Kirjoitys on julkaistu alun perin 3.9.2018 Lilyssä.
Suosikkikirja: You (Caroline Kepnes 2014)
En tykkää lukea trillereitä (koska en tykkää pelätä), mutta menin ja luin sellaisen silti. Ja vitsit, se oli kaikessa kamaluudessaan huippukirja, yhtä aikaa koukuttava ja ahdistava.
Caroline KepnesinYou (2014) on hypnoottisen hyvin kirjoitettu ”rakkaustarina” (hyvin suuret lainausmerkit tähän!!). Se kertoo Joesta, joka rakastuu Beckiin… tai oikeastaan ”rakastuu”, koska ei se mitään rakkautta ole. Lukija tietää, että Joe on psykopaattinen ja narsistinen stalkkeri. Harmi vaan, että poloinen Beck ei sitä tiedä.
You kuvaa kammottavan tarkkanäköisesti pakkomielteisen ihmisen järjenjuoksua. Se onnistuu myös varsin mallikkaasti kikkailemaan lukijan mielellä.
Minä olin kirjan luettuani täysin vakuuttunut siitä, että en muuten halua deittailla ja rakastua, koska mitä jos se deittikumppani onkin salaa sekopäinen psykopaatti enkä minä tajua sitä. Ajatukseni ovat sittemmin mahdollisesti hieman tasoittuneet (kyllä vain, valtaosa ihmisistä EI ole psykopaatteja!), mutta yksi kysymys jäi silti kalvamaan: kuinka hyvin sitä oikeasti voi tietää, mitä toisen ihmisen päässä liikkuu? Joku voi esittää kivaa, mutta onkin oikeasti täysi mulkku. Miten kivaa esittävän mulkun voi tunnistaa?
Mutta You’sta: mainiosti kirjoitettu trilleri, samaa meininkiä kuin esimerkiksi Gone Girlissä. Vahva suositus, varsinkin jos tykkää psykologisesta jännityksestä. Kannattaa vain varautua siihen, että kirjan jälkeen tuntuu hetken aikaa täysin mahdolliselta, että jokainen tapaamasi tyyppi voikin olla pusikoissa piileskelevä stalkkeri, joka kerää käyttämiäsi tamponeita.
PS. Ihan kohta tähän kammottavan vinoutuneeseen boy meets girl -tarinaan voi tutustua myös tv-sarjana. Hurraa, ihan kuin kirja ei kammottanut tarpeeksi!
You-telkkarisarja saa Yhdysvalloissa ensi-iltansa ensi sunnuntaina (9.9.) maksullisella Lifetime-kanavalla, mutta Netflix on jo hankkinut sarjan kansainväliset esitysoikeudet. Se on tulossa sinne ilmeisesti syksyn aikana.
Sekopää-Joena sarjassa nähdään muuten itse Lonely Boy aka Dan Humphrey, näyttelijä Penn Badgley siis. Gossip Girlissä Dan oli sentään vähän vaarattomampi stalkkeri…
You’n toinen teinisarja-alumni on Pretty Little LiarsinShay Mitchell, joka esittää Beckin ystävää Peach Salingeria.
Jep, vaikuttaa kammottavalta myös sarjana. Ja silti ainakin Lifetime luottaa You’n vetovoimaan, kakkoskausi on nimittäin jo tilattu vaikkei yhtäkään jaksoa ole vielä esitetty.
Suosikkileffa, jonka haluan nähdä: Crazy Rich Asians
Kuva: Warner Bros
Tämän hetken kuumin populaarikulttuurin ilmiö: Crazy Rich Asians. Jon M. Chun ohjaama, Kevin Kwanin samannimiseen kirjaan pohjautuva leffa on pyörinyt elokuvateattereissa vasta muutaman päivän (se sai Pohjois-Amerikassa ensi-iltansa 15.8.), mutta jo nyt sen voi sanoa olevan hitti, niin kulttuurisesti kuin dollareissa mitattuna.
Crazy Rich Asians takoi viikonlopun aikana pöytään huippulukemat ja nousi vaivatta Pohjois-Amerikan katsotuimmaksi leffaksi. Se on viiden päivän aikana tuottanut pelkästään Yhdysvalloissa ja Kanadassa 34 miljoonaa dollaria – isoja lukuja monelle elokuvalle, mutta varsinkin romanttiselle komedialle.
Elokuva kertoo aasialais-amerikkalaisesta Rachel Chusta (Constance Wu, mm. Fresh Off The Boat), joka matkustaa tapaamaan poikaystävänsä Nick Youngin (Henry Golding) perhettä Singaporeen. Rachelin yllätykseksi Nickin perhe onkin leffan nimen mukaisesti crazy rich, tiedossa siis luokkaeroja, glamouria ja romantiikkaa. Soppaa hämmentää Nickin sukulaiset, erityisesti hänen dominoiva Eleanor-äitinsä (Michelle Yeoh), jonka mielestä Rachel ei vain ole tarpeeksi hyvä hänen pojalleen.
Perinteistä rom com -matskua siis, mutta silti niin paljon enemmän. Crazy Rich Asiansilla on hulluntärkeä kulttuurinen merkitys.
Aasialais-amerikkalaisten ja aasialaisten kuvaukset ovat Hollywood-leffoissa harvinaisuus. Etenkään pääosissa heitä ei juurikaan ole näkynyt. Vuonna 2017 julkaistujen sadan tuotteliaimman Hollywood-leffan henkilöhahmoista vain viisi prosenttia oli aasialaistaustaisia. Näissä sadassa elokuvassa vain neljässä oli aasialainen pääosa (Lähde: USC Annenberg Inclusion Initiative / Hollywood Reporter).
Crazy Rich Asians on 25 vuoteen ensimmäinen Hollywoodin studioelokuva, joka on roolitettu pelkästään aasialaistaustaisilla näyttelijöillä. Monissa leffasta kertovissa artikkeleissa ja arvosteluissa onkin korostettu representaatioiden tärkeyttä. Sitä, kuinka tärkeää aasialaisille ja aasialaistaustaisille ympäri maailman on nähdä Crazy Rich Asiansin kaltainen iso Hollywood-tuotanto.
Kerrankin valkokankaalla on tarina, joka representoi länsimaalaisessa populaarikulttuurissa niin usein sivuutettua ja vähäteltyä kulttuuria ja ihmisryhmää. Kerrankin Hollywood-elokuvan (ja vielä romanttisen komedian!) tähtinä ovat taiwanilais-yhdysvaltalainen Constance Wu, brittiläis-malesialainen Henry Golding, malesiankiinalainen Michelle Yeoh, kiinalaisia ja korealaisia sukujuuria omaava Awkwafina ja korealaisten siirtolaisvanhempien kasvattama koomikko Ken Jeong.
Leffan traileri alla:
Representaatioiden tärkeys on helppo sivuuttaa, jos ei itse ole marginaalissa. Enkä oikeastaan tiedä, onko minulla, valkoihoisella heteronaisella, edes kompetenssia kirjoittaa representaatioista tässä yhteydessä. Eihän minulla ole asiasta omakohtaista kokemusta.
Minä olen saanut kasvaa ympärilläni populaarikulttuurin kuvasto, joka on täynnä omannäköisiäni ihmisiä. Pikkutytöstä lähtien olen nähnyt tv:ssä ja elokuvissa valkoihoisia supersankareita, valkoihoisia prinsessoja, valkoihoisia perheitä… Olen katsonut kymmenittäin romanttisia komedioita, joissa valkoihoinen mies ja valkoihoinen nainen rakastuvat.
En tiedä miltä tuntuu, kun oma kulttuuriperintö, ihonväri tai uskonto typistetään stereotypiaksi – tai jos sitä ei kuvata lainkaan! Hollywood ei ole rodullistanut minua negatiivisesti. Olen nähnyt omasta kulttuuristani ja ihonväristäni monipuolisia ja moninaisia positiivisia representaatioita. Populaarikulttuuri ei ole koskaan kertonut minulle, etten voisi olla jotain. Päinvastoin, olen saanut populaarikulttuurin kautta nähdä, että voin olla mitä tahansa.
Minun on mahdotonta kuvitella, miltä se tuntuisi ja miten se vaikuttaisi, jos olisin populaarikulttuurissa pelkkä sivuhuomio tai vitsin aihe, se kiintiö-mikä tahansa. Tästä syystä Crazy Rich Asiansin kulttuurinen ja sosiaalinen merkityksellisyys jää minun kohdallani todennäköisesti melko pintapuoliseksi. Voin toki kirjoittaa, katsoa ja yrittää ymmärtää, mutta ymmärränkö kunnolla kuitenkaan. Tuskin.
Yhden asian kuitenkin tiedän. Minulla ei ole mitään oikeutta kyseenalaistaa Crazy Rich Asiansin ja sen esittämien representaatioiden tärkeyttä. Minä en saa sanoa, että on ihan sama minkänäköisiä tyyppejä valkokankaalla pyörii, sehän on vaan fiktiota, pelkkää Hollywood-hömppää. Mikä saattaa olla minulle (=valkoihoiselle ihmiselle) merkityksetöntä, on monille uskomattoman tärkeää.
Minä en ole paras ihminen kirjoittamaan Crazy Rich Asiansin kulttuurisesta merkittävyydestä ja representaatioiden tärkeydestä. Alla tekstejä ja näkemyksiä ihmisiltä, jotka ovat:
’The heroes of our own stories’: Why representation matters in Crazy Rich Asians / CBS
The Stakes Are High for ’Crazy Rich Asians’ – And That’s the Point / Rebecca Sun & Rebecca Ford, Hollywood Reporter
Crazy Rich Asians Is More Than Glitz and Glamour. It’s Groundbreaking for People Like Me / Suyin Haynes, Time
What ’Crazy Rich Asians’ Mean For 29 Asian Writers Who Wish They’d Had the Movie Growing Up / Rachel Simon, Bustle
21 Tweets That Sum Up Why ’Crazy Rich Asians’ Matters So Much To So Many / Brittany Wong, Huffington Post
An all-Asian Cast and No Martial Arts: Why the ’Crazy Rich Asians’ Movie Matters / Allyson Chiu, The Washington Post
Alla: Constance Wu On Why Representation Matters / BUILD Series:
Kirjoitus on alun perin julkaistu 2.8.2018 Lilyssä.
Suosikkiasia: Feministinen tv-viihde
Suosikkisarja: The Bold Type
Kuva: Freeform
Kovin usein populaarikulttuurissa parikymppiset naiset kuvataan epävarmoiksi ja kipuileviksi ihmisraunioiksi. Otetaan nyt esimerkiksi vaikka Girls. Tuskin kukaan voi väittää, että Hannah ja kumppanit olisivat olleet kaikkein tasapainoisimpia tyyppejä. He sekoilivat ja mokailivat ja valittivat turhasta, olivat vähän lapsellisiakin. Ja se on tietysti ihan ok, kyllähän kaikki sekoilevat ja mokailevat tosielämässäkin.
Tosielämässä nuoret naiset kuitenkin sekoilun lisäksi myös loistavat työpaikoillaan, ovat monin tavoin järkeviä ja tasapainoisia aikuisia, pitävät huolta itsestään ja ovat kivoja kavereilleen. Noin niin kuin muutaman asian mainitakseni. Eihän parikymppisten naisten elämä ole pelkästään epäonnistumista ja ihmissuhdedraamaa!
Toinen ikävä naisia koskeva (tv-sarja)-stereotypia koskee kunnianhimoa ja menestymistä. Monesti populaarikulttuurissa naispuolisia johtajia kuvataan kylminä ja kovina kiipijöinä, jotka ovat valmiita puukottamaan muita naisia selkään päästäkseen itse rikkomaan lasikattoja. Paholainen pukeutuu Pradaan -leffan Miranda Priestley oli supermenestyvä päätoimittaja, joten tietysti hänen piti samalla olla pelottava kusipää.
Fiktio on aina fiktiota, mutta kuinka mukavaa onkaan löytää tv-sarja, jossa nuoret naiset ovat jotain muuta kuin neuroottisia, epätoivoisia ja jatkuvasti epäonnistuvia sekoilijoita ja jossa naisjohtajasta ei tehdä hirvittävää naispaholaista. Ja mikä kaikkein parasta, jossa naiset tukevat ja tsemppaavat toisiaan. Nostavat toisiaan ylös, ei revi alas.
Eli hurraa-huuto ja high five komediadraama The Bold Typelle (Freeform 2017-), feministisen tv-viihteen malliesimerkille. Vahva suositus, ensimmäinen kausi löytyy Yle Areenasta. Mainiota kesäkatsottavaa!
Kuva: Freeform
Yhdysvalloissa viime kesänä alkanut sarja kertoo kolmesta New Yorkissa asuvasta ystävyksestä. Jane, Kat ja Sutton (Katie Stevens, Aisha Dee ja Meghann Fahy) työskentelevät naistenlehti Scarletissa; sarjan alussa Jane on juuri saanut vakipestin feature-toimittajana, Kat on lehden sosiaalisen median päällikkö (koska todellakin 25-vuotias nuori nainen voi ässäillä menemään huippupestissä!) ja Sutton on muotitoimittajuudesta haaveileva assistentti.
On työmokia, sydänsuruja ja itsensä etsimistä, mutta sarja ei sorru kuluneisiin kliseisiin. Lehden (nais)päätoimittaja ei ole ikävä tyyppi, vaan kannustava johtaja. Se vähän tiukempi muotitoimittajanainen auttaakin nuorta assistenttiaan etenemään urallaan. Naiset eivät ole kateellisia toisen menestyksestä, vaan ovat toistensa suurimpia cheerleadereitä. Rakkaushuolet käsitellään järkevästi, eikä huonoihin suhteisiin jäädä vellomaan. Ja vaikka koko sarjassa on feministinen ote, miehetkään eivät ole yksiulotteisia idiootteja. Kuinka virkistävää!
En väitä, että The Bold Type olisi maailman täydellisin tv-sarja. Ei se ole, kaukana siitä. Se ei ole myöskään vaikkapa The Handmaid’s Talen kaltaista superpainavaa ja arvostettua telkkaria, vaan paremminkin kevyttä hyvänmielen hömppää. Mutta kerrankin siinä hömpässä naishahmojen annetaan olla päteviä, mukavia, ystävällisiä, kunnianhimoisia, menestyneitä, toisia naisia tukevia feministejä ja kaikkea muuta mitä tosielämän naisetkin ovat.
PS. The Bold Type on saanut inspiraatiota Cosmopolitanin entisen päätoimittajan Joanna Colesin elämästä. Coles toimii myös sarjan vastaavana tuottajana. Tekijätiimi on muutenkin naisia täynnä, joten feministinen tulokulma ei ole päälleliimattua ja laskelmoitua.
