Kirjoitus on alun perin julkaistu 15.10.2019 Lilyssä.
Suosikkiasia: Netflix!
Kuva: Netflix
No ny saa ainakin kirjoittaa sarja- ja leffasuosituksia! Alkaa olla viittä vaille se aika, kun leppoisa ja värikäs Kiva Syksy kääntyy inhaksi Kammo-Syksyksi, jolloin tekee mieli kaivautua vilttikasan alle, jumittaa kotona villasukat jalassa, tuijottaa hömppää ja juoda teetä… itse asiassa otetaan takaisin, Kammo-Syksy kuulostaa varsin mukavalta. Bring it on.
Pimeää taitaa olla joka tapauksessa, joten synkkyyttä tasapainottamaan pari pirteää lokakuun Netflix-uutuutta.
1. The Hook Up Plan
Plan Coeur eli The Hook Up Plan eli Sydämen suunnitelma on ranskalainen komediasarja, jonka kakkoskausi saapui ilahduttamaan minua viime viikolla. El Caminoista viis, tämä oli lokakuun paras Netflix-lisäys! En minä mitään huumesatuja jaksa katsoa, kun tarjolla on tyylikkäiden pariisilaisten rakkausdraamaa ja höpsöä säätämistä 😀
The Hook Up Plan on leppoisa ja hassu rom com, jonka kakkoskausi koostuu kuudesta noin parikymmenminuuttisesta jaksosta. (Viime vuonna julkaistussa ykköskaudessa jaksoja on kahdeksan, joten koko homma on nopeasti tsekattu.)
Sarjassa seurataan Elsan (Zita Hanrot) ja Julion (Marc Ruchmann) rakkaustarinaa – ykköskaudella tavattiin ja ihastuttiin, kakkoskaudella, no kakkoskaudella säätö jatkuu. Pieni tai kenties vähän isompi mutka matkassa on Julion prettywomanmainen menneisyys; hän työskenteli gigolona, jonka Elsan ystävät Emilie (Joséphine Draï) ja Charlotte (Sabrina Ouazani) palkkasivat piristämään erotuskissaan rypenyttä kamuaan.
Typerästä lähtökohdastaan huolimatta ykköskausi oli huippu, joten tarinalle oli kiva saada jatkoa.
Ja ranskalaisissa sarjoissa ja leffoissa nyt vaan on aina jotain kummallista taikaa, eli pisteitä siitäkin.
Je recommande.
2. Crazy Rich Asians
Hei, näköjään universumi kuuntelee! Fiilistelin tovi sittenKevin KwaninCrazy Rich Asians -kirjaa, ja mainitsin, että haluaisin nähdä leffaversionkin. Ja tsädäm, vajaa kuukausi eteenpäin ja bongasin Crazy Rich Asians -leffan Netflixistä. Rehellisyyden nimissä leffa oli kirjan jälkeen pieni pettymys, mutta tästäkin huolimatta vietin sen parissa oikein viihdyttävät pari tuntia. Mainio romanttinen komedia – pettymykseni taisi liittyä lähinnä siihen, että kirjan käänteitä oli ymmärrettävästi jäänyt leffan ulkopuolelle.
Paras hahmo leffassakin on Astrid (Gemma Chan).
3. Jenny Slate: Stage Fright (tulossa 22.10.)
Naurua, sitähän lokakuun pimeydessä kaivataan! En aina jaksa Netflixin komediaspesiaaleja, mutta näyttelijä-koomikko Jenny SlatenStage Frightia odotan innolla. Stand up -setin lisäksi Stage Frightissa on ilmeisesti luvassa Slaten henkilökohtaisia muisteloita ja läheisten haastatteluita. Jenny Slate vaikuttaa hyvin sympaattiselta ja miellyttävältä tyypiltä, joten oikein mielelläni kuuntelen hänen tarinoitaan.
Kirjoitus on alun perin julkaistu 10.9.2019 Lilyssä.
Viime aikojen suosikkiasioita: Elite, Mindhunter ja kolme hyvää lukukokemusta
Kuvat: Netflix, Penguin Random House, Crown Publishing House.
Okei, syyskuu. Olen alkanut käymään taas jumpassa. Olen venytellyt (lähes) joka päivä. Pesin ikkunat, jotka piti pestä alkukesästä. Tuntuu tarmokkaalta ja tekee mieli pukeutua villapaitoihin. Juon noin kolmesataa kuppia teetä päivässä. Ulos mennessäni haistelen ilmaa ja totean, että kyllä, se on syksy nyt – vaikka kesäiset lämpötilat yrittävätkin harhauttaa. Lenkillä tekee mieli ottaa kuvia pihlajanmarjoista. Pitäisi varmaan aloittaa jokin uusi harrastus – potkunyrkkeily tai maalauskurssi tai ranskan opiskelu – jotta olisin vieläkin täydellisempi syksyklisee.
Lisäisin syksykliseiden listalle Netflixin tuijottamisen, mutta sitä teen kyllä ympäri vuoden. Mainion Derry Girlsin lisäksi olen viime aikoina fiilistellyt espanjalaista teinimysteerisekamelskaa ja raivostuttavan hyvää Mindhunteria.
Ja hyviä kirjojakin olen lukenut!
Eli viime aikojen suosikkiasioitani:
1. Elite (Netflixissä)
Tapahtui viime viikolla.
Olin ollut yömyöhään töissä. Raahauduin kotiin kovin väsyneenä noin kello 01.30. Fiksu ihminen olisi siinä kohtaa käynyt nukkumaan. Minä en ollut fiksu ihminen. Nukkumaan käymisen sijaan minä valvoin vielä reilun tunnin ja kävin lopulta nukkumaan noin kello 02.45. Miksi?
Koska oli katsottava jakso (okei okei, puolitoista jaksoa) Eliteä.
Espanjalaisen teini-/mysteerisarjan toinen kausi tuli Netflixiin muutama päivä sitten. Ja oli muuten täysin sekopäinen kausi, yhtä melodramaattista saippuaoopperaa. Ja niin hiton koukuttavaa! Ensimmäiseltä kaudelta tutun murhamysteerin jälkipuinti sai kaverikseen katoamismysteerin. Oli seksiä ja huumeita ja uusia pareja, ihmissuhdedraamaa, rikkaiden ihmisten juhlia ja teinityttöjä, joilta ottaisin mieluusti meikkausoppitunteja. Oli kauniita ihmisiä, luokkaeroja ja isoja ja isompia kriisejä. Paaaaljon hidastettua tanssimista (yökerhossa, joka ilmeisesti on avoinna alaikäisille???). Ja koska tämä kaikki ei riitä, mukaan heitettiin pieni petos ja suuri tabu. Ja oliko huumekauppaa pyörittävä mafiakin jotenkin mukana? En ole ihan varma.
Parasta Elitessä on tämä: se on niin ylivedetty ja täynnä kaikkea sälää, etten osaa ottaa sitä millään lailla vakavasti. En jaksa pysähtyä miettimään sen övereitä juonenkäänteitä tai pilkkoa sitä osiin. Se on mitä on: koukuttava, epärealistinen, ylidramaattinen kauniiden teini-ihmisten sekamelska, joka on paikoin melkein pehmopornoa, paikoin musiikkivideota, paikoin vallan mainiota draamaa.
Está bien.
Eliten kaksi valmistunutta kautta löytyvät Netflixistä. Kolmoskausi tilattu, eli mysteerit jatkukoot!
2. Mindhunter (Netflixissä)
Kirjoitin tuossa taannoin, kuinka nykyään vihaan rikossarjoja. En jaksa katsoa mitään liian pelottavaa ja ahdistavaa. En halua, että mieleni on täynnä ikäviä asioita… eli luonnollisesti katsoin Mindhunterin, sarjan, joka kertoo sarjamurhaajista. Puolustuksekseni sanottakoon, että on muuten todella, todella hyvä sarja – tuore kakkoskausi vielä parempi kuin ensimmäinen. Joka hiton yksityiskohta on niin tarkkaan mietitty, jokainen kohtaus niin visuaalisesti upea, jokainen näyttelijäsuoritus loistava.
Rikossarja-avautumisessani kerroin, kuinka liian pelottava ja liian ahdistava ja täynnä ikäviä asioita oleva Luther on saanut minut katsomaan sänkyni alle joka ilta. Murhamiesten varalta siis. No, Mindhunterin seurauksena katson nykyään myös suihkuseinän taakse. En nimittäin ole katsonut pelkästään Mindhunteria. Sen seurauksena olen katsonut sellaisia YouTube-pätkiä kuin My Father BTK ja The Real Serial Killers of Mindhunter. Olen lukenut Atlantan lapsimurhista ja Mansonista. Olen lukenut BTK:stä ja siitä, kuinka vuosikymmenten ajan Kansasin Wichitassa asuvat naiset tarkistivat kotiin tullessaan puhelimensa toimivuuden. Ja tsekkasivat sen jälkeen, ettei kukaan lymyile kylpyhuoneessa.
Tiivistys: olen idiootti, jonka pitäisi lopettaa sarjamurhaajien googlaaminen. Ja Mindhunter on raivostuttavan hyvä ja hyvin tehty sarja.
PS. Tällä hetkellä suosikkiasioitani on New Girl ja YouTubesta löytyvät Veepin bloopersit. Hukutan sarjamurhaajat komedialla.
Viime aikojen kirjakoukutus: Kevin KwaninCrazy Rich Asians ja jatko-osa China Rich Girlfriend. Kuinka hauskoja! Juuri nyt odotan kuumeisesti, että saisin käsiini trilogian kolmososan, Rich People Problemsin. Nämä eivät ole edes semihömppää, vaan loisteliasta täyshömppää kaikilla mausteilla. Jatkoon! Ehtii niitä jaloja klassikoita lukea myöhemminkin.
Kun nyt semihömpästä oli puhe… lasken tämän hetken hypetetyimmän kirjailijan Sally Rooneyn siihen kategoriaan. Kehutun ja palkitun irlantilaiskirjailijan esikoisteos Conversations with Friends oli oikein mainio – ymmärrän hypen täysin. Pitää kuitenkin sanoa, että minä pidin enemmän Normal Peoplesta, hänen toisesta kirjastaan. Kirjoitin siitä aiemmin.
5. The Last Girl (Nadia Murad)
Hömpästä ja semihömpästä täysin vakavaan – ja tärkeään.
Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2018 saaneen Nadia Muradin muistelmateos on äärimmäisen karua ja ahdistavaa luettavaa. Irakin jesidivähemmistöön kuuluvan Muradin elämä mullistui vuonna 2014, kun Isis hyökkäsi hänen kotikyläänsä. Miehet ja vanhemmat naiset murhattiin, nuoret naiset – myös Nadia Murad – pakotettiin seksiorjiksi.
The Last Girl on vaikuttava teos – nuoren naisen taisteluhuuto Isisin hirmutekoja vastaan. Kaiken kamaluuden keskellä se on ennen kaikkea tarina selviämisestä. Kirja on hyvin vangitsevasti kirjoitettu. Vaikka tietää, että Murad onnistuu pakenemaan kaappaajiltaan, lukijan sydän pamppailee mukana koko pakomatkan ajan.
Nykyään Nadia Murad on ihmisoikeusaktivisti, jonka perustama Nadia’s Initiative -organisaatio auttaa kansanmurhien ja ihmiskaupan uhreja. Tosielämän sankari ja suosikkityyppi.
Kirjoitus on alun perin julkaistu 5.8.2019 Lilyssä.
Suosikkisarja: Veronica Mars
KIRJOITUS SISÄLTÄÄ JUONIPALJASTUKSIA VERONICA MARSIN UUDESTA, NELJÄNNESTÄ TUOTANTOKAUDESTA.
Ne alkavat kirjoituksen loppupuolella, YouTube-videon jälkeen. Alku on spoileriton, höpisen vain siitä, kuinka paljon rakastan Veronica Marsia. Ja siitä, miksi se on niin rakastettu kulttisarja. Ja tarjoan pikaisen mielipiteeni tuoreesta kaudesta (eli valitan, kuinka ennen kaikki oli paremmin).
Kuvat: UPN & Hulu
A long time ago, we used to be friends.
Silloin kun minä 2000-luvun alkupuolella elelin teinivuosiani, yksi ehdottomista suosikkisarjoistani oli Veronica Mars. Ja sarjan nimihahmo Veronica Mars (Kristen Bell) oli yksi fiktiivisistä suosikkityypeistäni (on sitä edelleen). Kuinka paljon halusinkaan olla kuin Veronica! Olla sarkastinen badass, joka ässäilee menemään vähät välittämättä mitä muut ajattelevat. Tosiasiassa taisin olla sarkastinen badass vain oman pääni sisällä ja vähän välitin mitä muut ajattelevat, mutta olen joka tapauksessa iloinen, että teini-minällä oli Veronican kaltainen vahva ja fiksu tv-sarjasankari.
Veronica Marsin kolme ensimmäistä kautta esitettiin vuosina 2004-2007. (Suomessa sarja alkoi 2005.) Minä olin noina vuosina lukiolainen, eli hahmo-Veronican kanssa suurin piirtein saman ikäinen. Ehkä siksi se osui ja upposi niin kovaa. Minä en tosin viettänyt lukiovuosiani mysteereitä ratkoen… paitsi matikkamysteereitä ja niitäkin kovin huonosti.
Veronica Marsin ykköskausi on loistelias – yksi tv-historian parhaista yksittäisistä tuotantokausista jos minulta kysytään. Se on täydellinen sekoitus teinisarjaa ja mysteeridraamaa, vakavaa ja kevyttä, huumoria ja painavia teemoja; luokkaeroja, korruptiota, hyväksikäyttöä. Ja kuolemaa tietysti, tapahtumien alkupiste on Veronican parhaan ystävän Lilly Kanen (Amanda Seyfried) mysteerimurha. Sarja petaa heti pilottijaksosta alkaen niin täydelliset lähtökohdat, että tuloksena ei voi olla mitään muuta kuin loistavaa teeveetä. Takaumat täydentävät pala palalta tapahtumia, ja lopulta kaikki loksahtaa kohdilleen. Koko kauden kantavan mysteerin (tai oikeastaan mysteerien) rinnalla kulkee pienempiä, jaksoittain vaihtuvia mysteereitä. Sanoinko jo, että loistelias tuotantokausi.
Ehkä vielä edes maininnut parasta asiaa – niin ykköskaudessa kuin koko sarjassa ylipäänsä – rakkaustarinaa! Tietysti kaipaan suosikkisarjoihini mieltä lämmittäviä tv-romansseja. Ne pitävät katsokaas huolta positiivisesta nauru- ja kissanpentuindeksistä. Tämä kyseinen LoVe-story ei tosin ala kauhean mieltä lämmittävästi. En tavallisesti jaksa tympeitä kusipäämies muuttuu rakastettavaksi romeoksi -juonikuvioita, mutta Logan Echolls (Jason Dohring) on niin täydellisen kompleksinen hahmo, että Loganin ja Veronican (#LoVe 😀 ) venkoilu on ikisuosikkini mitä tulee sarjaromansseihin (jotenkin kriminaalisesti olen unohtanut heidät tältä listalta). Voisi jopa sanoa, että vallan eeppinen sarjaromanssi. Spanning years and continents. Lives ruined, bloodshed. Epic.
Vaikka Veronica onkin huipputyyppi, taidan silti rakastaa Logania vielä vähän enemmän. Siis jos fiktiivisen hahmon rakastamista mitataan viihdyttävyydellä. Sarjan alussa Logan on totaalinen idiootti, mutta pikkuhiljaa hänen kusipäisen kuorensa alta paljastuu rikkinäinen poikarukka, jolle haluaa hyviä asioita. Sarja rakentaa Veronican ja Loganin romanssin niin taitavasti, että kun se viimein tapahtuu, se on sekä täydellinen yllätys että täydellisen luonnollinen juonikuvio.
Veronica Mars ei ollut koskaan mikään superhitti, ainakaan katsojaluvuissa mitattuna. Siksi se lopetettiinkin alunperin jo kolmen kauden jälkeen. Sarjan luoja Rob Thomas päätti kuitenkin mukavan happily ever afterin sijaan päättää kolmoskauden cliffhangeriin. Jälkikäteen se on paljastunut varsin fiksuksi ratkaisuksi, sen myötä Veronica Marsista tuli rakastettu kulttihitti. Koska intohimoiset fanit, marshmallowt, halusivat tarinalle jatkoa, seitsemän vuotta kolmoskauden jälkeen päivänvalonsa näki Kickstarterilla rahoitettu Veronica Mars -elokuva. Ja nyt, pari viikkoa sitten, viisi vuotta elokuvan ja 12 vuotta sarjan loppumisen jälkeen Hululla ilmestyi piiiitkään odotettu neloskausi (alun perin sarja tuli jo kuolleelta ja kuopatulta UPN:ltä ja sen seuraajalta The CW:ltä).
Pääsinhän minä lopulta itse asiaan, Veronica Marsin neloskauteen. Toivottavasti pitkä rakkaudentunnustukseni vapauttaa minut arvostelulta kun kerron, että metsästin uuden kauden kahdeksan jaksoa netin syövereistä. Syytän Hulua, palvelu ei ole käytössä Suomessa. Veronica antaisi anteeksi!
Neloskausi oli samaan aikaan mainio päivitys teini-iän suosikistani ja pienoinen pettymys. Ymmärrän täysin, että sarjan oli pakko muuttua ja uudistua, mutta tekee silti mieli vähän valittaa.Valittaa siitä, että se ei ollut täysin sitä samaa Veronicaa kuin silloin joskus. Valittaa siitä, että moni alkuperäisistä hahmoista tungettiin täysin marginaaleihin. Wallace (Percy Daggs III) ja Weevil (Francis Capra) olivat kyllä menossa mukana, mutta ihan liian vähän. Tina Majorinon esittämä Mac ei ollut mukana lainkaan. Majorino itseasiassa kertoi TVLinelle, että hänelle kaavailtu rooli olisi ollut minimaalinen, minkä vuoksi hän päätti jättäytyä kokonaan ulkopuolelle (sarjan käsikirjoittaminen on taatusti haastavaa, mutta jopa täysin puutteellisilla taidoillani olisin keksinyt Macille paljonkin käyttöä uudella kaudella). Valittaa siitä, että tuttujen hahmojen sijaan ison palan ohjelma-ajasta haukkasivat ihan uudet tyypit. Valittaa siitä, että uusi, aikuisempi meininki tarkoitti aiempaa graafisempaa väkivaltaa. Ja ihan vähän valittaa myös siitä, että Veronica – suosikkini since 2005! – oli välillä vähemmän mukava tyyppi.
Kaiken tämän nillittämisen jälkeen on kuitenkin sanottava, että oli neloskaudessa paljon hyvääkin. Sitä en osaa sanoa, kuinka paljon tästä menee nostalgian piikkiin, mutta oli joka tapauksessa hauskaa palata Neptuneen vuosien jälkeen.
Sitten niistä spoilereista….
Toistan, spoilerit alkavat nyt!
Tai siis spoileri, se yksi ja ainoa jolla on mitään väliä.
Ja varoitan, tämä juonikuvio pilasi ainakin mun kirjoissa koko kauden, vähän koko sarjaakin. Jos olisin tiennyt miten neloskausi päättyy, en olisi halunnut koko neloskautta.
En olisi halunnut, että sarja tahrataan niin julmalla ja tarpeettomalla tavalla. Siis sillä idioottimaisella päätöksellä tappaa Logan. Logan! Siis Logan, Veronican sielunkumppani, kaiken sydänsurun ja menneisyyden murheiden jälkeen onnellisen lopun ansainnut Logan. En haluaisi olla se tyyppi, joka suree täysin keksityn hahmon fiktiivistä kuolemaa, mutta… no, tässä tapauksessa taidan olla se tyyppi. Tai en edes sure, olen vihainen. Enkä haluaisi olla sekään tyyppi. Se, joka raivoaa niinkin triviaalista asiasta kuin jonkun höpsön sarjan juonikuviosta, mutta… joo olen se tyyppi.
Kuten sanottu, Veronica Marsilla on valtavan intohimoinen, lojaali fanijoukko. On täysin niiden fanien ansiota, että sarja sai jatkoa – ensin elokuvan ja nyt uuden kauden. Hitto vie, fanit kustansivat Kickstarterin kautta sen elokuvan! En voi tietenkään puhua kaikkien fanien puolesta mutta voisin väittää, että isolle osaa heistä Logan oli tärkeä palanen koko sarjaa, ihan yhtä tärkeä kuin Veronica. Ei mysteerit koskaan olleet se ykkösjuttu, Veronica ja ihmiset hänen ympärillään olivat.
Rob Thomas on perustellut fanit raivon valtaan saanutta juonikuviota sanomalla sen olleen välttämätön sarjan jatkon kannalta. ”It was like we were cutting off a limb to save a life”, Thomas totesi TVLinelle ja raivostutti sitten ainakin tätä fania lisää tällä typerällä lausunnollaan:
I feel as though we are going to have better shot of doing more and more Veronica Mars if our heroine does not have a boyfriend or a husband back home.
Eeeei tietenkään, eihän Veronica voi samanaikaisesti olla loistava yksityisetsivä ja olla onnellisesti naimisissa! Ei, pakko piinata tätä jo piinattua hahmoa vielä lisää, jotta tämä voi olla kyyninen, yksin ja sitä kautta ilmeisesti kiinnostava ja hyvä työssään. Pöh.
Rob Thomasilla on tietysti kaikki taiteellinen vapaus tehdä mitä haluaa. Hänen sarjansa, hänen päätöksensä. Jos hän haluaa tehdä Veronica Marsista yhden naisen mysteerisarjan, hän saa niin tehdä. (Huom. sarjasta ei siis vielä ole tilattu lisäkausia.) Jotenkin kuitenkin tuntuu siltä, että hän ylikorostaa Veronica Marsin mysteeri-aspektia. Sarja on toki sitäkin, mutta toistan: ei mysteerit koskaan olleet se ykkösjuttu. Sarjassa oli kyse niin paljon muustakin. En minä ainakaan halua katsoa kuinka taas yhden rakkaan ihmisen menettänyt surullinen ja kyyninen Veronica ratkoo rikoksia – yksin.
Cmoon, olisin vain halunnut onnellisen lopun! Oikeassa elämässä on niin paljon surua ja murhetta, miksi niitä pitää väkisin ja ilman hyvää syytä tunkea fiktiiviseenkin elämään. Nyyh.
Ei sitä verenvuodatus-kohtaa pitänyt ottaa niin tosissaan!
PS. Voisin melkein elää tämän turhan ja julman sarjakuoleman kanssa, jos se olisi edes ollut lähtöisin näyttelijästä itsestään. Mutta ei, lukemieni haastatteluiden perusteella Loganin kuolema rikkoi myös Jason Dohringin sydämen. Tupla-nyyh.
A long time ago, we used to be friends, tosiaan.
Olen päättänyt, että neloskausi päättyy noin kymmenen minuuttia ennen lopputekstejä.
Suosittelen, paljon parempi loppu! Ja jos totuuden kiistäminen ei onnistu, voi aina katsoa esimerkiksi tämän YouTube-videon.
