Kategoriat
Ajattelin tänään Leffat

Onko Disney-prinsessat huonoja esikuvia? Osa 5: Jasmine

Kirjoitus on alun perin julkaistu 4.6.2019 Lilyssä.

Suosikkiasia: Disney-piirretyt… ja Disney-prinsessat!

Kuva: Disney

Disney-prinsessat, huonoja esikuvia? Antifeministisiä höppänöitä, joiden negatiiviselta vaikutukselta lapsia on suojeltava? Avuttomia tyttösiä, jotka odottavat pelastavaa prinssiä ja siinä samalla tarjoilevat lapsille epärealistisia odotuksia rakkaudesta, kauneudesta ja sukupuolirooleista? Let’s see. Tarkastelussa persoonat, puheet ja tekemiset.

Aiemmat osat: 

Osa 1: Ariel

Osa 2: Tuhkimo

Osa 3: Aurora

Osa 4: Belle

Seuraavana vuorossa Aladdinista tuttu prinsessa Jasmine.

Onko Jasmine huono esikuva?

Hei, kerrankin prinsessa-analyysini on lähes ajan hermolla, live-action Aladdin tuli ensi-iltaan tovi sitten. En ole nähnyt kyseistä leffaa*, mutta paljon on pitänyt mennä pieleen, jos Naomi Scottin esittämästä vuoden 2019 prinsessa Jasminesta on saatu aikaan millään lailla ikävä tyyppi. Lähdemateriaalin – vuonna 1992 julkaistun animaation – prinsessa Jasmine on nimittäin huippu tapaus.

*Edit. Heeetkinen, nyt olen! Siitä lisää lopuksi 😀

En muista, milloin olin viimeksi katsonut animaatio-Aladdinin. Varmaankin joskus lapsena, meillä oli se VHS-kasetilla. Kun nyt katsoin sen aikuisen silmillä, tajusin että tiukimmin muistiini jääneet asiat eivät tehneet lainkaan oikeutta prinsessa Jasminelle. Muistin mintunvihreän (melko paljastavan!) asun ja tiikerikamun, mutta en sitä, että Jasmine on feministinen badass, joka on paljon enemmän kuin sivujuonne jonkun toisen mukaan nimetyssä tarinassa. (Jasmine lienee ainoa virallinen Disney-prinsessa, joka ei ole tarinansa nimi- tai pääroolissa.)

Aladdin-leffa kertoo tietysti ennen kaikkea Aladdinista, köyhästä ”katurotasta”, joka saa sattumalta käsiinsä taikalampun.Lampusta ilmoille pamahtava Henki (Robin Williamsin legendaarinen äänityö on kestänyt aikaa) lupaa löytäjälleen kolme toivomusta. Koska kaikki parhaat rakkaustarinat alkavat luonnollisesti kivalla pikkuvalheella, Aladdin toivoo muuttuvansa prinssiksi, jotta voi naida sulttaanin tyttären, prinsessa Jasminen. Ihan pystymetsästä Aladdin ei valheelliselle riiausretkellensä lähde, hän on tavannut Jasminen Agrabahin markkinoilla, kun suljettuun elämäänsä kyllästynyt prinsessa on paennut palatsistaan. Seuraa valkoisia valheita, ihastumista, vallanhimoinen suurvisiiri/suuridiootti Jafar, lisää valheita, Ihmeiden onkalo, taikamatto, se mainittu taikalamppu ja …. no, sitten ollaankin takaisin siinä prinssivalheessa.

Se Aladdinista. Taikalamppujen, toivomusten ja valehtelevien miesten keskellä Jasmine on aidosti mielenkiintoinen tyyppi. En ala nillittämään pakkoavioliitoista tai siitä, että ”the law says you must be married to a prince by your next birthday”. Tai siitä, ettei Jasmine ole koskaan käynyt palatsin muurien ulkopuolella (miksi hitossa ei ole käynyt?!). Näillä tympeillä juonikuvioilla on sadussa paikkansa, niiden kautta saamme nähdä sisukkaan ja kapinoivan feministi-Jasminen:

”If  I do marry, I want it to be from love”.

”I can’t stay here and have my life lived for me”.

”How dare you, all of you, standing around deciding my future”.

”I am not a prize to be won”.

Jasminella on mintunvihreä asu ja tiikerikamu, mutta Jasminella on myös tahtoa, tarmokkuutta ja moderneja mielipiteitä.

Olen yrittänyt jokaisen prinsessan kohdalla tarkastella aktiivista toimijuutta. Saako prinsessa itse vaikuttaa elämäänsä, onko hänen teoillaan vaikutusta, onko hänellä oma tahto ja omia mielipiteitä? No, Jasmine saa olla aktiivinen toimija, vaikka rakenteet yrittävätkin puristaa hänet ennalta määrättyyn muottiin (=prinssi ihansaman vaimoksi). Hänellä on oma ääni, omat unelmat ja oma tahto.

Kapinoivan ja tarmokkaan Jasminen lisäksi saamme nähdä myös muita hänen positiivisia puoliaan. Hän on hyväsydäminen antaessaan nälkäiselle lapselle leivän. Hän on nokkela käräyttäessään Aladdinin tämän valheesta (tosin sen jälkeen Aladdin valehtelee hänelle uudestaan). Hän on rohkea uhmatessaan Jafaria. Hän on ennakkoluuloton ihastuessaan Aladdiniin, vaikka tämä onkin köyhä katurotta. Hän on lojaali ystävä Rajah’lle. Ja vaikka hän kapinoikin, hän on silti rakastava tytär, joka pitää isänsä puolia.

(Pisteet myös Aladdinille, joka kuvailee Jasminen olevan – järjestyksessään – fiksu, hauska ja kaunis. Pikkujuttu ehkä, mutta kuinka mukavaa että fiksuus ja hauskuus tulevat ennen ulkonäköä.)

Koska edes prinsessat eivät ole täydellisiä, pitää nyt kaikista Jasminen hyvistä puolista huolimatta hetki leikkiä sitä tympeää paholaisen asianajajaa. Kun oikein tarkasti kaivelee, kyllä Jasminestakin löytyy muutama vähemmän hyvä juttu.

Noh, ensinnäkin, onhan Jasmine jokseenkin naiivi ja hemmoteltu. Hän elää rikkauksien keskellä suojatussa palatsissa ja valittaa kuin pikkulapsi (=maybe I don’t want to be princess anymore), kun samaan aikaan Agrabah on täynnä lapsia joilla ei ole ruokaa. Prinsessa-rukka!

Puolustus haluaa vastalauseena mainita, ettei Jasmine voi syntyperälleen mitään. Hän ei myöskään ole itse valinnut suojattua elämäänsä, vaan hänet on lukittu kultaiseen häkkiin. Ja kun hän näkee Agrabahin lapsien nälän, hän yrittää auttaa. Ja on muuten valmis jättämään rikkaudet saadakseen elää omaa elämäänsä!

Toiseksi, Jasmine on tehnyt ison numeron siitä, kuinka haluaa elää omaa elämäänsä, tehdä ja nähdä ja olla muuta kuin prize to be won. Sen jälkeen hän käväisee pikaisesti palatsin muurien ulkopuolella, ihastuu valehtelevaan Aladdiniin, antaa tälle anteeksi ja menee naimisiin. Siinäkö ne hänen seikkailunsa olivatkin?

Puolustus haluaa kysyä tympeältä paholaisen asianajajalta, että mistä hitosta hän tietää mitä Jasmine tekee lopputekstien jälkeen?! Seikkailut jatkukoon, ei avioliitto niitä estä! Rakkaus on aina hyvä juttu, eikä rakastuminen ole millään lailla antifeminististä tai heikkoa. Tärkeintä on se, että Jasmine ITSE valitsee avioliiton ja Aladdinin.

