Kategoriat
Sarjat Suosittelen

Viime aikojen suosikkiasioita (eli Succession-päivitys ja muuta katsottua)

Kirjoitus on alun perin julkaistu 12.12.2021 Lilyssä.

Suosikkiasia: ei-kamalat ihmiset ja hauskat vampyyrit (vs. ankeat vampyyrit)

Kuvat: HBO, HBO Max, Apple TV+, FX

Jos tämä äärettömän merkittävä uutinen on mennyt ohi, olen nykyään HBO Maxin tilaaja. Vuosikausiin en ollut (siis edeltäjä HBO Nordicin tilaaja), mutta nyt olen. Olen siis viime puolentoista kuukauden aikana aloittanut noin kolmetuhatta HBO Maxista löytyvää sarjaa. Tämänkertainen Viime aikojen suosikkiasioita on siis lähinnä Sarjoja, joita olen katsonut HBO Maxilta. Eivätkä kaikki edes ole suosikkiasioita. Oh well, eteenpäin.

Succession / HBO Max

Okei, Succession-päivitys. Olen kirinyt takamatkan kiinni ja nyt olen samassa kohdassa kuin kaikki muutkin. Eli odottamassa kolmoskauden päätösjaksoa. Viimeistä edellinen oli luultavasti yksi koko sarjan parhaista jaksoista, mutta kokonaisuutena kolmoskausi on ollut minusta vähän… tylsä? Tai siis eihän siinä oikeastaan ole tapahtunut mitään, samaa soutamista ja huopaamista kuin aiemmillakin kausilla. Kendall vs. Logan, Kendall vs. kaikki muut, Logan vs. lapset, Shiv vs. Tom, Logan vs. avioliitto, Connor vs. todellisuus, Roman vs. Roman, Greg vs. Tom… oletan, että päätösjaksossa räjähtää kunnolla. Koska johonkin tämän on edettävä.

!! Seuraava kappale sisältää mietoja spoilereita kolmoskauden kasijaksosta !!

Mutta se kasijakso… apua. Kaikki olivat ekstrakamalia. Siis oikeita ihmishirviöitä. Logan, joka käyttää pojanpoikaansa koekaniina myrkytyksen varalta. Shivin välinpitämätön ”minä en rakasta sinua” aviomiehelleen. Carolinen ”olisi pitänyt hankkia koiria eikä lapsia” puhe tyttärelleen. Romanin kasuaali seksuaalinen ahdistelu. Jopa Greg oli kamala.

!! Spoilerit loppuivat !!

Olen tarkan harkinnan jälkeen päättänyt, että olen Team Gerri. Olen tyytyväinen tähän päätökseen. Toistaiseksi.

Succession on muuten sarja, jota katsoessa kokee tyytyväisyyttä ja kiitollisuutta omaa elämäänsä kohtaan. Tämä on vähän kummallista, koska sehän kuvaa überrikkaiden elämää. Ja minä en ole überrikas, en edes rikas. Mutta siis: mulla ei ehkä ole miljardiperintöä, mutta ainakin vanhempani rakastavat minua. Ei ole villaa Toscanassa, mutta ainakin sisarukseni ovat mun puolella. En lentele yksityiskoneilla, mutta ainakaan en (tietääkseni) ole kamala ihminen.

PS. Asian vierestä: suositus Michael Schulmanin kirjoittamalle, pienoisen kohun aiheuttaneelle New Yorkerin Jeremy Strong -henkkarille. On pitkä kuin nälkävuosi, mutta tarjoaa mielenkiintoisen kurkistuksen metodinäyttelijän sielunmaisemaan. Ja noin journalistisesta näkökulmasta on siistiä, etteivät julkkishenkkarit ole aina tylsiä ja viimeiseen asti pr-manageroituja ylistysvirsiä.

The White Lotus / HBO Max

Siis Royn perhe on superkamala, mutta kaikkein raivostuttavin sarjatyyppi, johon olen tänä vuonna törmännyt, on White Lotusin Shane. Hyvä luoja, että vihasin sitä hahmoa! Toimiva näyttelijävalinta, Jake Lacy on niin monesti esittänyt sitä hyvää tyyppiä. Ja nyt hän oli totaalinen kusipää. The White Lotus oli ihan mielenkiintoinen, mutta en mitenkään rakastanut sitä. Se oli oikeastaan melko raivostuttava sarja. Koukuttava ja hyvin tehty, mutta raivostuttava. En olisi jaksanut sitä yhtään enempää.

I May Destroy You / HBO Max

Woah. Ylistyskuoro oli oikeassa. Oli niin mestariteos ja must see kuin kaikki olivat sanoneet. En voi enempää suositella. Sarjan teema tuntuu olevan ajankohtainen aina, ikävä kyllä.

Dickinson / Apple TV+

Apple TV+ -sivuraide; aloitin Dickinsonin! Se on outo ja hauska! Pidän siitä. Olin katsonut sitä noin viisi minuuttia, kun koin pakottavaa tarvetta googlettaa Emily Dickinsonin ja oppia hänen elämästään. Joten se on selkeesti myös sivistävä. Vaikka ottaakin tietysti melko lailla taiteellisia vapauksia, mitä tulee inpiraationa olevaan runoilijaan. Pääosassa Hailee Steinfeld on mainio.

Tähän Dickinson-kategoriaan kuuluu myös HBO Maxista löytyvä The Great, mutta sitä en ole ehtinyt vielä aloittaa.

A Discovery of Witches / HBO Max

Joskus muutama vuosi sitten katsoin tämän vampyyri- ja noitahässäkän ensimmäisen kauden. En oikeastaan muista siitä paljoakaan, mutta sen muistan, että sarja upposi ihan ookoosti. Ei mikään supersuosikki, mutta ihan kelvollista ajanvietettä. Aika paljon taisin pyöritellä silmiäni. Noh, nyt ajattelin tsekata kakkoskauden, koska why not. Ja ei, ei jatkoon. Siis meininkihän on samanlaista kuin ykköskaudellakin, nykyaika on vain vaihtunut vuoteen 1590. Mutta en enää voinut sietää sarjaa. Ja tiedän miksi: siitä puuttuu huumori ja hauskuus. Enkä nyt tarkoita, että jokaisen sarjan pitäisi olla komedia, mutta kyllähän jonkinlaista kepeyttä ja lämpöä voisi draamankin sekaan tunkea. Nyt kaikki on vain tympeää ja ankeaa, enkä jaksa välittää mistään tai kenestäkään.

What We Do in the Shadows / HBO Max

Vampyyreistä puheen ollen, aloitin myös What We Do in the Shadowsin. Ja hei, huumoria ja hauskuutta! Olen nauranut ääneen, vaikka periaatteessa pidän sarjaa vähän ällönä (vampyyreja → verta → kuolleita ihmisiä). Mutta se on niin absurdin hölmö ja huvittava, että en välitä ällöyksistä. Sarja on kuin The Office vampyyreilla. Ja hauskemmalla sisällöllä.

HBO Maxissa on myös sarjan inspiraationa oleva samanniminen uusiseelantilainen elokuva.

PS. Siitä And Just Like Thatista…. Mulla olisi paljonkin sanottavaa, mutta tyydyn sanomaan vain tämän (SISÄLTÄÄ EI-SPESIFIN SPOILERIN!): jos minä näen kanssaihmisen – saati itselleni rakkaan ihmisen! – sydänkohtauksen kourissa, soitan ihan ensimmäisenä ambulanssin.

LUE MYÖS:

Kategoriat
Sarjat Suosittelen

Kuusi piristävää sarjatärppiä synkkyyden keskelle

Kirjoitus on alun perin julkaistu 25.11.2021 Lilyssä.

Suosikkiasia: piristävät sarjat!

Kuva: HBO Max

Tasan vuosi sitten kirjoitin postauksen Kyl tää täst ja komediaa. Oli tuolloin pientä pandemiaväsymystä havaittavissa:

Kyl tää täst, kyl tää täst… olen toistellut sitä itselleni ja muille kuin jotain hiton mantraa. Kyl tää täst, kohta kaikki on taas normaalia. Kyl tää täst, jaksetaan vielä vähän aikaa. Kyl tää täst, rokote on tulossa.

Ja tottahan se on, kyl tää täst, väistämättä. Uskonhan minä siihen. Mutta kun maanantaina taas kuuli uusista rajoituksista ja rajusti kasvavista tartuntaluvuista, niin hitto vie vähän kyllä löi kasvoille että ei tää täst vielä hetkeen.

Olisi superkiva, jos olisin säästynyt tältä uusinnalta, mutta ilmeisesti pandemia vähät välittää mun toiveista. Jotenkin sitä on taas ajauduttu tilanteeseen, että on pakko toistella kyl tää täst kyl tää täst kyl tää täst. Ja kyllä minä edelleen uskon siihen, mutta samalla tiedostan – taas –  että ei tää täst vielä hetkeen. Pöh. Ehtihän sitä pari kuukautta olla takaisin konttorilla.

No mutta unohdetaan synkistelyt hetkeksi! Tai ainakin tarjotaan niihin lääkkeeksi parit hassut, höttöiset ja epäsynkät sarjat. Koska mitä muutakaan tässä nyt voi tehdä?

Selling Sunset / Netflix

Kirjoitin viime vuoden syyskuussa, kuinka Netflixin realitysarja Selling Sunset: Hollywoodin kiinteistönvälittäjät on kuin aikuisten The Hills. Edelleen samaa mieltä. Ja edelleen olen myös sitä mieltä, että Selling Sunset on loistava! Siis siihen tarkoitukseen, kun se kiistatta on tehty. Eli viihtymiseen. Se on täydellistä aivot narikkaan -viihdettä; kauniita ihmisiä, rakennettua ”todellisuutta”, feikkidramaa ja feikkiriitoja ja hulppeita miljoonalukaaleita. En jaksa kyseenalaistaa sarjan aitoutta, en vuosi sitten kun katsoin ekat kolme kautta about viikossa, enkä nyt kun neloskausi saapui ilahduttamaan minua ja meitä pimeyden keskelle. Täydellinen ajoitus! Kaipaankin vähän Los Angelesin aurinkoa elämääni. En usko, että olen ainoa.

Btw, olen yhtä aikaa Team Chrishell ja Team Christine. Ring the bell, ladies!

Selling Sunset: Hollywoodin kiinteistönvälittäjät, neljä kautta Netflixissä.

Sex Lives of College Girls / HBO Max

HBO Maxilla alkanut Sex Lives of College Girls ei ole nimestään huolimatta mitään Girls Gone Wild -irstailua, vaan Mindy Kalingin ja Justin Noblen luoma draamakomedia opiskelunsa aloittavista ja kämppiksiksi päätyvistä nuorista naisista. Sarjaa on tullut katsottavaksi vasta kaksi jaksoa, mutta ainakin alku on ollut oikein lupaava. Kimberly (Pauline Chalamet… erään Timothéen sisko btw), Bela (Amrit Kaur), Leighton (Reneé Rapp) ja Whitney (Alyah Chanelle Scott) tuntuvat puutteineen ja vikoineen täydellisen epätäydellisiltä hahmoilta, ja meininki on muutenkin oikein raikasta ja riehakasta.

Sarjassa on paljon Mindy Kalingin sarjoille (mm. Never Have I Ever ja The Mindy Project) ominaisia piirteitä; popkulttuuriviittauksia, nopeaa ja nokkelaa dialogia, feminismiä sekä inklusiivinen ja monikulttuurinen näyttelijäjoukko.

Sex Lives of College Girls HBO Maxissa. Uusi jakso viikoittain. 

Emily in Paris / Netflix / 22.12.

Kakkoskausi tulossa 22.12.! Olen yhä sitä mieltä, että Emily in Parisin ykköskausi oli höttöistäkin höttöisempää, helposti unohdettavaa ja heikkolaatuista hattaraa. Kaiken perusteella näyttää siltä, ettei mikään muutu kakkoskaudellakaan. Silti – tai ehkä juuri siksi – uusi kausi pääsee listalle. Ihan sama, vaikka Emily (Lily Collins) on hyvin raivostuttava hahmo! Ihan sama, vaikka juoni on paperinohut. Vuosi sitten Emily in Paris julkaistiin juuri oikeaan aikaan – keskelle pimeyttä, epätietoisuutta ja epätoivoa – ja todennäköisesti sen vuoksi siitä tuli niinkin iso hitti. Tänä vuonna pitää odottaa joulukuun loppupuolelle, mutta eiköhän sitä pimeyttä ja epätoivoa ole silloinkin vielä jäljellä. Lähdetään sitten vaikka Pariisiin.

Emily in Parisin kakkoskausi tulossa Netflixiin 22. joulukuuta.

And Just Like That… / HBO Max / 9.12.

No camoon, tietysti! Siis minustahan Sex and the City olisi pitänyt jättää vuosituhannen vaihteeseen ja olla tahraamatta sen vaikutusvaltaista perintöä huonoilla elokuvilla. Ja taidan periaatteessa olla tätä uudelleen lämmiteltyä sarjaversiotakin vastaan. Mutta silti… samaan aikaan olen 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen teinejä, jolle Sinkkuelämää tulee aina olemaan yksi omien teinivuosien kulttuurisesti merkittävimmistä sarjoista. Plus just nyt en jaksa keksiä syitä sille, miksi And Just Like Thatia ei olisi koskaan kannattanut tehdä. Ja ei viisikymppisistä naisista nyt liikaa sarjoja ole tehty. Joten bring it on.

And Just Like That… tulossa HBO Maxiin 9. joulukuuta. Tai ehkä 10. joulukuuta jos mennään  Yhdysvaltojen aikavyöhykkeiden mukaan.

We Are Lady Parts / Yle Areena

No tässä on mieltä lämmittävä sarja! Vahva suositus, jos et ole vielä katsonut Yle Areenasta löytyvää brittikomediaa We Are Lady Partsia. On superhauska ja hyvin tehty. Ainoa miinus on se, että sitä on vain kuusi jaksoa.

We Are Lady Parts Yle Areenassa.

Starstruck / HBO Max

Toinen mieltä lämmittävä, valitettavan vähän jaksoja sisältävä komedia. HBO Maxista löytyvä Starstruck on kuin käänteinen ja paljon hauskempi Notting HillJessiellä (sarjan luoja Rose Matafeo) on humalainen yhden illan juttu Tomin (Nikesh Patel) kanssa. Ja sitten paljastuu, että Tom on kuuluisa elokuvatähti. Seurauksena on huvittavaa ja oikein sydämellistä säätöä.

Starstruckin ykköskausi HBO Maxissa. Kakkoskausikin on jollain aikajänteellä tulossa.

PS. Lisäisin listalle Rahapajan viimeiset jaksot, jotka tulevat Netflixiin 3. joulukuuta, mutta eihän ne hyvin todennäköisesti tule olemaan kovinkaan piristäviä. Mutta kun päädyin kahlaamaan sarjan läpi syksyn aikana, niin pitäähän mun nyt nämä viimeisetkin katsoa.

PPS. Amazon Primellä on alkanut suurtuotanto The Wheel of Time (suom. Ajan pyörä). Senkin olisin voinut laittaa listalle, mutta eipä tuokaan kovin piristävältä vaikuta. Onko joku katsonut sitä? En ole jaksanut vaivautua, vaikuttaa kovin raskaalta.

LUE MYÖS:

Kategoriat
Musiikki Suosittelen Tyypit

Aina Taylor Swiftin puolella

Kirjoitus on alun perin julkaistu 12.11.2021 Lilyssä.

Suosikkityyppi: Taylor Swift

Kuva: Beth Garrabrant / Taylor Swift

En ole koskaan ymmärtänyt, miksi Taylor Swift herättää ihmisissä niin paljon vihaa. Minä olen aina nähnyt vain superlahjakkaan musiikintekijän ja ystävälliseltä ja sympaattiselta vaikuttavan tyypin. Silti sitä on vuosien varrella saanut lukea ilkeitä otsikoita ja ala-arvoisia somekommentteja siitä, kuinka Taylor Swift on feikki ja tyrkky ja lahjaton ja huono laulaja ja käärme ja milloin mitäkin ikävää.

Ihan sama onko Taylor Swiftin fanittaminen coolia ja kuinka ikäviä otsikoita olen hänestä lukenut, minä olen aina ollut hänen puolellaan.

En voi väittää olevani mikään superintohimoinen superfani, mutta olen minä sen verran fani ja perillä asioista, että tiedän esimerkiksi kuinka läheinen ja vastavuoroinen suhde Taylorilla on faneihinsa. Silloin tällöin mediaan tippuu tietoja siitä, miten hän on maksanut faninsa syöpähoidot tai laulanut fanin häissä. Vihaajat ovat tietysti vakaasti sitä mieltä, että tämä kaikki on vain Taylorin epäaitoa julkisuuspeliä, mutta minä en usko siihen. Taylor Swift on ollut julkisuudessa 16-vuotiaasta, puolet elämästään. Ei kukaan voi feikata niin pitkään. Miksi on niin vaikeaa uskoa, että joku on vain hyvä ihminen, joka arvostaa fanejaan?

Osa Taylor-vihasta selittyy varmasti sillä, että hän on nainen. Eikä vain nainen, vaan menestyvä nainen. Nainen, joka kirjoittaa omat kappaleensa. Nainen, joka rikkoo ennätyksiä. Nainen, joka voittaa palkintoja. Mitä muuta se on kuin naisvihaa, kun Taylor Swiftistä tehtiin mediassa epätoivoinen miestenkaataja, kun hän kehtasi parikymppisenä deittailla enempää kuin yhtä miestä?  Ja vahva epäilys, ettei eräs räppäri olisi koskaan rynnännyt VMA-gaalan lavalle keskeyttämään 19-vuotiaan Taylor Swiftin kiitospuhetta, jos Taylor Swift olisi ollut mies. Varsin surullisenkuuluisa esimerkki siitä, että on ihmisiä joiden mielestä Taylor ei ansaitse menestystään. Fuck that.

They’d say I hustled
Put in the work
They wouldn’t shake their heads and question how much of this I deserve
What I was wearing
If I was rude
Could all be separated from my good ideas and power moves?

Minä olen samanikäinen kuin Taylor, vuoden 1989 lapsia. Ehkä siksi mulla on ollut erityinen suhde häneen ja hänen musiikkiinsa. Olen kasvanut yhtä aikaa hänen kanssaan, teinistä aikuiseksi. Yksi mun ikuisista suosikkikappaleista on Taylorin Change. Ei siksi, että se olisi mikään musiikkihistorian loisteliain tuotos vaan siksi, että muistan kuunnelleeni sitä aikuisuuden kynnyksellä olevana nuorena tyyppinä. Rakastan kappaleen sanoja ”they might be bigger, but we´re faster and never scared”. 

Aikuisena olen hurrannut aina, kun Taylor on jostain kaivanut voimaa vastata vihaajilleen ja epäilijöillään ja häntä kohtaan väärin käyttäytyneille – oli kyseessä sitten lyriikat tai oikeustaistelut. Kaikkien kohujen keskellä olen ollut aina Team Taylor. Kun Reputation julkaistiin, hurrasin taas. Ja kun Taylor ilmoitti äänittävänsä uudestaan vanhat levynsä jotta saa oikeuden omiin kappaleihinsa ja omaan musiikkiinsa, hurrasin kovempaa.

Perjantaina 12. marraskuuta Taylor julkaisi omissa nimissään neljännen studioalbuminsa Redin, joka julkaistiin alunperin vuonna 2012. Ja minä hurraan taas vähän lisää. Mikään ei ole hienompaa kuin potkittu nainen, joka on löytänyt voimansa.

Red on aina sisältänyt mun ja monen muun mielestä Taylorin parhaan kappaleen, All Too Wellin. Red (Taylor’s Version) sisältää myös paljon odotetun 10-minuuttisen All Too Well -version. Ja on muuten hieno! (Olen senkin verran Taylor Swift -fani, että tiedän kenestä kappale kertoo.) Muutaman arkistojen aarteen lisäksi Taylor’s Versioniin on mahdutettu uutena kappaleena myös sydäntäsärkevä Ronan. Kehottaisin kaikkia vihaajia tutustumaan kappaleen tarinaan, mutta epäilen ettei Taylor enää jaksa välittää vihaajistaan. Joten en jaksa minäkään.

 The haters gonna hate, hate, hate, hate, hate jne.

TAYLOR SWIFT FOREVER!

PS. Suositus myös Netflixin Taylor-dokkarille Miss Americana.

PPS. Perjantaisuunnitelmani:

LUE MYÖS: