Kategoriat
Nostalgia Oma elämä Sarjat

30 vuotta ja 30 tv-muistoa

Kirjoitus on alun perin julkaistu 12.4.2019 Lilyssä.

Suosikkiasia: tv-nostalgia

Kuvat: ABC, MTV, The WB/The CW, Paramount, YLE TV2, MTV3, Nelonen, UPN, NBC

Menin täyttämään 30 vuotta. Se tuntuu samaan aikaan hyvin merkitykselliseltä ja täysin yhdentekevältä. Ihan vähän tekisi mieli ikäkriiseillä, mutta sitten muistutan itseäni näistä suosikkityyppini Amy Poehlerin sanoista: Stop whining about getting old. It’s a privilege. A lot of people who are dead wish they were still alive. 

Miten noiden sanojen jälkeen voisi kriiseillä?

Vanhenemisessa on sitä paitsi paljon hyvää. Kuten nostalgisointi. Minä rakastan nostalgisointia! Ja jos on kovin nuori, on hankala nostalgisoida. Tai ainakin on hyvin vähän materiaalia siihen. Mitä vanhempi, sitä enemmän materiaalia.

Kolme vuosikymmentä on toki edelleen jokseenkin lyhyt ajanjakso, mutta kyllä siinäkin ajassa monien asioiden päälle ehtii kertyä mukava nostalgiakerros. Kuten esimerkiksi tv-ohjelmien.

Piirrettyjä, teinisarjoja, höpsöjä Suomi-sarjoja, saippuasarjoja, komedioita, urheilua… kolmessakymmenessä vuodessa on tullut katsottua vaikka mitä. Ja nyt se kaikki on materiaalia nostalgisointiin!

30 vuotta, 30 omaa tv-muistoani. Nostalgiaa ja tulevaisuuden nostalgiaa.

1. Muumilaakson tarinoita

Hyvin mahdollisesti yksi varhaisimpia tv-muistojani: kun Mörkö tuli, minä juoksin meidän olohuonetta ja takkahuonetta erottavan tiilimuurin taakse piiloon.

2. Varokaa heikkoa jäätä

Oli lapsena hyvin pelottava videopätkä (se musiikki!), mutta näin aikuisiällä olen tajunnut, että niinhän sen pitikin olla. Ei ole mikään leikin asia, heikot jäät. Ja meni muuten varoitukset perille, en ole koskaan edes ajatellut meneväni heikoille jäille. Oikeastaan pelkään kuollakseni heikkoja jäitä. Kuinkahan monta ihmishenkeä Varokaa heikkoa jäätä -video on pelastanut?

3. Vili Vilperi

Hei hei, Vilperi, pelasta sä kyläsi, kukas muu sen tekisi, ellei Vilperi… muistan, että Vili Vilperi oli ihan suosikkikamaa (lauantaiaamun piirrettyjä, eikö vain?), mutta sitä en muistanut, että sarjassa on hahmo nimeltä Potso 😀

4. Pyjamabanaanit

Okei, hyvin heikko muistijälki mutta muistijälki kuitenkin: Pyjamabanaanit tuli aamuisin (?) ja sen lyhyen jaksopätkän ehti juuri katsoa ennen kuin piti lähteä kouluun.

5. MM-95

Olin kuusivuotias. Muistan huuman, en yksityiskohtia.

6. Formula 1

Meidän perheessä on aina katsottu paljon urheilua. Yksi lapsuuteni selkeimmistä tv-muistoista liittyykin penkkiurheiluun, tarkemmin sanottuna formuloihin. Se oli vielä sitä aikaa, kun formulat tuli Maikkarilta. Muistan ne sunnuntait… ei minua varmaankaan ihan hirveästi kiinnostanut, mutta kello 15 olin silti aina telkkarin edessä katsomassa kun letka autoja ajoi ympyrää pari tuntia.

7. Team Ahma

No voi hitsi.

Mitä?

No voi hitsin hitsi.

No mitä?

Ai mutta nythän mä hokasin, Team Ahma oli melko kamala sarja, mutta lienee porautunut muistiini koska sitä katsottiin yhdessä koko perhe.

Laa-neiti for the win.

😀

8. Salatut elämät

Tietysti olen katsonut Salkkareita! Olin yhdeksän kun Salkkarit alkoi ja uskoakseni olen tuijottanut sarjaa jo tuolloin. Ainakin muistan Tyyne Puustisen. Ja sen juonikuvion, jossa hiihtämässä ollut Saku putosi kalliolta ja tuupertui lumihankeen. Aina ja ikuisesti paras Salkkari-kohtaus on kuitenkin se, kun Camilla pakeni omista häistään punaisella helikopterilla. Melko boss move, sanoisin.

9. Passi ja hammasharja

En muista, minkälaisia tehtäviä osallistujien piti tehdä. Vahvasti päässä soi kuitenkin passi ja hammasharja, passi ja hammasharja…

10. Joulupukin Kuuma linja

Jouluaattoaamu. Taas yksi väittely siitä, joko saa avata lahjoja. Telkkarista tulee Joulupukin kuuma linja.

11. Bumtsibum

Kuinka voisin unohtaa Marco Bjurströmin leopardipuvun? Bumtsibum lukeutuu myös niihin tätä katsottiin yhdessä perheen kanssa -sarjoihin. Minä olin aina Seppo Hovin tiimin puolella.

Sivuhuomio: muistaako kukaan sellaista Bjurströmin juontamaa ohjelmaa kuin Kulkuri ja kaunottaret? Kun minä en muista, en tarkasti ja haluaisin, on nimittäin häilyvä muistikuva että sitä olisi kuvattu joskus Kotkassa (ehkä Meripäivien aikaan) ja että minä olisin ollut katsomassa. Siinä ohjelmassa oli tanssijana kotkalaistaustainen Antton Laine (nykyisin menestynyt koreografi) ja Marco heitti jotain läppää liittyen Kotkan murteeseen, hyvin mahdollisesti sanaan vanna. Vai sekoitanko tämän nyt johonkin muuhun ohjelmaan?! Ja jos en sekoita, mikä Kulkuri ja kaunottarien idea oli? Marco kierteli ympäri Suomea ja välillä vähän tanssittiin?

12. Sabrina, teininoita

Sarja, joka siirsi minut lastensarjoista teinisarjoihin. Muistan Sabrinan, Harveyn ja Salemin ja sen, kun katsoin sarjaa, mutta en juurikaan yksittäisiä juonikuvioita.

13. Kauniit ja rohkeat

Mummi katsoi Kaunareita, puhui Ridgestä ja Brookesta. Minä en tietenkään koskaan katsonut. EN TIETENKÄÄN. Forrester ja Spectra, ihan outoja nimiä. Eikä minulla soi juuri nyt päässäni Kaunareiden tunnuskappale. Pois se minusta. Koskaan moista kuullutkaan.

14. Päivien viemää

Like sands through the hourglass, so are the days of our lives.

En tietenkään katsonut tätäkään koskaan. Ei ei ei, en koskaan. En minä muista pahis-Stefanoa. Tai Hope Bradya. Tai juonittelevaa Sami Bradya. Tai sitä kun suurin piirtein jokainen Salemin asukas murhattiin mutta eipäs murhattukaan. Miten minä sellaisia muistaisin, koska EN KATSONUT.

PS. Tietysti olin katsomatta myös Passionsia, joka oli – jos mahdollista – vieläkin sekopäisempi kuin Päivien viemää. Tai siis niin minulle on kerrottu. Koska mistä minä muuten tietäisin, koska en itse katsonut. Eli en muista sitä kammottavaa Timmy-nukkepoikaa. En tietenkään muista, koska en katsonut. Noup.

15. Aarteenmetsästäjä

Oli kesä 2000-luvun alussa. Katsoin kuumassa yläkerrassamme jakson Aarteenmetsästäjää, se tuli Neloselta. Sydney Fox (Tia Carrere) ässäili menemään, löysi taas jonkin ikivanhan kupposen jostain päin maailmaa, laittoi nippuun joukon pahiksia. Kun jakso loppui, menin pihalle pelaamaan korista. Oli vieläkin kuuma.

(kuinka hyvä sarja Aarteenmetsästäjä olikaan! Miksei siitä enää puhuta?! Hoi Netflix, saisinko Sydney Foxin seikkailut palveluunne?)

16. 9/11

Maailma järkkyi ja sitä katsottiin televisiosta, lentokoneita, jotka lensivät päin pilvenpiirtäjiä. Oli tiistai. Olin 12. Koko ilta katsottiin vain telkkaria. Ei sitä tajunnut, ei silloin eikä nyt. Muistan seuraavan koulupäivän, välitunnilla ei oltu kirkonrottaa vaan puhuttiin terroristeista ja lentokoneista.Maailmassa oli tietysti ollut surua ja pahuutta aiemminkin, mutta nyt se oli tullut omaan olohuoneeseen voimakkaammin kuin koskaan.

17. Frendit

Tietysti Frendit. Muistan hyvin selkeästi, kun katsoin vikaa jaksoa telkkarista. Kun se loppui, tuntui tyhjältä.

18. Sinkkuelämää

Olen ollut 10-vuotias, kun Sinkkuelämää alkoi Suomessa. En kai katsonut sarjaa vielä silloin? Toivottavasti en. Niin tai näin, olihan Sinkkuelämää yksi minun nuoruuteni kulttuurisesti merkittävimmistä sarjoista. Ja henkilökohtaisella tasolla se oli kai jotain vähän kiellettyä ja siksi kiinnostavaa.

19. Gilmore Girls

Tämän muiston olen kertonut aiemminkin: silloin vuonna yksi ja kaksi (2000-2007) Gilmoren tytöt tuli Yleltä sunnuntaisin. Ehdin juuri ja juuri katsomaan jakson ennen kuin oli lähdettävä tennistreeneihin. Kuljin treeneihin bussilla, ja heti kun lopputekstit alkoivat nousin ylös, nappasin kamat mukaan ja juoksin pysäkille. Välillä tuli kiire.

Toinen muisto: Gilmoren tytöt on ensimmäinen sarja, jonka juonenkäänteitä olen penkonut vimmatusti netistä, koska olen halunnut tietää mitä tapahtuu. Tämä tapahtui silloin, kun Jess katosi sarjasta neljännellä kaudella; halusin tietää tuleeko hän vielä takaisin (tuli, jaksossa Let Me Hear Your Balalaikas Ringing Out).

(PS. Team Logan, sorry not sorry)

20. Alias

Baaad Robot. Se tuli loppukreduissa 😀 Rakastin ja rakastan Aliasta, Sydney Bristow on aina ja ikuisesti yksi mun suurimmista tv-sankareista. Yläkerran ruma oranssikuvioinen sohva, siinä teini-minä istui ja katsoi kuinka Sydney pelasti maailman kerta toisensa jälkeen. WWSBD on siitä lähtien ollut vallan hyvä ohjenuora elämään. What would Sydney Bristow do?

21. O.C.

Jep, tiistait olivat päivistä parhaimpia koska silloin tuli O.C.! Oi sitä aikaa, kun piti odottaa kokonainen viikko seuraavaa jaksoa. Muistan ne tiistait, oli aina saunapäivä. Oli tärkeää, että ehtii käydä saunassa ennen kuin O.C alkaa.

22. Laguna Beach

Olen kirjoittanut mun MTV-obsessiosta. Kaiken alku oli Laguna Beach.

What happens in Cabo, stays in Cabo.

#TeamKristin

Joskus viikonloppuisin tuli Laguna Beach -maratoneita. Ainoa ärsyttävä asia oli se, että MTV:n mainostauot kestivät aina ikuisuuden.

23. Tunteet pelissä

Jos O.C. oli minun teinivuosieni THE TEINISARJA, One Tree Hill eli Tunteet pelissä oli hyvä kakkonen. Se taisi tulla sunnuntaisin Subilta. Haluaisin, että muistaisin jotain kivempaa, mutta parhaiten mieleeni on jäänyt se jakso kouluampujasta. Minusta se oli ihan liian painavaa kamaa teinidraamaan. Kausia on peräti yhdeksän, mutta minä olen jossain vaiheessa lopettanut sarjan katsomisen. En muista milloin ja miksi. Sophia Bush (Brooke Davis) ja Hilarie Burton (Peyton Sawyer) ovat somen perusteella edelleen hyviä ystäviä, ja tämä lämmittää kovasti sydäntäni.

24. Veronica Mars

Ihan varmasti Veronica Mars oli suosittu sarja ja ihan varmasti moni katsoi sitä, mutta minusta tuntui siltä, että se olisi ollut oma pieni salaisuuteni. Sarja, jonka loistavuutta kukaan muu ei tajunnut paitsi minä.

25. Gossip Girl

Elämäni viimeinen teinisarja. Tai siis elämäni viimeinen teinisarja, jota olen katsonut oikeasti teini-ikäisenä, Gossip Girl alkoi kun olin 19. Pidin silloin välivuotta lukion jälkeen. Seuraavana vuonna olin aloittanut opiskelun ja oli opiskelijabileet. Tiedättekö, mitä minulla oli päässäni? Panta, jossa oli iso rusetti. Ken minut tuntee, tietää että minä en käytä a) pantoja, b) rusetteja. Syytän Blair Waldorfia.

26. Urheilu ja synttärit

Kuten mainittu, meidän perheessä on aina katsottu paljon urheilua. Urheilua tulee tietysti usein viikonloppuisin ja viikonloppuisin on myös tapana järjestää erilaisia perhejuhlia. Kun meidän perheessä on juhlittu vaikka synttäreitä, taustamelua on tarjonnut milloin jalkapallo, milloin golf. Telkkari on aina päällä ja aina sieltä tulee urheilua.  Tämä traditio jatkuu edelleen.

27. Valioliigan päätöskierros 2011/2012

Oli draamaa. Moni muistaa parhaiten kuinka Manchester City kampesi uskomattomasti kahdella lisäajan maalillaan mestaruuteen, minä muistan kuinka oma suosikkijoukkueeni Arsenal kampesi 3-2-voiton West Bromista ja sijoittui sarjassa kolmanneksi, ohi arkkivihollisensa Tottenhamin. Muistan miettineeni, kuinka ihmeellistä urheilu onkaan, draamaa, jota ei voi käsikirjoittaa. Joku lamppu syttyi pääni päällä, yhtäkkiä tiesin mitä halusin tehdä ja olla. Vuoden päästä aloitin kesätyöt urheilutoimituksessa.

28. How I Met Your Mother

Rakastin, kunnes vihasin. Sarjan viimeinen jakso esitettiin vuonna 2014 ja olen edelleen vihainen siitä, mitä vikalla kaudella tapahtui. Huonoin päätösjakso ikinä!

29. Parks and Recreation

Tietysti Parks and Rec. Aina kun elämä potkii päähän, katson kolmoskauden The Fightin. Mulla ei ole Parks and Recistä mitään yksittäistä muistoa, en edes muista milloin olen katsonut sitä ekan kerran. Tiedän vain sen, että se on ilahduttanut minua vuosien varrella lukemattomia kertoja. Sarja täytti muuten pari päivää sitten 10 vuotta, sen eka jakso esitettiin 9.4.2009. HBD Pawnee!

30. Schitt’s Creek

Olin alkuvuodesta pitkän pätkän kipeänä. Päätin alkaa katsoa Schitt’s Creekiä, olin lukenut siitä paljon hyvää. Ei sarja minua fyysisesti parantanut, mutta ainakin kipeys unohtui hetkeksi, uusi suosikkikomedia oli löytynyt! Rakastan Schitt’s Creekiä, sen jaksot ovat 20 minuuttiin puristettua iloa ja rakkautta. Edelleen: hoi Netflix: tämä sarja tarvitaan katsottavaksi Suomeen!

PS. Lisää kivoja asioita vanhenemisessa? Saa sanoa juttuja kuten silloin kun minä olin nuori ja päivitellä nykynuorison meininkejä.

Kategoriat
Ajattelin tänään Leffat

Onko Disney-prinsessat huonoja esikuvia? Osa 4: Belle

Kirjoitus on alun perin julkaistu 8.4.2019 Lilyssä.

Suosikkiasia: Disney-piirretyt… ja Disney-prinsessat!

Kuva: Disney

Disney-prinsessat, huonoja esikuvia? Antifeministisiä höppänöitä, joiden negatiiviselta vaikutukselta lapsia on suojeltava? Avuttomia tyttösiä, jotka odottavat pelastavaa prinssiä ja siinä samalla tarjoilevat lapsille epärealistisia odotuksia rakkaudesta, kauneudesta ja sukupuolirooleista? Let’s see. Tarkastelussa persoonat, puheet ja tekemiset.

Aiemmat osat:

Osa 1: Ariel

Osa 2: Tuhkimo

Osa 3: Aurora

Seuraavana vuorossa rakas kaunottaremme eli Kaunottaren ja hirviön (1991) Belle.

Onko Belle huono esikuva?

Jos Disney-prinsessat laitettaisiin janalle, jonka toisessa päässä olisi ”huonot” esikuvat ja toisessa ne vähän paremmat esikuvat, veikkaan että moni sijoittaisi Bellen heittämällä jälkimmäisen kategorian puolelle, melko lähelle janan päätyä.

Ilman syvempää analysointiakin Belle tuntuu varsin pätevältä esikuvalta. Hän on fiksu, kirjoja rakastava nuori nainen, joka unelmoi seikkailuista ja vähät välittää ällöttävän ja narsistisen Gastonin iskuyrityksistä. Hän on reipas, rohkea ja sisukas, ei millään tavalla avuton tyttörukka. Prinsessasatuja kritisoidaan usein siitä, että nainen on aina se pelastettava, mutta Kaunottaren ja hirviön tapauksessa Belle – ja Bellen rakkaus –  on se, joka pelastaa (kerran toki toisinpäinkin, pelastaahan Hirviö Bellen susilaumalta).

Siinä missä esimerkiksi Prinsessa Ruususen Auroraa retuutetaan läpi satunsa ilman että hänellä on minkäänlaista valtaa tai roolia, Kaunotar ja hirviö antaa Bellen tehdä monia merkityksellisiä tekoja ja päätöksiä. Hän ei ole kenenkään heittopussi, vaan aidosti aktiivinen toimija, jonka teoilla, sanoilla ja päätöksillä on väliä ja vaikutusta.

Jos otetaan huomioon vain ja ainoastaan Belle – hänen tekonsa, puheensa ja persoonansa – Kaunotar ja hirviö todellakin tarjoilee vallan mainiota esikuvamateriaalia. Sadun sankari ei ole prinssi, vaan Belle – itsenäinen, viisas ja hyväsydäminen nainen. Nainen, jolla on oma tahto ja omat unelmat.

Kiltti, epäitsekäs, empaattinen, suvaitsevainen, ennakkoluuloton, utelias, rohkea, ystävällinen, tarmokas, fiksu… Belleen voi liittää pitkän listan positiivisia adjektiiveja.

The End siis, Belle on loistava esikuva!

…pitää nyt kuitenkin vähän leikkiä paholaisen asianajajaa. Kaksi negatiivista asiaa, ne pystyn Bellestä kaivamaan.

Ensinnäkin – ja tämä menee hieman hiustenhalkomiseksi; kuvitteleeko Belle olevansa vähän parempi kuin muut kyläläiset? Little town, full of little people, hän laulaa elokuvan alussa ja kohauttelee olkiaan kylän leipurille. Ei siinä ole mitään pahaa, että haluaa enemmän (there must be more than this provincial life), mutta arvosta nyt omia juuriasi hyvä nainen!

Sanoinhan, hiustenhalkomista… koska toisaalta, miksi Bellen pitäisi arvostaa kyläläisiä, eiväthän hekään arvosta häntä. Belle on outo koska lukee kirjoja, Belle on hölmö kun ei ole kiinnostunut Gastonista… Ihan vääränlainen tyyppi tähän kylään. She’s nothing like the rest of us!

Jos lukeminen leimaa oudoksi, todellakin hyvä että Belle haluaa pois pienestä kotikylästään. Ja plussapisteitä siitä, että vaikka koko kylä pitää Belleä kummallisena, hän ei välitä muiden mielipiteistä vaan on rohkeasti oma itsensä. Oma kirjoja rakastava, itsenäinen itsensä. Vahva nainen, joka ei tyydy olemaan jonkun Gastonin kaltaisen lurjuksen little wife.

Belle haluaa seikkailuja. Hän haluaa enemmän kuin mitä pienessä kylänpahasessa on tarjolla.

I want adventures in the great wide somewhere, I want more than I can tell. I want much more than this provincial life. 

Ja seikkailut ovat hyvästä, tietysti.

Tästä päästään kuitenkin negatiiviseen asiaan numero kaksi.

Pitikö Bellen seikkailuna olla ikävään Hirviöön rakastuminen? (no, sadun kannalta tietysti piti…)

Minä en voi sietää Hirviötä. Minusta Hirviö on tyly ja väkivaltainen öykkäri, ei lainkaan tarpeeksi hyvä Bellelle (tai kenellekään).

Minä en anna Hirviölle anteeksi aggressiivista, kontrolloivaa ja väkivaltaista käytöstä. Ja ihan vähän olen pettynyt siihen, että Belle antaa. Hirviö vangitsee Bellen isän, sitten Bellen. Hirviö huutaa ja raivoaa Bellelle, on pelottava ja määräilevä kusipää. Not cool. Kaiken tämän jälkeen Belle menee ja rakastuu, koska he’s different now, he’s changed somehow.

Hiton Tukholman syndroomaa koko rakkaustarina, voisi paholaisen asianajaja sanoa. Vanki rakastuu vangitsijaansa.

Tiedetään, tiedetään, Kaunottaren ja hirviön koko pointti on siinä, että rakkaus muuttaa, tekee ikävästä Hirviöstä mukavan prinssin. Sellaisen tyypin joka ON Bellen arvoinen. Ja rakkaus ja rakastuminen ovat aina hyviä juttuja. Mutta… en hirveästi tykkää siitä piilossa olevasta viestistä, jonka mukaan rakkaus voi maagisesti muuttaa väkivaltaisen miehen unelmien prinssiksi.”Ai se tyyppi on pelottava kusipää? Ei huolta, kyllä hän muuttuu kun vain rakastat”.

Hirviö huutaa Bellelle muun muassa näin: ”You come out or I’ll break down the door”. Ja toteaa näin: ”If she doesn’t eat with me, then she doesn’t eat at all”. Ja näin: ”You must promise to stay here forever”.

Vähän pikkulintujen syöttämistä, kirjastoa ja tanssimista, ja yhtäkkiä pitäisi unohtaa kaikki tuo.

He’s different now. Vaarallisia sanoja. He was mean. And now he’s kind. Noup.

Hirviö on lopulta ihan samanlainen kuin Gaston; aggressiivinen idiootti, joka ei hyväksy sanaa ei ja raivoaa kun ei saa haluamaansa. Gaston haluaa Bellen, koska tämä on kylän kaunein tyttö ja that makes her the best and don’t I deserve the best. Hirviö haluaa Bellen koska tämä on kaunis ja voi rikkoa kirouksen. Haluaako joku Bellen, koska tämä on fiksu, ystävällinen ja kaikkinemuutpositiivisetadjektiivit?

#parempityyppibellellekiitos

Eli onko Belle huono esikuva?

Ei, Belle ei ole huono esikuva. Belle on vallan loistava esikuva. Ei se, että uskoo parasta ihmisistä – hirviöistäkin – tee Bellestä huonoa esikuvaa. Eikä se positiivisten adjektiivien lista kumoudu, vaikka Belle rakastuu aggressiiviseen idioottiin.

Persoona, puheet ja tekemiset, niitähän meidän piti tarkastella. Ja niiden valossa Belle on huipputyyppi.

Satu Bellen ympärillä sen sijaan on hieman… ongelmallinen?

But he’s different now. He’s changed somehow.

Niinkin harmittomalta tuntuva asia kuin rakastettu piirretty onnistuu kätkemään riviensä väliin ajatuksen siitä, että väkivaltainen mies muuttuu kun nainen vain rakastaa tarpeeksi.

Tosielämässä hirviöt harvoin muuttuvat prinsseiksi vaikka kuinka rakastaisi.

PS. Kaunottaressa ja hirviössä on tärkeä, sisäistä kauneutta korostava sanoma: the beauty is found within. Hieno homma! En ole kuitenkaan ihan varma, kestääkö tuokaan sanoma pientä sörkkimistä. Ensinnäkin: jos sisäinen kauneus on tärkeää, miksi Hirviö lopussa muuttuu komeaksi prinssiksi? Ja toiseksi: Bellestä puhuttaessa esille nostetaan toistuvasti hänen kauneutensa. Her looks has no parallel. She’s the most beautiful girl on the town. Jopa hänen nimensä – Belle – tarkoittaa kaunista!

PPS.Hirviön oikea nimi on prinssi Adam. Täysin uutta tietoa minulle!

LUE MYÖS:

18.10.2018 Onko Disney-prinsessat huonoja esikuvia? Osa 1: Ariel
30.10.2018 Onko Disney-prinsessat huonoja esikuvia? Osa 2: Tuhkimo
10.12.2018 Onko Disney-prinsessat huonoja esikuvia? Osa 3: Aurora
Kategoriat
Ajattelin tänään Kirjat Tyypit

Mitä jos suosikkikirjasi kirjoittaja onkin idiootti?

Kirjoitus on alun perin julkaistu 26.3.2019 Lilyssä.

Suosikkikysymys: Saako teoksen erottaa tekijästään?

Edit. Free Palestine. Viimeistään vuoden 2023 tapahtumien jälkeen on sanottava, että mulla olisi alun alkaen pitänyt olla parempaa ymmärrystä niin monesta asiasta. Nyt koko kirjoitukseni vaikuttaa todella naiivilta. Jätän sen kuitenkin julki ja otan opikseni.

Jali ja suklaatehdas on yksi suosikkielokuvistani. Se 2000-luvun versio Johnny Deppeineen ja Freddie Highmoreineen siis, en ole tarpeeksi kultivoitunut cinephile fiilistelläkseni 1970-luvun Willy Wonka & the Chocolate Factorya.

Olen nähnyt Jali ja suklaatehtaan noin viisikymmentä miljoonaa kertaa. Suurin piirtein. Rakastan yli kaiken sitä kohtausta, jossa Jali löytää oman kultaisen pääsylippunsa. ”The last Golden Ticket! It’s mine!” Kyllä! Yksi suosikkikohtauksistani ikinä.

Koska pidän elokuvasta, pidän tietysti myös kirjasta. Eikä Jali ja suklaatehdas ole ainoa Roald Dahlin  satu, jota rakastan. Ainakin yhtä paljon rakastan Matildaa – sekä kirjaa että leffaa. Lapsena puolestaan lainasin kirjastosta uudestaan ja uudestaan Kuka pelkää noitia -kirjan. Se oli suosikkini.

Roald Dahl, rakastettu brittiläinen satusetä. Kuinka paljon olenkaan hänen tarinoitaan rakastanut! Ja kuinka paljon iloa ja ihmetystä hän onkaan tarinoillaan tuonut maailmaan. Miljoonat ihmiset, miljoonat lapset ovat rakastaneet jotain hänen luomaansa. Rakastaneet Willy Wonkaa, Matildaa, Jaakkoa, Isoa Kilttiä Jättiä…

Oli muuten hävittäjälentäjä, tuo herra Dahl. Hän palveli Brittien kuninkaallisissa ilmavoimissa toisessa maailmansodassa. Cool ja cool, taiturimainen kirjailija ja vielä lentäjä-ässä ja sotasankari.

Mutta… Tiedättekö sen sanonnan, jonka mukaan ei koskaan pitäisi tavata sankareitaan? Tänä päivänä sen voisi päivittää muotoon älä koskaan googlaa sankareitasi.

Koska vähemmän cool?

Se, että Roald Dahl oli tunnettu antisemitistisistä ajatuksistaan.

Brittilehdet, muun muassa Telegraph ja The Guardian, uutisoivat viime vuonna kuinka Royal Mint, Brittien Kuninkaallinen rahapaja, oli evännyt suunnitelmat Dahlin uraa ja elämää kunnioittavasta juhlarahasta.

”Associated with antisemitism and not regarded as an author of the highest reputation”, lehdet siteerasivat alun perin The Guardianin käsiinsä saamaa Royal Mintin vuodelta 2014 peräisin olevaa päätöslauselmaa.

Yhdistetty antisemitismiin. Ei hyvä, sen tietää jokainen joka on ollut yhtään hereillä historian tunneilla.

Guardian kertoo, että  Dahlin juutalaisvihamielisyys sai potkua 1980-luvun lopulla Libanonin sodasta. Israel valtasi Libanonin vuonna 1982, ja vuotta myöhemmin Dahl antoi seuraavan kyseenalaisen kommentin brittiläiselle New Statesman -lehdelle:

”There is a trait in the Jewish character that does provoke animosity, maybe it’s a kind of lack of generosity towards non-Jews. I mean, there’s always a reason why anti-anything crops up anywhere; even a stinker like Hitler didn’t just pick on them for no reason”.

Vuonna 1990, kuukausia ennen kuolemaansa Dahl myönsi antisemitisminsä Independentin haastattelussa. Dahlin viha kumpusi edelleen Libanonin sodasta. Hänen mielestään Israelin toimista ei kirjoitettu eikä niitä tuomittu, sillä ”lehdet ovat pääasiallisesti juutalaisomisteisia”.

”I’m certainly anti-Israeli and I’ve become antisemitic in as much as that you get a Jewish person in another country like England strongly supporting Zionism. I think they should see both sides. It’s the same old thing: we all know about Jews and the rest of it. There aren’t any non-Jewish publishers anywhere, they control the media”, Dahl totesi.

En ala väittämään, että minulla olisi Wikipedia-artikkeleita syvempää ymmärrystä Libanonin sodasta. Ovat kovin monimutkaisia asioita, kaikki Israeliin liittyvä. Mutta asia, joka on mielestäni yksinkertainen: jos yrität edes sivulauseessa millään tavalla puolustaa holokaustia (=There is a trait in the Jewish character that does provoke animosity — even a stinker like Hitler didn’t just pick on them for no reason), olet pahimman luokan idiootti.

Ja näin päästään ongelmaan.

Minä rakastan Jali ja suklaatehdasta. Rakastan Matildaa. En vain voi mitään sille, että jossain mieleni kulmassa rakastamieni satujen päällä on varjo. Kun nyt katson kuinka Jali löytää kultaisen pääsylippunsa, mielessäni käväisee ajatus siitä, kuinka Jalin ja Willy Wonkan ja Umppa-Lumppien ja lasihissin ja koko sen värikkään satumaailman takana on  ikävä tyyppi ikävine ennakkoluuloineen.

Siellä mieleni kulmassa kysyn itseltäni, saanko rakastaa satuja, joiden kirjoittaja oli – omien sanojensakin mukaan – antisemitisti? Saanko erottaa sadut niiden ikävästä kirjoittajasta, rakastaa niitä kaikesta huolimatta? Pitää Jalin sydämessäni, unohtaa Roald Dahlin puheet.

Saanko erottaa teoksen tekijästään?

Olen miettinyt näitä juttuja aika paljon viime aikoina. Niin on varmasti aika moni muukin.On ollut vaikeaa välttyä näkemästä ja kuulemasta niitä uutisia.

Minä en ole koskaan ollut Michael Jacksonin fani, mutta voisin kuvitella että moni hänen musiikkiaan rakastava käy tällä hetkellä läpi jonkinnäköistä sisäistä ristiriitaa. Vaakakupissa painavat vakavat syytökset ”popin kunigasta” kohtaan – ja toisaalta kaikki ne kappaleet, jotka voivat olla itselle hyvin merkityksellisiä. Pitäisikö niiden kuunteleminen ja niiden rakastaminen lopettaa? Onko mahdollista tuomita Jacksonin (väitetyt) teot, ja silti rakastaa Billie Jeania ja Thrilleriä?

Woody Allen on itselleni melko yhdentekevä henkilö. Olen tainnut elämäni aikana nähdä kokonaan vain yhden hänen elokuvistaan, Vicky Cristina Barcelonan. Olen kuitenkin lukenut syytöksistä, joita hänen adoptiotyttärensä on esittänyt. Dylan Farrow’n mukaan Allen käytti häntä lapsena seksuaalisesti hyväkseen (Allen on kiistänyt väitteet, eikä häntä vastaan ole koskaan nostettu syytteitä). Minä uskon lähtökohtaisesti uhria, joten uskon myös Dylan Farrow’ta. En enää halua nähdä yhtäkään Woody Allenin elokuvaa.Tästä periaatteesta on helppo pitää kiinni, koska eihän hänen elokuvansa olleet minulle alun alkaenkaan millään lailla tärkeitä.

Mutta mitä jos Woody Allen ei olisi yhdentekevä tyyppi? Mitä jos hän olisi se tyyppi, joka on tehnyt suosikkielokuvani? Mitä jos olisin aina rakastanut vaikka Annie Hallia? Saisinko edelleen rakastaa sitä?

Olisi kiva, jos minulla olisi päteviä vastauksia, mutta eihän minulla ole. En minä tiedä, onko edelleen soveliasta rakastaa Michael Jacksonin musiikkia. En minä osaa sanoa, onko ok pitää Annie Hallia suosikkielokuvanaan. Tai saako yhä katsoa Bill Cosby Show’ta, House of Cardsia, Harvey Weinsteinin tuottamia leffoja…

Ranskalainen kirjallisuudentutkija ja semiootikko Roland Barthes julkaisi vuonna 1967 esseen La mort de l’auteur, Tekijän kuolema. Barthesin kuuluisan ajatuksen mukaan tekstiä ei luo kirjoittaja vaan lukija.Teksti on erotettava kirjoittajastaan, ja perimmäinen merkitys riippuu siitä, miten lukija merkityksellistää sen. Kirjoittajalla ei ole kontrollia tekstistään, vaan lukijat synnyttävät ja merkityksellistävät sen aina uudestaan ja uudestaan. Kirjoittaja, tekijä, on kuollut, hänen ajatuksillaan tai näkemyksillään ei ole mitään merkitystä.

”The reader is the very space in which are inscribed, without any being lost, all the citations a writing consists of; the unity of a text is not in its origin (=kirjoittaja), it is in its destination (=lukijat)”.

Barthesin ajatus on helppo ratkaisu ongelmaan, joka liittyy Roald Dahlin, Michael Jacksonin ja Woody Allenin (ja muiden ikävien tyyppien tai väitettyjen ikävien tyyppien) teoksiin. Tekijä on kuollut. Vain sillä on väliä, mitä minä – lukija, kuuntelija, katsoja – ajattelen. Barthes antaa luvan erottaa teos ja tekijä toisistaan.

Ja kyllä minä osin ostankin Barthesin mietteet. Eihän Jali ja suklaatehdas ole pelkästään joku satu jonka joku vähemmän mukava brittijamppa joskus kirjoitti. Minähän olen vuosikaudet merkityksellistänyt sitä satua, tehnyt siitä jotain enemmän, tehnyt siitä jotain, joka kuuluu minulle. Minä olen koodannut siihen itseäni, omia ajatuksiani ja omia muistojani. Ihan sama, mitä Roald Dahl oli, sanoi ja ajatteli. Hän ei merkityksellistä Jali ja suklaatehdasta, minä merkityksellistän.

Mieleni kulmassa nakuttaa silti. Vaikka teoksen ja tekijän erottaminen olisikin teoriassa helppoa, käytännössä se on paljon monimutkaisempaa. Sitä yrittää järkeillä ja argumentoida puoleen ja toiseen, ja yhtäkkiä onkin päätynyt miettimään, mikä paha teko on kaikista pahin tai minkälainen merkitys kullakin väitetyllä hirviöllä on ollut yhteiskunnassa ja kulttuurissa. Sitä päätyy miettimään monisyisiä kysymyksiä kuten sitä, painaako vaakakupissa enemmän muutamat antisemitistiset kommentit vai se, että on kirjoittanut miljoonia lapsia ilahduttaneita satukirjoja.Kysymyksiä, joihin ei ole helppoja vastauksia.

Noh, yhden asian ainakin tiedän. Vaikka Barthes kuinka tarjoaa tilaisuutta, minä en pysty erottamaan teosta tekijästään. En täysin ainakaan. Barthes voi tappaa tekijöitä ja minä voin rakastaa Jali ja suklaatehdasta, mutta ympärillä leijuvista haamuista on kovin vaikea päästä eroon. Ovat aina siellä, mieleni kulmassa.

LUE MYÖS:

5.9.2018 Viekö tiedostavuus ilon suosikkisarjoista? Tapaus Frendit
19.11.2018 Analysoiminen pilaa romanttiset komediat