Kategoriat
Sarjat Suosittelen

Viime aikoina katsottuja sarjoja (ja niitä, joita en katsonut loppuun)

Kirjoitus on alun perin julkaistu 9.11.2023 Lilyssä.

Suosikkiasia: Sarjat. Ja sarjabloggaaminen.

Kuvat: Netflix, Apple TV+, Amazon Prime, SkyShowtime, HBO Max

Ja niin päättyivät käsikirjoittajien ja näyttelijöiden lakot, joten voin lopettaa jeesusteluni ja palauttaa Suosikkiasioita normaaliin päiväjärjestykseen. Eli kirjoittaa sarjoista ja leffoista. Tein siis heinäkuussa päätöksen olla kirjoittamatta sarjoista niin kauan kuin Hollywoodin pysäyttäneet SAG-AFTRA:n ja WGA:n lakot ovat käynnissä, koska… periaatteet? Solidaarisuus? En minä enää edes tiedä, se vaikutti hyvältä päätökseltä silloin? Heinäkuu sumensi järkeni? Ihan sama, meni jo. Ainakin annoin oman, täysin merkityksettömän panokseni taisteluun jättistudioita vastaan.

Sarjabloggaustaukoni aikana olen oppinut, että sarjabloggaus on oikein pätevä tapa pysyä kärryillä eri suoratoistopalveluiden sisällöistä. Yllättävää, tiedän. Heinäkuun lopulta tähän hetkeen olen ollut enemmän tai vähemmän pihalla siitä, mitä kuuluu katsoa ja milloin. Tai ainakin mun sarjojen katsominen on ollut huomattavasti vähemmän järjestäytynyttä kuin normaalisti. Siis: ”kappas, tällainen sarja alkoi nyt mistähän se kertoo” vs. ”tiesin että tämä sarja alkaa juuri tänä päivänä ja tiedän mistä se kertoo”.

Heinäkuun lopulta tähän hetkeen olen joka tapauksessa hyvin epäjärjestelmällisesti raapustanut muistiin ajatuksia niistä sarjoista ja leffoista, joita olen tämän järkevän tai ei-lainkaan-järkevän sarjabloggaustaukoni aikana katsonut. Meinasin painaa deleteä koko roskan kohdalla, koska mulla on pieni pakkomielle olla blogissani jollain tavalla ajankohtainen — ja kolme kuukautta vanhat ajatuskelat ovat kaikkea muuta — mutta… noh, liian monta merkkiä menisi hukkaan. Ja ne merkit pitävät sisällään ainakin kolme täysin kelvollista läppää, joten ei-ajankohtaisia ajatuskeloja it is!

Siis sarjoja, joita olen katsonut ja yrittänyt katsoa. Tai ollut katsomatta, vaikka olisi pitänyt. Ehkä.

Heartstopper / Netflix

The Summer I Turned Pretty / Amazon Prime

Niputettu yhteen, koska huolestuttavia uutisia: saattaa olla, että olen viimein tullut liian vanhaksi teinisarjoille. Hitto. Jos sovitaan, että tämä on joku kummallinen poikkeustapaus? Koska teinisarjat rocks ja ”liian vanha teinisarjoille” on konsepti, jota en todellisuudessa allekirjoita.

Niin tai näin, elokuussa katsoin / yritin katsoa Heartstopperin ja The Summer I Turned Prettyn kakkoskaudet huolestuttavan huonolla menestyksellä. Heartstopperin pääsin sentään (pienellä kelaustaktiikalla ups) loppuun. Sehän on loistava sarja — niin mieltä lämmittävä, että koko homma on yhtä lämmintä halausta. Haluan vain hyviä asioita kaikille sarjan nuorille ihmisille, mutta ne nuoret ihmiset ovat niin nuoria, että heidän nuoruutensa alleviivaa kuinka minä en olekaan enää niin nuori. Oli korostetun ”tämä sarja ei ole minua varten” -olo, kun katsoin sitä (olen silti iloinen, että se on olemassa).

(Vähän itkin Darcyn tarinalle. Darcy, you rock, todellakin haluan sinulle vain hyviä asioita!!) (Vähän itkin sille vikan jakson Charlie+Nick-kohtaukselle. Ei minua ole kivestä tehty!) (Vähän olin Team Ne Opettajat, koska he olivat sentään aikuisia ihmisiä 😀 ) (Elle ja Tori, paljon olen sitä mieltä, että olette edelleen huippuja!)

Ja sitten tapaus TSITP. En. Vain. Pystynyt. Katsomaan. Sitä. Loppuun. Luovutin kolmannen jakson jälkeen. Oliko kakkoskausi vähän trainwreck vai olenko vain liian vanha? Kummin vain; en voi sietää sitä kolmiodraamavenkoilua. Camoon, Belly, he ovat veljeksiä. Valitse yksi, hyvä luoja. Team Conrad, Team Jeremiah, ihan hiton sama. Tärkeämpi kysymys: kai se Bellyn BFF Taylor ja Steven jossain kohtaa päätyivät yhteen? Tai oikeastaan aika sama. Hekin ovat niin nuoria. Team Ne Äidit ja ystävyys! Team Se Rantatalo! Team Ne kolmetoistatuhatta Taylorin biisiä soundtrackilla!

Starstruck, kausi 3 / HBO Max

No siis… luonnollisesti pidän tästä sarjasta (etenkin ykköskaudesta), ja kolmoskausi oli ihan leppoisa päätös Jessien tarinalle. Vähän silti kyseenalaistan, oliko kausi tarpeellinen. Vallan hyvin olisi voinut loppua kakkoskauteen. Ehkä kolmonen toi  sarjaan realismia? Mutta tarvittiinko me sitä realismia? (Itse asiassa pidin tavasta, jolla sarja loppui — kaikesta huolimatta.)

Gen V / Amazon Prime

Naiivisti ajattelin, että tämä The Boys -spinari ei olisi ihan niin raju kuin itse The Boys. Ajattelin, että olisi ikään kuin laimennettu The Boys, leppoisa teiniversio. Juup, ajattelin väärin, ihan yhtä sekopäinen, outo ja väkivaltainen se on. Mutta; aivan kuten The Boysissa, myös Gen V:ssä on jotain ihmeellistä kiehtovuutta, jonka vuoksi pidän siitä, vaikka periaatteessa vihaan kaikkea väkivaltaista, veristä, ällöä ja outoa kamaa. Mut siis… miljoona sisältövaroitusta. Kakkoskausi jo vahvistettu, joten väkivaltaisuudet ja outoudet jatkukoon.

Poker Face / SkyShowtime

Annan pisteitä SkyShowtimen Poker Facelle, koska haluan rikossarjani nykyään leppoisaan komediakääreeseen kiedottuna. Ja siis Natasha Lyonne. Aina hyvä.

Sarjat, jotka jätin kesken

Good Omens, kausi 2 / Amazon Prime: Oikein hyvä sarja. Jumiuduin kakkoskauden kakkosjaksoon. Älkää kysykö miksi. En tiedä. Ehkä kesä ei ollut allekirjoittaneelle oikea aika katsoa fantasiaa? Tosin ei syksykään saanut minua palaamaan.

Who Is Erin Carter / Netflix: Yritin. Epäonnistuin. Mysteeri ei kiinnostanut, lähinnä olin vaan että ”hei, kivat Espanja-vibat ja kiva asunto, Erin Carter”. Tai kuka ikinä oletkaan. Ei selvinnyt sen yhden jakson aikana, jonka katsoin. Eikä sekään, miksi ystävämme Erin ei ollut opiskellut katalaania edes auttavasti.

The Righteous Gemstones, kausi 3 / HBO Max: MINÄ PIDÄN THE RIGHTEOUS GEMSTONESISTA! YKSI VIIME AIKOJEN HAUSKIMMISTA SARJOISTA. EN MINÄ TIEDÄ, MIKSI JUMAHDIN KOLMOSKAUDEN KOLMOSJAKSOON.

The Afterparty, kausi 2 / Apple TV+: Apple TV:n vika, mitä menivät julkaisemaan sarjan jakson viikkotahdilla. Unohdin koko homman ekojen jaksojen jälkeen. Ja ne olivat aivan päteviä jaksoja, mutta viikko on pitkä aika odottaa seuraavaa aivan pätevää jaksoa. Näköjään olen kehittynyt ihmisenä sen verran, että pystyn aloittaa murhamysteerin katsomisen ja lopettaa sen kesken tietämättä kuka on syyllinen.

Sarjat, joita en edes aloittanut koska… reasons?

Sex Education, kausi 4 / Netflix: Olen kuullut huhua, että päätöskausi on ollut vähän pettymys? Mutta siis pitäisihän tämä nyt katsoa loppuun asti. Camoon M, yritä edes.

