Kategoriat
Ajattelin tänään Oma elämä Urheilu

Muistoja jalkapallostadioneilta

Kirjoitus on alun perin julkaistu 15.5.2020.

Suosikkiasia: Arsenal FC 

Olen ikävöinyt jalkapalloa.

Olen tullut lopputulokseen, että se on ihan ok. Että tässä tilanteessa on ihan ok ikävöidä myös ”turhia” juttuja. Siis omasta näkökulmastani turhia, yhteiskunnallisesti, kulttuurisesti ja taloudellisesti jalkapallo on kaikkea muuta kuin turhaa.

Ja ehkä en lopulta edes ole ikävöinyt jalkapalloa itsessään, vaan normaaliutta. Tavallista elämää, jossa sopi harmitella sitä, kuinka lontoolaisella jättistadionilla juoksentelevat yksitoista miljonääriä taas kerran nyhjäsivät onnettoman tasapelin jotain hiton Bournemouthia vastaan. Elämää, jossa murheeksi riitti suosikkijoukkueelta tavoittamattomiin karkaava Mestarien liigan paikka.

Jalkapallosarjoja, niitä, joiden kausia ei vielä ole pysyvästi paketoitu, käynnistellään parhaillaan uudestaan. Saksan Bundesliigan on tarkoitus jatkua lauantaina 16. toukokuuta, Italian Serie A:n kesäkuun puolivälissä. Englannissa Valioliigan päättäjät yrittävät epätoivoisesti löytää ratkaisun siihen, että kausi voitaisiin pelata loppuun. Suomessa Veikkausliiga pääsee alkamaan tällä tietoa heinäkuussa, Kansallinen liiga 13. kesäkuuta.

Otteluita pelataan tyhjille katsomoille tai rajoitetulle yleisömäärälle. On uusia sääntöjä, joita pelaajien täytyy noudattaa, terveystarkastuksia, karanteeneja ja kättelykieltoja. Vaikka valmistauduttaisiin miten, lopputulos on kysymysmerkki. Toivotaan parasta, pelätään pahinta.

Minä en tiedä, onko jalkapallosarjojen aloittaminen näissä olosuhteissa järkevää. Tuskin tietää kukaan muukaan.

Sen tiedän, että miljoonille ihmisille jalkapallon paluu tarkoittaa sitä, että samalla palaa pieni pala normaaliutta. Vaikka erityisjärjestelyin käytävät matsit ovat edelleen surullisen kaukana oikeasta normaalista, valonpilkahdukselta ne silti tuntuvat.

Minä olen läpi tämän omituisen ajan tarrannut toivoon, että joskus saan taas isojen, vakavien ja oikeasti tärkeiden huolenaiheiden sijaan huolehtia asiasta, jolla ei ole mitään väliä: Arsenalista. Kyllä sekin hetki vielä tulee.

Sitä odotellessa muistoja jalkapallostadioneilta ympäri Eurooppaa.

Emirates ja Highbury syyskuu 2014

Surullinen kohtaloni on siis olla Arsenal-fani. Minkäs teet, kerran kun on värinsä valinnut ja sitä rataa. Vuonna 2014 olin Emiratesilla. Valioliigaa, Arsenal 2, Manchester City 2. Itse ottelu ei kuitenkaan ole se asia, jonka muistan parhaiten tuolta reissulta. Muistan, kuinka pari päivää aiemmin suunnistimme kaupunkipyörillä läpi Pohjois-Lontoon, suuntana Arsenalin maineikkaat kotikulmat. Keskellä Islingtonia korkeuksiin kohoava Emirates Stadium ympäristöineen on vaikuttava kokemus ottelupäivinä, mutta tuolloin tuntui kuin se olisi ollut vain meitä varten. Ympärillä ei ollut 60 000 ihmistä, vain muutama satunnainen ohikulkija ja pyhiinvaeltaja. Se oli sellainen pieni, hassu, täydellinen hetki elämästä, joka on painunut mieleeni.

Kun olimme aikamme pyörineet Emiratesilla, pyöräilimme kivenheiton päässä olevalla Highburylle, Arsenalin entiselle kotistadionille. Paikalla on nykyisin asuintaloja, mutta vanhasta stadionista, jalkapallon kodista, on jäljellä paloja West Standin ja East Standin ulkoseinistä. Löydettiin portti, mentiin sisään. Koskaan ei ehditty Highburylle oikeasti, mutta nyt seisoimme hetken siellä, jossa joskus pelasivat AdamsWrightBergkamp

Stamford Bridge helmikuu 2013

Käytiin Arsenalin pelissä (Mestarien liigaa vs. Bayern München, tappio). Samalle reissulle samaan kaupunkiin osui Euroopan liigaa, Chelsea vastaan Sparta Praha. Mentiin. Olimme kadottaneet pipomme (tai ainakin minä olin kadottanut, unohtanut lentokenttäbussiin), joten olimme reissun päältä ostaneet Arsenal-pipot korvia lämmittämään. Niissä oli Arsenalin logo, mutta olivat väriltään siniset. Chelsean väriset. Mutta eihän Stamford Bridgelle nyt siltikään sopinut astella millään lailla viholliseen viittaavassa vaatekappaleessa. Käänsimme siis pipojen logo-osat piiloon. Tuntui hyvältä, vähän kuin salaiselta agentilta; Chelsean pelissä, mutta salaa päällä oli Arsenalia.

Ei mitään muistikuvaa, mitä ottelussa tapahtui, mutta se täytyy myöntää, että Stamford Bridgellä oli hyvä tunnelma. Pienemmällä stadionilla pääsee lähelle peliä.

Amsterdam ArenA syksy 2013

Olin syksyn 2013 vaihdossa Amsterdamissa. Asuin kaukana keskustasta ja yliopistosta, mutta melko lähellä Ajaxin kotistadionia Amsterdam ArenAa, nykyistä Johan Cruijff Areenaa. Pyöräilin stadionille useamman kerran, mutta en koskaan oppinut järkevää reittiä. Meinasin joka ikinen kerta eksyä, kun fillaroin sinne puistojen ja esikaupunkialueiden läpi. Jostain se stadion aina vain putkahti esiin, nousi jylhänä ja pyhänä talojen välistä. Muistan, että stadionin liepeillä oli Espritin outlet ja juna-asema, jonka kioskilta ostin irtsareita.

Kävin vaihtoaikanani muutamassa pelissä. Olin seuran jäsenkin, piti liittyä että sai helpommin lippuja. Ajax ei voittanut ainuttakaan niistä peleistä, joissa kävin (kyseinen kausi alkoi Ajaxilta surkeasti mutta päättyi mestaruuteen). Amsterdamissa asuvana suomalaisena käytössä oli taikasana, jos small talkkasin paikallisten kanssa. Se taikasana oli Jari Litmanen.

BayArena marraskuu 2013

Vaihdon aikana tein pienen jalkapalloretken Saksan puolelle. Bundesliigaa, Schalke vastaan Stuttgart (tunnelmaltaan todennäköisesti paras futispeli jota olen ollut katsomassa) ja Mestarien liigaa, Bayer Leverkusen vastaan Manchester United. Yksin matkustava suomalaisnainen ei välttämättä ole se kaikkein tyypillisin futisturisti noissa paikoissa, joten  sain osakseni muutamia ihmetteleviä kysymyksiä. Vastasin, että olin toimittaja (kuten olinkin, en vain töissä), koska se oli helpointa.

Leverkusenin BayArenalta poislähtiessäni ajauduin semikuumottavaan tilanteeseen. Matsi oli päättynyt ManU:n murskavoittoon. Takaisin kaupunkiin piti mennä junalla, jotka olivat tietysti ihan täynnä. Pääsin nousemaan vaunuun ensimmäisten joukossa. Ei ollut istumapaikkoja, olin vaunun perällä ja eteeni pakkautui iso joukko voitonhuumassa olevia, vähän humalaisia englantilaismiehiä. Muistan, että he lauloivat jotain Phil Jones -chänttiä. Hyvin todennäköistä, että vaunussa oli lisäkseni muitakin naisia, mutta mun muistikuvissa on vaunun perällä jumissa oleva minä ja edessä kymmeniä ManU-miehiä. Vieressä oleva miesporukka alkoi jutella, taas kerran kyseltiin että mistä ja miksi ja mitä hittoa. Jostain syystä koin tarpeelliseksi kertoa, että en kyllä lainkaan kannata Manchester Unitedia, vaan Arsenalia. Muistikuvani voivat tämänkin osalta olla hieman virheellisiä, mutta tuntui kuin koko vaunu olisi yhtäkkiä hiljentynyt ja kääntynyt katsomaan sitä hölmöä suomalaistyttöä, joka ManU-fanien joukossa päätti julistaa rakkauttaan Arsenaliin. Jälkikäteen olen miettinyt, että olisin kenties voinut pitää suuni kiinni. Loppumatkan sain kuunnella kuittailua ja naureskelua, ihan hyvässä hengessä toki.

