Kategoria: Leffat

Leffavinkkejä ja suosikkileffoja!

Kategoriat
Ajattelin tänään Hassua Leffat

Hyvän romanttisen komedian tunnuspiirteet (ja Netflixin malliesimerkit)

Kirjoitus on julkaistu alun perin 23.8.2018 Lilyssä.

Suosikkiasia: HYVÄT romanttiset komediat.

Suosikkileffat: Set It Up ja To All the Boys I’ve Loved Before

Kuva: Netflix

Voisi kuvitella, että romanttisen komedian tekeminen olisi helppoa. Pari kivaa tyyppiä, meet cute, kasa esteitä rakkauden eteen, grande finale ja onnellinen loppu. Bam! Helppoa. 

Mutta eeeeei, h y v ä n  romanttisen komedian tekeminen on taitolaji. Ei riitä, että valkokankaalle tungetaan kaksi tyyppiä ja kasa kliseitä, ei alkuunkaan. 

Ero huonon ja hyvän romanttisen komedian välillä on hiuksenhieno. It’s all in the details. 

HYVÄN ROMANTTISEN KOMEDIAN TÄRKEIMMÄT TUNNUSPIIRTEET:

1. Sympaattinen rakkaustarina ja pari, jota haluaa kannustaa

No tietysti. Rom comit elävät tai kuolevat pääparinsa mukaan. Katsojan pitää toivoa, että just nämä kipuilevat ihmispolot saavat lopulta toisensa kaikkien vaikeuksien jälkeen. Ja että just nämä tyypit ansaitsevat toisensa. Romanttinen komedia ikävillä tyypeillä ei toimi. En minua kiinnosta, elääkö jotkut kusipäät elämänsä onnellisina loppuun asti. Ja tämähän ei tietenkään tarkoita sitä, että hahmojen täytyisi olla täydellisiä ja virheettömiä superihmisiä. Ei täydy! Saa olla neuroottisia ja ärsyttäviä ja kummallisia, mutta kuhan on sellaisia, joille haluaa rakkautta ja muita kivoja juttuja.

2. Yllätyksellinen yllätyksettömyys

Haluan todellakin niitä rom com kliseitä; epätoivoisia saako-nuo-sittenkään-toisiaan -hetkiä, väärinkäsityksiä, kaatosateessa suutelua ja eeppisiä ikuisen rakkauden julistuksia lentokentällä. Ja mikä tärkeintä, haluan onnellisia loppuja (romanttinen komedia EI VOI loppua niin, että päähenkilö A ja päähenkilö B eivät saa toisiaan). Mutta kliseet eivät saa olla… liian kliseisiä. Haluan kliseettömiä kliseitä, yllätyksellistä yllätyksettömyyttä. Eli jotain uutta ja samalla sitä samaa kuin aina ennenkin. Romanttinen komedia ei ole se leffagenre, jossa tarvitsee liikaa poiketa totutusta kaavasta. Silti peruskaavakaan ei kelpaa. Hmmm… kyllä, pysyn tämän äärettömän täsmällisen lausuntoni takana.

3. Just OIKEAT näyttelijät

Koko homma romahtaa kuin korttitalo, jos romanttisessa komediassa on väärät näyttelijät. Esimerkiksi Muuttohaluton poikamies (2006) olisi voinut potentiaalisesti olla ihan kelpo leffa – jos siinä vain olisi jotkut muut näyttelijät kuin Sarah Jessica Parker ja Matthew McConaughey. Ei mitään kumpaakaan vastaan, mainioita näyttelijöitä molemmat, mutta yhdessä ja romanttisessa komediassa… ei vaan toiminut. Toinen esimerkki: Maid in Manhattan (2002). Ralph Fiennes + Jennifer Lopez = EI. Se kuuluisa kemia on tärkeä juttu romanttisissa komedioissa, kas kummaa.

Romanttinen komedia on pitkään vaellellut varjojen mailla. 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun ekalla vuosikymmenellä genre vielä kukoisti, oli hitti-rom comeja toisensa perään. Oli menestysleffoja tähtinään Meg ja Julia ja Sandra ja Reese. Sitten tapahtui jotain, rom com -hanat käännettiin kiinni ja leffateatterissa olikin vain supersankarielokuvia. Noin niin kuin vain vähän yleistäen. Päättikö Hollywood kollektiivisesti, että nyt riitti, romanttisen komedian kulta-aika on ohi? Ei enää hassun hauskoja ja hyväntahtoisia rakkaustarinoita! Ei enää kaatosadesuutelua ja kummallisen koordinoituja tanssinumeroita!

Parin viime vuoden aikana tunnelin päässä on kuitenkin näkynyt valoa. Amy Schumerin Trainwreck (2015) oli minusta ihan kelpo leffa (tärkeä sivuhuomio: rakastan Bill Haderia!), The Big Sick (2017) puolestaan jättihitti ansaiten parhaan alkuperäisen käsikirjoituksen Oscar-ehdokkuudenkin. Just nyt palstatilaa kerää Crazy Rich Asians.

Ja myös Netflix on vastannut rom com -rakastajien huutoon. Go Netflix go, pelasta romanttinen komedia, genre on kuolemassa! 

Tämän kesän iloisin rom com -yllätys oli Netflixin sleeper hit Set It Up (suom. Samassa juonessa). Laitoin sen yhtenä iltana pyörimään kun en muutakaan löytänyt ja kappas, miten hurmaava leffa! Oli sympattinen pääpari, kliseettömiä kliseitä ja miellyttävät näyttelijät (Glen Powell & Zoey Deutch), kaikkea, mitä hyvältä rom comilta kaipaa. Ennalta-arvattava loppuratkaisu ehkä, mutta just sillä tavalla kuin hyvässä romanttisessa komediassa kuuluukin olla. 

Toinen mieltälämmittävä Netflix-tuttavuus oli paljon hypetetty To All the Boys I’ve Loved Before. Jenny Hanin samannimiseen romaaniin perustuva teini-rom com ilostutti, vaikka en ehkä olekaan täysin kohderyhmää näin (melkein) kolmekymppisenä. Suloinen rakkaustarina: check. Yllätyksellistä yllätyksettömyyttä: check. Mainiot näytelijät (Lana Condor & Noah Centineo, alla): check. 

Kuva: Netflix

Pisteet Netflixille romanttiselle komedialle antamastaan tekohengityksestä!

PS. SUOSIKKI ROM COMIEN TOP 5 BY SUOSIKKIASIOITA:

  1. How to Lose a Guy in 10 Days (2003) / Frost yourself.
  2. Notting Hill (1999) / Paras kohtaus on se, kun Will ja Anna menevät Willin siskon synttärijuhliin.
  3. 10 Things I Hate About You (1999) / On tämän leffan syytä, että Heath Ledgerin kuolema iski poikkeuksellisen kovaa. 
  4. Amélie (2001) / Kuka EI rakastaisi Amélieta? 
  5. Breakfast at Tiffany’s (1961) / Oikeasti Roman Holiday on mun suosikki Audrey-leffa. Mutta koska loppu on romanttisissa komedioissa tärkeä… 

KUNNIAMAININNAT:

  • 27 Dresses (2008) / Tiedän, että kyseinen leffa on vähän läppä, koska se tulee telkkarista about viisituhatta kertaa vuodessa. En välitä!
  • Sweet Home Alabama (2002) / Koska Josh Lucas.
  • Crazy Stupid Love (2011) / ”Fuck! Seriously? It’s like you’re photoshopped”

Hmmm. Tuota ylläolevaa kuvasarjaa kun katsoo, ei ihme, että representaatiot puhuttavat. Kuvista ja mainituista leffoista huomaa, kuinka valkoista valtavirtaa oma populaarikulttuurin käyttö onkaan. Ihan varmasti on paljon loistavia romanttisia komedioita, joista en ole koskaan kuullutkaan. Saa vinkata. 

Kategoriat
Ajattelin tänään Leffat Suosittelen

Popkulttuurissa pinnalla just nyt: Crazy Rich Asians ja representaatioiden tärkeys

Kirjoitus on julkaistu alun perin 20.8.2018 Lilyssä.

Suosikkiasia: populaarikulttuurin monipuoliset representaatiot  

Suosikkileffa, jonka haluan nähdä: Crazy Rich Asians

Kuva: Warner Bros

Tämän hetken kuumin populaarikulttuurin ilmiö: Crazy Rich Asians. Jon M. Chun ohjaama, Kevin Kwanin samannimiseen kirjaan pohjautuva leffa on pyörinyt elokuvateattereissa vasta muutaman päivän (se sai Pohjois-Amerikassa ensi-iltansa 15.8.), mutta jo nyt sen voi sanoa olevan hitti, niin kulttuurisesti kuin dollareissa mitattuna.

Crazy Rich Asians takoi viikonlopun aikana pöytään huippulukemat ja nousi vaivatta Pohjois-Amerikan katsotuimmaksi leffaksi. Se on viiden päivän aikana tuottanut pelkästään Yhdysvalloissa ja Kanadassa 34 miljoonaa dollaria – isoja lukuja monelle elokuvalle, mutta varsinkin romanttiselle komedialle.

Elokuva kertoo aasialais-amerikkalaisesta Rachel Chusta (Constance Wu, mm. Fresh Off The Boat), joka matkustaa tapaamaan poikaystävänsä Nick Youngin (Henry Golding) perhettä Singaporeen. Rachelin yllätykseksi Nickin perhe onkin leffan nimen mukaisesti crazy rich, tiedossa siis luokkaeroja, glamouria ja romantiikkaa. Soppaa hämmentää Nickin sukulaiset, erityisesti hänen dominoiva Eleanor-äitinsä (Michelle Yeoh), jonka mielestä Rachel ei vain ole tarpeeksi hyvä hänen pojalleen.

Perinteistä rom com -matskua siis, mutta silti niin paljon enemmän. Crazy Rich Asiansilla on hullun tärkeä kulttuurinen merkitys.

Aasialais-amerikkalaisten ja aasialaisten kuvaukset ovat Hollywood-leffoissa harvinaisuus. Etenkään pääosissa heitä ei juurikaan ole näkynyt. Vuonna 2017 julkaistujen sadan tuotteliaimman Hollywood-leffan henkilöhahmoista vain viisi prosenttia oli aasialaistaustaisia. Näissä sadassa elokuvassa vain neljässä oli aasialainen pääosa (Lähde: USC Annenberg Inclusion Initiative / Hollywood Reporter).

Crazy Rich Asians on 25 vuoteen ensimmäinen Hollywoodin studioelokuva, joka on roolitettu pelkästään aasialaistaustaisilla näyttelijöillä. Monissa leffasta kertovissa artikkeleissa ja arvosteluissa onkin korostettu representaatioiden tärkeyttä. Sitä, kuinka tärkeää aasialaisille ja aasialaistaustaisille ympäri maailman on nähdä Crazy Rich Asiansin kaltainen iso Hollywood-tuotanto.

Kerrankin valkokankaalla on tarina, joka representoi länsimaalaisessa populaarikulttuurissa niin usein sivuutettua ja vähäteltyä kulttuuria ja ihmisryhmää. Kerrankin Hollywood-elokuvan (ja vielä romanttisen komedian!) tähtinä ovat taiwanilais-yhdysvaltalainen Constance Wu, brittiläis-malesialainen Henry Golding, malesiankiinalainen Michelle Yeoh, kiinalaisia ja korealaisia sukujuuria omaava Awkwafina ja korealaisten siirtolaisvanhempien kasvattama koomikko Ken Jeong.

Leffan traileri alla:

Representaatioiden tärkeys on helppo sivuuttaa, jos ei itse ole marginaalissa. Enkä oikeastaan tiedä, onko minulla, valkoihoisella heteronaisella, edes kompetenssia kirjoittaa representaatioista tässä yhteydessä. Eihän minulla ole asiasta omakohtaista kokemusta.

Minä olen saanut kasvaa ympärilläni populaarikulttuurin kuvasto, joka on täynnä oman näköisiäni ihmisiä. Pikkutytöstä lähtien olen nähnyt tv:ssä ja elokuvissa valkoihoisia supersankareita, valkoihoisia prinsessoja, valkoihoisia perheitä… Olen katsonut kymmenittäin romanttisia komedioita, joissa valkoihoinen mies ja valkoihoinen nainen rakastuvat.

En tiedä miltä tuntuu, kun oma kulttuuriperintö, ihonväri tai uskonto typistetään stereotypiaksi – tai jos sitä ei kuvata lainkaan! Hollywood ei ole rodullistanut minua negatiivisesti. Olen nähnyt omasta kulttuuristani ja ihonväristäni monipuolisia ja moninaisia positiivisia representaatioita. Populaarikulttuuri ei ole koskaan kertonut minulle, etten voisi olla jotain. Päinvastoin, olen saanut populaarikulttuurin kautta nähdä, että voin olla mitä tahansa.

Minun on mahdotonta kuvitella, miltä se tuntuisi ja miten se vaikuttaisi, jos olisin populaarikulttuurissa pelkkä sivuhuomio tai vitsin aihe, se kiintiö-mikä tahansa. Tästä syystä Crazy Rich Asiansin kulttuurinen ja sosiaalinen merkityksellisyys jää minun kohdallani todennäköisesti melko pintapuoliseksi. Voin toki kirjoittaa, katsoa ja yrittää ymmärtää, mutta ymmärränkö kunnolla kuitenkaan. Tuskin.

Yhden asian kuitenkin tiedän. Minulla ei ole mitään oikeutta kyseenalaistaa Crazy Rich Asiansin ja sen esittämien representaatioiden tärkeyttä. Minä en saa sanoa, että on ihan sama minkänäköisiä tyyppejä valkokankaalla pyörii, sehän on vaan fiktiota, pelkkää Hollywood-hömppää. Mikä saattaa olla minulle (=valkoihoiselle ihmiselle) merkityksetöntä, on monille uskomattoman tärkeää.

Minä en ole paras ihminen kirjoittamaan Crazy Rich Asiansin kulttuurisesta merkittävyydestä ja representaatioiden tärkeydestä. Alla tekstejä ja näkemyksiä ihmisiltä, jotka ovat:

  • ’The heroes of our own stories’: Why representation matters in Crazy Rich Asians / CBS
  • The Stakes Are High for ’Crazy Rich Asians’ – And That’s the Point / Rebecca Sun & Rebecca Ford, Hollywood Reporter
  • Crazy Rich Asians Is More Than Glitz and Glamour. It’s Groundbreaking for People Like Me / Suyin Haynes, Time
  • What ’Crazy Rich Asians’ Mean For 29 Asian Writers Who Wish They’d Had the Movie Growing Up / Rachel Simon, Bustle
  • 21 Tweets That Sum Up Why ’Crazy Rich Asians’ Matters So Much To So Many / Brittany Wong, Huffington Post
  • An all-Asian Cast and No Martial Arts: Why the ’Crazy Rich Asians’ Movie Matters / Allyson Chiu, The Washington Post

Alla: Constance Wu On Why Representation Matters / BUILD Series:

Kategoriat
Leffat Suosittelen

Kaikkien aikojen paras Onnellinen elokuvaloppu*

Kirjoitus on julkaistu alun perin 11.2.2018 Lilyssä.

Suosikkiasia: Billy Elliot -elokuvan loppukohtaus

*väite perustuu mahdollisesti kirjoittajan subjektiiviseen mielipiteeseen.

Kirjoitus sisältää juonipaljastuksia.

Onnelliset elokuvaloput ovat parhaita. Jos minä olisin saanut päättää, Jack ei olisi koskaan kuollut hyiseen mereen Titanicissa (okei, kyseinen leffa tuskin olisi saanut Oscareitaan sellaisella käsikirjoituksella, mutta… antakaa Rosen ja Jackin olla onnellisia!). Meitsin elokuvissa olisi paljon rakkautta, ihmeparantumisia ja iloisia jälleennäkemisiä – elokuvissa ja tv-sarjoissa yksi suosikkiasioistani on kun kuolleeksi tai kadonneeksi luultu yhtäkkiä pölähtääkin takaisin ja kaikki ovat niin kovin onnellisia.

Paras Onnellinen elokuvaloppu on sellainen, jonka eteen pitää katsojana nähdä vaivaa. Eli ensin pitää kahlata elokuvahahmojen kanssa läpi kaikki vaikeudet, kamaluudet ja sydänsurut, vasta niiden jälkeen Onnellinen loppu tuntuu oikealta Onnelliselta lopulta.

Olen täysin vakuuttunut, että paras, kaikkein katarttisin, kaikkein tyydyttävin ja kaikkein onnellisin Onnellinen elokuvaloppu on Billy Elliot -elokuvassa (v. 2000). Tiedättehän, 11-vuotias englantilaispoika rakastuu balettiin, mutta 1980-luvun työläiskylässä sellainen ei käy päinsä. Billyn isä on jäärä, velikään ei ymmärrä, äiti kuollut. On lakkoa ja häpeää ja sukupuolinormeja, joissa pitäisi pysyä, vaikea isä-poikasuhde, kurjuutta ja köyhyyttä ja pienen pojan taistelua ennakko-odotuksia vastaan.

Siis kaikkia ikäviä juttuja. Mutta kun on katsojana käynyt Billyn ja hänen perheensä kanssa läpi kaikki vastoinkäymiset, elokuvan Onnellinen loppu tuntuu niin ansaitulta, niin kovin tyydyttävältä. Että kestettiinpä nämä kaikki, nyt voidaan olla onnellisia, niin Billy kuin minä.

Billy Elliotin Onnellinen elokuvaloppu perustuu aikahyppyyn (sekin elokuva-asia, jota rakastan – kunhan kaikki menee tulevaisuudessa oikein). Billystä kasvaa menestyksekäs tanssija, saamme nähdä hänet Joutsenlammen pääosassa. Mutta se ei yksin tee parasta onnellista elokuvaloppua. Parasta on, kun näemme Billyn isän katsomassa poikaansa tanssimassa. Tai oikeastaan näemme vain yhden hetken, hetken, kun Billy nousee lavalle, hetken, joka salpaa isän hengityksen. Rakastan sitä silmänräpäystä, isän huokausta. Se huokaus, se katse, ne tekevät elokuvan lopusta kaikkien aikojen parhaan Onnellisen elokuvalopun**.

**edelleen, on mahdollista, että väite perustuu yhden ihmisen mielipiteeseen.

PS. Tiesitkö, että elokuvan loppukohtaus on yhdistelmä elokuvataikaa ja tosielämää? Aikuista Billyä näyttelevä Adam Cooper oli leffan kuvaushetkellä oikeasti Englannin kuninkaallisen baletin arvostettu tanssija ja elokuvan loppunäytöksen puitteet ovat peräisin oikeasta Royal Balletin produktiosta, Matthew Bournen Joutsenlampi-versioinnista. Vuonna 1995 ensi-iltansa saanut baletti on kuuluisa siitä, että toisin kuin perinteisessä Joutsenlammessa, siinä on pelkästään miestanssijoita.