Beckham / Netflix: Luin kaikki dokkarisarjan paljastukset lehtiartikkeleista ja päätin että se riittää? Ja mulla taitaa nykyään olla joku ongelma David Beckhamin kanssa, vaikka ennen pidin hänestä. Tai vähintään suhtauduin häneen neutraalisti. Sori Becks, tiedän että tämä on varmasti järkytys sinulle. Ehkä ne oli ne Qatar-kytkökset, jotka saivat minut anti-Becksiksi.

Kaikki se valo jota emme näe / Netflix: Ensinnäkin: pisteitä siitä, että tätä on neljä jaksoa. Aivan tarpeeksi, haluan kaikki sarjani minisarjoina koska mulla on tunnetusti kultakalan keskittymiskyky. Toiseksi: olen ilmeisesti päättänyt, ettei mun tarvitse tuhlata aikaani edes niihin neljään jaksoon, koska kriitikot ovat lytänneet sarjan. Onko se oikeasti niin huono? Ehkä luen vain sen kirjan uudestaan.

Lessons in Chemistry / Apple TV+: Sarjabloggaustaukoni aikana ehdin unohtaa, että maksan kuukausimaksua Apple TV+:sta. En siis muistanut aloittaa Bonnie Garmusin hittiromaaniin pohjautuvaa ja Brie Larsonin tähdittämää Lessons in Chemistryä. Minä jopa valmistauduin tähän sarjaan lainaamalla kirjan ja kaikkea. Ei nyt keskitytä siihen, että en sitten ehtinyt lukea sitä ennen kuin piti palauttaa se kirjastoon.

The Buccaneers / Apple TV+: Hei mikä tämä on?? Kiinnostaa, pukudraama modernilla twistillä on aina hyvä lähtökohta. Tämän siitä saa, kun lopettaa sarjabloggauksen, ei enää tiedä mistään mitään.

Frasier / SkyShowtime: Frasier palasi liki kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen. Olenko koskaan kertonut, kuinka paljon vihasin ja vihaan alkuperäistä Frasieria? Ai en? Nyt kerroin. Se on yksi niistä merkittävistä sarjoista, joiden suosiota en ole koskaan ymmärtänyt. Toki voi olla, että olin liian nuori arvostamaan sitä ekalla kierroksellaan. Mutta nyt olen 34-vuotias ja tiedän, että en edelleenkään pidä Kelsey Grammerista.

Wilderness / Amazon Prime: Jossain syyskuun kieppeillä meinasin aloittaa Primen uuden psykologisen trillerin. Lähinnä koska siinä on Jenna Coleman ja tunnuskappaleena Look What You Made Me Do (Taylor’s Version). Sitten tapahtui jotain ja päätin katsoa The Princess Briden. Oh well. As you wish, M.

One Piece / Netflix: Ei mitään käryä, mistä tämä kertoo. Ilmeisen suosittu?

PS. Leffat saivat oman postauksensa.

PPS. Koska mulla oli vähän vaikeuksia pitää periaatteistani kiinni loppuun saakka, lakon aikana tilasin muuan pikkustudio Disneyn muuan suoratoistopalvelun Disney plussaan. Mulla on siis myös Disney plus -asiaa! Saakoon sekin asia oman postauksensa. Spoileri: olen katsonut hyvin höpsöjä asioita.

PPPS. Hyvä WGA ja SAG-AFTRA, buu jättistudiot ja miljoonia tienaavat studiopomot, joiden ahneuden vuoksi lakot venyivät 148 ja 118 päivän mittaisiksi ja myllersivät suoraan tai epäsuoraan tuhansien ja tuhansien ihmisten elämän ja elinkeinon.

LUE MYÖS:

Lakko, blogitiedote ja epämääräisiä suosikkiasioita
Viisi leffavinkkiä (ja kaksi leffaa, joita en voinut sietää)
Kategoriat
Musiikki Suosittelen

Syksyn soundtrack

Kirjoitus on alun perin julkaistu 8.10.2023 Lilyssä.

Suosikkiasia: syysmusiikki

Mitä pidemmälle ja pimeämmäksi syksy etenee, sitä melankolisemmaksi mun kuuntelema musiikki muuttuu. Ei se musiikki ehkä kaikkein ankeimmasta päästä siltikään ole, mutta pientä alakuloisuutta mun soittolistoille hiipii aina, kun lehdet putoavat puista. Syksyllä nyt vain kuuluu kuunnella sieluun iskeviä, katson ikkunasta ulos ja kuvittelen olevani surullisessa elokuvassa -biisejä. Tosin ehkä voisi argumentoida, että syksyllä kuuluisi kuunnella iloisia ja pirteitä kappaleita tasapainottamaan synkkyyttä. Ei nyt mennä siihen.

Mun syksy 2023 on kuulostanut tältä:

Hozier / Unreal Unearth

Anteeksi, miksen ole aiemmin kuunnellut Hozieria? Tietysti tiedän Take Me to Churchin koska en ole elänyt kiven alla, mutta tuota hittiä lukuun ottamatta en ole kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Oikeastaan kai kuvittelin, että hän jäi yhden hitin ihmeeksi. Wrong!

Hozierin elokuussa 2023 julkaistu kolmas studioalbumi Unreal Unearth on ollut mun syksyn THE soudtrack. Rakastan sitä. Täydellisen melankolisia syksykappaleita. Francesca, Eat Your Young, First Time… mun suosikkikappale taitaa olla Abstract (Psychopomp). Mutta pisteitä koko levylle. Kun tulevaisuudessa muistelen syksyä 2023, muistan Unreal Unearthin.

PS. Take Me To Churchista puheen ollen; en ole ilmeisesti koskaan aiemmin oikeasti kuunnellut sitä, siis sen sanoja, koska vasta Hozier-syksyni seurauksena olen tajunnut mitä siinä lauletaan ja mistä se kertoo. Eihän se ole mikään rakkauslaulu! Siinähän kritisoidaan katolista kirkkoa ja muita organisaatioita, jotka uskonnon varjolla vainoavat, syrjivät ja satuttavat. Hieno kappale.

Noah Kahan / Stick Season

Ensin algoritmi heitti eteeni Stick Season -singlen, sitten koko albumin ja nyt olen pudonnut Noah Kahan -kuoppaan. Loisteliasta syysmusiikkia. Noah Kahan on kotoisin Vermontista, joten olen päättänyt etteivät syystunnelmat hänen kappaleissaan ole sattumaa. Koska jos mun pitäisi nimetä yhdysvaltalainen osavaltio, jonka yhdistän syksyyn, se on Vermont. Oikeasti, kun googlettaa Vermontin, tuloksena on ruskakuvia toisensa jälkeen. Eli: Noah Kahan ja Stick Season = täydellistä ruska-ajan musiikkia.

Maisie Peters / The Good Witch

Vähän menevämpää kamaa, ei ihan sitä melankolista, kuuntelen kynttilän valossa, juon teetä ja fiilistelen sateen ropinaa -musiikkia, mutta on silti päässyt mun syksy 2023 -soundtrackille. The Good Witch on kuitenkin sydänsurualbumi, joten on siinä melankolisuuttakin, vaikka paikoitellen vähän nopeatempoisempaa sellaista. Maisie Peters on jotenkin symppiksen oloinen tyyppi. Toivon hänelle pitkää ja menestyksekästä uraa.

boygenius / The Record

Phoebe Bridgers on aina täydellistä syysmusiikkia, joten vähemmän yllättäen myös Phoeben, Julien Bakerin ja Lucy Dacusin boygenius-bändi löytyy myös mun syksylistalta. Boygeniusin The Record -levy on mainio niihin vähän alakuloisiin, tunteellisiin hetkiin, joita syksy aina tapaa heittää eteen.

Taylor Swift / folklore & evermore

Melko itsestäänselvää, mutta folklore ja evermore nyt vain huutavat syksyä. Tiedän, että evermore on vähän hyljeksitty lapsi, mutta se on itse asiassa suosikkini Taylorin levyistä (ja reputation, ikuisesti). Tosin mitä melankoliseen syysmusiikkiin tulee, folklore on lopulta kuitenkin ehkä ykkönen. Koska my tears ricochet, exile ja mirrorball.

PS. Melankolista musiikkisyksyä seuraa aina leppoisa ja pirteä musiikkitalvi — joka tosin on riippuvainen siitä, onko lunta vai ei. Jos on pimeää ja ankeaa, melankolinen musiikkisyksy jatkuu.

LUE MYÖS:

Swiftologian alkeet
Kategoriat
Ajattelin tänään Oma elämä Urheilu

Hyvä fani, nolo fani

Kirjoitus on alun perin julkaistu 30.9.2023 Lilyssä.

Suosikkiasia: Fanius. Kaikenlainen fanius.

Heitän nyt itseni bussin alle kertomalla, että mulla on aiemmin ollut aivan pönttöjä ajatuksia faniudesta.

Olen ajatellut, että fanius on asia jota voi arvottaa. Että yhdenlainen fanius on parempaa kuin toisenlainen fanius. Lähinnä: että jalkapallofanius — periaatteessa kaikki joukkueurheilufaniudet mutta mun kohdalla jalkapallofanius — on parempaa faniutta kuin mikään muu fanius. Että on hienompaa, jalompaa, arvostettavampaa, fiksumpaa fanittaa Arsenalia, Helmareita, Leijonia tai KTP:tä kuin Taylor Swiftiä, Zendayaa, The Summer I Turned Prettyä, Star Warsia tai Blackpinkiä. Tai mitä hyvänsä ”höttöä” (sana, jonka viljelemisestä mun pitäisi käydä kriittinen keskustelu itseni kanssa).

Kuinka ankea ajattelumalli. Ihan kuin ihmisille rakkaita juttuja voisi laittaa tärkeysjärjestykseen, ja julistaa toiset faniuden kohteet sosiaalisesti hyväksyttäviksi ja toiset noloiksi. Ekstrapöntöksi aiemman ajattelumallini tekee se, että A) olen aina rakastanut molempia, urheilua ja popkulttuuria ja B) olen kirjoittanut gradun faniudesta, joten mun pitäisi tietää paremmin. Ilmeisesti en sisäistänyt teoreettista viitekehystäni.

Olen kirjoittanut graduuni, kuinka ”oikeita” tapahtumia seuraavat (mies)urheilufanit ovat historiallisesti olleet statukseltaan korkeammalla kuin kuviteltuja ja halveksittuja saippuasarjoja seuraavat (nais)fanit. Minä olen kaikessa feminismissäni tiennyt, että faniuden kuviteltu arvoasteikko mukailee monin paikoin sukupuolisia stereotyyppejä — ja sitten mielessäni hyväksynyt sen samaisen arvoasteikon. Buu, menneisyyden Maisa! Ankeaa pick me girl -toimintaa.

Näin se on jostain hiton syystä (sisäistettyä misogyniaa?) mennyt vinksahtaneessa mielessäni:

(Stereotyyppisesti maskuliininen) jalkapallofanius: vakavaa, jaloa, ikuista, todellista. Olet osa jotain itseäsi suurempaa, olet aktiivinen toimija, olet kahdestoista kenttäpelaaja, olet osa meitä, osa Pohjoiskaarretta, osa Goonereita, osa Keltaista seinää. Joukkueen logo on sydämesi päällä. Arsenal forever! Tietysti tiedät jokaisen yksityiskohdan suosikkijoukkueestasi. Hienoa! Olet hyvä fani.

(Stereotyyppisesti feminiininen) popkulttuurifanius: höpsöä, poptähtiin rakastuvia kirkuvia teinityttöjä, ei hienoa, ei jaloa, ei ikuista — vaan hetkellistä ja ohimenevää. Obsessiivista, turhaa. Olet passiivinen toimija, objekti, joka olemassa ainoastaan subjektin kautta. Jos me on olemassa, se on illuusio, ei todellista. Miksi tiedät jokaisen yksityiskohdan suosikkinäyttelijästäsi? Outoa. Olet nolo fani.

Aina kun jossain kirjoitetaan vaikka Harry Stylesin, BTS:n tai Taylor Swiftin superintohimoisista, valtavan isoista ja vaikutusvaltaisista fandomeista, joukko tympeitä miehiä (sori stereotypisointi, mutta let’s face it, yleensä he ovat miehiä) ryntää kommenttikenttään pyörittelemään päitään koska ”arghh tämä ei ole minua varten mutta kuulkaa mielipiteeni, en tajua tätä joten se on oltava tyhmää ja turhaa, Kanye made her famous, olette noloja, miten kehtaatte innostua asioista, hiton kultti, basic bitch, kuinka cringeä, hahahahaha, tuo ei ole oikeaa musiikkia, hän ei osaa laulaa, kaikki kappaleet kuulostavat samalta, siis miten joku maksaa noin paljon konserttilipuista?”

Sitten ne samat tympeät miehet käyttävät tuhansia euroja kausikortteihin, huutavat 90 minuuttia tv-ruudulle, pukeutuvat paitoihin joiden selässä on toisen miehen nimi, tatuoivat suosikkijoukkueensa logon käsivarteensa, vittuilevat Twitterissä 24/7 ja hajottavat huonekaluja kun pallo menee väärään maaliin.

En halua demonisoida urheilufaneja — minähän olen sellainen itsekin — mutta camoon! Ainoa ero jalkapallofanin ja Taylor Swift -fanin välillä on se, että valtaosa Taylor Swift -faneista on tyttöjä ja naisia, ja maailma rakastaa trivialisoida tyttöjen ja naisten kiinnostuksenkohteita. Koska jos se on kimaltavaa ja vaaleanpunaista, se ei ilmeisesti voi olla samalla tärkeää ja merkityksellistä. Ei, vaikka Swiftiet pystyisivät  todennäköisesti kaatamaan hallituksia, jos oikeasti yrittäisivät.

Pitäkää kasuaali misogynianne. Koskee myös sinua, menneisyyden Maisa — muka-feministi, joka punavalkoisesta norsunluutornistasi salaa arvostelit teinityttöjä, jotka leiriytyivät Olympiastadionin eteen ennen One Directionin keikkaa. Not like other girls, eh? Idiootti.

Aika, itsetutkiskelu ja kaikki oikeat feministit onneksi opettivat pois vinksahtaneista ajatusmalleista. Ja ehkä vähän tämä blogikin; olen saanut vapaasti intoilla sarjoista ja musiikista ja hassuista YouTube-videoista ja fanittaa Tayloria, New Girliä ja romanttisia komedioita. Tiedän varsin hyvin, että välillä (ehkä melko useinkin) olen itse syyllistynyt siihen, mitä olen tässä kirjoituksessa arvostellut: olen trivialisoinut stereotyyppisesti naisille suunnattuja kirjoja ja sarjoja, pyöritellyt silmiäni rom comeille — ja käyttänyt jatkuvasti sitä höttö-sanaa, koska ilmeisesti mulla on kaikesta itsetutkiskelustani huolimatta tarpeen vähätellä popkulttuuriin liittyviä kiinnostuksenkohteitani. En minä koskaan kutsuisi Arsenalia hötöksi.

Kukaan ei kai ole täydellinen. Vannon silti, että silmien pyörittelyni ja vitsailuni ei koskaan kohdistu faneihin ja fandomeihin. Faniuden kohteeseen ehkä, faneihin ei koskaan. Minä fanitan faneja ja faniutta — siis kaikenlaista faniutta, aidosti. En enää ajattele, että olen pyhässä jalkapallofaniudessani parempi ihminen kuin ne One Direction -teinitytöt Olympiastadionilla. Nyt minä ajattelen, kuinka siistiä, että ihmisillä — teinitytöillä, nuorilla tyypeillä, milleniaaleilla, keski-ikäisillä, miehillä, naisilla —  on tärkeitä ja rakkaita juttuja, joihin he suhtautuvat intohimolla. Oli se juttu sitten poptähti, roolipelit tai jalkapallojoukkue. Tai kaikki niistä.

Pidä mistä pidät, fanita mitä fanitat äläkä anna tympeiden tyyppien tympeiden mielipiteiden pilata iloa ja innostuneisuuttasi.

Kuten ystävämme Taylor sanoisi: ”The worst kind of person is someone who makes someone feel bad, dumb or stupid for being excited about something”.

PS. Hei tympeä tyyppi, seuraavaksi kun näet Instagram-videon tytöistä Taylor Swiftin konsertissa ja koet pakottavaa tarvetta irvailla, vähätellä ja pyöritellä silmiäsi — maybe don’t. Tiedän, että kuvittelet kaiken olevan sinua varten, mutta SE EI OLE SINUA VARTEN. Jatka skrollaamista ja anna muiden pitää hauskaa.

PPS. Urheilukuplani ulkopuolella on taatusti paljon jengiä, joiden mielestä urheilufanit ovat alinta pohjasakkaa. Että se on urheilufanius, joka on noloa, höpsöä ja turhaa. Olkoon se toinen tarina. Tietäkää silti, että olen aina valmis puolustamaan urheilua ja urheilufaneja.

LUE MYÖS:

Swiftologian alkeet
Muistoja jalkapallostadioneilta