Vicente Calderón toukokuu 2014

Ystäväni oli vaihdossa Madridissa, ja menimme yhdessä toisen ystäväni kanssa moikkaamaan häntä. Muistan tuolta reissulta monta kaunista hetkeä eikä jalkapallo pääse hetkien kärkikymppiin, mutta kerron nyt silti tarinani Vicente Calderónilta. Muistan, että stadion oli omituinen. Muistan, että mun paikka oli kummallisessa lasitetussa aitiossa, jossa ei mitenkään päässyt tunnelmaan kiinni. Sinne aitiotasolle kuljettiin hissillä. Atlético Madrid kohtasi Malagan ja olisi voitolla varmistanut La Ligan mestaruuden vuosien tauon jälkeen. Muistan, että odotin lähes varmoja mestaruusjuhlia. Mutta ei, peli päättyi tympeään tasuriin. Atlético varmisti mestaruutensa lopulta päätöskierroksella. Eivät viitsineet voittaa silloin, kun minä olin katsomassa, muistan ajatelleeni.

Saint Petersburg Stadium kesäkuu 2018

Ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa MM-kisareissuni, Pietari 2018. On paljon hyviä muistoja, mutta kaikkein parhaiten mieleeni on jäänyt vähemmän hyvä muisto (tai no, näin jälkikäteen se on lähinnä huvittava muisto): kun olimme kävelemässä metrolta stadionille, alkoi sataa kaatamalla vettä. Siis oikeasti kaatamalla, ei mitään pientä hipsuttelua. Stadionille oli jonkun verran matkaa eikä mihinkään päässyt sateensuojaan. Mulla oli jalassa sellaiset onnettomat tennarit, jotka imaisevat veden sisäänsä välittömästi. Sade loppui valehtelematta täsmälleen sinä hetkenä, kun olimme perillä. Peli (Venäjä vs. Egypti) oli hieno kokemus ja kaikkea, mutta päivän paras hetki taisi kuitenkin olla se, kun olimme päässeet takaisin hotellille ja sai ottaa märät kengät pois jalasta. Toiseen matsiin (Brasilia vs. Costa Rica) selvittiin onneksi kuivina.

Joskus vielä… (Tämä oli se jälkimmäinen MM-ottelu, se, jonka sain katsoa kuivissa vaatteissa ja kengissä.)
Kategoriat
Sarjat Suosittelen Tyypit

Viime aikojen kehutut uutuussarjat ja hyvät sarjauutiset

Kirjoitus on alun perin julkaistu 13.5.2020 Lilyssä.

Suosikkiasia: sarjat!

Kuva: Normal People / BBC & Hulu

En ole viime aikoina katsonut juurikaan mitään uutuusjuttuja, koska tarvon edelleen melko syvällä hiton winchesterlandiassa. Koukutukseni tosin taittuu kyllästymiseen ihan kohta. Tai no, tunnenhan minä itseni, todennäköisesti pitää tarpoa loppuun asti koska on pieni pakkomielle lopuista. Mutta ainakin jossain kohtaa jaksot väistämättä loppuvat. Sitten kun pääsen yli monstereista, sarjalistalla on odottamassa paljon kaikkea kiinnostavaa. Olen lukenut hyviä asioita ja arvioita monesta uutuussarjasta. Ja sarjarintamalla on noin muutenkin tapahtunut paljon kaikkea kiinnostavaa:

Normal People / Yle Areena

Hyvä uutinen: tarina kertoo, että Sally Rooneyn superhittiromaaniin perustuva Normal People (BBC/Hulu) on loistava. Huono uutinen: tarina ei vielä kerro, milloin, miten ja mistä Normal Peoplen näkee Suomessa*. Ilman kikkailuja siis. Mulla on kuitenkin kova luotto siihen, että se tulee jossain kohtaa katsottavaksi myös täällä. Olen lukenut sarjasta loisteliaita arvosteluja; on kuulemma superonnistunut versio monien rakastamasta kirjasta, mikä ei ole aina itsestäänselvyys. Pääosissa nähtävät Daisy Edgar-Jones (Marianne) ja Paul Mescal (Connell) ovat hekin keränneet joka puolelta kehuja roolisuorituksistaan.

Tarina kertoo, että minä haluan nähdä Normal Peoplen asap.

*Edit: Komento takaisin, että Normal Peoplen kaikki 12 jaksoa tulee Yle Areenaan   29.5. eli ihan kohta! Huippua. Olin täysin valmistautunut odottamaan pitkäänkin, mutta vanha kunnon Areena hoitaakin homman.

Never Have I Ever / Netflix

Mindy Kaling -fanina olen kovin iloinen, että hänen luomansa ja tuottamansa teinidraamakomedia Never Have I Ever on saanut niin hyvän vastaanoton. Sitähän hypetetään joka puolella! Mindy Kaling -faniuden ohella olen myös ikuinen teinisarjafani, joten hurraa Mindy ja hurraa hyvät, tärkeät ja moniulotteiset teinisarjat! Katsoin ekan jakson, oli mainio. John McEnroe kertojana oli täydellisen omituinen ja just siksi toimiva lisämauste.

Little Fires Everywhere / Amazon Prime

Hyvä uutinen: jos olen oikein ymmärtänyt, Reese Witherspoonin ja Kerry Washingtonin tuottama ja tähdittämä minisarja Little Fires Everywhere tulee 22. toukokuuta katsottavaksi Amazon Primeen. Tiesin, että täytyi olla joku syy miksi edelleen maksan siitä! Kahdeksanosainen sarja pohjautuu Celeste Ng’n samannimiseen kirjaan (suom. Tulenarkoja asioita). Kirja oli oikein koukuttava, joten sarja menee ehdottomasti listalle.

Space Force / Netflix

Hyvä / huono uutinen: 29. toukokuuta Netflixiin tuleva, Steve Carellin tähdittämä komedia Space Force on trailerinsa perusteella joko tosi hyvä tai tosi huono, en osaa päättää. Ehkä kallistun hyvän puolelle, pitänee luottaa tekijätiimiin josta löytyy Carellin lisäksi jenkki-Officesta ja Parks and Recistä tuttu Greg Daniels. Ehkä mun ongelma oli se, että trailerissa ei ollut tarpeeksi Ben Schwartzia

Middleditch & Schwartz / Netflix

… Jean-Ralphiosta puheen ollen, Ben Schwartzin ja mm. Silicon Valleysta tutun Thomas Middleditchin kahden miehen improshow Middleditch & Schwartz sai tovi takaperin Netflix-käsittelyn, tai itse asiassa kolme Netflix-käsittelyä. Impro ei ole mikään suosikkijuttuni… tai otetaan takaisin, mulla ei ole juurikaan omakohtaista kokemusta improsta. Tiedän vaan, että moni fanittamani koomikko on aloittanut uransa improlla, oli se sitten The Second CityssäUCB:ssäThe Groundlingsissa tai jossain muualla. Middleditch & Schwartzista olen joka tapauksessa lukenut hyviä, iloisia asioita, joten se on Netflix-jonossani. Ei nauraminen tässä tilanteessa nyt ainakaan huonoa tee…

PS. Ben Schwartzin ja Thomas Middleditchin jakso Conan O’Brien Needs A Friend -podcastissa oli hauska!

Becoming / Netflix

Hyvä uutinen: sitten kun kaipaan inspiroivan supernaisen lempeää tsemppausta ja viisaita sanoja, on edelleen katsomatta Michelle Obaman Becoming-dokkari. Se hetki tulee vielä. Michelle Obama = suosikkityyppien suosikkityyppi.

Vallan linnake / ?

Loistava, yllättävä uutinen: tanskalaisdraama Vallan linnakkeesta eli Borgenista tehdään vuosien tauon jälkeen uusi, neljäs tuotantokausi. Poliittiset draamat eivät ole millään lailla suosikkejani, mutta Borgenin kolme aiempaa kautta olivat niin hyviä, että ihan huomaamatta koukutuin kaiken maailman valtavääntöihin ja ministeriskandaaleihin. Deadlinen mukaan neloskausi on Tanskan yleisradioyhtiö DR:n ja Netflixin yhteisprojekti. Uusia jaksoja odotetaan vuodeksi 2022, ensin DR:lle, sitten Netflixiin. Mukana kerrotaan olevan alkuperäiset tähdet Sidse Babett Knudsen (Birgitte Nyborg) ja Birgitte Hjort Sørensen (Katrine Fønsmark). Omasta suosikistani Kasperista eli Pilou Asbækista ei valitettavasti ollut mainintaa.

Eagles / Yle Areena

Sanoinko jo, että fanitan teinisarjoja? Ruotsalaisen Eaglesin kakkoskausi tuli tovi takaperin Yle Areenaan. Just pätevää, joskin melko nopeasti unohtuvaa hömppää. Ei kaikessa tarvitse olla sen syvällisempiä tasoja.

PS. Uusi suosikki YouTube-kuoppani on näyttelijä-käsikirjoittaja-koomikko Julie Nolken sketsivideot:

Kategoriat
Sarjat Suosittelen

Yllättävä suosikkisarja (eli miksi Supernatural on miljoona kertaa parempi kuin kuvittelin)

Kirjoitus on alun perin julkaistu 3.5.2020 Lilyssä.

Suosikkisarja: Supernatural

Hyvät ystävät, täällä seilataan nyt hyvin, hyvin kummallisilla vesillä.

En tiedä meneekö tämä vallitsevan tilanteen piikkiin vai mitä, mutta ”kaikki fantasiasarjat ovat pönttöjäpyörittelen silmiäni yliluonnollisille öttiäisille” -meikäläinen on jäänyt koukkuun Supernaturaliin.

Niin, siihen sarjaan, josta olen tässä blogissa todistettavasti kirjoittanut lauseen ”en ole koskaan ymmärtänyt, miksi niin monet ihmiset rakastavat Supernaturalia”.

Sarjaan, jossa on about jokainen yliluonnollinen öttiäinen joita fantasiamaailmat päällään kantavat: demoneja, enkeleitä, vampyyreja, ihmissusia, aaveita, pahoja henkiä, noitia,  jumalia, zombeja. Hirviöitä hirviöiden perään, kaikkia mahdollisia ja mitä mielikuvituksellisimpia kummallisuuksia ja ällötyksiä. Sitä kamaa, jolle perinteisesti tykkään pyöritellä silmiäni.

Eikä tämä koukutukseni ole mitenkään kevyimmästä päästä. Ei, olen uponnut kunnolla.

Parasta ja pahinta on se, että sitä hiton sarjaa on NELJÄTOISTA valmista tuotantokautta. 14! Viidestoista ja viimeinen ehti sekin käynnistyä ja edetä melko pitkälle, mutta kuvaukset ja tuotanto keskeytyivät erään tympeän k-sanan vuoksi.

Tämä homma alkoi – kuten niin monesti mun kohdalla – YouTubesta. Joku algoritmi jossain päätti, että mitäpä muuta tuokaan tyyppi eristäytymisaikana tekisi kuin katsoisi 300+ jaksoa Sam ja Dean Winchesterin hirviönmetsästysseikkailuja.

Ensin algoritmi tyrkytti katsottavakseni blooperseja. Olivat hauskoja, joten katsoin lisää. Sitten tulivat erilaiset videopätkät. Hassuja kohtauksia sarjasta, ne miljoonat destiel-videot. YouTube-kuoppa syveni. Pian olin ajautunut katsomaan näyttelijöiden Comic-Con-paneelikeskusteluja.

YouTube-kuopan pohjalla mielessäni viattomasti käväisi, että jospa katsoisin yhden jakson kunnolla ja kokonaan. Ja kappas, kaikki neljätoista tuotantokautta sattui löytymään Amazon Primestä. Aloitin ekasta jaksosta, mutta hyppäsin siitä suoraan neloskauteen. Internet oli tuossa vaiheessa jo opettanut, että sarja paranee kun mukaan tulevat enkelit (=Castiel) ja muu jumalaan ja taivaaseen liittyvä tarusto.

Kaudet ovat ylipitkiä ja joukossa on paljon turhia ja vähemmän onnistuneita täytejaksoja. Kyseessä ei ole kaikkein tasalaatuisin sarja. Olen kelannut useamman jakson ja monien tylsien kohtausten yli. Tästä huolimatta voin täydestä sydämestäni sanoa, että Supernatural on miljoona kertaa parempi sarja kuin olin kuvitellut. Hyvät jaksot ovat oikeasti todella hyviä.

”En ole koskaan ymmärtänyt, miksi niin monet ihmiset rakastavat Supernaturalia”.

Hoi Maisa puolen vuoden takaa, sinä ennakkoluuloinen pönttöpää! Kuunteletko, saat nyt vastauksen pohdintaasi:

Supernatural on hauska. Mun ei tarvitse pyöritellä sille silmiäni, koska se pyörittelee silmiä itse itselleen.  Älkää käsittäkö väärin, ei se mikään komediasarja ole. Enkä silmien pyörittelyllä tarkoita sitä, että se heittäisi homman leikiksi. Siinä on taitavasti käsikirjoitettuja, vakavaksi tarkoitettuja juonikuvioita ja draamaa – kaikkien niiden yliluonnollisten öttiäisten rinnalla siis. Siinä on uskonnollista tarustoa ja mytologiaa, helvetin kuninkaita ja langenneita enkeleitä. Kaksi veljestä, jotka metsästää monstereita. Perhesuhteita, veljesrakkautta ja suuria tunteita. Välillä joudutaan helvettiin, välillä kuollaan, välillä käväistään taivaassa.

Supernatural ei kuitenkaan missään vaiheessa ota itseään liian vakavasti. Sitä ympäröi sellainen mukavan kevyt komedia- ja höttöpilvi. Eikä se sido itseään yhteen, tiukasti määriteltyyn genreen. Oikeastaan se ei sido itseään yhtään mihinkään, vaan rikkoo rajoja ja taivuttaa sääntöjä, tekee mitä tahtoo. Mutta järkevällä ja maltillisella tavalla. Fanitan aina hyvin ja perustellusti tehtyä neljännen seinän rikkomista ja taidolla rakennettuja metatasoja, ja Supernatural hallitsee ne hommat. Se on nokkela, fiksu ja kekseliäs. Minä saatan olla Supernatural-rookie, mutta  osasin silti arvostaa esimerkiksi kuutoskauden loisteliasta The French Mistakea. Yksi huvittavimmista yksittäisistä tv-sarjajaksoista, jonka olen koskaan nähnyt.

Lopuksi sanottakoon, että mikään edellä mainittu ei toimisi ilman oikeita näyttelijöitä. Winchesterin hirviönmetsästäjäveljeksiä esittävät Jared Padalecki (Sam) ja Jensen Ackles (Dean) ovat just oikeat tyypit rooleihinsa. Heillä on luontaista kemiaa, jonka varaan koko Supernatural rakentuu. Öttiäiset ja kummallisuudet ja korkealentoiset juonikuviot eivät haittaa, kun sarja ankkuroituu johonkin aitoon; kahteen veljekseen, jotka tekee mitä vain toistensa puolesta. Ja heittää samalla hauskaa läppää. Kun mukana on vielä Misha Collinsin Castiel ja huippuja, moniulotteisia pahiksia niin ei mikään ihme, että sarja on kestänyt 15 vuotta.

Joten carry on my wayward son, sori että tuomitsin ennen kuin tunsin.

Supernaturalin tuotantokaudet 1-14 ovat katsottavissa ainakin Amazon Primessä. Sarjan viidestoista ja viimeinen tuottari tulee Subilta (?), mutta on tauolla koska tuotanto jäissä. 

PS. Kun pyörittelen silmiäni fantasiasarjoille, en koskaan pyörittele silmiäni fantasiasarjojen faneille. Tai minkään muunkaan asian faneille. Minä fanitan faniutta ja fandomeja, vaikka en aina itse ymmärtäisikään faniuden kohdetta.

Itse asiassa – ja pahoittelen etukäteen, että nostan esille maailman tylsimmän puheenaiheen – käsittelin gradussani fanitutkimusta. En tosin populaarikulttuurin faniutta, vaan jalkapallon. Yhtä kaikki, fanius on mun mielestä loputtoman kiinnostava aihe.

Ja Supernaturalin valtavan intohimoisesta faniyhteisöstä kirjoittaisi helposti vaikka väikkärin. Hyvin kiehtova fandom! Yksi tärkeä syy sille, miksi sarja on niin rakastettu ja pitkäikäinen on taatusti sekin, että sarja myös rakastaa fanejaan takaisin. Esimerkiksi 200:s jakso, Fan Fiction, on suuri rakkauskirje SPN-faneille. Sanoinko jo, kuinka paljon arvostan metatasoja?

PPS. Saako olla mielipide parhaasta jaksosta, vaikka on hyppinyt osan yli eikä ole nähnyt jokaista kautta? Saa kai. Suosikkini Supernaturalin miljoonasta jaksosta on ollut 11:nnen kauden nelosjakso Baby. Hieno jakso!

LUE MYÖS: