Kategoriat
Ajattelin tänään Kirjat Tyypit

Elämänohjeita hauskoilta ja viisailta naisilta

Kirjoitus on alun perin julkaistu 16.10.2018 Lilyssä.

Suosikkityypit: Amy, Tina ja Mindy

Suosikkikirjat: Yes Please, Bossypants, Is Everyone Hanging Out Without Me? (And Other Concerns) ja Why Not Me?

Jos saisin olla kaveri kenen tahansa julkkiksen kanssa, valitsisin Amy Poehlerin. Voi olla, että olen jo heitellyt pieniä viittauksia asiaan aiemmissa kirjoituksissani, mutta toistettakoon vielä: minä rakastan Amy Poehleria! Siis sillä järkevällä aikuisen ihmisen fanitustavalla, jolla on mahdollista rakastaa tyyppiä jota ei ole koskaan tavannut, jota ei koskaan tapaa, joka elää täysin erilaista elämää kuin itse ja jonka rakastaminen perustuu suurimmalta osin YouTube-videoihin.

Amy on mun voimajulkkis ja roolimalli. Ei, minusta ei valitettavasti koskaan tule Saturday Night Liven näyttelijää. Ei, hyvin todennäköisesti en koskaan saa tähteäni Hollywoodin Walk of Famelle. Ja ei, vaikka kuinka olisi loistava kiitospuhe valmiina, en koskaan voita Golden Globea tai Emmyä tai mitään muutakaan fiiniä Hollywood-palkintoa.

Ei haittaa! Amy inspiroi, vaikka meidän elämät, uratavoitteet ja taidot ovat kovin erilaisia. Ja siis minähän en ole koskaan yrittänyt käsikirjoittaa komediasarjaa. Tai näytellä sellaisessa. Ei sitä tiedä, vaikka olisi piileviä kykyjä…

Amy tunnetaan tietysti parhaiten SNL:stä ja Parks and Recreationista (eli kaikkien aikojen parhaasta tv-sarjasta). Näyttelemisen lisäksi hän on tehnyt kaikkia muitakin cooleja tv-sarja- ja leffajuttuja; käsikirjoittanut, tuottanut ja noin muutenkin ässäillyt menemään. En tietenkään tiedä taustoja, mutta tuntuu että Amy on ahkera tekijätyyppi, sellainen josta voisi itsekin ottaa vähän mallia.

Ja mun kirjoissa hauskat tyypit ovat tyypeistä parhaimpia, joten Amy saa pisteet siitäkin. Plus olen katsonut tarpeeksi monta haastattelupätkää YouTubesta voidakseni todeta, että Amy ainakin vaikuttaa täysin ei-kusipäiseltä ihmiseltä. Mun kirjat kertovat myös, että ei-kusipäiset ihmiset ovat ihmisistä parhaimpia.

Yksi Amyn monista vakuuttavista SNL-vedoista: Sarah Palin -räppi suorassa tv-lähetyksessä tasan viikko ennen esikoispoikansa syntymää. Boss level triljoona.

Jos olisin Amyn kaveri, pääsisin ehkä hänen siivellään Hollywoodin huiput naiskoomikot ry:n vuosikokouksiin (koska luonnollisesti sellainen yhdistys on olemassa) ja tapaisin siellä muitakin suosikkityyppejäni. Kuten nyt vaikka Tina Feyn ja Mindy Kalingin. Lisää roolimalleja! Myönnetään, mulla saattaa olla fiksaatio hauskoihin naisiin, jotka luotsaavat omia tv-sarjojaan. Ja jotka kirjoittavat mainioita omaelämäkertoja…

Ikävä totuus nimittäin lienee, ettei minusta tule koskaan Amyn kaveria. Eikä myöskään Tinan tai Mindyn. Onneksi tarjolla on next best thing: kirjat! Amyn loistava Yes Please (2014), Tinan huippu Bossypants (2011) sekä Mindyn ihanat Is Everyone Hanging Out Without Me? (And Other Concerns) (2011) ja Why Not Me? (2015).

Tykkään kyseisistä kirjoista vähintään yhtä paljon kuin Leslie Knope tykkään vohveleista. Kun koomikko kirjoittaa kirjan, lopputulos on tietysti hauska, mutta kyseiset kirjat ovat lisäksi täynnä huippuja elämänohjeita ja voimaannuttavia tsemppitarinoita. Ne ovat omaelämäkertoja, mutta sopivasti kaikkea muutakin.

