Tekijä: Maisa

Kategoriat
Sarjat Tyypit

David Tennant – ainoa syy katsoa Netflixin Jessica Jones

Kirjoitus on alun perin julkaistu 15.3.2018 Lilyssä.

Suosikkityyppi: David Tennant

Kuva: Netflix

En erityisemmin pidä supersankari-genren sarjoista ja elokuvista. En myöskään erityisemmin vihaa niitä, ne ovat minusta vain aika yhdentekeviä. Spidermanit ja Batmanit ja The Avengersit, kaikki pahikset ja yliluonnolliset kikkailut… en jaksa välittää.

Vaikka en fanitakaan supersankarijuttuja, olen silti katsonut kaksi Marvelin supersankarisarjaa Netflixistä, Jessica Jonesin ja The Defendersin. En osaa perustella, miksi katsoin jälkimmäisen; se oli mun mielestä yksinkertaisesti huono. Oli kai tylsää.

Mutta osaan todellakin kertoa, miksi jopa vähän fiilistelin Jessica Jonesia, vaikka noin päällisin puolin genre ei kiinnostakaan. Syy on David Tennant.

David fucking Tennant, Skotlannin lahja maailmalle! Hänen karismastaan kertoo aika paljon se, että Jessica Jonesissa hän näytteli hyvin mahdollisesti kaikkien supersankarijuttujen kaikkein halveksittavinta pahista, ja silti sitä jotenkin tsemppasi häntä.

Ei oikeasti, koska Kilgrave (aka Purple Man, kuva yllä) on jumaluuskompleksinen naisia vihaava narsistinen psykopaatti-mielipuoli-hyväksikäyttäjä, mutta Tennant sai jollakin ihmekonstilla upotettua tuohon kammottavaan superpahikseen ripauksen… inhimillisyyttä? Aitoutta? Haavoittuvaisuutta? Oli mitä oli, hitto kuinka vakuuttava roolisuoritus!

Eikä ole muuten ainoa kerta. Broadchurchissa (eli siis parhaassa rikossarjassa joka on koskaan tehty) David Tennantin roolihahmo rikosylikomisario Alec Hardy on kusipää, joka karjuu alaisilleen ja sättii milloin ketäkin, mutta katsojana sitä on kaikesta huolimatta hänen puolellaan.

On toki mahdollista, että David Tennant on yksinkertaisesti hyvä näyttelijä (mitä hän sataprosenttisesti on), mutta hänen näyttelijäsuorituksistaan paistaa läpi myös se, että hän on kaiken lahjakkuutensa ohella hyvä tyyppi täynnä luontaista karismaa. Ei kuka tahansa tekisi kusipäistä ja psykopaateista moniulotteisia ja kompleksisia roolihahmoja, joita kohtaan katsoja tuntee sympatiaa (tosin Alec Hardy on pohjimmiltaan hyvä tyyppi, joka ansaitseekin sympatiaa. Kilgrave ei niinkään).

Karisma on kummallinen juttu. Joillakin vain on sitä enemmän kuin toisilla. David Tennantilla sitä on hyvin, hyvin paljon.

David Tennant -fanitukseni ei tietenkään perustu pelkästään hänen esittämiinsä roolihahmoihin. Ainakin 80 prosenttisesti se perustuu alla olevaan videoon, jolla hänelle myönnetään elämäntyöpalkinto brittien National Television Award -palkintogaalassa.

Miksi David Tennant tuli mieleeni juuri nyt? Tietenkin siksi, että Jessica Jonesin toinen tuotantokausi pärähti viime viikolla Netflixiin. Ken on katsonut ensimmäisen tuotantokauden tietänee, että SPOILER ALERT! Kilgravelle kävi sen päätteeksi hieman huonosti. David Tennant on kuitenkin mukana uudella tuotantokaudella, tosin käsittääkseni vain yhdessä jaksossa.

En ole vielä katsonut (enkä tiedä tulenko katsomaankaan) uutta tuotantokautta, mutta David Tennantin ja Kilgraven kohdalla ajatuskulkuni olisi todennäköisesti melko samanlainen, kun Vulturen kriitikolla jaksoarviossaan:

Tiedän, ettei teknisesti ottaen ole ilahduttavaa nähdä Kilgrave, raiskaaja ja psykopaatti, jonka Jessica suurella työllä pyyhki elämästään. Mutta David Tennant on vain niin hiton hyvä.

