Kategoriat
Ajattelin tänään Leffat

Onko Disney-prinsessat huonoja esikuvia? Osa 1: Ariel

Kirjoitus on alun perin julkaistu 18.10.2018 Lilyssä.

Suosikkiasia: Disney-piirretyt… ja Disney-prinsessat!

Kuva: Disney

Näyttelijä Keira Knightley oli alkuviikosta vieraana Ellen DeGeneresin talk-show’ssa. Knightley puhui haastattelussa kolmevuotiaasta tyttärestään ja mainitsi, ettei anna tämän katsoa tiettyjä Disney-piirrettyjä. Kiellettyjen listalla ovat ainakin Tuhkimo ja Pieni merenneito.

Ensin mainittu siksi, koska ”Tuhkimo vain odottaa rikkaan miehen pelastavan hänet”.

Jälkimmäinen siksi, koska ”älä luovu äänestäsi miehen vuoksi”.

Ihan päteviä pointteja… vai onko sittenkään?

Minulla ei ole lapsia, mutta jos olisi, ensimmäinen ajatukseni olisi todennäköisesti vähän Knightleyn ajatuksen kaltainen. Että katsotaan mieluummin jotain muuta kuin Disneyn prinsessasatuja, jotain voimaannuttavampaa. Enhän minä haluaisi opettaa lapsilleni, että prinsessan sopii vain näyttää nätiltä ja odottaa, prinssi tulee kyllä ja pelastaa. Luetaan Iltasatuja kapinallisille tytöille, ei mitään tuhkimoita ja kaunottaria ja ruususia!

Minä olen lapsena katsonut kasapäin Disney-piirrettyjä, myös niitä pahamaineisia prinsessasatuja. Ne olivat tuolloin vain elokuvia muiden joukossa. Lapsuusiän ohitettuani olen kuitenkin huomaamatta alkanut nyrpistellä nenääni Disney-prinsessoille (en koskaan Mulanille, Mulan rocks! Pelasti Kiinan ja kaikkea).

Disney-prinsessat odottavat pelastavaa prinssiä. Disney-prinsessat ovat avuttomia ja höpsöjä tyttösiä. Disney-prinsessat toistavat stereotypioita, joiden mukaan naisen pitää olla kiltti, kaunis ja kohtelias. Disney-prinsessojen happy ever after liittyy aina mieheen. Kaiken lisäksi Disney-prinsessat on piirretty niin hoikiksi, että näyttävät napsahtavan keskeltä katki (esimerkkinä vaikkapa yllä oleva kuva Arielista). Ei hyvä!

Disney-prinsessojen ja ”prinsessakulttuurin” haitallisesta vaikutuksesta lapsiin on tehty tieteellinen tutkimuskin.

Ihan varmasti Disneyn prinsessasaduissa on puutteensa. Se, että saduissa korostetaan aina prinsessojen poikkeuksellista kauneutta ei ole hyvä juttu. Se, että Auroran kohtalona on vain odottaa, odottaa ja odottaa prinssin pelastavaa suudelmaa ei ole hyvä juttu. Totta kai olisi kivempaa, jos prinsessa saisi pelastaa itse itsensä.

Mutta! Jos unohdetaan ulkonäkö ja tietyt tarinalliset aspektit ja keskitytään persooniin, ovatko Disney-prinsessat oikeasti huonoja esikuvia. Ovatko he todella avuttomia tyttösiä, jotka vain odottelevat prinssejään ja hylkäävät ääniään?

…. ja niin minä päädyin lainaamaan kirjastosta Disney-piirrettyjä… koska pitäähän tämä selvittää.

Ensimmäisenä A niin kuin Ariel, Keira Knightleyn kieltolistalla oleva Pieni merenneito siis.

Onko Ariel huono esikuva?

Wikipedia kertoo, että ”Pieni merenneito on Disneyn animaatioelokuva vuodelta 1989. Elokuva perustuu H.C. Andersenin samannimiseen satuun, joka kertoo nuoresta merenneidosta, joka rakastuu ihmisprinssiin ja saa noidan muuttamaan itsensä ihmiseksi.”