Tykkään kirjoista myös siksi, että ne kertovat tarinoita menestyksen takaa; kovasta työstä, periksiantamattomuudesta, epäonnistumisista ja epätoivon hetkistä. Paskaduuneista ennen parrasvaloja ja punaisia mattoja. Ne kertovat tavallisten perheiden tavallisista tyttäristä, jotka tekivät töitä unelmiensa eteen.

Ei Mindy päässyt sormia napsauttamalla tekemään omaa komediasarjaansa The Mindy Projectia, eikä se unelmaduunikaan lopulta sujunut ilman takaiskuja. Amy ei hypännyt Saturday Night Liveen suoraan koulun penkiltä, hän oli unelmaduuninsa saadessaan kolmekymppinen ja tahkonnut duunia improteattereissa monta vuotta. Ennen SNL:ää ja 30 Rockia Tina Fey paiski töitä parin dollarin tuntipalkalla ja käytti vähät rahansa improtunteihin.

Menestykseen – mitä ikinä se kullekin tarkoittaa – on hyvin, hyvin harvoin tarjolla oikoteitä. Välillä sen meinaa itsekin unohtaa, kun keskittyy vaan maalailemaan pilvilinnoja.

Ja olen minä vähän kaikkea muutakin Amyn, Tinan ja Mindyn kirjoista oppinut. Kuten nyt vaikka että…

Tee mitä haluat

Say whatever you want. Do whatever you want. Be whoever you are. (Amy)

Do your thing and don’t care if they like it. (Tina)

Ignore what other people think. Most people aren’t even paying attention to you. (Amy)

When people say, ”You really, really must” do something, it means you don’t really have to. (Tina)

Make ”No” a complete sentence. (Amy)

People do not get scared when you’re failing. It calms them — But when you’re winning, it makes them feel like they’re losing or, worse yet, that maybe they should’ve tried to do something too, but now it’s too late. And since they didn’t, they want to stop you. You can’t let them. (Mindy)

Toiset naiset eivät ole kilpailijoitasi

People are going to try to trick you. To make you feel that you are in competition with one another. ”You’re up for promotion. If they go with a woman, it’ll be between you and Barbara”. Don’t be fooled. You’re not in competition with other women. You’re in competition with everyone. (Tina)

This is the motto women should constantly repeat over and over again. Good for her! Not for me. (Amy)

Ulkonäkö ei ole ykkösjuttu

The most important Rule of Beauty. ”Who cares?” (Tina)

If you’ve got it, flaunt it. And if you don’t got it, flaunt it. ’Cause what are we even doing here if we’re not flaunting it? (Mindy)

Being called fat is not like being called stupid of unfunny, which is the worst thing you could ever say to me. (Mindy)

If you are lucky, there is a moment in your life when you have some say as to what your currency is going to be. I decided early on it was not going to be my looks — Decide what your currency is early. Let go of what you will never have. People who do this are happier and sexier. (Amy)

Usko itseesi – vaikkei se olekaan helppoa

Because what else are we going to do? Say no? Say no to an opportunity that may be slightly out of our comfort zone? Quiet our voice because we are worried it is not perfect? I believe great people do things before they are ready. (Amy)

Well, guess what, young girls. You aren’t damsels in distress. You aren’t hostages to the words of your peers. You aren’t the victims that even your well-meaning teachers and advocates think you are.  (Mindy)

You do it because the doing of it is the thing. The doing is the thing. The talking and worrying and thinking is not the thing. (Amy)

It will never be perfect, but perfect is overrated. (Tina)

Ole itsesi kaveri

Sticking up for ourselves in the same way we would one of our friends is a hard but satisfying thing to do. (Amy)

It’s not that I think I’m so great. I just don’t hate myself. I do idiotic things all the time and I say crazy stuff I regret, but I don’t let everything traumatize me. And the scary thing I have noticed is that some people really feel uncomfortable around women who don’t hate themselves. So that’s why you need to be a little bit brave. (Mindy)

Ikäkriiseily on turhaa

Stop whining about getting old. It’s a privilege. A lot of people who are dead wish they were still alive. (Amy)

Työnteko on tärkeää, muttei maailman tärkein asia

You have to care about your work but not about the result. You have to care about how good you are and how good you feel but not about how good people think you are or how good people think you look. (Amy)

Try to care less. Practice ambivalence. Learn to let go of wanting it. Treat your career like a bad boyfriend — If your career is a bad boyfriend, it is healthy to remember you can always leave and go sleep with somebody else. (Amy)

… mutta tee silti kovasti töitä

People talk about confidence without ever bringing up hard work. That’s a mistake —  I don’t understand how you could have self-confidence if you don’t do the work — Because confidence is like respect; you have to earn it. (Mindy)

PS. Ja vielä x 11:

  1. Tina (yhdessä Robert Carlockin kanssa) on luonut mainion Unbreakable Kimmy Schmidtin. Hän toimii myös sarjan vastaavana tuottajana.
  2. Mindy on parhaillaan käsikirjoittamassa ja tuottamassa Neljät häät ja hautajaiset -klassikkoleffan sarjaversiota. Minisarja on tulossa Huluun jossain vaiheessa.
  3. Amy juontaa yhdessä Parks and Rec -kollegansa Nick Offermanin kanssa Making It -nimistä tosi-tv-sarjaa, jossa kisataan käsityö-, askartelu- ja rakennustaidoilla. Kaksikko lukeutuu myös sarjan tuottajakaartiin. NBC on jo tilannut sarjasta kakkoskauden.
  4. Tina ja Amy ovat ystäviä pitkän ajan takaa. He tutustuivat 1990-luvun alussa Chicagossa, jossa he opiskelivat ja esiintyivät maineikkaassa Second City -improryhmässä. Sittemmin he ovat tehneet paljon töitä yhdessä.
  5. Tina oli Saturday Night Liven ensimmäinen naispuolinen pääkäsikirjoittaja. Hän oli myös osa Weekend Updaten ensimmäistä naisten muodostamaa ankkurikaksikkoa – yhdessä Amyn kanssa.
  6. Mindy oli 19-vuotiaana harjoittelijana Late Night with Conan O’Brienissä. Omien sanojensa mukaan hän oli surkea työssään, koska halusi vain vakoilla suurta idoliaan Conania.
  7. Mindy sai 24-vuotiaana paikan The Officen käsikirjoitustiimistä. Hän oli kahdeksanhenkisen tiimin ainoa nainen.
  8. Tina on käsikirjoittanut Mean Girlsin. Tänä vuonna Broadwaylla sai ensi-iltansa leffaan perustuva musikaali, jonka käsikirjoitus on sekin peräisin Tinan kynästä. Musikaalin soundtrack on timanttinen!
  9. Amy on yksi The Upright Citizens Brigade -improkoulun ja -teatterin perustajista. Hän oli mukana samannimisessä improryhmässä Chicagossa, josta poppoo siirtyi myöhemmin New Yorkiin. Nyt UCB toimii Los Angelesissa ja New Yorkissa neljässä eri lokaatiossa ja kouluttaa tulevaisuuden komediatähtiä.
  10.  Amy Poehler’s Smart Girls on verkkoyhteisö, jonka tavoitteena on auttaa nuoria löytämään oman äänensä ja olemaan itsevarmoja. Se syntyi Amyn ja tämän kahden ystävän perustamasta YouTube-kanavasta Smart Girls at the Party.
  11. Mindy on valmistunut Ivy League -yliopisto Dartmouthista, jossa hän opiskeli käsikirjoittamista. Tämän vuoden kesäkuussa hän piti Dartmouthin valmistuville opiskelijoille loistavan (ja hauskan, tietysti) valmistujaispuheen (alla).

”Don’t let anyone tell you that you can’t do something but especially not yourself. Go conquer the world. Just remember this: why not you?”

”Why not you?” Kerrassaan mainio elämänohje sekin. Koska niinpä, miksi et sinä?

Kategoriat
Ajattelin tänään Leffat

Leffakuolemat, jotka särkevät sydämen

Kirjoitus on julkaistu alun perin 3.10.2018 Lilyssä.

Suosikkiasia: … 

Inhokkiasia: nämä fiktiivisten hahmojen sydäntä särkevät leffakuolemat.

HUOM! Leffat, joista kirjoitan on julkaistu vuosien 1994-2014 välillä, joten ehkä spoiler alertin aikaraja on kaikissa tapauksissa jo umpeutunut. Mutta silti: kirjoitus sisältää juonipaljastuksia seuraavista elokuvista: Harry Potterit, Leijonakuningas, Hachiko, Tähtiin kirjoitettu virhe, The Notebook ja Atonement.

Kuva: Walt Disney Pictures

Yritän esittää, että olen kova kuin kivi eikä mikään liikuta, mutta oikeasti olen yksi iso pehmo, joka itkeä vollottaa katsoessa YouTube-videoita kotiin palaavien sotilaiden ja heidän koiriensa jälleennäkemisistä (yksi mun ehdoton suosikkigenre YouTubessa :D). 

Vähemmän yllättäen olen elämäni aikana itkeä vollottanut myös elokuvia katsoessani. Ja sehän on hyvästä, leffaitkeminen on parhaimmillaan oikein puhdistavaa, piilopehmokin sen tietää. Välillä leffat iskevät sydämeen kuitenkin vähän liian lujaa. Etenkin silloin, kun ne päättävät tappaa kivoja tyyppejä sydäntä särkevillä tavoilla. 

Nämä kuusi leffakuolemaa on murskannut sydämeni miljoonaan osaan.

Sirius Musta / Harry Potter ja Feeniksin kilta (2007)

Kamala kuolema kirjassa, kamala kuolema leffassa. Damn you J.K. Rowling! (Edit. Ja fuck you noin muutenkin.)

Harry Potterit ovat täynnä toinen toistaan surullisimpia kuolemia. DumbledoreHedwigFred WeasleyLupinDobby, joidenkin mielestä Kalkaros… tämän korpinkynnen mielestä kaikkein surullisimman HP-kuoleman tupamestaruuden voittaa kuitenkin Sirius Musta. C’moon, poloiselta Harrylta oli viety jo niin paljon ja sitten hänen kummisetänsäkin avada kedavrattiin! Not cool. 

Mufasa / Leijonakuningas (1994)

Leijonakuningas on ensimmäinen elokuva, jonka olen nähnyt leffateatterissa. Ja mikä järkyttävä isku viisivuotiaan lapsen viattomuudelle kyseinen animaatio sitten olikaan! Mufasa ei vain kuole, hän kuolee järkyttävällä tavalla gnu-lauman alle anellen ensin apua veljeltään (Damn you Scar!). Ja Simba joutuu todistamaan koko homman. Brutaali ensimmäinen leffakokemus. Toivottavasti Timon ja Pumba vähän pehmensivät iskua. Hakuna matata.

Hachi / Hachiko – tarina uskollisuudesta (2009)

Olen enemmän kissa- kuin koiraihminen. Silti kyseisen koiraleffan loppu musertaa sydämeni aina uudestaan ja uudestaan tuhanneksi palaseksi. Onko mitään surullisempaa kuin koira, joka uskollisesti odottaa kuollutta ihmistään kotiin vuosi toisensa jälkeen? Sitten koirakin kuolee ja pääsee kaikkien vuosien jälkeen vihdoin rakkaan ihmisensä luo. Ja leffa perustuu vielä tositarinaan! Tsiisus, sydänparkani ei kestä.

Augustus Waters / The Fault in Our Stars (2014)

Tähtiin kirjoitettu virhe saattaa olla itkettämään suunniteltu teinien syöpäsatu, mutta hitto vie kuinka sydäntä särkevän surullinen Augustus Watersin kuolema onkaan. Ensin sydämeen iskevät ne Gusin itse itselleen järjestämät ennakkohautajaiset  (”I cannot tell you how thankful I am… for our little infinity”), sitten Shailene Woodleyn esittämän Hazel Gracen tuska, kun Gus oikeasti kuolee. Apua.

Allie & Noah / The Notebook (2004)

Allien ja Noah’n kuolema ei oikeastaan ole niinkään surullinen. Se on vain sydäntä särkevän kaunis. Noah ei koskaan hylännyt Allieta, vaikka tämä ei suurimmaksi osaksi edes enää muistanut häntä. Kuoleman hetkelläkin Noah päätti tulla Allien mukaan. Koska I want you. I want all of you, forever. You and me, everyday. Ja raks sanoo sydämeni.

Cecilia & Robbie / Atonement (2007)

Atonement repii sydämen rinnasta ja heittää sen varmuuden vuoksi tehosekoittimeen. Väärinkäsityksen seurauksena Cecilian ja Robbien tiet erkanevat, mutta he löytävät takaisin toistensa luo. Paitsi eipäs löydäkään, se on vain julmaa fantasiaa. Oikeasti molemmat kuolevat ennen kuin koskaan ehtivät tavata toisensa uudestaan. Damn you Briony!

—-

PS. Kaikkein paras leffakuolema? Voldemort tietysti. Ja Hans Gruber. Ja se hiton Scar!

Kategoriat
Ajattelin tänään Sarjat Suosittelen

Netflixin Maniac on oudoin sarja ikinä – ja silti kummallisen samaistuttava

Kirjoitus on julkaistu alun perin 2.10.2018 Lilyssä.

Yllättävä suosikkisarja: Maniac (Netflix 2018)

HUOM. Kirjoitus sisältää juonipaljastuksia.

Kuva: Netflix

Ensimmäinen ajatukseni Netflixin Maniacista: tämä on oudoin sarja, jota olen ikinä katsonut. Toinen ajatus: aah, TÄMÄN takia Emma Stone on ollut about miljoona kertaa ehdolla eri palkintogaaloissa. Girl can act. Kolmas ajatus: hitto että tämän tekemiseen on uponnut paljon rahaa. 

Maniac tuli Netflixiin vajaat pari viikkoa sitten. Julkaisua edelsi kova ennakkohype, onhan sen pääosissa Hollywoodin supertähtikategoriaan kuuluva Stone ja komediarooleistaan tunnetuksi tullut, sittemmin muun muassa Oscar-ehdokkuuden The Wolf of Wall Streetistä ansainnut Jonah Hill. Samannimiseen norjalaiseen sarjaan pohjautuvalla Maniacilla on kovat piipussa myös tekijäpuolella. Sen luoja ja pääkäsikirjoittaja Patrick Somerville on aiemmin kirjoittanut kehuttua The Leftoversia ja toinen päätekijä, ohjaaja Cary Joji Fukunaga puolestaan vastasi True Detectiven ekasta tuotantokaudesta ja on valittu ohjaamaan uusi Bond-leffa.

Ennakkohypestä ja huipputekijöistä huolimatta olin täysin valmistautunut vihaamaan sarjaa.

Kaikessa outoudessaan Maniac vaikutti juuri sellaiselta tärkeilevältä hypesarjalta, jota vähän liian fiksut ihmiset katsovat koska haluavat pysyä kartalla tärkeilevistä hypesarjoista, ei siksi että he oikeasti haluavat. Se vaikutti liian tarkkaan suunnitellulta ja laskelmoidulta palkintotyrkyltä, jota katsoessa joutuu tuntemaan itsensä tyhmäksi, koska ei tajua sen kaikkia tasoja. Liian monimutkaiselta ja liian vaikealta, sarjalta, jossa ulkokuori on tärkeämpää kuin katsojan viihtyminen.

Katsoin kaikki kymmenen jaksoa ja tavallaan Maniac oli juuri sitä, mitä ajattelinkin sen olevan: tarkkaan suunniteltu, monitasoinen, vähän tärkeileväkin. Ja outo. Hyvin, hyvin, hyvin outo. En kuitenkaan vihannut sitä. Oikeastaan jopa tykkäsin siitä.

Ja nyt yritän ymmärtää sen tasoja. Hitto.

Maniac kertoo Anniesta (Stone) ja Owenista (Hill), kahdesta masentuneesta ihmisestä, jotka osallistuvat epämääräiseen lääkekokeeseen. Annie on lääkekoukussa ja kyvytön jatkamaan elämäänsä sisarensa kuoleman jälkeen. Owen on harhainen, sairastaa mahdollisesti skitsofreniaa ja on kamalan perheensä (”hups, unohdimme sisällyttää sinut valtavaan perhepotrettiin!”) pelinappula kamalaa veljeään vastaan nostetussa oikeusjutussa. Molemmat ovat jumissa, surullisia ja yksin.

Neberdine Pharmaceutical and Biotech -yhtiön lääkkeen pitäisi poistaa suru, masennus ja kaikki mielenterveysongelmat – koska mitä sitä nyt perinteisellä terapialla tekisikään! Jalolta kuulostavan lääketestin johto on hyvin kaukana tyypeistä, jollaisten toivoisi olevan vastuussa mistään mielenterveyteen liittyvästä. Jo kertaalleen yhtiöstä poispotkittu tohtori James K. Mantleray (mainio Justin Theroux) on äitiongelmainen sekopää, ketjupolttava tohtori Azumi Fujita (Sonoya Mizuno)… on oikeastaan aika badass mutta täysin ihmisyydestä vieraantunut. 

Sivuhuomio: koko sarjan parhaat minuutit tarjoilee Mantlerayn ja toisen tohtorin tähdittämä infovideo tokassa jaksossa. Se ylittää kaikessa kamalassa 1970-lukulaisuudessaan nolouden rajat niin lahjakkaasti että muuttuu loistavaksi.

Sarja sijoittuu vinksahtaneen nykyhetken ja lähitulevaisuuden välimaastoon. Tällä aikajanalla teknologia on jumahtanut jonnekin kultaiselle kasarille eikä insinöörit mitä ilmeisimmin ole koskaan keksineet kosketusnäyttöjä ja flat screenejä. Maniacin maailmaa ei kuvata kammottavana dystopiana, mutta se on silti varsin ahdistava tulevaisuudenkuva; kaverin voi lunastaa rahalla, laskun kuitata Mainoskamulla ja kaikki tuntuvat olevan enemmän tai vähemmän rikki. Sarja on kuin varoittava esimerkki siitä, millainen maailmasta tulee jos teknologinen kehitys ja kaikkialle ulottuva kapitalismi ottavat vielä ne yhdet kriittiset askeleet eteenpäin. Kohta kaikilla koneilla on tunteet, tekoäly hallitsee, mainoksia ei voi klikata kiinni ja läheisyyttä voi ostaa vain rahalla.

Kaiken kummallisuuden keskellä – ja sitä kummallisuutta todellakin riittää – Maniacin keskellä oleva punainen lanka pitää sen sekopäisistä lääketrippailuista huolimatta maanpinnalla. Suru, yksinäisyys ja toivottomuus ovat ymmärrettäviä tunteita. Elämän jatkaminen rakkaan ihmisen kuoleman jälkeen on vaikeaa, tietysti. Moni voi samaistua Owenin perheongelmiin tai Annien kyvyttömyyteen päästää irti. Maniac palaa vaihtoehtoisista todellisuuksistaan aina takaisin kahteen hukassa olevaan, tavalliseen ihmiseen; se kertoo Owenin ja Annien yrityksestä päästä yli omista traumoistaan.

Loppujen lopuksi Maniac on tarina ystävyydestä ja yhteydestä. Se pitää sisällään lohdullisen ajatuksen: vaikka olisi kuinka hukassa, rikki ja yksin, on mahdollista löytää ihminen jonka ansiosta on vähän vähemmän hukassa, rikki ja yksin. Yksi ihminen ei voi pelastaa eikä viedä surua kokonaan pois, mutta voi tönäistä vähän valoisammalle polulle. Jokaisen on kuitenkin siitäkin huolimatta pelastettava itse itsensä. Annien ja Owenin on itse tehtävä päätös parantaa elämäänsä. Annie päästää viimein irti siskostaan, Owen uhmaa perhettään. Eivät he sarjan lopputekstien rullatessa ole maagisesti ”parantuneita”, mutta ainakin he ovat päättäneet yrittää parantua. 

—–

Mun suurin ongelma Maniacin kanssa on tämä: en tiedä, onko sarjaa tarkoitus ottaa näin vakavasti. Siitä on luettavissa edellä mainittuja suuria teemoja, niitä hiton tasoja, mutta kaikki tuntuu kovin alleviivatulta. On outoa että sarja, joka on niin outo, tuntuu niin loogiselta. Esimerkiksi Owenin ja Annien lääketestin unijaksot linkittyvät täydellisesti heidän tosielämänsä ongelmiin. Jokainen yksityiskohta on niin tarkkaan harkittu, ehkä katsojan odotetut reaktiotkin ovat. Vai onko tämäkin pohdinta turhaa ylianalysointia? 

Ehkä Maniac vain on samaan aikaan vakavaa draamaa, nurinkurista komediaa, yhteiskuntakritiikkiä ja outoa satiiria? Sarja käsittelee kuitenkin ihmismieltä, ei ihme että siihen mahtuu yhtä aikaa vähän kaikkea.

Kuvat: Netflix