Kirjoitus on alun perin julkaistu 18.10.2018 Lilyssä.
Suosikkiasia: Disney-piirretyt… ja Disney-prinsessat!
Näyttelijä Keira Knightley oli alkuviikosta vieraana Ellen DeGeneresin talk-show’ssa. Knightley puhui haastattelussa kolmevuotiaasta tyttärestään ja mainitsi, ettei anna tämän katsoa tiettyjä Disney-piirrettyjä. Kiellettyjen listalla ovat ainakin Tuhkimo ja Pieni merenneito.
Ensin mainittu siksi, koska ”Tuhkimo vain odottaa rikkaan miehen pelastavan hänet”.
Jälkimmäinen siksi, koska ”älä luovu äänestäsi miehen vuoksi”.
Ihan päteviä pointteja… vai onko sittenkään?
Minulla ei ole lapsia, mutta jos olisi, ensimmäinen ajatukseni olisi todennäköisesti vähän Knightleyn ajatuksen kaltainen. Että katsotaan mieluummin jotain muuta kuin Disneyn prinsessasatuja, jotain voimaannuttavampaa. Enhän minä haluaisi opettaa lapsilleni, että prinsessan sopii vain näyttää nätiltä ja odottaa, prinssi tulee kyllä ja pelastaa. Luetaan Iltasatuja kapinallisille tytöille, ei mitään tuhkimoita ja kaunottaria ja ruususia!
Minä olen lapsena katsonut kasapäin Disney-piirrettyjä, myös niitä pahamaineisia prinsessasatuja. Ne olivat tuolloin vain elokuvia muiden joukossa. Lapsuusiän ohitettuani olen kuitenkin huomaamatta alkanut nyrpistellä nenääni Disney-prinsessoille (en koskaan Mulanille, Mulan rocks! Pelasti Kiinan ja kaikkea).
Disney-prinsessat odottavat pelastavaa prinssiä. Disney-prinsessat ovat avuttomia ja höpsöjä tyttösiä. Disney-prinsessat toistavat stereotypioita, joiden mukaan naisen pitää olla kiltti, kaunis ja kohtelias. Disney-prinsessojen happy ever after liittyy aina mieheen. Kaiken lisäksi Disney-prinsessat on piirretty niin hoikiksi, että näyttävät napsahtavan keskeltä katki (esimerkkinä vaikkapa yllä oleva kuva Arielista). Ei hyvä!
Disney-prinsessojen ja ”prinsessakulttuurin” haitallisesta vaikutuksesta lapsiin on tehty tieteellinen tutkimuskin.
Ihan varmasti Disneyn prinsessasaduissa on puutteensa. Se, että saduissa korostetaan aina prinsessojen poikkeuksellista kauneutta ei ole hyvä juttu. Se, että Auroran kohtalona on vain odottaa, odottaa ja odottaa prinssin pelastavaa suudelmaa ei ole hyvä juttu. Totta kai olisi kivempaa, jos prinsessa saisi pelastaa itse itsensä.
Mutta! Jos unohdetaan ulkonäkö ja tietyt tarinalliset aspektit ja keskitytään persooniin, ovatko Disney-prinsessat oikeasti huonoja esikuvia. Ovatko he todella avuttomia tyttösiä, jotka vain odottelevat prinssejään ja hylkäävät ääniään?
…. ja niin minä päädyin lainaamaan kirjastosta Disney-piirrettyjä… koska pitäähän tämä selvittää.
Ensimmäisenä A niin kuin Ariel, Keira Knightleyn kieltolistalla oleva Pieni merenneito siis.
Onko Ariel huono esikuva?
Wikipedia kertoo, että ”Pieni merenneito on Disneyn animaatioelokuva vuodelta 1989. Elokuva perustuu H.C. Andersenin samannimiseen satuun, joka kertoo nuoresta merenneidosta, joka rakastuu ihmisprinssiin ja saa noidan muuttamaan itsensä ihmiseksi.”
Jep, Ariel rakastuu prinssiin, pitää paikkaansa. Ja jep, hän luopuu äänestään, jotta merinoita Ursula muuttaisi hänet ihmiseksi. Äläkä luovu äänestäsi miehen vuoksi, niinhän Keirakin sanoi.
Pieni merenneito ei kuitenkaan ole pelkästään rakkaustarina, jossa Ariel luopuu kaikesta prinssinsä vuoksi. Pieni merenneito on nuoren tytön kasvutarina.
Ariel, hölmö tyttönen, joka hylkää äänensä ja perheensä miehen takia? Vai Ariel, kapinallinen ja seikkailunhaluinen nuori nainen, joka haluaa nähdä maailmaa ja toteuttaa unelmansa?
Vaikka Pieni merenneito loppuu siihen, että Ariel ainakin jollakin tasolla jättää perheensä ja menee naimisiin prinssi Ericin kanssa – ja tätä ”onnellista loppua” saa kritisoida, Ariel oli elokuvan alussa 16-vuotias ja tuskin kovin paljon vanhempi mennessään naimisiin tyypin kanssa, jonka oli tuntenut suurin piirtein puoli sekuntia – tarinassa on kyse paljon isommista jutuista kuin miehestä.
Heti leffan alussa alleviivataan kuinka Ariel, merikansan kuninkaan tytär, haluaa hovihömpötyksen sijaan seikkailla. Hänelle ei riitä turvallinen ja suojattu elämä meren alla, hän haluaa ulos maailmaan, keinolla millä hyvänsä. ”Somebody’s gotta nail that girl’s fins to the floor”, sanoo Sebastiankin, kun Ariel viipottaa omilla teillään. Kukaan ei kuitenkaan pysty pitämään häntä paikoillaan.
I want moooore…
Ariel kapinoi pelottavan kontrolloivan isänsä ja koko merenalaisen yhteiskunnan asettamia odotuksia vastaan. Hänellä on oma tahto ja omat unelmat, eivätkä ne liity millään tavalla mieheen – ei ainakaan aluksi. Ariel on kiinnostunut merenpinnan yllä olevasta maailmasta jo kauan ennen kuin hän tapaa prinssinsä. Hän puolustaa avomielisesti ihmisiä, jotka hänen omassa elinympäristössään on leimattu vaarallisiksi. Hän on utelias, maailmasta kiinnostunut tyttö, joka nyt vain sattuu rakastumaan prinssiin.
Kyllä, on ehkä hieman hupsua rakastua päätäpahkaa mieheen, jonka kanssa ei ole edes keskustellut. Ja on sataprosenttisen typerää tehdä sopimus Ursulan kanssa. Mutta Ariel on 16-vuotias, hupsuus ja typeryys hänelle sallittakoon.
Kaikkein tärkein pointti lienee tämä: Ariel ei ollut onnellinen. Hän halusi jotain muuta ja meni ja toteutti unelmansa. Ei kai se ole huono juttu, että hän löysi samalla rakkauden. Ja ihan hyvä tyyppihän prinssi Eric oli, pelasti koirankin. Ja rakastui muuten Arielin ääneen, ei ulkonäköön.
Ja mitä siihen prinssi pelastaa prinsessan -stereotypiaan tulee, Pienessä merenneidossa se oli Ariel, joka ensin pelasti Ericin.
Eli onko Ariel huono esikuva?
Ei! Hän saattaa olla hiukan höpsö, ja naimisiin ryntääminen… noh, olisi ehkä ollut voimaannuttavampaa, jos Arielin ei olisi tarvinnut pysyvästi jättää koko entistä elämäänsä. Hän on kuitenkin reipas, sisukas, avarakatseinen ja rohkea. Hän tekee mitä itse tahtoo ja toteuttaa omat unelmansa. Ariel ei ole mikään prinssiä odottava reppana, vaan aktiivinen toimija omassa elämässään. Vallan mainio esikuva siis.
PS. Päivän korvamato:
LUE MYÖS:
