Kirjoitus on alun perin julkaistu 14.2.2020 Lilyssä.
Suosikkiasia: ystävyys, rakkaus ja aasinsillat
Kuva: Netflix
Ystävänpäivä! Eli ystävyyttä ja rakkautta, suosikkiasioita molemmat. Sarjat, leffat ja kirjat eivät olisi mistään kotoisin, jos niissä ei olisi kiehtovia ja koukuttavia ihmissuhteita.
Ystävänpäivä-edition Viime aikojen suosikkiasioista siis (saattaa sisältää noloja saippuasarjapaljastuksia ja keinotekoisia aasinsiltoja):
Sex Educationin tytöt
Sex Educationin (Netflixissä) mainiossa kakkoskaudessa oli paljon kaikkea suhdesäätöä ja rakkausdraamaa, mutta parasta oli silti kuvaukset ystävyydestä ja tyttöjen välisestä solidaarisuudesta. Maeven (Emma Mackey) ja Aimeen (Aimee Lou Wood) ystävyys lämmitti sydäntä, ja se bussikohtaus ja sitä edeltävät tapahtumat olivat aidon liikuttavia. Herttainen Aimee oli muutenkin ehdoton MVP; stop fighting over a stupid boy oli koko kauden suosikkihetkeni.
Auschwitzin tatuoija (Heather Morris)
Luin vähän jälkijunassa Heather MorrisinAuschwitzin tatuoijan. Kammottava ajanjakso ihmiskunnan historiassa, holokausti, ei tietenkään aiheena huuda ystävänpäivää. Tositarinaan perustuva romaani on ahdistava, tietysti, mutta kaikkien kauhujen keskellä se on kuitenkin myös ja ennen kaikkea rakkaustarina. Auschwitz-Birkenaussa tavanneiden Lalen ja Gitan tarina on koskettava – ja kun vielä tietää, että se on totta… damn.
Miss Americana / Netflix
No tämä nyt ei liity mitenkään merkittävällä tavalla ystävänpäivään. Taylor Swiftin tuoreehko Netflix-dokkari Miss Americana siis. Halusin kai vain kehua sitä. Voin kuitenkin rakentaa pienen ystävänpäivä-aasinsillan; swiftie-minä on kovin iloinen, että Taylor Swift vaikuttaa löytäneen ansaitsemansa rakkauden. Ja kuinka mukavaa, että Taylor Swiftin paras ystävä Abigail oli hänen paras ystävänsä jo ennen kaikkea sitä megatähtimeininkiä. (Oikeasti, Miss Americana oli huippu, suosittelen sitä vaikkei olisikaan Taylor Swiftin fani. Tai ehkä juuri heille.)
Surkeat tv-rakkaustarinat
Ja lopuksi, kaikkea kivaa, kaunista ja ällösöpöä tasapainottamaan; TVLinen Worst TV Couples -listaus. Omat suosikkini (inhokkini?); Aliaksen Vaughn ja Lauren sekä Frendien Joey ja Rachel. Ensin mainitun kohdalla ymmärrän mitä käsikirjoittajat ajoivat takaa, jälkimmäinen oli vain yksi valtaisa virheliike.
Kirjoitus on alun perin julkaistu 8.1.2020 Lilyssä.
(Suosikki?-)inhokkidokkari: Don’t Fuck With Cats: Hunting an Internet Killer (suom. Näpit irti kissoista: Nettitappajan jäljillä) / Netflixissä
Sisältövaroitus heti alkuun: dokumentti ei sovi herkille.
Kuva: Netflix
Tämä kirjoitus ei kerro suosikkiasiasta. Ei lainkaan. Vihasin Netflixin tuoreehkoa Don’t Fuck With Cats: Hunting an Internet Killer -kohudokkaria syvästi. Luulen, että niin vihasi moni muukin.
Toisaalta tämä kirjoitus ehkä jollain kiistanalaisella tasolla kertookin suosikkiasiasta. Tosin hyvin ongelmallisesta ja häiritsevästä sellaisesta (nauru ja kissanpentuindeksi on noin miinus viisi miljoonaa). En pysty kiistämään, etteikö Don’t Fuck With Cats olisi ollut hyvin koukuttava true crime -dokumentti. Silti, jos nyt saisin valita, en olisi koskaan katsonut kyseistä dokkaria. Tai jos voisin pyyhkiä sen muististani, tekisin niin. En pidä siitä, että se kummittelee ajatuksissani.
En suosittele Don’t Fuck With Catsia missään tapauksessa. Ja toisaalta suosittelen, varsinkin jos pitää true crimestä. Kannattaa vaan tietää mitä on tekemässä, jos painaa playtä.
Minä en tiennyt. Oli joulun välipäivät, ja selasin laiskasti Twitteriä. Yksi seuraamani fiksu tyyppi kirjoitti jotain suosituksen kaltaista Don’t Fuck With Catsista. Minä hölmö päätin tsekata, mistä on kyse. En edes tiennyt, että kyseessä oli hyvin ahdistaviin tositapahtumiin perustuva dokkari. Nimi hämäsi, Don’t Fuck With Cats ei kerro kauhean paljon… tai lähinnä vie ajatukset kivoihin kissavideoihin (alaotsikko Hunting an Internet Killer on jo ihan selittävä, mutta taisin sivuuttaa sen). Kyseessä ei ole kivat kissavideot.
Toistan: KYSEESSÄ EI OLE KIVAT KISSAVIDEOT!!! Päinvastoin.
Don’t Fuck With Cats on inhottava. Ja ahdistava. En usko, että kukaan ihminen, jolla on sielu ja sydän pystyy katsomaan sen tuntematta vastenmielisyyttä ja raivoa. Minä katsoin sitä pitkiä pätkiä kädet silmien edessä. Se on myös hyvin ongelmallinen ja kyseenalaisia valintoja täynnä oleva dokumentti. Tuntuu, että siinä pelataan sen sieluttoman ihmispaholaisen pussiin, josta se kertoo. Toisaalta en tiedä, miten kyseinen, Kanadan historian tunnetuimpiin kuuluva ällöttävä rikosmysteeri olisi voitu kehystää, jotta siinä ei olisi käynyt niin. Ehkä ei mitenkään, mutta varmuudella ei ainakaan noin.
Oikeastaan tuntuu siltä, että Don’t Fuck With Catsista kirjoittaminenkin on jotenkin väärin. Onnistuu se siis ainakin ajatusten herättämisessä. Ja jos sulkee silmänsä kaikilta ongelmallisuuksilta, pohjalla on kyllä mielenkiintoinen, joskin ahdistava ja ihan liian paljon pahoja juttuja näyttävä true crime -dokumentti.
Olisi vain pitänyt ensin googlata, mistä se kertoo. Olisin osannut varautua. Tai olla katsomatta.
Kolmiosainen true crime -dokkari Don’t Fuck With Cats: Hunting an Internet Killer (suom. Näpit irti kissoista: Nettitappajan jäljillä) löytyy Netflixistä.
Kirjoitus on alun perin julkaistu 13.6.2019 Lilyssä.
Suosikkikirja: Bad Blood – Secrets and Lies in a Silicon Valley Startup (John Carreyrou)
Startup-skene ei ole minulle kovinkaan tuttu tai minua erityisemmin kiinnostava. VC:t, bisnesenkelit, yksisarviset ja Piilaakso ovat kivalta kuulostavia termejä ilmaan heiteltäviksi, mutta eivät millään lailla omaa elämääni koskettavia juttuja. En ole edes koskaan käynyt Slushissa, hitto vie! Enkä koodaa. (Mun päässä kaikki startupit ovat ilmeisesti koodaustaitoja vaativia teknologiayrityksiä.)
Voin siis luvata, että kun suosittelen kirjaa joka kertoo tositarinan yhdysvaltalaisen startup-yrityksen noususta ja tuhosta, se on todella, todella hyvä kirja. Muussa tapauksessa en jaksaisi lukea sitä.
Varaukseton startup-ummikon suositus John Carreyroun teokselle Bad Blood – Secrets and Lies in a Silicon Valley Startup (Knopf 2018). Saattaa olla, että en ole aiemmin lukenut kovinkaan montaa (=nolla) tarinaa Piilaakson koukeroista tai startup-meiningeistä, mutta Bad Blood on taatusti kyseisen alagenren ehdoton malliesimerkki.
Carreyrou, Wall Street Journalin Pulitzer-palkittu tutkiva journalisti, kertoo kirjassa supermielenkiintoisella tavalla startup-yritys Theranoksen ja sen perustajan Elizabeth Holmesin surullisenkuuluisan tarinan.
Lyhykäisyydessään eikä yhtään niin mielenkiintoisesti kerrottuna kyseinen tarina menee näin:
(Nämä eivät ole varsinaisia spoilereita vaan toistuvasti julkisuudessa kerrotut, hyvin karkeat raamit täysin sekopäiselle ja kiemuraiselle saagalle.)
Holmes (synt. 1984) keskeytti 20-vuotiaana opintonsa Stanfordin yliopistossa keskittyäkseen perustamaansa firmaan. Theranoksen oli tarkoitus mullistaa terveydenhoitoala teknologialla, jossa sormenpäästä otetusta verinäytteestä voitaisiin tehdä laaja analyysi ihmisen sairauksista ja terveydentilasta. Neulakammoinen Holmes halusi, että sormesta otettava veritippa korvaisi kalliit ja paljon verta vaativat käsivarresta otettavat verikokeet.
Sosiaalisesti taitavana ja hyvin verkostoituneena Holmes sai puhuttua puolelleen riskisijoittajan ja miljardöörin toisensa jälkeen, ja pian Theranos oli Holmesin johdolla kerännyt 900 miljoonaa dollaria pääomasijoituksia. Sen hallituksessa istui vaikutusvaltaisia miehiä, muun muassa Yhdysvaltain entiset ulkoministerit Henry Kissinger ja George Schultz. Mediamoguli Rupert Murdoch sijoitti yritykseen 121 miljoonaa dollaria, eikä hän todellakaan ollut ainoa jättisummia peliin laittanut. Holmesista tuli Piilaakson supertähti, nuori teknologia-alan toimitusjohtaja, uusi Steve Jobs! Theranoksen arvoksi arvioitiin parhaimmillaan yhdeksän miljardia dollaria, ja osakkeista puolet omistanut Holmes ristittiin maailman nuorimmaksi naismiljardööriksi. Hänet valittiin vuonna 2015 Timen maailman vaikutusvaltaisimpien ihmisten listalle ja Glamourin Vuoden naiseksi, muiden kunnianosoituksien ohella.
Sitten Theranoksen ja Holmesin huolella puhaltama kupla puhkesi.
John Carreyrou, se sama kirjankin tapauksesta kirjoittanut tutkiva journalisti, sai vinkin Theranoksen vilpillisistä toimista. Hän alkoi tutkia yritystä, hankki lähteikseen ex-työntekijöitä ja sisäpiiriläisiä ja sai selville, ettei Theranoksella todellakaan ollut mitään maailmaa mullistavaa teknologiaa, koko yritys ja sen sijoittajilleen antamat lupaukset olivat valhetta, pelkkää ilmaa. Pahinta oli se, että Theranos oli jo alkanut käyttää toimimatonta teknologiaansa oikeisiin potilaisiin. Kyseessä ei enää ollut pelkästään vilppi ja valehtelu, Theranos leikki ihmisten hengillä.
Wall Street Journal julkaisi Carreyroun artikkelit, Yhdysvaltojen lääkevirasto FDA teki omat tutkintansa, Theranos menetti toimilupansa ja miljardiarvonsa, ja Holmes yhdessä liikekumppaninsa (ja ex-puolisonsa) Ramesh ”Sunny” Balwanin kanssa haastettiin jättimäisestä petoksesta oikeuteen. Theranoksen taru loppui virallisesti vuoden 2018 lopulla, ja tällä hetkellä Holmes, nyt 35 vuotta, odottaa oikeudenkäyntiä vapaalla jalalla. Mikäli Holmes todetaan syylliseksi, hänet voidaan tuomita jopa 20 vuoden vankeuteen.
Kirjassaan Carreyrou onnistuu kuvaamaan tämän hullun tositarinan kuin se olisi loistavasti rakennettu trilleri. Carreyrou on käyttänyt lähdemateriaaleinaan satoja haastatteluja, oikeusasiakirjoja ja sähköposteja, ja niiden kautta lukija pääsee Theranos-katastrofin ytimeen. Holmesia ei kirjassa kuulla, hän kieltäytyi haastatteluista. Entisten työntekijöiden kertomukset eivät maalaa hänestä kovinkaan mairittelevaa kuvaa.
Bad Blood ei ole kaikkein kevyintä luettavaa. Se pitää sisällään paljon lääketieteellisiä ja teknologisia termejä sekä niin paljon eri henkilöitä että ne menevät sekaisin. Kirja ja tarina ovat kuitenkin niin koukuttavia ja Carreyroun kirjoitustapa niin mukaansatempaava, että painava aihe ei haittaa edes tällaista semihömppää rakastavaa lukijaa.
”The story is even crazier than I expected, and I found myself unable to put it down once I started” kirjoitti muuan Bill Gates kun kirjaa suositteli, ja minä yhdyn täysin herra Gatesin kehuihin.
PS. Tietysti Elizabeth Holmesista ja Theranoksen tarinasta on tekeillä Hollywood-elokuva. Bad Bloodiin perustuvan leffan Elizabethiksi on kiinnitetty Jennifer Lawrence ja ohjaajaksi Adam McKay. Leffaa ei käsittääkseni ole vielä alettu kuvata vaan se on suunnitteluasteella.
Minä haluaisin leffan sijaan sarjan. Sen sijaan että kiemurainen tarina pitää tunkea kaikkine käänteineen parin tunnin elokuvaan, vaikkapa kuuden jakson minisarja olisi tarjonnut paljon enemmän mahdollisuuksia. Ja tarinahan oikein huutaa HBO:n nimeä!
On HBO siihen tarttunutkin, mutta dokumentin muodossa. The Inventor: Out for Blood in Silicon Valley tuli katsottavaksi maaliskuussa.
Dokkarin on ohjannut huippudokumentaristi, Oscar-voittaja Alex Gibney, joten sen voi olettaa olevan mainio. Gibney on ohjannut myös mm. loistavan scientologia-dokkarin Going Clear: Scientology and the Prison of Belief.
PPS.’Cause, baby, now we’ve got bad blood You know it used to be mad love
Tämä hiton korvamato on soinut mun päässä jutun kirjoittamisen aikana. Vahinko kiertämään.
😀
Jutussa käytetyt lähteet:
Carreyrou, John:Bad Blood – Secrets and Lies in a Silicon Valley Startup (Knopf 2018)