Jep, Ariel rakastuu prinssiin, pitää paikkaansa. Ja jep, hän luopuu äänestään, jotta merinoita Ursula muuttaisi hänet ihmiseksi. Äläkä luovu äänestäsi miehen vuoksi, niinhän Keirakin sanoi.

Pieni merenneito ei kuitenkaan ole pelkästään rakkaustarina, jossa Ariel luopuu kaikesta prinssinsä vuoksi. Pieni merenneito on nuoren tytön kasvutarina.

Ariel, hölmö tyttönen, joka hylkää äänensä ja perheensä miehen takia? Vai Ariel, kapinallinen ja seikkailunhaluinen nuori nainen, joka haluaa nähdä maailmaa ja toteuttaa unelmansa?

Vaikka Pieni merenneito loppuu siihen, että Ariel ainakin jollakin tasolla jättää perheensä ja menee naimisiin prinssi Ericin kanssa – ja tätä ”onnellista loppua” saa kritisoida, Ariel oli elokuvan alussa 16-vuotias ja tuskin kovin paljon vanhempi mennessään naimisiin tyypin kanssa, jonka oli tuntenut suurin piirtein puoli sekuntia – tarinassa on kyse paljon isommista jutuista kuin miehestä.

Heti leffan alussa alleviivataan kuinka Ariel, merikansan kuninkaan tytär, haluaa hovihömpötyksen sijaan seikkailla. Hänelle ei riitä turvallinen ja suojattu elämä meren alla, hän haluaa ulos maailmaan, keinolla millä hyvänsä. Somebody’s gotta nail that girl’s fins to the floor”, sanoo Sebastiankin, kun Ariel viipottaa omilla teillään. Kukaan ei kuitenkaan pysty pitämään häntä paikoillaan.

I want moooore…

Ariel kapinoi pelottavan kontrolloivan isänsä ja koko merenalaisen yhteiskunnan asettamia odotuksia vastaan. Hänellä on oma tahto ja omat unelmat, eivätkä ne liity millään tavalla mieheen – ei ainakaan aluksi. Ariel on kiinnostunut merenpinnan yllä olevasta maailmasta jo kauan ennen kuin hän tapaa prinssinsä. Hän puolustaa avomielisesti ihmisiä, jotka hänen omassa elinympäristössään on leimattu vaarallisiksi. Hän on utelias, maailmasta kiinnostunut tyttö, joka nyt vain sattuu rakastumaan prinssiin.

Kyllä, on ehkä hieman hupsua rakastua päätäpahkaa mieheen, jonka kanssa ei ole edes keskustellut. Ja on sataprosenttisen typerää tehdä sopimus Ursulan kanssa. Mutta Ariel on 16-vuotias, hupsuus ja typeryys hänelle sallittakoon.

Kaikkein tärkein pointti lienee tämä: Ariel ei ollut onnellinen. Hän halusi jotain muuta ja meni ja toteutti unelmansa. Ei kai se ole huono juttu, että hän löysi samalla rakkauden. Ja ihan hyvä tyyppihän prinssi Eric oli, pelasti koirankin. Ja rakastui muuten Arielin ääneen, ei ulkonäköön.

Ja mitä siihen prinssi pelastaa prinsessan -stereotypiaan tulee, Pienessä merenneidossa se oli Ariel, joka ensin pelasti Ericin.

Eli onko Ariel huono esikuva?

Ei! Hän saattaa olla hiukan höpsö, ja naimisiin ryntääminen… noh, olisi ehkä ollut voimaannuttavampaa, jos Arielin ei olisi tarvinnut pysyvästi jättää koko entistä elämäänsä. Hän on kuitenkin reipas, sisukas, avarakatseinen ja rohkea. Hän tekee mitä itse tahtoo ja toteuttaa omat unelmansa. Ariel ei ole mikään prinssiä odottava reppana, vaan aktiivinen toimija omassa elämässään. Vallan mainio esikuva siis.

PS. Päivän korvamato:

LUE MYÖS:

Kategoriat
Ajattelin tänään Leffat

Leffakuolemat, jotka särkevät sydämen

Kirjoitus on julkaistu alun perin 3.10.2018 Lilyssä.

Suosikkiasia: … 

Inhokkiasia: nämä fiktiivisten hahmojen sydäntä särkevät leffakuolemat.

HUOM! Leffat, joista kirjoitan on julkaistu vuosien 1994-2014 välillä, joten ehkä spoiler alertin aikaraja on kaikissa tapauksissa jo umpeutunut. Mutta silti: kirjoitus sisältää juonipaljastuksia seuraavista elokuvista: Harry Potterit, Leijonakuningas, Hachiko, Tähtiin kirjoitettu virhe, The Notebook ja Atonement.

Kuva: Walt Disney Pictures

Yritän esittää, että olen kova kuin kivi eikä mikään liikuta, mutta oikeasti olen yksi iso pehmo, joka itkeä vollottaa katsoessa YouTube-videoita kotiin palaavien sotilaiden ja heidän koiriensa jälleennäkemisistä (yksi mun ehdoton suosikkigenre YouTubessa :D). 

Vähemmän yllättäen olen elämäni aikana itkeä vollottanut myös elokuvia katsoessani. Ja sehän on hyvästä, leffaitkeminen on parhaimmillaan oikein puhdistavaa, piilopehmokin sen tietää. Välillä leffat iskevät sydämeen kuitenkin vähän liian lujaa. Etenkin silloin, kun ne päättävät tappaa kivoja tyyppejä sydäntä särkevillä tavoilla. 

Nämä kuusi leffakuolemaa on murskannut sydämeni miljoonaan osaan.

Sirius Musta / Harry Potter ja Feeniksin kilta (2007)

Kamala kuolema kirjassa, kamala kuolema leffassa. Damn you J.K. Rowling! (Edit. Ja fuck you noin muutenkin.)

Harry Potterit ovat täynnä toinen toistaan surullisimpia kuolemia. DumbledoreHedwigFred WeasleyLupinDobby, joidenkin mielestä Kalkaros… tämän korpinkynnen mielestä kaikkein surullisimman HP-kuoleman tupamestaruuden voittaa kuitenkin Sirius Musta. C’moon, poloiselta Harrylta oli viety jo niin paljon ja sitten hänen kummisetänsäkin avada kedavrattiin! Not cool. 

Mufasa / Leijonakuningas (1994)

Leijonakuningas on ensimmäinen elokuva, jonka olen nähnyt leffateatterissa. Ja mikä järkyttävä isku viisivuotiaan lapsen viattomuudelle kyseinen animaatio sitten olikaan! Mufasa ei vain kuole, hän kuolee järkyttävällä tavalla gnu-lauman alle anellen ensin apua veljeltään (Damn you Scar!). Ja Simba joutuu todistamaan koko homman. Brutaali ensimmäinen leffakokemus. Toivottavasti Timon ja Pumba vähän pehmensivät iskua. Hakuna matata.

Hachi / Hachiko – tarina uskollisuudesta (2009)

Olen enemmän kissa- kuin koiraihminen. Silti kyseisen koiraleffan loppu musertaa sydämeni aina uudestaan ja uudestaan tuhanneksi palaseksi. Onko mitään surullisempaa kuin koira, joka uskollisesti odottaa kuollutta ihmistään kotiin vuosi toisensa jälkeen? Sitten koirakin kuolee ja pääsee kaikkien vuosien jälkeen vihdoin rakkaan ihmisensä luo. Ja leffa perustuu vielä tositarinaan! Tsiisus, sydänparkani ei kestä.

Augustus Waters / The Fault in Our Stars (2014)

Tähtiin kirjoitettu virhe saattaa olla itkettämään suunniteltu teinien syöpäsatu, mutta hitto vie kuinka sydäntä särkevän surullinen Augustus Watersin kuolema onkaan. Ensin sydämeen iskevät ne Gusin itse itselleen järjestämät ennakkohautajaiset  (”I cannot tell you how thankful I am… for our little infinity”), sitten Shailene Woodleyn esittämän Hazel Gracen tuska, kun Gus oikeasti kuolee. Apua.

Allie & Noah / The Notebook (2004)

Allien ja Noah’n kuolema ei oikeastaan ole niinkään surullinen. Se on vain sydäntä särkevän kaunis. Noah ei koskaan hylännyt Allieta, vaikka tämä ei suurimmaksi osaksi edes enää muistanut häntä. Kuoleman hetkelläkin Noah päätti tulla Allien mukaan. Koska I want you. I want all of you, forever. You and me, everyday. Ja raks sanoo sydämeni.

Cecilia & Robbie / Atonement (2007)

Atonement repii sydämen rinnasta ja heittää sen varmuuden vuoksi tehosekoittimeen. Väärinkäsityksen seurauksena Cecilian ja Robbien tiet erkanevat, mutta he löytävät takaisin toistensa luo. Paitsi eipäs löydäkään, se on vain julmaa fantasiaa. Oikeasti molemmat kuolevat ennen kuin koskaan ehtivät tavata toisensa uudestaan. Damn you Briony!

—-

PS. Kaikkein paras leffakuolema? Voldemort tietysti. Ja Hans Gruber. Ja se hiton Scar!

Kategoriat
Ajattelin tänään Leffat Tyypit

Loppuvuoden lupaavin leffa kertoo tosielämän supernaisesta

Kirjoitus on alun perin julkaistu 31.8.2018 Lilyssä.

Suosikkityyppi: Ruth Bader Ginsburg (#whentherearenine)

Suosikkileffa, jota odotan: On the Basis of Sex 

Kuva: The Supreme Court of the United States

Päivän inspiroiva tyyppi: Ruth Bader Ginsburg, 85-vuotias supernainen, väsymätön tasa-arvon ja naisten oikeuksien puolesta taistelija ja Yhdysvaltain korkeimman oikeuden tuomari. Vuonna 1993 virkaansa nimitetty Bader Ginsburg oli aikanaan vasta toinen naispuolinen tuomari Yhdysvaltain korkeimmassa oikeudessa – kaiken kaikkiaan naisia on kyseiseen pestiin nimetty tasan neljä (ennen Bader Ginsburgia Sandra Day O’Connor, hänen jälkeensä nykyisten yhdeksän tuomarin joukkoon kuuluvat Sonia Sotomayor ja Elena Kagan). Vertailun vuoksi: korkeimman oikeuden historia ulottuu vuoteen 1789, josta lähtien 109 miestä on toiminut virassa. Melkoinen herrakerho siis.

Herrakerhot olivat toki tulleet Bader Ginsburgille tutuiksi jo ennen korkeinta oikeutta, yllätys yllätys. Kun hän vuonna 1956 aloitti lakiopintonsa Harvardissa, hänen vuosikurssillaan oli noin 500 miestä. Naisia oli Bader Ginsburg mukaan luettuna yhdeksän. ”Kuinka perustelet sen, että veit paikan pätevältä mieheltä?” oikeustieteellisen tiedekunnan dekaani oli kysynyt heiltä. Koska tietysti.

Juristiksi valmistuttuaan (hän teki opintonsa loppuun Columbiassa, sillä hänen miehensä oli saanut töitä New Yorkista) Bader Ginsburgilla oli vaikeuksia löytää töitä, vaikka hän oli valmistunut vuosikurssinsa priimuksena. Naiseus oli ihan pätevä syy olla palkkaamatta.

Vuonna 1963 Bader Ginsburg aloitti oikeustieteen professorina Rutgersin yliopistossa. Tuolloin hänelle kerrottiin, että hän saisi pienempää palkkaa kuin miespuoliset kollegansa. Syy: hän oli naimisissa ja hänen aviomiehellään oli hyväpalkkainen työ. Jep.

Presidentti Bill Clinton (vas.) nimitti Ruth Bader Ginsburgin korkeimman oikeuden tuomariksi vuonna 1993. Kuvassa Bader Ginsburgin vierellä aviomies Martin Ginsburg. He ehtivät olla naimisissa 56 vuotta ennen kuin ”Marty” menehtyi vuonna 2010. ”Marty… was so secure in himself that he never regarderd me as any kind of threat. He was my biggest booster”, Bader Ginsburg on kertonut miehestään. Kuulostaa huipputyypiltä. Kuva: The Supreme Court of the United States.

Ei ehkä yllätä, että Ruth Bader Ginsburg on läpi uransa tullut tunnetuksi tasa-arvon ja naisten oikeuksien puolesta tekemästään työstä. Hän on muun muassa ollut mukana perustamassa Women’s Right Law Reporteria, Yhdysvaltojen ensimmäistä naisten oikeuksiin keskittyvää lakijulkaisua. Columbiassa opettaessaan hän kirjoitti ensimmäisen sukupuolisyrjintää käsittelevän oikeustieteellisen oppikirjan. Bader Ginsburg oli myös mukana perustamassa ACLU:n (American Civil Liberties Union) alaista Women’s Right Projectia, naisten oikeuksiin keskittyvää ihmisoikeusjärjestöä. Women’s Right Projectissa hän voitti useita korkeimpaan oikeuteen edenneitä sukupuolisyrjintätapauksia. Ja päästyään itse tuomareiden pöydän taakse Bader Ginsburg on jatkanut taistelua. Liberaalina tuomarina hän on esimerkiksi puolustanut naisen oikeutta aborttiin (valtava kiistakysymys USA:ssa), koska ”government has no business making that choice for a woman” (New York Times).

Just nyt se liberaalimpi puoli kovin jakautuneita Yhdysvaltoja toivoo, että 85-vuotias RBG (kuten hänet tunnetaan) pysyy terveenä ja jatkaa työtään korkeimmassa oikeudessa vielä ainakin pari vuotta. Korkeimman oikeuden tuomareiden nimittäminen on nimittäin istuvan presidentin tehtäviä ja Yhdysvalloissa on jo maalailtu kauhukuvia siitä, minkälaiset vaikutukset vaikkapa naisten oikeuksiin sillä olisi, jos nykyinen presidentti pääsisi valitsemaan toisenkin uuden (konservatiivisen) korkeimman oikeuden tuomarin. RBG:n kerrotaan onneksi pitävän superhyvää huolta itsestään… hän on muun muassa treenannut jo vuosikaudet oman personal trainerinsa kanssa. Kunnon rautarouva kun on.

Rautarouva, feministi-ikoni ja kaikin puolin inspiroiva badass. Ei ihme, että Bader Ginsburg on jättänyt jälkensä myös populaarikulttuuriin, oli se sitten lukuisiin meemeihin (Notorius RBG!), t-paitoihin tai Saturday Night Liveen (alla Kate McKinnonin RBG).

Viime aikoina Ruth Bader Ginsburg on ollut otsikoissa peräti kahden hänestä kertovan elokuvan myötä. Viime toukokuussa Yhdysvalloissa sai ensi-iltansa RBGBetsy Westin ja Julie Cohenin ohjaama ja tuottama dokumentti hänen elämästään. Toivottavasti dokkari tulisi joskus Suomeenkin asti tai vaikkapa Netflixiin katsottavaksi. Pelkkä trailerikin (alla) on nimittäin kovin vakuuttava. Tekee mieli huutaa go Ruth go!

Joulukuussa ensi-iltansa saa puolestaan On the Basis of Sex, RBG:n uran alkuvuosista kertova leffa. Mimi Lederin ohjaaman elokuvan pääosassa nuorena Bader Ginsburgina nähdään Felicity Jones (mm. Kaiken teoria). Trailerin perusteella isossa osassa on lakijuttujen ohella rakkaus; Bader Ginsburgilla oli tunnetusti onnellinen ja tasavertainen avioliitto miehensä, vuonna 2010 kuolleen Martin Ginsburgin kanssa. Leffassa Martya näyttelee Armie Hammer (Call Me by Your Name). Odotan kovasti!

On the Basis of Sex saa Yhdysvalloissa ensi-iltansa 25.12. Ja eiköhän leffa nähdä myös Suomen elokuvateattereissa, se on nimittäin kerännyt jo Oscar-pöhinää ympärilleen. On kyllä kieltämättä aikamoista Oscar-syöttiä trailerinsa perusteella.

Jutussa käytetty lähteinä seuraavia artikkeleita: 

The Place of Women on the Court: The New York Times 2009 / Emily Bazelon

Ruth Bader Ginsburg and Gloria Steinem on the Unending Fight for Women’s Rights: The New York Times 2015 / Philip Galanes

How Ruth Bader Ginsburg became a trailblazer for gender equality: The Economist 2018 / S.M.

Ruth Bader Ginsburg: Wikipedia