Kategoria: Suosittelen

Suosituksia kansalle!

Kategoriat
Sarjat Suosittelen

Nämä tv-sarjat otan mukaani maailmanlopun bunkkeriin (eli suosikkisarjojen top 5)

Kirjoitus on alun perin julkaistu 17.3.2018 Lilyssä.

Suosikkisarjat: Nämä viisi. 

Kuva: NBC / Parks and Recreation

1. Parks and Recreation (NBC 2009-2015)

Rakastan kaikkea Parks and Recissä. Kaikkea! Ensinnäkin: rakastan Amy Poehleria. Jos saisin valita jonkun julkisuudesta tutun tyypin uran, valitsisin Amyn. Kuinka siistiä olisi olla koomikko, olla tunnettu siitä, että on hauska. Suosittelen kaikille uppoutumista Amy Poehlerin SNL:n aikaisiin taidonnäytteisiin, niitä löytyy YouTubesta. Ja lukekaa Amyn Yes Please -kirja, se on huippu. Parks and Recissä Amy tekee todellisuudessa kai vähän ärsyttävästä ja neuroottisesta Leslie Knopesta sympaattisen ja hyväsydämisen tyypin, joka on samalla feministinen voimanpesä ja kunnon badass pomo.

Amyn (ja Leslien) lisäksi rakastan kaikkia ja kaikkea muutakin Parks and Recissä. Nick Offermanin Ronia, Aubrey Plazan Aprilia… oikeastaan kaikki näyttelijät ja kaikki roolihahmot, sivuhenkilötkin, pääsevät mun suosikkilistalle. Kaiken hassuttelun ja huumorin ohella Parks and Recissä on myös yksi kaikkien aikojen parhaista ja mieltä lämmittävimmistä telkkarirakkaustarinoista (#Benslie4ever!!).

Sarjan ensimmäinen tuotantokausi on muuten vähän hutera, mutta kun siitä päästään yli tarjolla on puhdasta komediakultaa.

Suosikkijakso: The Fight (3. kausi, jakso 13 – jos nyt pitää valita yksi, oikeastaan koko kolmas kausi on mun ikisuosikki ja kurjien päivien piristäjä). Ja bonuksena 5:nnen kauden jakso 5 eli Halloween Surprise… sanoinko jo #Benslie4ever? 

Mistä voi katsoa? Parks and Recin kaikki kaudet löytyy ainakin HBO Nordicista.

2. Frendit (NBC 1994-2004)

No tämä on ehkä vähän tylsä valinta, mutta ei voi mitään: Frendit kuuluu ehdottomasti mun maailmanloppulistalle. Ainakin siellä bunkkerissa olisi jotain tuttua ja turvallista. Nykyään, kun kaikki jaksot on nähnyt miljoona kertaa, Frendien vetovoima perustuu ennakolta nauramiseen; tietää tasantarkkaan milloin mikäkin punch line on tulossa, joten nauraa jo valmiiksi, mikä taas saa nauramaan entistä enemmän. Frendithän ei ole millään lailla ongelmaton komedia. Se on aikansa tuote ja osa sarjan vitseistä on tänä päivänä todella vanhanaikaisia: seksistisiä, homofobisia ja mauttomia. Kaikista epäkohdistaan huolimatta Frendeillä on paikka sydämessäni. Vetoan nostalgiaan. 

Suosikkijakso: The One Where Everybody Finds Out (5. kausi, jakso 14 – ihan vain Monican ja Chandlerin rakkaustarinan vuoksi, vitoskausi on kokonaisuudessaankin mun suosikki)

Mistä voi katsoa? HBO Max

3. Alias (ABC 2001-2006)

Kuinka hyvä sarja Alias olikaan! Agentteja, maailmanlopun meininkiä, hulluja juonikuvioita, eeppinen rakkaustarina. Ja girl poweria totta kai, Sydney Bristow (Jennifer Garner) on mun kaikkien aikojen tv-hahmosuosikkien listauksessa hyvin korkealla. Jos koskaan joutuisin pulaan, laittaisin todellakin kaiken toivoni pelastumisesta Sydneyn harteille.

Vaikka Alias todellakin kuuluu maailmanloppulistalle, en ole millään tavalla sokea sen virheille. Alias on superhyvä sarja, muttei missään nimessä täydellinen. Pystyn kuitenkin ohittamaan kaiken Rambaldi-höpinän ja epäuskottavat ihmepelastumiset, sillä Alias on loppujen lopuksi leppoisa ja mukaansatempaava agenttisatu, jota ei pidäkään ottaa liian vakavasti. Paitsi Sydneyn ja Vaughnin rakkaustarina, se pitää ottaa erittäin vakavasti!  

Suosikkijakso: Kakkoskausi jaksosta 13 eteenpäin (Parks and Recin Ben+Leslie saattaa olla yksi tv-historian mieltä lämmittävimmistä romansseista, mutta Sydney+Vaughn ehdottomasti kuumin!)

Mistä voi katsoa? Disney+

4. Friday Night Lights (NBC 2006-2011)

Clear eyes, full hearts, can’t lose! Siellä maailmanlopun bunkkerissa sitä vasta tarvitaankin Coach Taylorin inspiraatiopuheita. Friday Night Lights on melko lähellä täydellistä tv-sarjaa (kakkoskausi murhaisine hutiaskeleineen oli toki hieman kyseenalainen). Käsikirjoitus, näyttelijät, kuvaus… kaikki toimii. En ole koskaan asunut pienessä texasilaisessa jalkapallokaupungissa, mutta FNL:n jälkeen voin kuvitella, millaista se olisi. Rakastan sitä, kuinka realistisesti sarja on tehty ja kuvattu. Se ei ole pelkkää kaunista pintaa monien muiden highschoolsarjojen tapaan (looking at you Gossip Girl), vaan tuntuu aidolta, oikealta elämältä.

Fiilistelen myös sitä, kuinka tekijätiimillä oli pokkaa uudistaa sarja sen jälkeen, kun alkuperäiset nuoret valmistuivat sarjassa lukiosta. Vaikka osa jäi, osa myös lähti, kuten oikeassa elämässä. Sarja on niin taidolla tehty, että ihmettelen miten se ei voittanut kaikkia mahdollisia palkintoja. Kyle Chandler voitti kyllä ansaitun miespääosa-Emmyn, mutta FNL:lle olisi todellakin kuulunut myös parhaan draamasarjan pysti!

Suosikkijakso: There Goes the Neighborhood (kausi 2, jakso 10) … Koska Tim Riggins (#Texasforever)

Mistä voi katsoa? Oliko HBO Nordicilla, mutta poistui sieltä… en ainakaan löytänyt enää 🙁

5. Gilmore Girls (The WB/The CW 2000-2007)

Mulla on nykyään hieman ristiriitainen suhde Gilmore Girlsiin. Luulen, että olen ylianalysoinut sarjan mielessäni. Kaiken analysoimisen seurauksena olen tajunnut, että Lorelai ja Rory ovat oikeasti aika rasittavia minäminäminä-tyyppejä. Myös Netflixin uudet (surkeat!) jaksot jotenkin tahrasivat sitä ideaa, joka mulla oli nuoruudesta asti ollut sarjasta.

Kaikesta huolimatta raahaisin Gilmore Girlsin maailmanlopun bunkkeriin. Syitä on useita. Ensinnäkin: sarja tunnetusti vilisee popkulttuuriviittauksia, joten niiden bongaamiseen ja ymmärtämiseen saisi kulutettua hyvin aikaa. Toiseksi: mikäli pystyisin imemään itseeni edes pienen ripauksen Paris Gellerin asennetta, luulen että pystyisin pelastamaan ihmiskunnan siltä maailmanlopulta. Kolmanneksi: Vaikka Lorelai ja Rory ovat ärsyttäviä, rakastan heitä silti. He ovat osa minun nuoruuttani. Muistan edelleen, kuinka Gilmore Girls tuli Yleltä sunnuntaisin ja ehdin juuri ja juuri katsoa jakson ennen kuin oli juostava bussipysäkille ja tennistreeneihin. Tenniskamat oli pakattava aina ennen sarjan alkua. Neljänneksi: Frendien tavoin vedän esiin nostalgiakortin: Gilmore Girls on tuttu ja turvallinen. Lämmin halaus, kuin kuppi teetä kylmänä talvipäivänä. Ja kaikkia muita lällyjä vertauksia. Viidenneksi: Onhan Gilmore Girls nyt hiton hyvää telkkaria! 

Suosikkijakso: Friday Night’s Alright for Fighting (kausi 6, jakso 13) 

Mistä voi katsoa? Netflix 

PS. Bonuslista (eli nämä sarjat jäivät just ja just bunkkerin ulkopuolelle): Veep, The Officen jenkkiversio, The O.C. (c’moon, olin teini 2000-luvun alussa!), New Girl (sarja saa minut yksinkertaisesti hyvälle tuulelle), Happy Endings (#bringbackhappyendings #justiceforhappyendings!!), 24 (Jack Bauer rules), Simpsonit, Unbreakable Kimmy Schmidt (voisi osua maailmanlopun bunkkerissa hieman liian lähelle. Vai toimisiko se inspiraationa?), 30 Rock ja Satuday Night Liven jaksotallenteet (tarkemmin kuin ajattelen, ehkä SNL:n pitäisi olla varsinaisella maailmanloppulistalla, sitä on kuitenkin tehty vuodesta 1975 lähtien. Olisi tuntikaupalla katsottavaa. No, meni jo).

Kategoriat
Musiikki Suosittelen

It just takes some time little girl – kaikkien aikojen parhaat tsemppibiisit

Kirjoitus on alun perin julkaistu 28.2.2018 Lilyssä.

Suosikkiasia: teini-iän tsemppibiisit

En ole sillä tavalla musiikkiorientoitunut tyyppi, että jaksaisin käyttää hirveästi aikaa uusien artistien ja biisien bongaamiseen. En ole erityisen hyvin perillä cooleista underground-muusikoista, tunnen lähinnä ne bändit ja laulajat, joista puhutaan mediassa ja joiden kappaleita soitetaan radiossa. Aina en tunne edes niitä.

Yhdestä musiikkigenrestä (kyllä, kyseessä todellakin on oma genre!) olen kuitenkin hyvin perillä: tsemppibiiseistä! Rakastan musiikkia, joka kertoo mulle, että kaikki järjestyy. Peruspositiivisena tyyppinä uskon siihen kyllä ilman laulujakin, mutta onhan se kiva, että muistutetaan.

Kun sanoin, että en jaksa käyttää hirveästi aikaa musabongailuun, tarkoitin, että nykyään en jaksa. Ennen jaksoin, teini-ikäisenä nimittäin. Eipä mun fanittamat bändit taineet silloinkaan olla kovin cooleja, mutta ainakin mulle jäi noilta vuosilta paljon rakkaita kappaleita. Mun kaikkien aikojen suosikkitsemppibiisit ovat peräisin 2000-luvun alusta, kun pieni teini-minä etsi itseään ja tarvitsi kenties vähän rohkaisua. En ole ollut teini enää vuosiin, mutta teini-iän tsemppibiisit pelastavat edelleen kurjat päivät, elämän kanssa kipuilut ja epätoivon hetket.

Suosikkiasioita presents: 2000-luvun alussa teinivuotensa eläneen kirjoittajan tsemppibiisien top 5!

1. The Middle – Jimmy Eat World (2001)

It just takes some time little girl / you’re in the middle of the ride / everything everything will be just fine / everything everything will be alright, alright

Olen täysin vakuuttunut, että The Middle on paras koskaan tehty tsemppibiisi. Olin tätä mieltä teininä ja olen tätä mieltä edelleen. Jokainen sana ja säkeistö on täyttä kultaa! Kehotan kaikkia kuuntelemaan ja sisäistämään kappaleen sanat. Timanttisia elämänohjeita tarjolla! En edes liioittele kun sanon, että olen kasvanut aikuiseksi tämän biisin kanssa. Sillä on aina paikka sydämessäni (pitkään sillä oli myös paikka puhelimessani, The Middle oli vuosia puhelimeni soittoääni).

2. Move Along – The All-American Rejects (2005)

And even when your hope is gone / move along, move along just to make it through

Toinen kappale, jonka kuuntelin teini-ikäisenä puhki ja johon mulla on ikuinen tunneside. Tarinan opetus: kun kaikki menee kurjasti, mene eteenpäin. AAR oli teininä yksi mun suosikkibändeistä, taisin bongata sen aikoinaan Laguna Beachin (!) soundtrackilta. Tässä on ehtinyt jonkun verran vettä virrata välissä, mutta Move Along on edelleen mulle niin kovin rakas kappale. Move along, move along just to make it through soi aina päässä kun eteen tulee vaikeita hetkiä.

3. The Anthem – Good Charlotte (2002)

That I don’t ever wanna to be like you / I don’t wanna do the things you do

Aah, Good Charlotte! Olin teini-iässä niiiin kova fani, kävin keikoillakin (katso kuvatodiste!). Oikeaa punkkaria minusta ei saanut tekemälläkään, Good Charlotten tarjoilema laimennettu punk-pop sai riittää. Mun suosikkikappale on The River, mutta mitä tsemppibiiseihin tulee, The Anthem on ykkönen. Se oli oikein sopiva teiniangstailuun, ja on ajan mittaan pysynyt tärkeänä, vaikka teini-iästä on vierähtänyt tovi. Fiilistelen kappaletta todennäköisesti osin nostalgiasyistä. Niin tai näin, The Anthem on edelleen oikein pätevä tsemppibiisi sellaisiin sopivan synkkiin, emmä halunnutkaan olla kuten te, fuck everything -hetkiin.

4. Swim – Jack’s Mannequin (2008)

I swim for brighter days despite the absence of sun

Tähän kappaleeseen mulla ei ole ihan samanlaista tunnesidettä kuin kolmeen edelliseen. Se on vaan jäänyt roikkumaan tsemppibiisilistoille. Muistan kyllä, että fiilistelin sitä nuoruudessani. Näin vanhemmiten kappale on paljastunut hieman korniksi (case in point: swim for the lost politicians, who don’t see their greed as a flaw, whaaaat!?), mutta mitä tsemppaaviin sanoituksiin tulee, kappale on edelleen parasta A-luokkaa. Swim, don’t sink on kaikessa kliseydessään varsin hyvä sanoma pop-kappaleelle. Kappaleen kirjoittaja, muusikko Andrew McMahon on muuten selviytynyt leukemiasta. Ei sillä, että yksin syöpädiagnoosi tekisi kenestäkään tsemppibiisien kirjoittamisen asiantuntijaa, mutta tieto tuo kappaleeseen joka tapauksessa oman tasonsa.

5. Change – Taylor Swift (2008)

They might be bigger / But we are faster and never scared

Jep, totta kai tältä listalta täytyy löytyä Taylor Swiftiä! Jos nyt olen oikein ymmärtänyt, neiti Swift ei ole mikään kaikkein katu-uskottavin musiikintekijä, mutta who cares! Kaikki kunnia nuorelle naiselle, joka suoltaa vuodesta toiseen itse kirjoittamia hittibiisejä. Haters gonna hate, hate, hate, hate, hate. Taylorilla on monia kelpo tsemppibiisejä (Shake it off ja Mean ainakin), mutta teini-minä suosittelee kaikkein tunnetuimpien kappaleiden sijaan Change’a. Fun fact: Change oli yksi vuoden 2008 Pekingin kesäolympialaisten teemabiiseistä. Eli se on tsempannut sekä lukion jälkeistä elämäänsä ihmetellyttä allekirjoittanutta että huippu-urheilijoita! The time will come for us to finally wiiiin!! 

Kategoriat
Leffat Suosittelen

Kaikkien aikojen paras Onnellinen elokuvaloppu*

Kirjoitus on julkaistu alun perin 11.2.2018 Lilyssä.

Suosikkiasia: Billy Elliot -elokuvan loppukohtaus

*väite perustuu mahdollisesti kirjoittajan subjektiiviseen mielipiteeseen.

Kirjoitus sisältää juonipaljastuksia.

Onnelliset elokuvaloput ovat parhaita. Jos minä olisin saanut päättää, Jack ei olisi koskaan kuollut hyiseen mereen Titanicissa (okei, kyseinen leffa tuskin olisi saanut Oscareitaan sellaisella käsikirjoituksella, mutta… antakaa Rosen ja Jackin olla onnellisia!). Meitsin elokuvissa olisi paljon rakkautta, ihmeparantumisia ja iloisia jälleennäkemisiä – elokuvissa ja tv-sarjoissa yksi suosikkiasioistani on kun kuolleeksi tai kadonneeksi luultu yhtäkkiä pölähtääkin takaisin ja kaikki ovat niin kovin onnellisia.

Paras Onnellinen elokuvaloppu on sellainen, jonka eteen pitää katsojana nähdä vaivaa. Eli ensin pitää kahlata elokuvahahmojen kanssa läpi kaikki vaikeudet, kamaluudet ja sydänsurut, vasta niiden jälkeen Onnellinen loppu tuntuu oikealta Onnelliselta lopulta.

Olen täysin vakuuttunut, että paras, kaikkein katarttisin, kaikkein tyydyttävin ja kaikkein onnellisin Onnellinen elokuvaloppu on Billy Elliot -elokuvassa (v. 2000). Tiedättehän, 11-vuotias englantilaispoika rakastuu balettiin, mutta 1980-luvun työläiskylässä sellainen ei käy päinsä. Billyn isä on jäärä, velikään ei ymmärrä, äiti kuollut. On lakkoa ja häpeää ja sukupuolinormeja, joissa pitäisi pysyä, vaikea isä-poikasuhde, kurjuutta ja köyhyyttä ja pienen pojan taistelua ennakko-odotuksia vastaan.

Siis kaikkia ikäviä juttuja. Mutta kun on katsojana käynyt Billyn ja hänen perheensä kanssa läpi kaikki vastoinkäymiset, elokuvan Onnellinen loppu tuntuu niin ansaitulta, niin kovin tyydyttävältä. Että kestettiinpä nämä kaikki, nyt voidaan olla onnellisia, niin Billy kuin minä.

Billy Elliotin Onnellinen elokuvaloppu perustuu aikahyppyyn (sekin elokuva-asia, jota rakastan – kunhan kaikki menee tulevaisuudessa oikein). Billystä kasvaa menestyksekäs tanssija, saamme nähdä hänet Joutsenlammen pääosassa. Mutta se ei yksin tee parasta onnellista elokuvaloppua. Parasta on, kun näemme Billyn isän katsomassa poikaansa tanssimassa. Tai oikeastaan näemme vain yhden hetken, hetken, kun Billy nousee lavalle, hetken, joka salpaa isän hengityksen. Rakastan sitä silmänräpäystä, isän huokausta. Se huokaus, se katse, ne tekevät elokuvan lopusta kaikkien aikojen parhaan Onnellisen elokuvalopun**.

**edelleen, on mahdollista, että väite perustuu yhden ihmisen mielipiteeseen.

PS. Tiesitkö, että elokuvan loppukohtaus on yhdistelmä elokuvataikaa ja tosielämää? Aikuista Billyä näyttelevä Adam Cooper oli leffan kuvaushetkellä oikeasti Englannin kuninkaallisen baletin arvostettu tanssija ja elokuvan loppunäytöksen puitteet ovat peräisin oikeasta Royal Balletin produktiosta, Matthew Bournen Joutsenlampi-versioinnista. Vuonna 1995 ensi-iltansa saanut baletti on kuuluisa siitä, että toisin kuin perinteisessä Joutsenlammessa, siinä on pelkästään miestanssijoita.