Kategoriat
Ajattelin tänään Sarjat

Frendit – ongelmallisuuksia ja hyvesignalointia (eli onko järkeä analysoida 25 vuotta vanhaa komediasarjaa)

Kirjoitus on alun perin julkaistu 17.9.2019 Lilyssä.

Suosikkisarja: 25-vuotisjuhlavuottaan viettävä Frendit

Kuva: NBC

Kirjoitin reilu vuosi sitten tekstin Viekö tiedostavuus ilon suosikkisarjoista? Tapaus Frendit.

Tuo kirjoitus on yksi blogini luetuimmista. Oletan sen johtuvan siitä, että aika moni muukin rakastaa Frendejä – tuota ysärin ja 2000-luvun alun komediaklassikkoa.

Ja siis kyllä, minä rakastan Frendejä, vaikka tuossa tekstissäni kirjoitinkin sen ongelmallisuuksista.

”Frendit on – luonnollisesti – aikansa tuote. Se tuli telkkarista vuosina 1994-2004, ja silloin moni sellainen asia meni huumorin varjolla läpi, mikä ei enää tänä päivänä menisi”, kirjoitin tuolloin ja jupisin muun muassa Fat Monica -vitseistä, ärsyttävästä ja omistushaluisesta Rossista sekä sarjan trans- ja homofobiasta.

Olen edelleen jokseenkin samaa mieltä vuoden takaisen itseni kanssa. Rakastan Frendejä, mutta se ei ole missään nimessä täydellinen ja täydellisesti aikaa kestänyt tv-sarja. Sen huumori on paikoin kyseenalaista, sen vitsit ummehtuneita ja se sisältää niin monta ongelmallisuutta, että jokainen itseään kunnioittava viihdesaitti on vuosien varrella kirjoittanut vähintään kymmenen kohtaa sisältävän listauksen kaikesta, mikä sarjassa on nykystandardien mukaan pielessä.

Frendit viettää tänä vuonna 25-vuotisjuhliaan. 22. syyskuuta 2019, tulevana sunnuntaina, tulee kuluneeksi 25 vuotta siitä, kun sarjan ensimmäinen jakso esitettiin Yhdysvalloissa. Hurraa ja paljon onnea!  Juhlavuoden myötä netti on taas täyttynyt tuhansista ja tuhansista Frendeihin liittyvistä kirjoituksista ja analyyseista. Sarja on pilkottu miljooniin palasiin ja palasia sörkitty kyllästymiseen asti. Ketään tuskin yllättää, että monissa kirjoituksissa esille on nostettu juuri nuo seikat, joista minäkin vuosi sitten jupisin.

On kuitenkin toisenlaisiakin näkemyksiä.

Tässä mainiossa Stylistin jutussa toimittaja Kayleigh Dray listaa asioita, joissa Frendit oli itse asiassa aikaansa edellä ja täydellisen ”woke” ennen kuin woke edes oli mikään juttu. Esimerkiksi vuonna 1996 ilmestyneessä jaksossa  The One with the Lesbian Wedding nähtiin yhdet Yhdysvaltojen tv-historian ensimmäisistä samaa sukupuolta olevien välisistä hääjuhlista. Rossin tympeistä lesbovitseistä on valitettu vaikka kuinka, mutta se oli muuten juuri Ross, joka lohdutti ex-vaimoaan kun tämän vanhemmat eivät tulleet häihin, ja se oli Ross, joka lopulta talutti Carolin alttarille.

Negatiivisten ja positiivisten seikkojen ristitulessa yksi kysymys tuntuu jylläävän Frendit-keskustelun keskiössä – etenkin sosiaalisessa mediassa: Onko mitään järkeä ylianalysoida 25 vuotta vanhaa KOMEDIAsarjaa? Aina kun joku viihdesaitti kirjoittaa Frendien ongelmallisuudesta, kommenteissa huudellaan, että eikö nyt vain saisi katsoa, nauttia ja nauraa. Neljännesvuosisadan ikään ehtinyt sitcom ei ole kestänyt täydellisesti aikaa – no shit, Sherlock, jopas on yllätys!

Vuoden takaiseen tekstiini tulleessa kommentissa minua syytettiin hyvesignaloinnista – siis tekopyhästä moralisoinnista, jonka kautta pyrkii pönkittämään omaa asemaansa hyvänä ja tiedostavana tyyppinä ilman että tekee mitään konkreettista puolustamansa asian tai ihmisryhmän hyväksi.

Minä ymmärrän tuon kritiikin. Olen vaaleaihoinen ja normaalipainoinen heteronainen, joka moralisoi asioilla, joista minulla ei ole lainkaan omakohtaista kokemusta tai ymmärrystä. Enhän minä tiedä, miten transihminen kokee Chandlerin isään ja isäsuhteeseen kohdistuvat vitsit. Tai pahoittaako seksuaalivähemmistöön kuuluva mielensä ”Rossin vaimo on lesbo, hah hah hah” -läpänheitosta. On täysin mahdollista, oikeastaan oletettavaa, että transihmistä tai seksuaalivähemmistöön kuuluvaa ei voisi vähempää kiinnostaa minun sijaisloukkaantumiseni. Koska oikeasti, mitä hyötyä siitä on, että minä jeesustelen näppäimistöni takaa?

Ja vaikka vitsit koettaisiinkin loukkaaviksi, Frendit esitettiin alunperin vuosina 1994-2004! Miksi 1990-luvun komediasarjaa pitää kammata läpi 2010-luvun standardeilla? Ja jokainen tietysti vielä pahoittaa tai ei pahoita mielensä eri asioista. Ei näissä asioissa ole universaaleja totuuksia, vaan subjektiivisia mielipiteitä.

Mitä hyötyä on pilkkoa palasiksi 25 vuotta vanha komediasarja? Onko kaikki Frendien oletetusta ongelmallisuudesta kirjoitetut tekstit hyvesignalointia, jonka kautta yritetään todistella omaa erinomaisuuttaan tiedostavana ja suvaitsevaisena tyyppinä?

Frendit ei tietenkään ole ainoa sarja, josta on paljastunut ongelmallisia stereotypioita, representaatioita, asenteita, ajatusmalleja, homofobiaa, transfobiaa, misogyniaa, rasismia, toksista maskuliinisuutta, tokenismia…

Sex and the CityThe OfficeGirlsThe Big Bang Theory, Gilmore Girls… monien rakastamia suosikkisarjoja, jotka eivät ole lainkaan täydellisiä, t. tyypit internetissä.

Jos oikein kaivelen, voin löytää ei-niin-mukavia juttuja ja ongelmallisuuksia jopa suuresti rakastamastani suosikkisarjastani Parks and Recreationista:

Yhdysvaltain natiiviväestön stereotyyppiset representaatiot. Kaikki ne monet kerrat, kun Ben ei vain voinut ymmärtää miksi viehättävä Gayle oli naimisissa Jerryn kanssa. Feministi-Leslien ei-lainkaan-feministiset hetket. Se yksi (ja ainoa) jakso LGBTQ-oikeuksista, joka keskittyi täysin Leslieen, heteronaiseen. Se samainen jakso, joka on oikeastaan melko homofobinen. Se yksi kammottava jakso, jossa on Fred Armisen ja miljoona naisia halventavaa ”vitsiä”. Seksistinen huumori. Tom Haverford.

Perun puheeni. Ei tarvinnut edes kaivella, tuo oli helppoa.

Onko järkeä analysoida 25 vuotta vanhaa komediasarjaa? Pilkkoa se paloihin ja valittaa ongelmallisuuksista?

Kaiken tämän jälkeenkin olen sitä mieltä, että kyllä, on järkeä analysoida, pilkkoa ja valittaa.

Koska mikä on vaihtoehto? Välinpitämättömyys?

Eikö ne kaikki tuhannet Frendeistä kirjoitetut ”hyi hyi, tuo ummehtunut vitsi ei kyllä enää nykyään menisi läpi” -analyysit vain kerro siitä, että maailma on muuttunut ja hyvä niin? Eikö vanhojen sitcomien ongelmallisista juonikuvioista puhuminen osoita, että jotain on opittu? Eikö kaikki yritykset yhdenvertaisuuteen ja suvaitsevaisuuteen ole loppupeleissä hyvä juttu, oli se sitten jonkun mielestä hyvesignalointia tai ei?

Laajassa kuvassa 25 vuotta vanha höpsö komediasarja on tietysti täysin yhdentekevä asia. On miljoonia ja miljoonia tärkeämpiä asioita kuin se, että Ross ei hyväksy, että hänen tytärtään hoitaa miespuolinen lastenhoitaja tai että hänen poikansa ei sovi leikkiä barbilla.

Se laaja kuva koostuu kuitenkin pienemmistä kokonaisuuksista, jotka vaikuttavat siihen, miten näemme ja koemme maailman ympärillämme. Höpsö komediasarja ei ole erillinen linnake, vaan osa todellisuutta jossa elämme.

Eikö ole hienoa, että nyt, 25 vuotta myöhemmin, tässä todellisuudessa, Frendien ongelmallisuudet on nostettu esille ja niistä on ainakin yritetty ottaa opiksi?

Minusta on.

PS. HBD, Frendit! I’ll be there for you, nyt ja aina, kaikesta huolimatta.

Tiedän, että tämä oli melko ankea synttärikirjoitus, joten lopuksi jotain mukavaa:

Suosikkijaksoni!

Koska olen Chandler ja Monica -fani, suosikkini on oikeastaan koko vitoskausi. Se on se kausi, jolloin Chandler ja Monica aloittivat seurustelun ja salailivat suhdettaan.

Pidän myös kolmoskauden jaksosta The One Where No One’s Ready ja siitä jaksosta, jossa Chandler viettää kiitospäivän isossa laatikossa koska suuteli Joeyn tyttöystävää. Ja siitä, jossa vedonlyönnin seurauksena asuntonsa menettäneet Rachel ja Monica vain päättävät ottaa asuntonsa takaisin. Suosikkini suosikeistani taitaa kuitenkin olla kuutoskauden The One Where Ross Got High, eli kiitospäiväjakso, jossa Rachel tekee kuuluisan jälkiruokansa ja Monican ja Rossin vanhemmille paljastuu yhtä jos toista. Ja myös se kiitospäiväjakso, jossa on Brad Pitt… oikeastaan kaikki kiitospäiväjaksot ovat mainioita!

LUE MYÖS:

Kategoriat
Ajattelin tänään Leffat

Onko Disney-prinsessat huonoja esikuvia? Osa 5: Jasmine

Kirjoitus on alun perin julkaistu 4.6.2019 Lilyssä.

Suosikkiasia: Disney-piirretyt… ja Disney-prinsessat!

Kuva: Disney

Disney-prinsessat, huonoja esikuvia? Antifeministisiä höppänöitä, joiden negatiiviselta vaikutukselta lapsia on suojeltava? Avuttomia tyttösiä, jotka odottavat pelastavaa prinssiä ja siinä samalla tarjoilevat lapsille epärealistisia odotuksia rakkaudesta, kauneudesta ja sukupuolirooleista? Let’s see. Tarkastelussa persoonat, puheet ja tekemiset.

Aiemmat osat: 

Osa 1: Ariel

Osa 2: Tuhkimo

Osa 3: Aurora

Osa 4: Belle

Seuraavana vuorossa Aladdinista tuttu prinsessa Jasmine.

Onko Jasmine huono esikuva?

Hei, kerrankin prinsessa-analyysini on lähes ajan hermolla, live-action Aladdin tuli ensi-iltaan tovi sitten. En ole nähnyt kyseistä leffaa*, mutta paljon on pitänyt mennä pieleen, jos Naomi Scottin esittämästä vuoden 2019 prinsessa Jasminesta on saatu aikaan millään lailla ikävä tyyppi. Lähdemateriaalin – vuonna 1992 julkaistun animaation – prinsessa Jasmine on nimittäin huippu tapaus.

*Edit. Heeetkinen, nyt olen! Siitä lisää lopuksi 😀

En muista, milloin olin viimeksi katsonut animaatio-Aladdinin. Varmaankin joskus lapsena, meillä oli se VHS-kasetilla. Kun nyt katsoin sen aikuisen silmillä, tajusin että tiukimmin muistiini jääneet asiat eivät tehneet lainkaan oikeutta prinsessa Jasminelle. Muistin mintunvihreän (melko paljastavan!) asun ja tiikerikamun, mutta en sitä, että Jasmine on feministinen badass, joka on paljon enemmän kuin sivujuonne jonkun toisen mukaan nimetyssä tarinassa. (Jasmine lienee ainoa virallinen Disney-prinsessa, joka ei ole tarinansa nimi- tai pääroolissa.)

Aladdin-leffa kertoo tietysti ennen kaikkea Aladdinista, köyhästä ”katurotasta”, joka saa sattumalta käsiinsä taikalampun.Lampusta ilmoille pamahtava Henki (Robin Williamsin legendaarinen äänityö on kestänyt aikaa) lupaa löytäjälleen kolme toivomusta. Koska kaikki parhaat rakkaustarinat alkavat luonnollisesti kivalla pikkuvalheella, Aladdin toivoo muuttuvansa prinssiksi, jotta voi naida sulttaanin tyttären, prinsessa Jasminen. Ihan pystymetsästä Aladdin ei valheelliselle riiausretkellensä lähde, hän on tavannut Jasminen Agrabahin markkinoilla, kun suljettuun elämäänsä kyllästynyt prinsessa on paennut palatsistaan. Seuraa valkoisia valheita, ihastumista, vallanhimoinen suurvisiiri/suuridiootti Jafar, lisää valheita, Ihmeiden onkalo, taikamatto, se mainittu taikalamppu ja …. no, sitten ollaankin takaisin siinä prinssivalheessa.

Se Aladdinista. Taikalamppujen, toivomusten ja valehtelevien miesten keskellä Jasmine on aidosti mielenkiintoinen tyyppi. En ala nillittämään pakkoavioliitoista tai siitä, että ”the law says you must be married to a prince by your next birthday”. Tai siitä, ettei Jasmine ole koskaan käynyt palatsin muurien ulkopuolella (miksi hitossa ei ole käynyt?!). Näillä tympeillä juonikuvioilla on sadussa paikkansa, niiden kautta saamme nähdä sisukkaan ja kapinoivan feministi-Jasminen:

”If  I do marry, I want it to be from love”.

”I can’t stay here and have my life lived for me”.

”How dare you, all of you, standing around deciding my future”.

”I am not a prize to be won”.

Jasminella on mintunvihreä asu ja tiikerikamu, mutta Jasminella on myös tahtoa, tarmokkuutta ja moderneja mielipiteitä.

Olen yrittänyt jokaisen prinsessan kohdalla tarkastella aktiivista toimijuutta. Saako prinsessa itse vaikuttaa elämäänsä, onko hänen teoillaan vaikutusta, onko hänellä oma tahto ja omia mielipiteitä? No, Jasmine saa olla aktiivinen toimija, vaikka rakenteet yrittävätkin puristaa hänet ennalta määrättyyn muottiin (=prinssi ihansaman vaimoksi). Hänellä on oma ääni, omat unelmat ja oma tahto.

Kapinoivan ja tarmokkaan Jasminen lisäksi saamme nähdä myös muita hänen positiivisia puoliaan. Hän on hyväsydäminen antaessaan nälkäiselle lapselle leivän. Hän on nokkela käräyttäessään Aladdinin tämän valheesta (tosin sen jälkeen Aladdin valehtelee hänelle uudestaan). Hän on rohkea uhmatessaan Jafaria. Hän on ennakkoluuloton ihastuessaan Aladdiniin, vaikka tämä onkin köyhä katurotta. Hän on lojaali ystävä Rajah’lle. Ja vaikka hän kapinoikin, hän on silti rakastava tytär, joka pitää isänsä puolia.

(Pisteet myös Aladdinille, joka kuvailee Jasminen olevan – järjestyksessään – fiksu, hauska ja kaunis. Pikkujuttu ehkä, mutta kuinka mukavaa että fiksuus ja hauskuus tulevat ennen ulkonäköä.)

Koska edes prinsessat eivät ole täydellisiä, pitää nyt kaikista Jasminen hyvistä puolista huolimatta hetki leikkiä sitä tympeää paholaisen asianajajaa. Kun oikein tarkasti kaivelee, kyllä Jasminestakin löytyy muutama vähemmän hyvä juttu.

Noh, ensinnäkin, onhan Jasmine jokseenkin naiivi ja hemmoteltu. Hän elää rikkauksien keskellä suojatussa palatsissa ja valittaa kuin pikkulapsi (=maybe I don’t want to be princess anymore), kun samaan aikaan Agrabah on täynnä lapsia joilla ei ole ruokaa. Prinsessa-rukka!

Puolustus haluaa vastalauseena mainita, ettei Jasmine voi syntyperälleen mitään. Hän ei myöskään ole itse valinnut suojattua elämäänsä, vaan hänet on lukittu kultaiseen häkkiin. Ja kun hän näkee Agrabahin lapsien nälän, hän yrittää auttaa. Ja on muuten valmis jättämään rikkaudet saadakseen elää omaa elämäänsä!

Toiseksi, Jasmine on tehnyt ison numeron siitä, kuinka haluaa elää omaa elämäänsä, tehdä ja nähdä ja olla muuta kuin prize to be won. Sen jälkeen hän käväisee pikaisesti palatsin muurien ulkopuolella, ihastuu valehtelevaan Aladdiniin, antaa tälle anteeksi ja menee naimisiin. Siinäkö ne hänen seikkailunsa olivatkin?

Puolustus haluaa kysyä tympeältä paholaisen asianajajalta, että mistä hitosta hän tietää mitä Jasmine tekee lopputekstien jälkeen?! Seikkailut jatkukoon, ei avioliitto niitä estä! Rakkaus on aina hyvä juttu, eikä rakastuminen ole millään lailla antifeminististä tai heikkoa. Tärkeintä on se, että Jasmine ITSE valitsee avioliiton ja Aladdinin.

Kolmanneksi… ja tämä on asianajajankin mielestä vähän vaikea aihe ottaa esille… Jasmine on tarpeettoman seksualisoitu hahmo, varsinkin kun kyseessä on lapsille suunnattu satu. Se muistissa välkkyvä mintunvihreä asu on kovin paljastava nuorelle tytölle (eri lähteiden mukaan Jasmine on 15- tai 16-vuotias). Seksualisointi vain pahenee, kun valtaan päässyt Jafar tekee Jasminesta orjansa; punaiseen asuun puettu prinsessa laitetaan seksikkäästi viettelemään Jafar. Asetelma on kyseenalainen: alaikäinen tyttö joutuu hurmaamaan ällöttävän vanhan ukon. Ja se ällöttävä vanha ukko muuten kutsuu sitä alaikäistä tyttöä termillä pussycat. YÖK.

Puolustus on periaatteessa samaa mieltä. Toki, jokaisella on oikeus pukeutua miten haluaa, Disney-prinsessoillakin… ja ehkä Agrabahissa on kuuma! Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että moni Jasminen hyvistä luonteenpiirteistä häviää seksualisoidun pinnan alle.

Mitä sanoo tuomari…

Eli onko Jasmine huono esikuva?

Ei. Jasmine on tarmokas ja rohkea nuori feministiprinsessa, joka kapinoi typerää pakkoavioliittoa vastaan ja haluaa itse päättää omasta elämästään. Lisäksi Jasmine on nokkela, fiksu, hauska ja ystävällinen. Vallan pätevä esikuva siis.Ei toki täydellinen, mutta ei esikuvien täydykään olla.

PS. Siitä live-action Aladdinista… Ja pieni SPOILER ALERT!!

Naomi Scottin esittämä vuoden 2019 prinsessa Jasmine oli oikein mainio tyyppi! Hyvä Disney!

Kävin katsomassa leffan pari päivää sen jälkeen kun olin katsonut animaatioversion tätä kirjoitusta varten. Animaatio-Jasmine oli siis hyvin muistissa. Oli mukava huomata, että Jasminen roolia oli kasvatettu ja hänestä oli tehty entistä moniulotteisempi hahmo. Tämä Jasmine halusi olla sulttaani itse, ei sulttaanin vaimo. Animaatiosta tutut hyvät puolet olivat tallella ja samalla ikävät puolet (kuten hahmon turha seksualisointi) oli hiottu pois.

Jasmine sai jopa oman kappaleen! Speechless (alla), ainoa live-actioniin lisätty uusi kappale, oli ehkä hieman alleviivaava ja leffan muihin musikaalissävytteisiin kappaleisiin verrattuna turhan pop, mutta ihan sama, voimaantuneiden naisten voimabiisit ovat parasta!

Don’t you underestimate me
’Cause I know that I won’t go speechless!

(Fun fact: kappaleen ovat kirjoittaneet Oscar-voittajat Benj Pasek ja Justin Paul, jotka ovat tehneet kappaleet muun muassa La La LandiinThe Greatest Showmaniin ja Dear Evan Hansen -musikaaliin.)

Kokonaisuudessaan live-action Aladdin oli yllättävän viihdyttävä – siitäkin huolimatta, että juuri animaation katsoneena teki monta kertaa mieli huutaa että ei se noin kuulu mennä! 😀

Tosin miinusta liian kauniista Jafarista. Kyseisen hahmon kuuluu olla samanaikaisesti lipevä, ällöttävä, vallanhimoinen, pelottava ja vastenmielinen… live-action versio (näyttelijä Marwan Kenzari) ei ollut tarpeeksi mitään noista.

EI:

KYLLÄ!

Kuvat: DISNEY (Aladdin 1992 / 2019)

LUE MYÖS:

Kategoriat
Musiikki Suosittelen Tyypit

Lizzo muutti sisäisen soundtrackini loistavaksi

Kirjoitus on alun perin julkaistu 13.5.2019 Lilyssä.

Suosikkimusiikkia: Lizzo!

Kaikki coolit ja asiantuntevat musadigggarityypit ovat varmasti tienneet jo luoja ties kuinka pitkään, että Lizzo on se seuraava iso juttu, musiikkiskenen uusi supertähti.

Minä en ole asiantunteva musadiggarityyppi, en ollenkaan.

Minä opin Lizzosta – eli 31-vuotiaasta yhdysvaltalaislaulajasta/-räppäristä/-lauluntekijästä – pari viikkoa sitten, kun kuulin hänen kappaleensa Netflix-elokuvassa Someone Great. Leffa oli melko yhdentekevä, Truth Hurts -kappale ei. Truth Hurts oli niin mainio, että piti niiltä sijoiltaan laittaa leffa pauselle ja selvittää kenen biisi se on. I just took a DNA test, turns out I’m 100% that bitch, se riitti. Sold.

Putoan aina tasaisin väliajoin milloin mistäkin syystä YouTube-kuoppaan. Nyt putosin Lizzo-kuoppaan. Kuinka mukava kuoppa se olikaan!

Värikkäitä videoita ja huippuja kappaleita, joiden pääsanomana tuntui olevan että rakastakaa hyvät ihmiset itseänne. Lizzo-kuopassa hymyilytti ja tanssitti, ryhtikin suoristui. Tunsi olevansa that bitch itsekin. Just hyvä sellaisenaan, ihan vaan itsenään. Lizzo-kuopassa sopi rakastaa itseään vielä vähän enemmän.

En edes liioittele kun sanon, että Lizzo on muuttanut elämäni. No okei, ehkä liioittelen, mutta ihan vähän vain. Ainakin Lizzo on muuttanut sisäistä soundtrackiani. Nykyään mun mieleen tupsahtaa kesken päivää Lizzon lyriikoita.

I do my hair toss / Check my nails / Baby how you feelin’? / Feeling good as hell

Boss up and change your life / You can have it all, no sacrifice

I don’t need a crown to know that I’m a queen / I don’t need a crown to know that I’m a queen

If I’m shiny, everybody gonna shine / I was born like this, don’t even gotta try / I like chardonnay, get better over time / Heard you say I’m not the baddest, bitch, you lie

Woo child, tired of the bullshit / Go on dust your shoulders off, keep it moving

Mirror, mirror on the wall, tell me what you see / It’s that, oh my God, it’s looking heavenly

Ja niin edelleen. Lizzo kuiskii korvaan vaikka en edes kuuntelisi musiikkia, ja ne kuiskaukset saavat kävelemään vähän ryhdikkäämmin ja itsevarmemmin. That bitch ei stressaa pikkujutuista. That bitch on sillä oikealla tavalla itserakas. That bitch on huipputyyppi.

Lizzo-kuoppa on paras kuoppa johon olen viime aikoina pudonnut. Hienoa on se, että siihen kuoppaan tuntuu olevan tervetulleita ihan kaikki.

PS. Musiikin lisäksi kannattaa tutustua muutenkin Lizzon uratarinaan ja ajatuksiin, hän vaikuttaa mielenkiintoiselta tyypiltä. Esimerkiksi tämä The Cutin henkilökuva oli mainio.

LUE MYÖS: