös pienistä valonpilkahduksista synkkyyden keskellä ja vahvoista naisista, jotka kapinoivat pahuutta vastaan, mutta sen perusteella mitä olen lukenut, ikävät ja ahdistavat jutut tuntuvat olevan kovasti voitolla.
*Fear of missing out
Monissa analyyseissä on korostettu, kuinka ajankohtainen The Handmaid’s Tale on juuri nyt. Rinnastuksia on vedetty muuan Yhdysvaltojen presidenttiin, jota lukuisat naiset ovat syyttäneet seksuaalisesta ahdistelusta. Ja Me Too -liikkeeseen kaikkine järkyttävinä tarinoineen, tapaus Harvey Weinsteiniin ja lukuisiin muihin esimerkkeihin, jotka ovat osoittaneet ettei maailma ole tasa-arvon kohdalla valmis. Päinvastoin. On tuntunut siltä, että kuljetaan taaksepäin.
Kaiken tämän keskellä The Handmaid’s Talesta on tullut vähän enemmän kuin tv-viihdettä. Sarjasta on tullut varoittava esimerkki siitä, mihin ääriajattelu, naisten alistaminen ja epätasa-arvo voi johtaa. Fiktio on tietenkin aina fiktiota, mutta eihän tuo nyt niin kauhean kaukaa haetulta kuulosta. Pienistä epätasa-arvon puroista voi syntyä misogynistinen joki.
Pahoilta asioilta ei saisi sulkea silmiään. Sehän Handmaid’s Talen yksi lähtökohta onkin; sarjan fiktiivinen valtio Gilead, entinen Yhdysvallat, pääsi kaikissa kauheuksissaan syntymään, kun tarpeeksi moni ihminen sulki silmänsä edessään tapahtuvalta asteittaiselta muutokselta:
I was asleep before, that’s how we let it happen. When they slaughtered congress, we didn’t wake up. When they blamed terrorists and suspended the constitution, we didn’t wake up either. Now I’m awake.
Silti. Kyse on kuitenkin tv-sarjasta. Voin valita sulkea silmät siltä, eikä mitään pahaa tapahdu. Olen viimeisten vuosien aikana muutenkin pyrkinyt olemaan katsomatta ahdistavia sarjoja. Vuosia fiilistelin esimerkiksi Criminal Mindsia, mutta sitten tajusin, ettei mun todellakaan kannata katsoa kaikkia niitä sairaita sarjamurhaajatarinoita. Ne alkoivat vain ahdistamaan (ja pelottamaan!).
Vaikka edelleenkin tuntuu siltä, että mun pitäisi katsoa The Handmaid’s Talea (sekä siihen kohdistuvan hypen että sarjan yhteiskunnallisen merkittävyyden vuoksi) – ja kyllä, FOMO is real! – en vaan saa itseäni katsomaan sitä.
Miksi katsoisin sarjaa, jonka tärkein teema tuntuu olevan se, kuinka paljon kärsimystä, nöyryytystä ja väkivaltaa nainen voi kestää ennen kuin murtuu? Haluan telkkariltani iloa, en ahdistusta! Tosielämän uutisvirran seuraaminen täyttää jo ahdistus-kiintiöni. Siltä pahalta en voi sulkea silmiäni, tv-sarjalta voin.
Jep, pysyttelen Parks and Recissä.
PS. Jos katsot, suosittelen vastapainoksi esimerkiksi näitä: Parks and Recreation, The Good Place, New Girl, The Office, Happy Endings, The Mindy Project, Veep, 30 Rock ja Unbreakable Kimmy Schmidt (jonka neljäs kausi muuten tuli juuri Netflixiin!).