Kolmanneksi… ja tämä on asianajajankin mielestä vähän vaikea aihe ottaa esille… Jasmine on tarpeettoman seksualisoitu hahmo, varsinkin kun kyseessä on lapsille suunnattu satu. Se muistissa välkkyvä mintunvihreä asu on kovin paljastava nuorelle tytölle (eri lähteiden mukaan Jasmine on 15- tai 16-vuotias). Seksualisointi vain pahenee, kun valtaan päässyt Jafar tekee Jasminesta orjansa; punaiseen asuun puettu prinsessa laitetaan seksikkäästi viettelemään Jafar. Asetelma on kyseenalainen: alaikäinen tyttö joutuu hurmaamaan ällöttävän vanhan ukon. Ja se ällöttävä vanha ukko muuten kutsuu sitä alaikäistä tyttöä termillä pussycat. YÖK.

Puolustus on periaatteessa samaa mieltä. Toki, jokaisella on oikeus pukeutua miten haluaa, Disney-prinsessoillakin… ja ehkä Agrabahissa on kuuma! Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että moni Jasminen hyvistä luonteenpiirteistä häviää seksualisoidun pinnan alle.

Mitä sanoo tuomari…

Eli onko Jasmine huono esikuva?

Ei. Jasmine on tarmokas ja rohkea nuori feministiprinsessa, joka kapinoi typerää pakkoavioliittoa vastaan ja haluaa itse päättää omasta elämästään. Lisäksi Jasmine on nokkela, fiksu, hauska ja ystävällinen. Vallan pätevä esikuva siis.Ei toki täydellinen, mutta ei esikuvien täydykään olla.

PS. Siitä live-action Aladdinista… Ja pieni SPOILER ALERT!!

Naomi Scottin esittämä vuoden 2019 prinsessa Jasmine oli oikein mainio tyyppi! Hyvä Disney!

Kävin katsomassa leffan pari päivää sen jälkeen kun olin katsonut animaatioversion tätä kirjoitusta varten. Animaatio-Jasmine oli siis hyvin muistissa. Oli mukava huomata, että Jasminen roolia oli kasvatettu ja hänestä oli tehty entistä moniulotteisempi hahmo. Tämä Jasmine halusi olla sulttaani itse, ei sulttaanin vaimo. Animaatiosta tutut hyvät puolet olivat tallella ja samalla ikävät puolet (kuten hahmon turha seksualisointi) oli hiottu pois.

Jasmine sai jopa oman kappaleen! Speechless (alla), ainoa live-actioniin lisätty uusi kappale, oli ehkä hieman alleviivaava ja leffan muihin musikaalissävytteisiin kappaleisiin verrattuna turhan pop, mutta ihan sama, voimaantuneiden naisten voimabiisit ovat parasta!

Don’t you underestimate me
’Cause I know that I won’t go speechless!

(Fun fact: kappaleen ovat kirjoittaneet Oscar-voittajat Benj Pasek ja Justin Paul, jotka ovat tehneet kappaleet muun muassa La La LandiinThe Greatest Showmaniin ja Dear Evan Hansen -musikaaliin.)

Kokonaisuudessaan live-action Aladdin oli yllättävän viihdyttävä – siitäkin huolimatta, että juuri animaation katsoneena teki monta kertaa mieli huutaa että ei se noin kuulu mennä! 😀

Tosin miinusta liian kauniista Jafarista. Kyseisen hahmon kuuluu olla samanaikaisesti lipevä, ällöttävä, vallanhimoinen, pelottava ja vastenmielinen… live-action versio (näyttelijä Marwan Kenzari) ei ollut tarpeeksi mitään noista.

EI:

KYLLÄ!

Kuvat: DISNEY (Aladdin 1992 / 2019)

LUE MYÖS:

Kategoriat
Ajattelin tänään Leffat

Onko Disney-prinsessat huonoja esikuvia? Osa 4: Belle

Kirjoitus on alun perin julkaistu 8.4.2019 Lilyssä.

Suosikkiasia: Disney-piirretyt… ja Disney-prinsessat!

Kuva: Disney

Disney-prinsessat, huonoja esikuvia? Antifeministisiä höppänöitä, joiden negatiiviselta vaikutukselta lapsia on suojeltava? Avuttomia tyttösiä, jotka odottavat pelastavaa prinssiä ja siinä samalla tarjoilevat lapsille epärealistisia odotuksia rakkaudesta, kauneudesta ja sukupuolirooleista? Let’s see. Tarkastelussa persoonat, puheet ja tekemiset.

Aiemmat osat:

Osa 1: Ariel

Osa 2: Tuhkimo

Osa 3: Aurora

Seuraavana vuorossa rakas kaunottaremme eli Kaunottaren ja hirviön (1991) Belle.

Onko Belle huono esikuva?

Jos Disney-prinsessat laitettaisiin janalle, jonka toisessa päässä olisi ”huonot” esikuvat ja toisessa ne vähän paremmat esikuvat, veikkaan että moni sijoittaisi Bellen heittämällä jälkimmäisen kategorian puolelle, melko lähelle janan päätyä.

Ilman syvempää analysointiakin Belle tuntuu varsin pätevältä esikuvalta. Hän on fiksu, kirjoja rakastava nuori nainen, joka unelmoi seikkailuista ja vähät välittää ällöttävän ja narsistisen Gastonin iskuyrityksistä. Hän on reipas, rohkea ja sisukas, ei millään tavalla avuton tyttörukka. Prinsessasatuja kritisoidaan usein siitä, että nainen on aina se pelastettava, mutta Kaunottaren ja hirviön tapauksessa Belle – ja Bellen rakkaus –  on se, joka pelastaa (kerran toki toisinpäinkin, pelastaahan Hirviö Bellen susilaumalta).

Siinä missä esimerkiksi Prinsessa Ruususen Auroraa retuutetaan läpi satunsa ilman että hänellä on minkäänlaista valtaa tai roolia, Kaunotar ja hirviö antaa Bellen tehdä monia merkityksellisiä tekoja ja päätöksiä. Hän ei ole kenenkään heittopussi, vaan aidosti aktiivinen toimija, jonka teoilla, sanoilla ja päätöksillä on väliä ja vaikutusta.

Jos otetaan huomioon vain ja ainoastaan Belle – hänen tekonsa, puheensa ja persoonansa – Kaunotar ja hirviö todellakin tarjoilee vallan mainiota esikuvamateriaalia. Sadun sankari ei ole prinssi, vaan Belle – itsenäinen, viisas ja hyväsydäminen nainen. Nainen, jolla on oma tahto ja omat unelmat.

Kiltti, epäitsekäs, empaattinen, suvaitsevainen, ennakkoluuloton, utelias, rohkea, ystävällinen, tarmokas, fiksu… Belleen voi liittää pitkän listan positiivisia adjektiiveja.

The End siis, Belle on loistava esikuva!

…pitää nyt kuitenkin vähän leikkiä paholaisen asianajajaa. Kaksi negatiivista asiaa, ne pystyn Bellestä kaivamaan.

Ensinnäkin – ja tämä menee hieman hiustenhalkomiseksi; kuvitteleeko Belle olevansa vähän parempi kuin muut kyläläiset? Little town, full of little people, hän laulaa elokuvan alussa ja kohauttelee olkiaan kylän leipurille. Ei siinä ole mitään pahaa, että haluaa enemmän (there must be more than this provincial life), mutta arvosta nyt omia juuriasi hyvä nainen!

Sanoinhan, hiustenhalkomista… koska toisaalta, miksi Bellen pitäisi arvostaa kyläläisiä, eiväthän hekään arvosta häntä. Belle on outo koska lukee kirjoja, Belle on hölmö kun ei ole kiinnostunut Gastonista… Ihan vääränlainen tyyppi tähän kylään. She’s nothing like the rest of us!

Jos lukeminen leimaa oudoksi, todellakin hyvä että Belle haluaa pois pienestä kotikylästään. Ja plussapisteitä siitä, että vaikka koko kylä pitää Belleä kummallisena, hän ei välitä muiden mielipiteistä vaan on rohkeasti oma itsensä. Oma kirjoja rakastava, itsenäinen itsensä. Vahva nainen, joka ei tyydy olemaan jonkun Gastonin kaltaisen lurjuksen little wife.

Belle haluaa seikkailuja. Hän haluaa enemmän kuin mitä pienessä kylänpahasessa on tarjolla.

I want adventures in the great wide somewhere, I want more than I can tell. I want much more than this provincial life. 

Ja seikkailut ovat hyvästä, tietysti.

Tästä päästään kuitenkin negatiiviseen asiaan numero kaksi.

Pitikö Bellen seikkailuna olla ikävään Hirviöön rakastuminen? (no, sadun kannalta tietysti piti…)

Minä en voi sietää Hirviötä. Minusta Hirviö on tyly ja väkivaltainen öykkäri, ei lainkaan tarpeeksi hyvä Bellelle (tai kenellekään).

Minä en anna Hirviölle anteeksi aggressiivista, kontrolloivaa ja väkivaltaista käytöstä. Ja ihan vähän olen pettynyt siihen, että Belle antaa. Hirviö vangitsee Bellen isän, sitten Bellen. Hirviö huutaa ja raivoaa Bellelle, on pelottava ja määräilevä kusipää. Not cool. Kaiken tämän jälkeen Belle menee ja rakastuu, koska he’s different now, he’s changed somehow.

Hiton Tukholman syndroomaa koko rakkaustarina, voisi paholaisen asianajaja sanoa. Vanki rakastuu vangitsijaansa.

Tiedetään, tiedetään, Kaunottaren ja hirviön koko pointti on siinä, että rakkaus muuttaa, tekee ikävästä Hirviöstä mukavan prinssin. Sellaisen tyypin joka ON Bellen arvoinen. Ja rakkaus ja rakastuminen ovat aina hyviä juttuja. Mutta… en hirveästi tykkää siitä piilossa olevasta viestistä, jonka mukaan rakkaus voi maagisesti muuttaa väkivaltaisen miehen unelmien prinssiksi.”Ai se tyyppi on pelottava kusipää? Ei huolta, kyllä hän muuttuu kun vain rakastat”.

Hirviö huutaa Bellelle muun muassa näin: ”You come out or I’ll break down the door”. Ja toteaa näin: ”If she doesn’t eat with me, then she doesn’t eat at all”. Ja näin: ”You must promise to stay here forever”.

Vähän pikkulintujen syöttämistä, kirjastoa ja tanssimista, ja yhtäkkiä pitäisi unohtaa kaikki tuo.

He’s different now. Vaarallisia sanoja. He was mean. And now he’s kind. Noup.

Hirviö on lopulta ihan samanlainen kuin Gaston; aggressiivinen idiootti, joka ei hyväksy sanaa ei ja raivoaa kun ei saa haluamaansa. Gaston haluaa Bellen, koska tämä on kylän kaunein tyttö ja that makes her the best and don’t I deserve the best. Hirviö haluaa Bellen koska tämä on kaunis ja voi rikkoa kirouksen. Haluaako joku Bellen, koska tämä on fiksu, ystävällinen ja kaikkinemuutpositiivisetadjektiivit?

#parempityyppibellellekiitos

Eli onko Belle huono esikuva?

Ei, Belle ei ole huono esikuva. Belle on vallan loistava esikuva. Ei se, että uskoo parasta ihmisistä – hirviöistäkin – tee Bellestä huonoa esikuvaa. Eikä se positiivisten adjektiivien lista kumoudu, vaikka Belle rakastuu aggressiiviseen idioottiin.

Persoona, puheet ja tekemiset, niitähän meidän piti tarkastella. Ja niiden valossa Belle on huipputyyppi.

Satu Bellen ympärillä sen sijaan on hieman… ongelmallinen?

But he’s different now. He’s changed somehow.

Niinkin harmittomalta tuntuva asia kuin rakastettu piirretty onnistuu kätkemään riviensä väliin ajatuksen siitä, että väkivaltainen mies muuttuu kun nainen vain rakastaa tarpeeksi.

Tosielämässä hirviöt harvoin muuttuvat prinsseiksi vaikka kuinka rakastaisi.

PS. Kaunottaressa ja hirviössä on tärkeä, sisäistä kauneutta korostava sanoma: the beauty is found within. Hieno homma! En ole kuitenkaan ihan varma, kestääkö tuokaan sanoma pientä sörkkimistä. Ensinnäkin: jos sisäinen kauneus on tärkeää, miksi Hirviö lopussa muuttuu komeaksi prinssiksi? Ja toiseksi: Bellestä puhuttaessa esille nostetaan toistuvasti hänen kauneutensa. Her looks has no parallel. She’s the most beautiful girl on the town. Jopa hänen nimensä – Belle – tarkoittaa kaunista!

PPS.Hirviön oikea nimi on prinssi Adam. Täysin uutta tietoa minulle!

LUE MYÖS:

Kategoriat
Ajattelin tänään Leffat

Onko Disney-prinsessat huonoja esikuvia? Osa 3: Aurora

Kirjoitus on alun perin julkaistu 10.12.2018 Lilyssä.

Suosikkiasia: Disney-piirretyt

Kuva: Disney

Disney-prinsessat, huonoja esikuvia? Let’s see. Tarkastelussa persoonat, puheet ja tekemiset.

Aiemmat osat:

Osa 1: Ariel

Osa 2: Tuhkimo

Seuraavana vuorossa Prinsessa Ruusunen eli Aurora:

Onko Aurora huono esikuva?

Okei, täytyy myöntää että mulla oli melko tarkka hypoteesi päässäni, kun aloin kirjoittamaan näitä prinsessa-analyyseja. Olin vakuuttunut, että tottahan toki Disney-prinsessat ovat oikeasti vallan mainioita esikuvia – poloisilla on huono maine ihan ilman omaa syytään. Ulkonäköhommat ja tietyt juonikuviot ovat tietysti vähän kyseenalaisia, mutta itse prinsessat, nämä nuoret naiset, ovat rohkeita ja sisukkaita ja ystävällisiä – miksi ihmeessä he olisivat mitään muuta kuin loistavia esikuvia?

Sitten katsoin Prinsessa Ruususen (Disney 1959).

Ja tuota… miten tämän nyt nätisti sanoisi… saattaa olla, että rakas Auroramme ei ole kaikkein paras esikuva.

Se ei ole Auroran itsensä vika – hän vaan valitettavasti saa käteensä melko surkeat kortit.

Kyseinen leffa ja kyseinen prinsessa ovat hankalia tapauksia. Olin linjannut, että prinsessoja tarkastellaan nimenomaan heidän persooniensa ja tekemistensä kautta. Prinsessa Ruususen kohdalla ongelma vain on siinä, että prinsessa ei tee juuri mitään.

Tiedetään, suuri yllätys ottaen huomioon sadun juonen. Nukkuessa on vaikea olla sisukas ja rohkea.

Tuhkimon, Arielin ja muiden Disney-prinsessojen kohdalla on mahdollista erottaa itse prinsessa välillä ei-niin-voimaannuttavista juonenkäänteistä. On pelastavia prinsseja, mutta myös reippaita prinsessoja, jotka määrittelevät itse elämänsä suuntaviivoja. Aurora ei saa itse määritellä oikein mitään. Hän ei saa olla aktiivinen toimija, vaan häntä retuutetaan läpi muiden määrittelemien tapahtumien.

Asiat, joita Aurora tekee: 

1. Menee metsään ja rakastuu prinssiin.

2.

Siinä kaikki. Aurora menee metsään ja rakastuu prinssiin.

Kaikki muut asiat tapahtuvat Auroralle.

On kovin vaikeaa kutsua tyyppiä hyväksi esikuvaksi, jos hänen ainoa konkreettinen tekonsa on salamarakastua keskellä metsää tapaamaansa mieheen ja sitten lopulta mennä tämän kanssa naimisiin. Ei se väärin ole, ei tietenkään. Rakastuminen on hyvä juttu. Mutta ei sillä silti esikuvaksi pääse.

Satu on rakennettu niin, ettei Aurora voi voittaa. Hänelle ei anneta omaa ääntä, hänen persoonastaankin nähdään vain pieniä välähdyksiä. Hänen kohtalonaan on olla muiden pelinappula.

Asiat, jotka tapahtuvat Auroralle:

  1. Hänet kihlataan vauvana (!) prinssi Phillipille (hän on kahden kuninkaan pelinappula)
  2. Hän saa ristiäisissään lahjaksi kauneuden ja laulutaidon (koska mitä prinsessa vaikkapa viisaudella tekisikään)
  3. Hän joutuu ilman omaa syytään Pahattaren kirouksen kohteeksi (ilkeän tyypin pelinappula)
  4. Kolme hyvää haltijatarta vievät hänet pois vanhempien luota
  5. KAIKKI valehtelevat hänelle 16 vuoden ajan
  6. Hän saa kuulla totuuden (ja valehtelua enemmän vaikuttaa pahoittavan mielensä siitä, ettei saa enää nähdä metsässä tapaamaansa ihastustaan)
  7. Hän joutuu Pahattaren hypnotisoimaksi (taas kerran pelinappula ilman omaa syytään)
  8. Kirouksen mukaisesti hän pistää sormensa värttinään ja nukahtaa (ja tämän vuoksi koko kuningaskunta vaivutetaan uneen)
  9. Prinssi Phillip (hyvien haltijattarien avustuksella!) pelastaa hänet

Mikään näistä ei ole Auroran syy. Hän ei valitse mitään tai pyydä mitään. Hän ei pistä sormeaan värttinään omaa tyhmyyttään, vaan hypnotisoituna. Hän ei pysty pelastamaan itse itseään, koska on unessa. Hänellä ei ole mahdollisuutta olla reipas ja rohkea ja sisukas, koska satu ei anna siihen mahdollisuuksia.

Ne pienet välähdykset, jotka Auroran persoonasta saadaan, ovat ihan positiivisia. Metsän keskellä asuessaan hän auttaa haltijattaria, on ystävällinen, kiitollinen ja kohtelias. Kiltti eläinystävilleen, jopa utelias ympäröivää maailmaa kohtaan. Sitten tulee prinssi, ja lopputarina pyörii tämän ympärillä. Aurorasta tehdään lemmenkipeä tyttönen, jonka unelmana on rakastua ”pitkään, komeaan ja romanttiseen” prinssiin. Ja se on ihan ymmärrettävää, hän on 16-vuotias nuori nainen, joka on kasvanut eristyksissä eikä ole koskaan saanut kokea rakkautta. Tämä rakastuminen vaan jättää alleen Auroran muut unelmat ja ominaisuudet.

Aurora saattaa olla maailman fiksuin tyyppi, joka aikuisena pelastaa koiranpentuja ja kehittää syöpälääkkeitä. Hän saattaa olla yhtä utelias kuin Ariel, yhtä sisukas kuin Tuhkimo, rakastaa kirjoja yhtä paljon kuin Belle tai taistella yhtä rohkeasti kuin Mulan. Me ei vain tiedetä mitään näistä, koska emme saa kunnolla tutustua häneen. Auroralle ei anneta tilaa loistaa.

Auroran kunniaksi on sanottava tämä: hän kasvaa valehtelevien ja sekoilevien haltijattarien kasvattamana, mutta vaikuttaa kaikesta huolimatta oikein mukavalta ja tasapainoiselta tytöltä.

Koska oikeasti satu on täynnä typeryyttä, lähinnä kolmen hyvän haltijattaren mokailuja. Ei olisi ollut ihme, jos Aurorastakin olisi tullut vähän sekoileva ja mokaileva.

Kaikkein suurin miksi, oi miksi???

Miksi hitossa hyvät haltijattaret raijaavat Auroran takaisin sivistyksen pariin juuri hänen syntymäpäivänään? Pahattaren kirouksen mukaan Aurora pistää sormensa värttinään ja kuolee ennen kuin aurinko laskee tämän 16. syntymäpäivänä. Eikö olisi voinut odottaa vaikka yhden päivän lisää??

Toinen miksi: miksi hitossa haltijattaret jättävät Auroran yksin, kun he saapuvat linnaan? Tyypit hei, olette pitäneet häntä silmällä 16 vuotta, pitäkää nyt vielä ne viimeiset pari tuntiakin! Mutta ei, he jättävät traumatisoituneen tyttösen yksin ja antavat Pahattarelle mahdollisuuden päästä pahantekoon.

Ja sehän on myös haltijattarien syytä, että Pahatar ylipäänsä löysi Auroran piilopaikan.

Mokia mokien perään. Ja taas, mikään moka ei ole Auroran itsensä syy. Ihmiset hänen ympärillään vain ovat kyvyttömiä höppänöitä.

Eli onko Aurora huono esikuva?

Tuota, tuota… on ehkä epäreilua kutsua häntä huonoksi esikuvaksi. Mutta ei hän kyllä hyväkään esikuva ole. Tai paremminkin: hän ei tee mitään, minkä vuoksi häntä voisi kutsua hyväksi esikuvaksi.

Vika ei ole Aurorassa vaan sadussa. Prinsessa Ruusunen ei ole satuna millään lailla voimaannuttava tai inspiroiva (kuten vaikkapa Tuhkimo on). Siinä naitetaan lapsia keskenään isien tahdosta, annetaan jo valmiiksi kultalusikka suussa syntyneelle prinsessalle lahjaksi kauneutta ja lauluääntä, valehdellaan sille samaiselle prinsessalle ja tehdään tästä sen jälkeen rakkaudennälkäinen tyttönen. Ja lopuksi laitetaan prinssi pelastamaan.

2ca6cc725277529241109a6b347f92c9.gif

On toki hyviäkin asioita. Prinssi rakastuu Auroraan ja haluaa mennä hänen kanssaan naimisiin, vaikka luulee tämän olevan tavallinen maalaistyttö. Aurora on kiltti ja ystävällinen. Kuninkaan ja kuningattaren rakkaus Auroraa kohtaan on niin syvää, että he ovat valmiita luopumaan tyttärensä lapsuudesta pitääkseen tämän turvassa. Mokailuistaan huolimatta hyvät haltijattaret paikkaavat tilanteen auttamalla Phillipiä pelastamaan Auroran. Kaksi toivotonta romantikkoa löytävät toisensa ja rakastuvat, hyvä asia sekin. Rakkaus on aina hyvä asia.

Harmi vaan, että Aurora sysätään sivuun omasta tarinastaan. Muut sähläävät, langettavat kirouksiaan ja suunnittelevat Auroran elämää. Eikä Auroran anneta edes kapinoida.

Sovitaan, että lopputekstien jälkeen Aurora tekee jotain coolia. Kehittelee vaikka niitä syöpälääkkeitä.

MessyRaggedCero-max-1mb.gif

PS. Olkaamme onnellisia, että Disney karsi tarinasta kaikkein kammottavimmat jutut.

Ranskalaisen Charles Perrault’n (1628-1703) versiossa tarina jatkuu pidemmälle. Häiden jälkeen Prinsessa Ruusunen saa prinssin kanssa kaksi lasta. Prinssin äiti on kammottava naispaholainen, joka tykkää syödä pikkulapsia. Tämä paha kunigatar antaa käskyn teurastaa lapsenlapsensa ja lopulta myös Prinsessa Ruususen. Tarinalla on ”onnellinen” loppu, kun kunigatar kuolee.

Italialaisen Giambattista Basilen (1566-1632) versiossa Talia-niminen tyttö nukahta syvään uneen, kun hän pistää itseään tikulla sormeen. Ohikulkumatkalla oleva kuningas löytää nukkuvan Talian, raiskaa hänet ja palaa sitten jatkamaan elämäänsä. Talia tulee raskaaksi ja synnyttää tajuttomana kaksoset. Toinen lapsista imee tikun pois Talian sormesta ja tämä herää, omaksi yllätyksekseen äitinä. Kuningas palaa ja löytää Talian ja lapset. Mutta kappas, kuninkaalla on myös vaimo, kuningatar, joka saa selville kuninkaan salaisuuden. Kuningatar juonittelee ja saa Talian lähettämään lapset luokseen; hän haluaa tappaa lapset ja syöttää heidät kuninkaalle. Lapset pelastuvat ja kuningas määrää kuningattaren poltettavaksi elävältä. Talia ja kuningas menevät naimisiin. Onnellinen loppu, kai?

LUE MYÖS: