Kategoriat
Sarjat Suosittelen

Viime aikojen suosikkiasioita (eli Succession-päivitys ja muuta katsottua)

Kirjoitus on alun perin julkaistu 12.12.2021 Lilyssä.

Suosikkiasia: ei-kamalat ihmiset ja hauskat vampyyrit (vs. ankeat vampyyrit)

Kuvat: HBO, HBO Max, Apple TV+, FX

Jos tämä äärettömän merkittävä uutinen on mennyt ohi, olen nykyään HBO Maxin tilaaja. Vuosikausiin en ollut (siis edeltäjä HBO Nordicin tilaaja), mutta nyt olen. Olen siis viime puolentoista kuukauden aikana aloittanut noin kolmetuhatta HBO Maxista löytyvää sarjaa. Tämänkertainen Viime aikojen suosikkiasioita on siis lähinnä Sarjoja, joita olen katsonut HBO Maxilta. Eivätkä kaikki edes ole suosikkiasioita. Oh well, eteenpäin.

Succession / HBO Max

Okei, Succession-päivitys. Olen kirinyt takamatkan kiinni ja nyt olen samassa kohdassa kuin kaikki muutkin. Eli odottamassa kolmoskauden päätösjaksoa. Viimeistä edellinen oli luultavasti yksi koko sarjan parhaista jaksoista, mutta kokonaisuutena kolmoskausi on ollut minusta vähän… tylsä? Tai siis eihän siinä oikeastaan ole tapahtunut mitään, samaa soutamista ja huopaamista kuin aiemmillakin kausilla. Kendall vs. Logan, Kendall vs. kaikki muut, Logan vs. lapset, Shiv vs. Tom, Logan vs. avioliitto, Connor vs. todellisuus, Roman vs. Roman, Greg vs. Tom… oletan, että päätösjaksossa räjähtää kunnolla. Koska johonkin tämän on edettävä.

!! Seuraava kappale sisältää mietoja spoilereita kolmoskauden kasijaksosta !!

Mutta se kasijakso… apua. Kaikki olivat ekstrakamalia. Siis oikeita ihmishirviöitä. Logan, joka käyttää pojanpoikaansa koekaniina myrkytyksen varalta. Shivin välinpitämätön ”minä en rakasta sinua” aviomiehelleen. Carolinen ”olisi pitänyt hankkia koiria eikä lapsia” puhe tyttärelleen. Romanin kasuaali seksuaalinen ahdistelu. Jopa Greg oli kamala.

!! Spoilerit loppuivat !!

Olen tarkan harkinnan jälkeen päättänyt, että olen Team Gerri. Olen tyytyväinen tähän päätökseen. Toistaiseksi.

Succession on muuten sarja, jota katsoessa kokee tyytyväisyyttä ja kiitollisuutta omaa elämäänsä kohtaan. Tämä on vähän kummallista, koska sehän kuvaa überrikkaiden elämää. Ja minä en ole überrikas, en edes rikas. Mutta siis: mulla ei ehkä ole miljardiperintöä, mutta ainakin vanhempani rakastavat minua. Ei ole villaa Toscanassa, mutta ainakin sisarukseni ovat mun puolella. En lentele yksityiskoneilla, mutta ainakaan en (tietääkseni) ole kamala ihminen.

PS. Asian vierestä: suositus Michael Schulmanin kirjoittamalle, pienoisen kohun aiheuttaneelle New Yorkerin Jeremy Strong -henkkarille. On pitkä kuin nälkävuosi, mutta tarjoaa mielenkiintoisen kurkistuksen metodinäyttelijän sielunmaisemaan. Ja noin journalistisesta näkökulmasta on siistiä, etteivät julkkishenkkarit ole aina tylsiä ja viimeiseen asti pr-manageroituja ylistysvirsiä.

The White Lotus / HBO Max

Siis Royn perhe on superkamala, mutta kaikkein raivostuttavin sarjatyyppi, johon olen tänä vuonna törmännyt, on White Lotusin Shane. Hyvä luoja, että vihasin sitä hahmoa! Toimiva näyttelijävalinta, Jake Lacy on niin monesti esittänyt sitä hyvää tyyppiä. Ja nyt hän oli totaalinen kusipää. The White Lotus oli ihan mielenkiintoinen, mutta en mitenkään rakastanut sitä. Se oli oikeastaan melko raivostuttava sarja. Koukuttava ja hyvin tehty, mutta raivostuttava. En olisi jaksanut sitä yhtään enempää.

I May Destroy You / HBO Max

Woah. Ylistyskuoro oli oikeassa. Oli niin mestariteos ja must see kuin kaikki olivat sanoneet. En voi enempää suositella. Sarjan teema tuntuu olevan ajankohtainen aina, ikävä kyllä.

Dickinson / Apple TV+

Apple TV+ -sivuraide; aloitin Dickinsonin! Se on outo ja hauska! Pidän siitä. Olin katsonut sitä noin viisi minuuttia, kun koin pakottavaa tarvetta googlettaa Emily Dickinsonin ja oppia hänen elämästään. Joten se on selkeesti myös sivistävä. Vaikka ottaakin tietysti melko lailla taiteellisia vapauksia, mitä tulee inpiraationa olevaan runoilijaan. Pääosassa Hailee Steinfeld on mainio.

Tähän Dickinson-kategoriaan kuuluu myös HBO Maxista löytyvä The Great, mutta sitä en ole ehtinyt vielä aloittaa.

A Discovery of Witches / HBO Max

Joskus muutama vuosi sitten katsoin tämän vampyyri- ja noitahässäkän ensimmäisen kauden. En oikeastaan muista siitä paljoakaan, mutta sen muistan, että sarja upposi ihan ookoosti. Ei mikään supersuosikki, mutta ihan kelvollista ajanvietettä. Aika paljon taisin pyöritellä silmiäni. Noh, nyt ajattelin tsekata kakkoskauden, koska why not. Ja ei, ei jatkoon. Siis meininkihän on samanlaista kuin ykköskaudellakin, nykyaika on vain vaihtunut vuoteen 1590. Mutta en enää voinut sietää sarjaa. Ja tiedän miksi: siitä puuttuu huumori ja hauskuus. Enkä nyt tarkoita, että jokaisen sarjan pitäisi olla komedia, mutta kyllähän jonkinlaista kepeyttä ja lämpöä voisi draamankin sekaan tunkea. Nyt kaikki on vain tympeää ja ankeaa, enkä jaksa välittää mistään tai kenestäkään.

What We Do in the Shadows / HBO Max

Vampyyreistä puheen ollen, aloitin myös What We Do in the Shadowsin. Ja hei, huumoria ja hauskuutta! Olen nauranut ääneen, vaikka periaatteessa pidän sarjaa vähän ällönä (vampyyreja → verta → kuolleita ihmisiä). Mutta se on niin absurdin hölmö ja huvittava, että en välitä ällöyksistä. Sarja on kuin The Office vampyyreilla. Ja hauskemmalla sisällöllä.

HBO Maxissa on myös sarjan inspiraationa oleva samanniminen uusiseelantilainen elokuva.

PS. Siitä And Just Like Thatista…. Mulla olisi paljonkin sanottavaa, mutta tyydyn sanomaan vain tämän (SISÄLTÄÄ EI-SPESIFIN SPOILERIN!): jos minä näen kanssaihmisen – saati itselleni rakkaan ihmisen! – sydänkohtauksen kourissa, soitan ihan ensimmäisenä ambulanssin.

LUE MYÖS:

Kategoriat
Musiikki Suosittelen Tyypit

Aina Taylor Swiftin puolella

Kirjoitus on alun perin julkaistu 12.11.2021 Lilyssä.

Suosikkityyppi: Taylor Swift

Kuva: Beth Garrabrant / Taylor Swift

En ole koskaan ymmärtänyt, miksi Taylor Swift herättää ihmisissä niin paljon vihaa. Minä olen aina nähnyt vain superlahjakkaan musiikintekijän ja ystävälliseltä ja sympaattiselta vaikuttavan tyypin. Silti sitä on vuosien varrella saanut lukea ilkeitä otsikoita ja ala-arvoisia somekommentteja siitä, kuinka Taylor Swift on feikki ja tyrkky ja lahjaton ja huono laulaja ja käärme ja milloin mitäkin ikävää.

Ihan sama onko Taylor Swiftin fanittaminen coolia ja kuinka ikäviä otsikoita olen hänestä lukenut, minä olen aina ollut hänen puolellaan.

En voi väittää olevani mikään superintohimoinen superfani, mutta olen minä sen verran fani ja perillä asioista, että tiedän esimerkiksi kuinka läheinen ja vastavuoroinen suhde Taylorilla on faneihinsa. Silloin tällöin mediaan tippuu tietoja siitä, miten hän on maksanut faninsa syöpähoidot tai laulanut fanin häissä. Vihaajat ovat tietysti vakaasti sitä mieltä, että tämä kaikki on vain Taylorin epäaitoa julkisuuspeliä, mutta minä en usko siihen. Taylor Swift on ollut julkisuudessa 16-vuotiaasta, puolet elämästään. Ei kukaan voi feikata niin pitkään. Miksi on niin vaikeaa uskoa, että joku on vain hyvä ihminen, joka arvostaa fanejaan?

Osa Taylor-vihasta selittyy varmasti sillä, että hän on nainen. Eikä vain nainen, vaan menestyvä nainen. Nainen, joka kirjoittaa omat kappaleensa. Nainen, joka rikkoo ennätyksiä. Nainen, joka voittaa palkintoja. Mitä muuta se on kuin naisvihaa, kun Taylor Swiftistä tehtiin mediassa epätoivoinen miestenkaataja, kun hän kehtasi parikymppisenä deittailla enempää kuin yhtä miestä?  Ja vahva epäilys, ettei eräs räppäri olisi koskaan rynnännyt VMA-gaalan lavalle keskeyttämään 19-vuotiaan Taylor Swiftin kiitospuhetta, jos Taylor Swift olisi ollut mies. Varsin surullisenkuuluisa esimerkki siitä, että on ihmisiä joiden mielestä Taylor ei ansaitse menestystään. Fuck that.

They’d say I hustled
Put in the work
They wouldn’t shake their heads and question how much of this I deserve
What I was wearing
If I was rude
Could all be separated from my good ideas and power moves?

Minä olen samanikäinen kuin Taylor, vuoden 1989 lapsia. Ehkä siksi mulla on ollut erityinen suhde häneen ja hänen musiikkiinsa. Olen kasvanut yhtä aikaa hänen kanssaan, teinistä aikuiseksi. Yksi mun ikuisista suosikkikappaleista on Taylorin Change. Ei siksi, että se olisi mikään musiikkihistorian loisteliain tuotos vaan siksi, että muistan kuunnelleeni sitä aikuisuuden kynnyksellä olevana nuorena tyyppinä. Rakastan kappaleen sanoja ”they might be bigger, but we´re faster and never scared”. 

Aikuisena olen hurrannut aina, kun Taylor on jostain kaivanut voimaa vastata vihaajilleen ja epäilijöillään ja häntä kohtaan väärin käyttäytyneille – oli kyseessä sitten lyriikat tai oikeustaistelut. Kaikkien kohujen keskellä olen ollut aina Team Taylor. Kun Reputation julkaistiin, hurrasin taas. Ja kun Taylor ilmoitti äänittävänsä uudestaan vanhat levynsä jotta saa oikeuden omiin kappaleihinsa ja omaan musiikkiinsa, hurrasin kovempaa.

Perjantaina 12. marraskuuta Taylor julkaisi omissa nimissään neljännen studioalbuminsa Redin, joka julkaistiin alunperin vuonna 2012. Ja minä hurraan taas vähän lisää. Mikään ei ole hienompaa kuin potkittu nainen, joka on löytänyt voimansa.

Red on aina sisältänyt mun ja monen muun mielestä Taylorin parhaan kappaleen, All Too Wellin. Red (Taylor’s Version) sisältää myös paljon odotetun 10-minuuttisen All Too Well -version. Ja on muuten hieno! (Olen senkin verran Taylor Swift -fani, että tiedän kenestä kappale kertoo.) Muutaman arkistojen aarteen lisäksi Taylor’s Versioniin on mahdutettu uutena kappaleena myös sydäntäsärkevä Ronan. Kehottaisin kaikkia vihaajia tutustumaan kappaleen tarinaan, mutta epäilen ettei Taylor enää jaksa välittää vihaajistaan. Joten en jaksa minäkään.

 The haters gonna hate, hate, hate, hate, hate jne.

TAYLOR SWIFT FOREVER!

PS. Suositus myös Netflixin Taylor-dokkarille Miss Americana.

PPS. Perjantaisuunnitelmani:

LUE MYÖS:

Kategoriat
Sarjat

Viime aikoina katsottua (eli kelvolliset, kamalat ja koukuttavat sarjat)

Kirjoitus on alun perin julkaistu 1.9.2021 Lilyssä.

Suosikkiasia: sarjat! Hyvät ja huonot.

Kuvat: Amazon Prime & Netflix

Ensinnäkin: hyvää syyskuuta! Mainio kuukausi.

Toiseksi: terveiset arvon kaimalleni (oletan, nimimerkin perusteella), jonka kanssa kävin keskustelua Netflixin Rahapajasta eli La casa de papelista tovi sitten julkaistun postauksen kommenteissa. Tapahtui nimittäin niin, että tulin kipeäksi. Eli oli yhtäkkiä aikaa mutta ei energiaa mihinkään järkevään. Tämä johti siihen, että Rahapajasta tulikin nopeasti tsekattava sarja; olen nyt katsonut kaikki neljä kautta. Siihen meni reilu viikko. Melko hyvä suoritus, jaksot ovat melko pitkiä. Makasin sohvalla ja tykitin sarjaa jakso toisensa jälkeen. Ja sitten ne jo loppuivatkin. Nyt mun päässä soi bella ciao, bella ciao, bella ciao ciao ciao ja odotan uusia jaksoja. Näin myöhäisheränneenä odotus ei ole kauhean pitkä, sillä vitoskauden eka osa julkaistaan tulevana perjantaina.

Olit muuten oikeassa: kaksi ekaa kautta oli parempia kuin kaksi jälkimmäistä. Mutta siis joo, koukuttavaa kamaa olivat nekin. Tietysti vihasin sitä yhtä tapahtumaa neloskauden lopussa. Ja muutenkin alkoi jossain kohtaa vähän puuduttaa se yletön asesekoilu ja järjetön ramboilu. Olen enemmän sellaista peace and love -tyyppiä, enkä jaksa liiallista väkivaltaa ja konekivääreitä. Trailerin perusteella ramboilu yltyy vitoskaudella, mutta koska olen nyt vuosia myöhässä pudonnut tähän Rahapaja-kuoppaan, onhan sekin katsottava.

Kolmanneksi: olen viime aikoina katsonut Rahapajan lisäksi muutamat loppukesän uudet julkaisut. Ovat olleet asteikolla ihan ok–hyvä luoja en kestä tätä sarjaa miksi katson tätä. 

Aloitan ihan ookoosta:

The Chair (Johtaja) / Netflix

Sandra Oh’n tähdittämä draamakomedia oli… noh, ihan ok. Ihan ok. Sandra Oh oli tietysti loistava koska on Sandra Oh, ja katsoin kaikki jaksot suhteellisella menestyksellä, mutta siihen se jäikin. Sarja on saanut paljon kehuja – ihan aiheesta! – mutta mun mielestä siinä oli myös ongelmia. Lähinnä se, että sarja oli ehkä vähän liian kunnianhimoinen. Oli iso nippu tärkeitä teemoja, mutta niiden purkamiseen ei käytetty kunnolla aikaa ja jäivät siksi vähän etäisiksi. Sarjassa on vain kuusi jaksoa, ja homma loppui vähän yllättäen ja kesken kaiken. Kun olisi pitänyt painaa lisää kaasua, sarja olikin jo ohi ja päällimmäisenä mieleen jäi lässähtänyt loppu.

Mutta pidin minä The Chairista enemmän kuin…

Modern Love (kausi 2) / Amazon Prime

Olen aiemminkin dissanut Amazon Primen Modern Lovea. Kyseessä on siis New York Timesin samannimisesta, erilaisten ihmisten kirjoittamista esseistä koostuvasta juttusarjasta inpiraationsa saanut antologiasarja, jossa käsitellään rakkautta eri muodoissaan. NYT:n juttusarja (ja podcast) on oikein mainio ja sydämellinen, mutta sarja ei vain onnistu koskettamaan minua. Ei ykköskaudella eikä nyt. Ongelma on siinä, että se yrittää niin kovasti olla koskettava että koskettavuus tuntuu päälleliimatulta. Alkaa vain ärsyttämään kaikki se laskelmoitu itkusisältö. Mieluummin luen tai kuuntelen oikeiden ihmisten kirjoittamat oikeat esseet kuin katson niistä väännettyjä tekokoskettavia jaksoja.

Mutta pidin minä Modern Lovesta enemmän kuin…

Nine Perfect Strangers / Amazon Prime

Hyvä luoja että en kestä Nicole Kidmanin ja Melissa McCarthyn tähdittämää Nine Perfect Strangers uutuussarjaa! Ja tiedän, että tämä on nyt hieman hätiköity ja epäreilu kritiikki, sillä sarjasta on ilmestynyt vasta neljä jaksoa. Olen kuitenkin katsonut ne kaikki. En tiedä miksi. Minua ärsyttää sarjassa kaikki. Kaikki! Kaikkein eniten Kidmanin esittämä ”mystinen” wellness-guru Masha. Ärsyttävä hahmo! Ja ärsyttävä sarja! Miksi olen katsonut sitä?

PS. Viime päivien ilahduttavin sarjauutinen: Yle Areenaan tulee 27.9. This Way Up -sarjan kakkoskausi. Ykkönen oli just hyvä, joten odotan innolla kakkosta.

LUE MYÖS: