Kategoria: Suosittelen

Kirjoitus on alun perin julkaistu 18.12.2020 Lilyssä.

Suosikkiasia: sarjat 2020!

Okei, olihan tämä vuosi nätisti sanottuna perseestä. Pelottava, stressaava, ahdistava, omituinen. Ikävä ja ikävämpi. No, jos ei muuta, ainakin alkoi arvostaa kaikkia pikkujuttuja. Niitä, jotka aiemmin otti itsestäänselvyyksinä. Kuten sitä, että saa ylittää Uudenmaan rajan ja mennä kotiin kun haluaa. Ja käydä kaupassa ilman ennakkovarustautumista. Ja halata! Olen oikeasti hyvin anti-halaaja, mutta nyt olen alkanut arvostaa sitäkin. 🙂 🙁

Laitetaan hyvien puolien listalle myös sarjatarjonta. Ainakin riitti hyvää, mielenkiintoista, viihdyttävää ja sivistävää katsottavaa kun oli kotona ja kotona ja kotona ja kotona. Ja kotona.

Vuoden parhaita sarjoja siis! Niitä, jotka näin ja niitä, joita en nähnyt (tästä kirjoituksesta on kulunut aika monta kuukautta ja en vieläkään omista HBO:ta… en tiedä onko se onnistuminen vai epäonnistuminen).

Sarjavuosi 2020, ainakaan sinä et pettänyt.

Vuoden 2020 parhaat sarjat

Unorthodox (Netflix): kuinka hienot neljä jaksoa! Kuljetti New Yorkiin ja Berliiniin (sopivasti, kun ei saanut matkustaa), ja tarjosi kurkistuksen itselle kovin salaperäiseen ortodoksijuutalaisten maailmaan. Sivisti ja viihdytti samaan aikaan. Israelilaisnäyttelijä Shira Haas teki upean roolityön.

Normal People (BBC / Yle Areena): jos mietin yhtä kohtausta, joka jäi mieleen sarjavuodesta 2020, se on se kohtaus Normal Peoplen kymppijaksosta, jossa Connell (Paul Mescal) avautuu masennuksestaan terapeutin vastaanotolla. Iski sydämeen. Ja miten hieno roolisuoritus! Normal People osui maaliin noin muutenkin. Kun menestysromaani muokataan sarjaksi, moni asia voi mennä pieleen. Normal Peoplessa ei mennyt pieleen mikään. Yhä edelleen haluaisin matkustaa Irlantiin ja leikata otsahiukset (tiedän mitä ajattelette, minut tuntevat tyypit! 😀 ).

The Boys (Amazon Prime): meinasin laittaa tämän supersankarigenrellä kikkailevan satiirisen draaman / mustan komedian positiivisten yllättäjien kategoriaan, mutta päätin että ansaitsee paikkansa parhaiden listallani. Eka kausi oli hyvä, toka vielä parempi. Hyvin tehty ja kaiken sekopäisyyden ohella osuvaa kommentointia kapitalismin ja rasismin kaltaisista isoista teemoista. Ei varmastikaan sovi kaikille (paljon verta, suolenpätkiä ja naamojen repimisiä). Minä pidän, vaikka tavallisesti supersankarisadut eivät ole millään lailla suosikkiasioitani. En ole huonossa seurassa, Barack Obamakin katsoo! 😀

The Queen’s Gambit / Musta kuningatar  (Netflix): ja niin shakista tuli trendikästä! 😀 Loppuvuoden puhutuin sarja ansaitsi kehunsa. Edelleen olen sitä mieltä, että lässähti hieman lopussa, mutta tästä huolimatta ehdottomasti yksi vuoden parhaista. Tuleva supertähti Anya Taylor-Joy oli roolissaan huippu – samoin nuorta Beth Harmonia esittänyt Isla Johnston.

Le Bureau (Yle Areena): teknisesti ottaen tämä kaikkien aikojen parhaaksi ranskalaissarjaksi kutsuttu agenttitarina alkoi jo 2015, mutta Suomessa sen viisi tuotantokautta tuli katsottavaksi 2020. Pääsee siis yhtenä loisteliaana kokonaisuutena parhaiden listalleni nyt. Kaikkien kehujensa arvoinen – enkä minä edes ole pitkään aikaan jaksanut keskittyä tämänkaltaisiin jännäridraamoihin.

Positiiviset yllättäjät

Teenage Bounty Hunters (Netflix): höpsö nimi, yllättävän hyvä sarja. Olisi ansainnut toisen kauden. On paljon enemmän kuin hölmöltä kuulostava juonensa; teini-ikäiset kaksostytöt Sterling ja Blair kyllä päätyvät vahingossa palkkionmetsästäjiksi, mutta höpsöilyn ohessa sarja tarjoaa raikasta kommentointia esimerkiksi seksuaalisuudesta ja uskonnosta.

Crash Landing On You (Netflix): vuonna 2020 opin ainakin sen, että miljoonia juonenkäänteitä tykittävä korealainen draamasarja on hyvää lääkettä keskittymisongelmaan. Viime vuonna julkaistu CLOY oli noin muutenkin piristävä sarjatuttavuus syksyn pimeydessä. Netflixiin tuli juuri korealainen Start-up, jonka meinasin ottaa katseluun. Yhden k-draaman kokemuksella luulen hallitsevani genren jo vähän paremmin. Ainakin osaan varautua siihen, että jaksot ovat suuuuperpitkiä.

Cheer (Netflix): alkuvuoden dokkaritapaus. Oli hyvä ja kantaa, vaikka cheerleading ei lajina olisikaan kiinnostuslistan kärkipäässä. Oikeastaan juuri silloin tämä mainiosti tehty dokkarisarja kannattaa katsoa.

Vuoden 2020 parhaat sarjat, joita en ole nähnyt

I May Destroy You (HBO): kaikkein eniten sarja-FOMOa aihetti tämä Michaela Coelin ilmeinen mestariteos.

Better Call Saul (Netflix): löytyy vuosi toisensa jälkeen parhaiden sarjojen listoilta. En ole nähnyt jaksoakaan. Toisaalta olen se tyyppi, joka ei ole katsonut edes Breaking Badiä.  Better Call Saulin kanssa samaa sarjaa on Ozark. En ole katsonut minuuttiakaan, ja silti olen siinä uskossa, ettei sarja voi olla niin hyvä kuin sanovat. Taidan ajatella niin myös Better Call Saulista.

Mrs. America (Hulu, HBO): minisarja oli niin täynnä laatunäyttelijöitä, että jo senkin perusteella oli syytä olla hyvä. Ja taisi ollakin!

Lovecraft County (HBO): todennäköisesti liian jännä mulle, mutta teemaltaan ikävän ajankohtainen juuri vuonna 2020, vaikka sijoittuukin 1950-luvulle.

Ted Lasso (Apple TV+): pidän äärimmäisen huvittavana sitä, että vuosia vanhoista NBC:n valioliigamainoksista muokattiin komediasarja! Ja se sarja on kuulemani mukaan vielä hyvä! Apple plussan Ted Lasso yhdistää kolme asiaa, joista pidän: leppoisan hyvän mielen komedian, Valioliigan ja Saturday Night Liven (päätähti Jason Sudeikisin muodossa). Mutta eihän ihmisellä nyt vaan voi olla miljoonaa suoratoistopalvelua, joten jäänyt näkemättä.

Positiivinen yllättäjä, jota en ole nähnyt

The Flight Attendant (HBO): olen lukenut hyviä asioita tästä Chris Bohjalianin samannimiseen trilleriin perustuvasta minisarjasta. Ei ilmeisesti ole mikään Suuri ja Mahtava Laatudraama, vaan hyvin tehty ja itselleen naurava, hauska ja hullunkurinen murhajännäri. Olen iloinen Kaley Cuocon puolesta. Tuntuu, että hän ei koskaan saanut The Big Bang Theoryssa kaikkea ansaitsemaansa huomiota.

Sarja, jota ilmankin olisin pärjännyt

Tiger King (Netflix): mitä enemmän mietin, sitä enemmän tämä dokkarisarja tekee minut vihaiseksi. Oli ensimmäisiä eristätymisajan kollektiivisen somekatselun sarjoja, joten pisteitä kai siitä. Antoi ainakin jotain muuta ajateltavaa. Mutta silti. 2020 olisi kyllä tarjonnut tarpeeksi omituisia ja raivostuttavia käänteitä ilman Tiger Kingiäkin. Ja minä olisin ollut täydellisen tyytyväinen, jos en olisi koskaan kuullut Carole Baskinin nimeä.

Vuonna 2020 päättynyt sarjat, jota jään kaipaamaan

Schitt’s Creek (CBC, C More): onko huonompaa vuotta lopettaa yksi kaikkien aikojen parhaista hyvän mielen komediasarjoista kuin 20hiton20?!  Onneksi A Little Bit Alexis soi päässäni  todennäköisesti vielä vuonna 2080.

Sarjat, joita en katsonut loppuun

Lucifer, vitoskausi (Netflix): olen aiemmin katsonut Luciferia ihan kohtalaisella menestyksellä. On ollut sopivan höttöistä viihdettä. Ja on sitä varmaan vieläkin, mutta en vain päässyt kesällä julkaistussa viidennessä kaudessa tokaa jaksoa pidemmälle. Mun ongelma lienee se, että en fanita Luciferin ja Chloen rakkaustarinaa, vaikka yleensä fanitan kaikkia rakkaustarinoita.

Killing Eve (HBO): aloitin kovalla tohinalla, lopetin kuin seinään. Ongelma taisi olla se, että yritin katsoa sarjaa jakso per viikko -tahdilla telkkarista. Sitten unohdin aina, milloin pitikään olla telkkarin ääressä. Olen kuullut huhuja, että tänä vuonna tullut kolmas tuotantokausi ei olisi ollut yhtä hyvä kuin edeltäjänsä…?

Never Have I Ever (Netflix): tämän laitan sen piikkiin, että sarjoja on vain niin paljon. Ei ehdi kaikkea. On hyvä! Ja pidän Mindy Kalingista! Ja John McEnroe! Virkistävän erilainen teinisarja, mainio päätähti (Maitreyi Ramakrishnan)… kaikki palaset kohdillaan. Ja silti jumituin tokaan jaksoon. It not you, it’s me, Never Have I Ever.

Dead to Me, kakkoskausi (Netflix): en edes aloittanut tokaa tuotantokautta. En tiedä miksi. Saanut kehuja ja kaikkea. Vetoan kai taas ajanpuutteeseen.

Virgin River (Netflix): tuota, tuota… saattaa olla, että silmien pyörittelijä minussa otti vallan, enkä koskaan kyennyt antamaan kunnon tilaisuutta tälle romanttiselle draamalle. Pääsin kolmanteen jaksoon asti. Tosin tätäkin enemmän ongelmana oli, että vertasin sarjaa koko ajan Hart of Dixieen. Hyvin samantyyppiset lähtöasetelmat ja hyvä luoja, sama näyttelijäkin täysin identtisessä roolissa! Virgin River on kuin Hart of Dixie ilman huumoria ja leppoisaa meininkiä. Ja sori, mutta Zoe ja Wade voittavat Melin ja Jackin sata-nolla.

Space Force (Netflix): mulla oli ihan semikorkeat odotukset tästä komediasta, koska sen taustalla hääri The Officen Greg Daniels ja Steve Carell. Jälkimmäinen on myös pääosassa. Plus näyttelijäkaartissa on Ben Schwartz, jolle ikuisena Parks and Rec -fanina haluan vain hyviä asioita. Mutta… en tiedä, en päässyt ekaa jaksoa pidemmälle. Muuttuiko se jossain kohtaa hyväksi? En voi ymmärtää, miksi Netflix uusi sarjan toiselle kaudelle, samalla kun moni paljon parempi joutui pandemialeikkurin uhriksi (GLOW, Teenage Bounty Hunters…). Epäilen, että nimekäs päätähti vaikutti asiaan.

PS. Kiitos, jos olet lukenut Suosikkiasioiden sarjahöpinöitä tänä omituisena vuotena. 🙂