Kategoria: Ajattelin tänään

Pohdintoja maailman menosta.

Kategoriat
Ajattelin tänään Dokumentit

Dokkaritärppi ja ikuinen suosikkiasia

Kirjoitus on alun perin julkaistu 25.8.2021 Lilyssä.

Suosikkiasia: komedia

Kuva: CNN / The History of Comedy

Olen sanonut tämän ennenkin: jos saisin olla minkälainen kuuluisa tyyppi tahansa, haluaisin olla kuuluisa koomikko. Siinä vain on jotain ihmeellistä hohtoa, että työkseen saa ihmiset nauramaan. En tietenkään koskaan voisi olla kuuluisa koomikko, koska valitettavasti mulle ei ole suotu koomikon aivoja, lahjoja, esiintymishalua eikä karismaa. Enkä usko, että mun sarkastinen vittuilu kantaisi kovinkaan pitkälle. Koska minusta ei olisi koomikoksi, olen päätynyt komediafaniksi. Hyvä sekin.

Ja tässä tämän komediafanin komediatärppi: Ruutu+:ssa katsottavissa oleva CNN:n dokkarisarja The History of Comedy (suom. Naurun historia). Sarjaa on tehty kaksi kautta, molemmat ovat Ruutu+:ssa. Nimi on melko mahtipontinen; ei sarja mitään kattavaa, globaalia komedian historiaa tarjoa, vaan pääpaino on Yhdysvalloissa. Tietysti komediaa ja hauskoja ihmisiä on muuallakin maailmassa.

Koska minä fanitan esimerkiksi Saturday Night Liveä ja monia yhdysvaltalaiskoomikoita, jenkkipainotus ei haittaa. Jokainen jakso keskittyy omaan teemaansa, esimerkiksi poliittiseen komediaan, improon, parodiaan ja animaatioon. Mukana on monia tunnettuja koomikoita ja komedianäyttelijöitä, jotka avaavat haastatteluissa kutakin aihetta. Erityisen mielenkiintoista on ollut oppia koomikoista, jotka vaikuttivat ennen kuin minä olin syntynyt ja jotka rakensivat kivijalan sille, mitä nykykoomikot tekevät. Nopeasti on tajunnut, että kaikki ne nykykoomikot, joita pitää superhauskoina, seisovat aiempien koomikkosukupolvien harteilla.

Toinen komediafanin tärppi: YouTube. Suosikkiasiani. YouTube on oikea aarrearkku, mitä tulee komediaan. Esimerkiksi monien komedialegendojen stand up -esiintymisiä ja sketsejä löytyy YouTuben syövereistä iso kasa. Ei tarvitse kuin kirjoittaa hakuun Richard Pryor tai George Carlin tai Gilda Radner tai Lenny Bruce tai Joan Rivers tai Your Show of Shows…. YouTube on loistava komediasivistäjä. The History of Comedyn ja YouTuben voi myös yhdistää: ensin oppia tärkeimmät ja vaikutusvaltaisimmat koomikot sarjasta, ja sitten tutustua tarkemmin heidän komiikkaansa YouTuben avulla.

The History of Comedy (Naurun historia), kaksi kautta Ruutu+:ssa.

PS. Yksi The History of Comedyn jaksoista käsittelee nuorena menehtyneitä koomikoita. Viime viikolla aihe osui lähelle, kun luin brittikoomikko Sean Lockin kuolemasta. Hän menehtyi syöpään 58-vuotiaana. En ollut aiemmin kuullut hänestä, mutta päädyin ottamaan selvää, kun Twitter täyttyi surunvalitteluista (oli ilmeisen rakastettu ihminen, eikä vain koomikkona). Sean Lock  tunnettiin erityisesti komediapaneeliohjelmien 8 Out of 10 Cats ja 8 Out of 10 Cats Does Countdown vakiopanelistina. YouTubessa on paljon best of -kamaa kyseisistä sarjoista, ja olen niiden kautta tutustunut Sean Lockin komediaan. Ja oli kyllä valtavan hauska tyyppi! Jos minulle ei ole suotu niitä koomikon aivoja, niin Sean Lockille selkeesti oli. Kummallinen ja absurdi deadpan -huumori on mun suosikki komediatyyli, ja Sean Lock oli siinä mestari. RIP.

LUE MYÖS:

Näitä katson ja kuuntelen, kun haluan nauraa (eli hurraa-huutoja hauskoille tyypeille)
Elämänohjeita hauskoilta ja viisailta naisilta
Kategoriat
Ajattelin tänään Sarjat

Sarja, josta kaikki puhuvat: Netflixin Sex/Life

Kirjoitus on alun perin julkaistu 28.6.2021 Lilyssä.

Suosikkiasia: …. 

Spoiler alert: kirjoitus sisältää viittauksia Netflixin Sex/Life-sarjan tapahtumiin.

Kuva: Netflix

Ilmeisesti koko maailma katsoi viikonloppuna Netflixin uutuusdraama Sex/Lifen. Pohjaan tämän empiirisen johtopäätökseni siihen, että sarja on Netflixin katsotuin vähän joka puolella, Suomessakin. Ja perjantaina sarja trendasi Twitterissä. Siis koko maailma selkeesti katsoi.

Pitihän se tsekata.

Ensin tärkein: vanha kaiffarini Jake hiton Taylor on yhdessä pääosassa! Crikey. Siis aussinäyttelijä Adam Demos. Jonka mahdollisesti ihan vähän teilasin tuossa tovi takaperin, kun kirjoitin Erään romanttisen komedian anatomiaa Falling Inn Love -rom comista. Saattaa olla, että kutsuin häntä ”viiden pennin Hemsworthiksi, joka ei ole kaikkein karismaattisin tapaus”.  Noh, olen nyt katsonut reilut viisi jaksoa Sex/Lifeä ja pysyn kannassani: Adam Demos ei ole kaikkein karismaattisin tapaus. Sex/Lifessa hän esittää rikasta levy-yhtiömoguli Bradia, joka on sarjan keskiössä olevan Billien (Sarah Shahi) ex-poikaystävä. Ja ilmeisesti jumalainen rakastaja, jota Billie ei kykene kahdeksan vuodenkaan jälkeen unohtamaan.

Meidän pitäisi uskoa, että Brad on niin uskomaton, unohtumaton ja seksikäs tyyppi, että hänellä on kahdeksan vuoden jälkeen ote Billiestä. Hmmm… tuollaisessa roolissa karisma on melko tärkeä juttu. Sori Jake Taylor!

Sex/Life on sellaista koukuttavaa roskaa, joka on niin huonoa, että se on jo viihdyttävää. Tai en tiedä onko se edes viihdyttävää… minä olisin ollut täysin valmis lopettamaan katsomisen jossain tokan jakson paikkeilla. Niin tai näin, mitään suurta ja ylevää Laatudraamaa ei kannata odottaa, paremminkin höttöistä ja huvittavaa draamasarjasaippuaa, jossa on about miljoona seksikohtausta ja hyyyyvin paljon alastomuutta.

Homman nimi on tämä: noin nelikymppinen (?) kahden lapsen äiti Billie alkaa haikailla entisen poikaystävänsä perään, kun ulkoapäin täydellinen lähiöelämä täydellisen aviomiehen Cooperin (Mike Vogel) ja kahden lapsen kanssa alkaa tylsistyttämään. ”Naisen villi seksihistoria ja nykyinen lapsiperhearki joutuvat törmäyskurssille, kun hänen fantasioissaan yhä pyörivä renttueksä palaa ryminällä hänen elämäänsä”, kertoi Neflix.

Periaatteessahan noista lähtökohdista voisi saada aikaan mielenkiintoista tarkkailua naiseudesta, seksuaalisuudesta ja lapsiperhearjen ja parisuhteen välillä tasapainottelusta, mutta Sex/Life ei kyllä sellaista tarjoa. Sen sijaan se tarjoaa loputtoman seksikohtausten sarjan ja Billien Carrie Bradshaw’lle vertoja vetäviä ”oivalluksia” ja sisäistä dialogia. Ja itseään toistavan kehän, joka menee suurin piirtein näin: Rakastan aviomiestäni! Brad kohteli minua huonosti! Mutta miksi en voi lakata ajattelemasta häntä? Seksikohtausflashback. Seksikohtaus. Seksikohtaus. Rakastan aviomiestäni! Mutta Brad! Miksi en voi lakata ajattelemasta häntä? Seksikohtaus. Seksikohtaus. Rakastan aviomiestäni! Brad!

Tämän ei ole missään nimessä tarkoitus sheimata tai vihjailla, että sarjan seksipositiivisuus olisi huono juttu. Ei ole! Vannon, etten ole seksikohtauksia ja alastomuutta kammoksuva supersiveellinen kukkahattutäti. Jotenkin vain tuntui, että sarjassa oli nimensä mukaisesti hyvin paljon seksiä, mutta ei kovinkaan paljon elämää. Olisi kiinnostanut tietää enemmänkin Billien menneisyydestä ja motivaatioista – nyt ne jäivät kuumien seksikohtausten alle.

Ei seksikohtaukset tosin ole mikään suurin suosikkiasiani, myönnän sen. Se ei kuitenkaan liity siihen, että jotenkin vastustaisin niitä. En vastusta, mutta seksikohtaukset ovat niitä hetkiä, jolloin mun kohdalla sarjailluusio särkyy ja näen edessäni vain näyttelijöitä. Ja pohdin aina vain, että kuinkahan kiusallista seksikohtausten kuvaaminen on näyttelijöille, joita pyydetään milloin millekin mutkalle kameran edessä.

Vaikka otetaan tämä henkilökohtainen seksikohtausongelmani pois yhtälöstä, en minä silti pysty mitään ylistysvirttä Sex/Lifestä kirjoittamaan. Mutta päätetään silti positiiviseen. On Sex/Lifessä nimittäin hyvääkin. Se asettaa keskiöön naisen (ja vielä noin nelikymppisen naisen) halun, nautinnon ja seksuaalisuuden. Billien suostumus on vahvasti läsnä ja seksikohtauksia lähestytään naisen kautta. Sarjan taustalla onkin paljon naisia: Sex/Lifen inspiraationa on B.B. Eastonin teos 44 Chapters About 4 Men. Sarjan on luonut  Stacy Rukeyser, käsikirjoitustiimi on naisia täynnä ja kaikki kahdeksan jaksoa ovat naisen ohjaamia — Patricia Rozema, Jessika Borsiczky, Samira Radsi ja Sheree Folkson ovat kukin ohjanneet kaksi jaksoa. Ja pääosassa Sarah Shahi on paras osa koko sarjaa.

Sex/Life, kahdeksan jaksoa Netflixissä.

PS. Okei, en voinut lopettaa positiiviseen. Koska kaikkein tärkein mitä hittoa unohtui. Sarjan tapahtumat alkavat, kun aviomies Cooper lukee Billien keittiönpöydälle jättämästä tietokoneesta word-dokumentti (?) päiväkirjaa, johon tämä on vuodattanut muistojaan kuumista seksiseikkailuista Bradin kanssa. Hei Billie, etkö ole kuullut salasanoista? Ja mitä hittoa menet lukemaan vaimosi päiväkirjaa, Cooper!

PPS. Ilmeisesti Sarah Shahi ja Adam Demos seukkaavat oikeassa elämässä. Nyt tiedetään sekin.

LUE MYÖS:

Erään romanttisen komedian anatomia: puuttuvaa kemiaa ja silmien pyörittelyä
Kategoriat
Ajattelin tänään Leffat Suosittelen

Wait ’til you meet my little sister

Kirjoitus on alun perin julkaistu 8.3.2021 Lilyssä.

Suosikkiasia: seuraavat sukupolvet

Kuva: Netflix

Sara Bareillesin kappaleessa Armor on kohta jossa lauletaan:

I see
The unforgettable, incredible ones who came before me
Brought poetry, brought science
Sowed quiet seeds of self-reliance
Bloom in me, so here I am
You think I am high and mighty, mister?
Wait ’til you meet my little sister

Pidän tuosta kohdasta. Se toimii myös mainiona ohjenuorana kansainvälisenä naistenpäivänä (ja aina); ymmärrä että seisot sinua edeltävien naissukupolvien olkapäillä, ole itse nostamassa seuraavia sukupolvia.

Wait ’til you meet my little sister

Jos sosiaalista mediaa on uskominen, käynnissä on suuri sukupolvien taistelu milleniaalien ja Z-sukupolven välillä. Z-sukupolvi kuulemma naurestelee milleniaalien sivujakauksille ja pillifarkuille, milleniaalit yrittävät vastata huutoon naureskelemalla nuoremmilleen.

Tapelkoon ken haluaa. Ja kyllähän minäkin – näin 31-vuotiaana milleniaalina – välillä pyörittelen silmiäni nykynuorisolle, älypuhelimet kädessä syntyneelle Z-sukupolvelle. Eikö se kuulu asiaan?

Suurimman osan ajasta kuitenkin fiilistelen sitä, että maailma on täynnä fiksuja, suvaitsevaisia ja empaattisia nuoria ihmisiä, joille ne asiat, jotka minun on täytynyt opetella, ovat täysin itsestäänselviä. En minä esimerkiksi ollut kuullutkaan termiä intersektionaalinen feminismi ennen kuin olin aikuinen.

Katsoin muutama päivä sitten Netflixin tulleen leffan Moxie (suom. Näpit irti!). Sen on ohjannut suosikkityyppini Amy Poehler. Oikein pätevä naistenpäivän leffatärppi.

Moxie kertoo lukioikäisestä Vivianista (Hadley Robinson), joka kokee feministisen herätyksen. Koulun uusi tyttö Lucy (Alycia Pascual-Peña) auttaa Viviania näkemään, että koulun poikien boys will be boys -käytös on oikeasti seksististä paskaa, pahimmillaan seksuaalista häirintää ja väkivaltaa. Vivian inspiroituu äitinsä Riot grrl -nuoruudesta ja perustaa anonyymin Moxie-zinen koulunsa patriarkaalisia rakenteita ravistelemaan.

Leffa oli oikein viihdyttävä ja hyvää tarkoittava. Alleviivatun intersektionaalinen. Ei täydellinen, mutta yhtä kaikki hienoa, että Moxien kaltaisia leffoja tehdään. Ja hienoa on myös se, että eihän niitä välttämättä edes tarvitsisi tehdä. Tuntuu nimittäin siltä, että isolle joukolle nykynuorista – tai ainakin Moxien oletetulle kohderyhmälle – elokuvan alleviivaamat ”opit” ja esiin nostamat epäkohdat ovat jo tuttuja juttuja. Sellaisia, jotka tiedostetaan ja joita yritetään korjata. Hyvä niin.

Ei maailma tietenkään ole valmis ja virheetön, kaukana siitä. Eivätkä nykynuoret ole täydellisen valveutuneita ja virheettömiä.

Silti, näin naistenpäivänä – jonka syitä ei sovi unohtaa – sanottakoon, että mulla on täysi luotto Suomen ja maailman tyttöihin ja nuoriin naisiin. Ja nuoriin ihmisiin ylipäänsä. Z-sukupolvi näyttäytyy meikä-milleniaalille aiempia sukupolvia avoimempana ja suvaisevaisempana, vaikeistakin asioista puhuvana, epäkohtiin puuttuvana ja maailmaa muuttavana.

Onko se mikään ihme? Jos kerran seistään edeltävien sukupolvien olkapäillä, eikö sukupolvi toisensa jälkeen väistämättä nouse aina vähän korkeammalle.

Wait ’til you meet my little sister

Moxie (Näpit irti!) katsottavissa Netflixissä. Elokuva perustuu Jennifer Mathieun samannimiseen kirjaan.

PS. Hyvää naistenpäivää. My armor comes from you.