Kirjoitus on alun perin julkaistu 28.3.2022 Lilyssä.
Suosikkiasia: rakkaustarinat!
Kirjoitus sisältää viittauksia Bridgertonin kakkoskauteen. Ei varsinaisia spoilereita.
Katsoin Bridgertonin kakkoskauden. Tietysti.
Tätä pitää pohjustaa sanomalla, etten ole mikään Bridgertonin superfani. Siis oikein koukuttava sarjahan se on, ja ymmärrän, miksi siitä tuli hitti. Mutta minä nyt olen minä – leppoisten komediasarjojen ystävä, joka pyörittelee silmiään kaikelle yltiöromanttiselle lässytykselle. En siis ole romanttisen pukudraaman kaikkein otollisinta kohderyhmää.
Pidän minä silti rakkaustarinoista! Rakkaustarinat saavat aina pisteitä. Joten kun katsoin uuden kauden, pidin sitä aivan kelvollisena rakkaustarinana. Vähän kyllästytti liian pitkät jaksot, sinne tänne pomppiva juoni ja liiallinen painotus kaikkiin muihin kuin Anthonyyn ja Kateen, mutta en minä sen enempää jaksanut nillittää. Ei Bridgertonin kaltaisia sarjoja aina tarvitse syväanalysoida. Viihdyttävät tai eivät viihdytä, siinä kaikki.
Minua nämä kahdeksan (ylipitkää) jaksoa viihdyttivät tarpeeksi. Olin Team Kanthony kuten tiesin että olisin. Jonathan Bailey ja Simone Ashley olivat oikein hurmaavia pääosissa. Ei haitannut edes se slow burn -lähestymistapa tähän romanssiin. Eikä seksikohtausten vähäinen määrä, asia, joka on vaivannut monia etenkin verrattuna ykköskauteen. Minä en ole kaikkein suurin seksikohtausten fani muutenkaan, joten en huudellut niiden perään (mietin aina seksikohtausten aikana, että kuinkahan kiusallista niiden kuvaaminen on näyttelijöille, ja sarjailluusio särkyy).
Tiivistettynä mun ajatukset kakkoskaudesta olivat ”ihan jees”, ”minä pidän Jonathan Baileystä”, ”onneksi Anthonyn pulisonkeja trimmattiin ykköskaudesta”, ”unohdan tämän huomenna” ja olankohautus.
Sitten luin somekommentteja. Enkä mitä tahansa somekommentteja, vaan kirjafanien somekommentteja. Ja he ovat RAIVOISSAAN. Siis vain vähän yleistettynä ja ylidramatisoituna sanottuna.
Bridgerton pohjautuu tietysti Julia Quinnin Bridgerton-kirjasarjaan. Kakkoskauden pohjalla oleva The Viscount Who Loved Me on empiirisen someanalyysini perusteella monen kirjafanin suosikki.
Ja nämä fanit ovat hiton pettyneitä. Poimintoja Bridgertonin Instagram-tilin kommenteista: ”Book was so much better”. ”The book was ruined”. ”You legit just took the names Kate and Anthony and made up your own story”. ”A disgrace to the book”. ”They completely changed the story”. Jne, jne.
Satoja ja satoja kommentteja siitä, kuinka sarjaversio ei tee lainkaan oikeutta kirjalle ja sen versiolle Anthonyn ja Katen rakkaustarinasta. Muuttivat ilmeisesti aika paljon koko tarinaa, tapahtumia ja hahmojen persoonallisuuksiakin. Ja monia kirjassa olleita tärkeitä kohtauksia jäi pois (koska ilmeisesti oli tärkeää saada tilaa tylsälle Featheringtonien perhedraamalle).
Ja tiedättekö, nyt minäkin olen raivoissani! Koska mitä hittoa?! Minkälainen eeppinen rakkaustarina tämä olisi voinut olla, jos olisivat pysyneet kirjan juonessa? En siis ole lukenut ainuttakaan Bridgerton-kirjaa, joten en tiedä mistään mitään, mutta olen sataprosenttisen sijaisloukkaantunut kaikkien pettyneiden kirjafanien puolesta. 😀
”Ihan jees”, ”unohdan tämän huomenna” ja olkien kohauttelu ovat vaihtuneet siihen, että laitoin juuri varaukseen The Viscount Who Loved Me’n. Pitäähän mun saada selville, että miten tämä tarina olisi pitänyt kertoa ja mitä asioita sarjan tekijät menivät muuttamaan. Haluan päästä sanomaan omaankin kokemukseeni perustuen, että ”kirja oli paljon parempi”.
Dear reader, if there is a scandal, I shall uncover it.
Bridgerton katsottavissa Netflixissä.
PS. Jonathan Bailey -fanitukseni perustuu siihen, että kauan ennen kuin hän oli Anthony Bridgerton hän oli Crashingin Sam ja Broadchurchin Olly Stevens. Mainio Broadchurch on näemmä poistunut Netflixistä, mutta Crashing sieltä vielä löytyy. Suositus! Kannattaa vain varautua siihen, että Sam on melko kaukana Anthonystä.
PPS. Koska sarjoista voi myös oppia: Britannian aateliset ylimmästä alimpaan: herttua (duke), markiisi (marquess), jaarli (earl), varakreivi (viscount) ja paroni (baron).