Niin hiton hyvä. Jep, samaa mieltä. Itse asiassa fanitan David Tennantia niin paljon, että scifivastaisuudestani huolimatta on melkein tehnyt mieli katsoa kaikkien scifisarjojen kantaisä Doctor Who. Tai ainakin ne jaksot, joissa David Tennant on, hän kantoi tohtorinviittaaa vuosina 2005-2010 kymmenentenä Tohtorina (jaksoakaan en ole nähnyt, mutta olen kuitenkin sen verran perillä Doctor Who’sta, että tiedän Tohtorin vaihtuvan aina aika-ajoin. Senkin tiedän, että seuraavaksi on vuorossa ensimmäinen naispuolinen Tohtori, jota esittää Broadchurchista tuttu Jodie Whittaker. Ja tiedän myös, että Tardis on se aikakone, jolla Tohtori liikkuu. Muuta en sitten tiedäkään).

Tarinan opetus: David Tennant = hiton karismaattinen tyyppi ja hiton hyvä näyttelijä.

Tarinan pohdinta: Olenko menettänyt jotain, kun en katso Doctor Who’ta? Se on kuitenkin legendaarinen kulttisarja. Pitäisikö sitä katsoa? Ja onko David Tennant kaikkien #suosikkitohtori?

PS. Jos tekee mieli pitää David Tennant -teemainen sarjamaraton, Jessica Jonesin lisäksi myös Broadchurch löytyy Netflixistä. Paras rikossarja ikinä. Ja näköjään Netflixistä löytyy Doctor Who’takin. Ei tosin David Tennantin tohtoroimia kausia, vaan Matt Smithin aka The Crownin Prinssi Philipin.

Kategoriat
Musiikki Suosittelen

It just takes some time little girl – kaikkien aikojen parhaat tsemppibiisit

Kirjoitus on alun perin julkaistu 28.2.2018 Lilyssä.

Suosikkiasia: teini-iän tsemppibiisit

En ole sillä tavalla musiikkiorientoitunut tyyppi, että jaksaisin käyttää hirveästi aikaa uusien artistien ja biisien bongaamiseen. En ole erityisen hyvin perillä cooleista underground-muusikoista, tunnen lähinnä ne bändit ja laulajat, joista puhutaan mediassa ja joiden kappaleita soitetaan radiossa. Aina en tunne edes niitä.

Yhdestä musiikkigenrestä (kyllä, kyseessä todellakin on oma genre!) olen kuitenkin hyvin perillä: tsemppibiiseistä! Rakastan musiikkia, joka kertoo mulle, että kaikki järjestyy. Peruspositiivisena tyyppinä uskon siihen kyllä ilman laulujakin, mutta onhan se kiva, että muistutetaan.

Kun sanoin, että en jaksa käyttää hirveästi aikaa musabongailuun, tarkoitin, että nykyään en jaksa. Ennen jaksoin, teini-ikäisenä nimittäin. Eipä mun fanittamat bändit taineet silloinkaan olla kovin cooleja, mutta ainakin mulle jäi noilta vuosilta paljon rakkaita kappaleita. Mun kaikkien aikojen suosikkitsemppibiisit ovat peräisin 2000-luvun alusta, kun pieni teini-minä etsi itseään ja tarvitsi kenties vähän rohkaisua. En ole ollut teini enää vuosiin, mutta teini-iän tsemppibiisit pelastavat edelleen kurjat päivät, elämän kanssa kipuilut ja epätoivon hetket.

Suosikkiasioita presents: 2000-luvun alussa teinivuotensa eläneen kirjoittajan tsemppibiisien top 5!

1. The Middle – Jimmy Eat World (2001)

It just takes some time little girl / you’re in the middle of the ride / everything everything will be just fine / everything everything will be alright, alright

Olen täysin vakuuttunut, että The Middle on paras koskaan tehty tsemppibiisi. Olin tätä mieltä teininä ja olen tätä mieltä edelleen. Jokainen sana ja säkeistö on täyttä kultaa! Kehotan kaikkia kuuntelemaan ja sisäistämään kappaleen sanat. Timanttisia elämänohjeita tarjolla! En edes liioittele kun sanon, että olen kasvanut aikuiseksi tämän biisin kanssa. Sillä on aina paikka sydämessäni (pitkään sillä oli myös paikka puhelimessani, The Middle oli vuosia puhelimeni soittoääni).

2. Move Along – The All-American Rejects (2005)

And even when your hope is gone / move along, move along just to make it through

Toinen kappale, jonka kuuntelin teini-ikäisenä puhki ja johon mulla on ikuinen tunneside. Tarinan opetus: kun kaikki menee kurjasti, mene eteenpäin. AAR oli teininä yksi mun suosikkibändeistä, taisin bongata sen aikoinaan Laguna Beachin (!) soundtrackilta. Tässä on ehtinyt jonkun verran vettä virrata välissä, mutta Move Along on edelleen mulle niin kovin rakas kappale. Move along, move along just to make it through soi aina päässä kun eteen tulee vaikeita hetkiä.

3. The Anthem – Good Charlotte (2002)

That I don’t ever wanna to be like you / I don’t wanna do the things you do

Aah, Good Charlotte! Olin teini-iässä niiiin kova fani, kävin keikoillakin (katso kuvatodiste!). Oikeaa punkkaria minusta ei saanut tekemälläkään, Good Charlotten tarjoilema laimennettu punk-pop sai riittää. Mun suosikkikappale on The River, mutta mitä tsemppibiiseihin tulee, The Anthem on ykkönen. Se oli oikein sopiva teiniangstailuun, ja on ajan mittaan pysynyt tärkeänä, vaikka teini-iästä on vierähtänyt tovi. Fiilistelen kappaletta todennäköisesti osin nostalgiasyistä. Niin tai näin, The Anthem on edelleen oikein pätevä tsemppibiisi sellaisiin sopivan synkkiin, emmä halunnutkaan olla kuten te, fuck everything -hetkiin.

4. Swim – Jack’s Mannequin (2008)

I swim for brighter days despite the absence of sun

Tähän kappaleeseen mulla ei ole ihan samanlaista tunnesidettä kuin kolmeen edelliseen. Se on vaan jäänyt roikkumaan tsemppibiisilistoille. Muistan kyllä, että fiilistelin sitä nuoruudessani. Näin vanhemmiten kappale on paljastunut hieman korniksi (case in point: swim for the lost politicians, who don’t see their greed as a flaw, whaaaat!?), mutta mitä tsemppaaviin sanoituksiin tulee, kappale on edelleen parasta A-luokkaa. Swim, don’t sink on kaikessa kliseydessään varsin hyvä sanoma pop-kappaleelle. Kappaleen kirjoittaja, muusikko Andrew McMahon on muuten selviytynyt leukemiasta. Ei sillä, että yksin syöpädiagnoosi tekisi kenestäkään tsemppibiisien kirjoittamisen asiantuntijaa, mutta tieto tuo kappaleeseen joka tapauksessa oman tasonsa.

5. Change – Taylor Swift (2008)

They might be bigger / But we are faster and never scared

Jep, totta kai tältä listalta täytyy löytyä Taylor Swiftiä! Jos nyt olen oikein ymmärtänyt, neiti Swift ei ole mikään kaikkein katu-uskottavin musiikintekijä, mutta who cares! Kaikki kunnia nuorelle naiselle, joka suoltaa vuodesta toiseen itse kirjoittamia hittibiisejä. Haters gonna hate, hate, hate, hate, hate. Taylorilla on monia kelpo tsemppibiisejä (Shake it off ja Mean ainakin), mutta teini-minä suosittelee kaikkein tunnetuimpien kappaleiden sijaan Change’a. Fun fact: Change oli yksi vuoden 2008 Pekingin kesäolympialaisten teemabiiseistä. Eli se on tsempannut sekä lukion jälkeistä elämäänsä ihmetellyttä allekirjoittanutta että huippu-urheilijoita! The time will come for us to finally wiiiin!! 

Kategoriat
Leffat Suosittelen

Kaikkien aikojen paras Onnellinen elokuvaloppu*

Kirjoitus on julkaistu alun perin 11.2.2018 Lilyssä.

Suosikkiasia: Billy Elliot -elokuvan loppukohtaus

*väite perustuu mahdollisesti kirjoittajan subjektiiviseen mielipiteeseen.

Kirjoitus sisältää juonipaljastuksia.

Onnelliset elokuvaloput ovat parhaita. Jos minä olisin saanut päättää, Jack ei olisi koskaan kuollut hyiseen mereen Titanicissa (okei, kyseinen leffa tuskin olisi saanut Oscareitaan sellaisella käsikirjoituksella, mutta… antakaa Rosen ja Jackin olla onnellisia!). Meitsin elokuvissa olisi paljon rakkautta, ihmeparantumisia ja iloisia jälleennäkemisiä – elokuvissa ja tv-sarjoissa yksi suosikkiasioistani on kun kuolleeksi tai kadonneeksi luultu yhtäkkiä pölähtääkin takaisin ja kaikki ovat niin kovin onnellisia.

Paras Onnellinen elokuvaloppu on sellainen, jonka eteen pitää katsojana nähdä vaivaa. Eli ensin pitää kahlata elokuvahahmojen kanssa läpi kaikki vaikeudet, kamaluudet ja sydänsurut, vasta niiden jälkeen Onnellinen loppu tuntuu oikealta Onnelliselta lopulta.

Olen täysin vakuuttunut, että paras, kaikkein katarttisin, kaikkein tyydyttävin ja kaikkein onnellisin Onnellinen elokuvaloppu on Billy Elliot -elokuvassa (v. 2000). Tiedättehän, 11-vuotias englantilaispoika rakastuu balettiin, mutta 1980-luvun työläiskylässä sellainen ei käy päinsä. Billyn isä on jäärä, velikään ei ymmärrä, äiti kuollut. On lakkoa ja häpeää ja sukupuolinormeja, joissa pitäisi pysyä, vaikea isä-poikasuhde, kurjuutta ja köyhyyttä ja pienen pojan taistelua ennakko-odotuksia vastaan.

Siis kaikkia ikäviä juttuja. Mutta kun on katsojana käynyt Billyn ja hänen perheensä kanssa läpi kaikki vastoinkäymiset, elokuvan Onnellinen loppu tuntuu niin ansaitulta, niin kovin tyydyttävältä. Että kestettiinpä nämä kaikki, nyt voidaan olla onnellisia, niin Billy kuin minä.

Billy Elliotin Onnellinen elokuvaloppu perustuu aikahyppyyn (sekin elokuva-asia, jota rakastan – kunhan kaikki menee tulevaisuudessa oikein). Billystä kasvaa menestyksekäs tanssija, saamme nähdä hänet Joutsenlammen pääosassa. Mutta se ei yksin tee parasta onnellista elokuvaloppua. Parasta on, kun näemme Billyn isän katsomassa poikaansa tanssimassa. Tai oikeastaan näemme vain yhden hetken, hetken, kun Billy nousee lavalle, hetken, joka salpaa isän hengityksen. Rakastan sitä silmänräpäystä, isän huokausta. Se huokaus, se katse, ne tekevät elokuvan lopusta kaikkien aikojen parhaan Onnellisen elokuvalopun**.

**edelleen, on mahdollista, että väite perustuu yhden ihmisen mielipiteeseen.

PS. Tiesitkö, että elokuvan loppukohtaus on yhdistelmä elokuvataikaa ja tosielämää? Aikuista Billyä näyttelevä Adam Cooper oli leffan kuvaushetkellä oikeasti Englannin kuninkaallisen baletin arvostettu tanssija ja elokuvan loppunäytöksen puitteet ovat peräisin oikeasta Royal Balletin produktiosta, Matthew Bournen Joutsenlampi-versioinnista. Vuonna 1995 ensi-iltansa saanut baletti on kuuluisa siitä, että toisin kuin perinteisessä Joutsenlammessa, siinä on pelkästään miestanssijoita.