Kirjoitus on alun perin julkaistu 4.5.2021 Lilyssä.
Suosikkisarja: This Way Up (Yle Areenassa)
Kuva: Channel 4 / This Way Up
Hei, sarjavinkki: mainio draamakomedia This Way Up, joka tuli juuri Yle Areenaan. Oikein viihdyttävät kuusi jaksoa!
Brittisarjan luoja ja päätähti on irlantilaiskoomikko Aisling Bea. Hän esittää hermoromahduksesta toipuvaa Áinea. HS (ja todennäköisesti moni muukin) on verrannut arviossaan This Way Upia Phoebe Waller-Bridgen loistavaan Fleabagiin. Ymmärrettävä vertaus. Lähtökohdat ovat kovin samanlaiset: kolmekymppinen lontoolaisnainen yrittää kerätä itseään traumaattisen kokemuksen jälkeen. Ihmissuhteet ovat sekaisin, on kuollut vanhempi, sarkastinen huumorintaju peittämässä surua ja isosisko, joka yrittää auttaa. Tosin Sharon Horganin esittämä Shona-sisko on huomattavasti lämpimämpi tapaus kuin Fleabagin Claire.
Koko sarja on lämpimämpi tapaus. ”This Way Up on väritykseltään lämpöisempi ja kiltimpi”, kirjoitti Hesarikin. Jep. Ei sarja kuitenkaan mitään pumpulia ole, vaan aidolta tuntuva kuvaus hukassa olemisesta, yksinäisyydestä, masennuksesta ja sisaruudesta. Aisling Bea on roolissaan mainio, samoin Sharon Horgan. Hyvin uskottavat sarjasisarukset.
Ja ei sillä, että näyttelijä Tobias Menzies kaipaisi mun hyväksyntää, mutta tovi sitten Outlander-kuopassa olleena sanottakoon, että pidin myös hänen roolihahmostaan, jurosta Richardista. Tai vähintään suhtauduin Richardiin neutraalisti. Eli inhottava Black Jack Randall ei pilannutkaan Tobias Menziesiä mun silmissä! Okei ehkä vähän mietin Wentworthin vankilaa. Mutta ei siitä sen enempää.
This Way Up on hauska, fiksu ja koskettava. Ei loisteliaaseen Fleabagiin verrattavissa, mutta harva sarja on. Jos jotain miinusta, niin This Way Up ei pureudu kovinkaan syvällisesti Áinen hermoromahduksen syihin… tai oikeastaan mihinkään muuhunkaan. Sarjalla ei tunnu olevan samanlaista selkeää ääntä ja päämäärää kuin Fleabagillä. Toisaalta, tarvitseeko kaikilla sarjoilla ollakaan. Viihdyttävä sarja yhtä kaikki.
Koska mulla on nykyään kultakalan keskittymiskyky, pisteitä myös napakasta kaudesta. Kuusi reilun 20 minuutin jaksoa. Nopeasti tsekattu siis.
This Way Upin ensimmäinen kausi on katsottavissa Yle Areenassa. Sarja on uusittu toiselle kaudelle.
PS.Edelliseen postaukseeni liittyen; olen nyt katsonut enemmän kuin 11 minuuttia Shadow and Bonea. Nyt ymmärrän asioita paremmin. Ja mulla on mielipiteitä. Ensinnäkin: KAZ! Siis lienee jollain tasolla pahis (?), mutta ei vaikuta sellaiselta pahis-pahikselta. Jep, haluan vain hyviä asioita Kaz Brekkerille. Toiseksi: some on opettanut, että kaikki coolit tyypit ovat oikeasti Team Darklina. Eli pyh ja pah tylsä Mal, Darkling on se kenen kanssa Alinan toivotaan päätyvän yhteen. En osaa ottaa tähän kantaa kirjoja lukematta ja lisää jaksoja näkemättä, mutta mitä?! Ei sillä, olen kyllä Team Ben Barnes. Kolmanneksi: Nina! Olen myös Team Nina Zenik. Ja myös Team Inej. Neljänneksi: kyllä, kuilu on sarjan pääpahis.
Kirjoitus on alun perin julkaistu 18.12.2020 Lilyssä.
Suosikkiasia: sarjat 2020!
Kuvat: Netflix / HBO / BBC, Hulu / Yle Areena / Amazon Studios
Okei, olihan tämä vuosi nätisti sanottuna perseestä. Pelottava, stressaava, ahdistava, omituinen. Ikävä ja ikävämpi. No, jos ei muuta, ainakin alkoi arvostaa kaikkia pikkujuttuja. Niitä, jotka aiemmin otti itsestäänselvyyksinä. Kuten sitä, että saa ylittää Uudenmaan rajan ja mennä kotiin kun haluaa. Ja käydä kaupassa ilman ennakkovarustautumista. Ja halata! Olen oikeasti hyvin anti-halaaja, mutta nyt olen alkanut arvostaa sitäkin. 🙂 🙁
Laitetaan hyvien puolien listalle myös sarjatarjonta. Ainakin riitti hyvää, mielenkiintoista, viihdyttävää ja sivistävää katsottavaa kun oli kotona ja kotona ja kotona ja kotona. Ja kotona.
Vuoden parhaita sarjoja siis! Niitä, jotka näin ja niitä, joita en nähnyt (tästä kirjoituksesta on kulunut aika monta kuukautta ja en vieläkään omista HBO:ta… en tiedä onko se onnistuminen vai epäonnistuminen).
Sarjavuosi 2020, ainakaan sinä et pettänyt.
Vuoden 2020 parhaat sarjat
Unorthodox (Netflix): kuinka hienot neljä jaksoa! Kuljetti New Yorkiin ja Berliiniin (sopivasti, kun ei saanut matkustaa), ja tarjosi kurkistuksen itselle kovin salaperäiseen ortodoksijuutalaisten maailmaan. Sivisti ja viihdytti samaan aikaan. Israelilaisnäyttelijä Shira Haas teki upean roolityön.
Normal People (BBC / Yle Areena): jos mietin yhtä kohtausta, joka jäi mieleen sarjavuodesta 2020, se on se kohtaus Normal Peoplen kymppijaksosta, jossa Connell (Paul Mescal) avautuu masennuksestaan terapeutin vastaanotolla. Iski sydämeen. Ja miten hieno roolisuoritus! Normal People osui maaliin noin muutenkin. Kun menestysromaani muokataan sarjaksi, moni asia voi mennä pieleen. Normal Peoplessa ei mennyt pieleen mikään. Yhä edelleen haluaisin matkustaa Irlantiin ja leikata otsahiukset (tiedän mitä ajattelette, minut tuntevat tyypit! 😀 ).
The Boys (Amazon Prime): meinasin laittaa tämän supersankarigenrellä kikkailevan satiirisen draaman / mustan komedian positiivisten yllättäjien kategoriaan, mutta päätin että ansaitsee paikkansa parhaiden listallani. Eka kausi oli hyvä, toka vielä parempi. Hyvin tehty ja kaiken sekopäisyyden ohella osuvaa kommentointia kapitalismin ja rasismin kaltaisista isoista teemoista. Ei varmastikaan sovi kaikille (paljon verta, suolenpätkiä ja naamojen repimisiä). Minä pidän, vaikka tavallisesti supersankarisadut eivät ole millään lailla suosikkiasioitani. En ole huonossa seurassa, Barack Obamakin katsoo! 😀
The Queen’s Gambit / Musta kuningatar (Netflix): ja niin shakista tuli trendikästä! 😀 Loppuvuoden puhutuin sarja ansaitsi kehunsa. Edelleen olen sitä mieltä, että lässähti hieman lopussa, mutta tästä huolimatta ehdottomasti yksi vuoden parhaista. Tuleva supertähti Anya Taylor-Joy oli roolissaan huippu – samoin nuorta Beth Harmonia esittänyt Isla Johnston.
Le Bureau (Yle Areena): teknisesti ottaen tämä kaikkien aikojen parhaaksi ranskalaissarjaksi kutsuttu agenttitarina alkoi jo 2015, mutta Suomessa sen viisi tuotantokautta tuli katsottavaksi 2020. Pääsee siis yhtenä loisteliaana kokonaisuutena parhaiden listalleni nyt. Kaikkien kehujensa arvoinen – enkä minä edes ole pitkään aikaan jaksanut keskittyä tämänkaltaisiin jännäridraamoihin.
Positiiviset yllättäjät
Teenage Bounty Hunters (Netflix): höpsö nimi, yllättävän hyvä sarja. Olisi ansainnut toisen kauden. On paljon enemmän kuin hölmöltä kuulostava juonensa; teini-ikäiset kaksostytöt Sterling ja Blair kyllä päätyvät vahingossa palkkionmetsästäjiksi, mutta höpsöilyn ohessa sarja tarjoaa raikasta kommentointia esimerkiksi seksuaalisuudesta ja uskonnosta.
Crash Landing On You (Netflix): vuonna 2020 opin ainakin sen, että miljoonia juonenkäänteitä tykittävä korealainen draamasarja on hyvää lääkettä keskittymisongelmaan. Viime vuonna julkaistu CLOY oli noin muutenkin piristävä sarjatuttavuus syksyn pimeydessä. Netflixiin tuli juuri korealainen Start-up, jonka meinasin ottaa katseluun. Yhden k-draaman kokemuksella luulen hallitsevani genren jo vähän paremmin. Ainakin osaan varautua siihen, että jaksot ovat suuuuperpitkiä.
Cheer (Netflix): alkuvuoden dokkaritapaus. Oli hyvä ja kantaa, vaikka cheerleading ei lajina olisikaan kiinnostuslistan kärkipäässä. Oikeastaan juuri silloin tämä mainiosti tehty dokkarisarja kannattaa katsoa.
Better Call Saul (Netflix): löytyy vuosi toisensa jälkeen parhaiden sarjojen listoilta. En ole nähnyt jaksoakaan. Toisaalta olen se tyyppi, joka ei ole katsonut edes Breaking Badiä. Better Call Saulin kanssa samaa sarjaa on Ozark. En ole katsonut minuuttiakaan, ja silti olen siinä uskossa, ettei sarja voi olla niin hyvä kuin sanovat. Taidan ajatella niin myös Better Call Saulista.
Mrs. America (Hulu, HBO): minisarja oli niin täynnä laatunäyttelijöitä, että jo senkin perusteella oli syytä olla hyvä. Ja taisi ollakin!
Lovecraft County (HBO): todennäköisesti liian jännä mulle, mutta teemaltaan ikävän ajankohtainen juuri vuonna 2020, vaikka sijoittuukin 1950-luvulle.
Ted Lasso (Apple TV+): pidän äärimmäisen huvittavana sitä, että vuosia vanhoista NBC:n valioliigamainoksista muokattiin komediasarja! Ja se sarja on kuulemani mukaan vielä hyvä! Apple plussan Ted Lasso yhdistää kolme asiaa, joista pidän: leppoisan hyvän mielen komedian, Valioliigan ja Saturday Night Liven (päätähti Jason Sudeikisin muodossa). Mutta eihän ihmisellä nyt vaan voi olla miljoonaa suoratoistopalvelua, joten jäänyt näkemättä.
Positiivinen yllättäjä, jota en ole nähnyt
The Flight Attendant (HBO): olen lukenut hyviä asioita tästä Chris Bohjalianin samannimiseen trilleriin perustuvasta minisarjasta. Ei ilmeisesti ole mikään Suuri ja Mahtava Laatudraama, vaan hyvin tehty ja itselleen naurava, hauska ja hullunkurinen murhajännäri. Olen iloinen Kaley Cuocon puolesta. Tuntuu, että hän ei koskaan saanut The Big Bang Theoryssa kaikkea ansaitsemaansa huomiota.
Sarja, jota ilmankin olisin pärjännyt
Tiger King (Netflix): mitä enemmän mietin, sitä enemmän tämä dokkarisarja tekee minut vihaiseksi. Oli ensimmäisiä eristätymisajan kollektiivisen somekatselun sarjoja, joten pisteitä kai siitä. Antoi ainakin jotain muuta ajateltavaa. Mutta silti. 2020 olisi kyllä tarjonnut tarpeeksi omituisia ja raivostuttavia käänteitä ilman Tiger Kingiäkin. Ja minä olisin ollut täydellisen tyytyväinen, jos en olisi koskaan kuullut Carole Baskinin nimeä.
Vuonna 2020 päättynyt sarjat, jota jään kaipaamaan
Schitt’s Creek (CBC, C More): onko huonompaa vuotta lopettaa yksi kaikkien aikojen parhaista hyvän mielen komediasarjoista kuin 20hiton20?! Onneksi A Little Bit Alexis soi päässäni todennäköisesti vielä vuonna 2080.
Sarjat, joita en katsonut loppuun
Lucifer, vitoskausi (Netflix): olen aiemmin katsonut Luciferia ihan kohtalaisella menestyksellä. On ollut sopivan höttöistä viihdettä. Ja on sitä varmaan vieläkin, mutta en vain päässyt kesällä julkaistussa viidennessä kaudessa tokaa jaksoa pidemmälle. Mun ongelma lienee se, että en fanita Luciferin ja Chloen rakkaustarinaa, vaikka yleensä fanitan kaikkia rakkaustarinoita.
Killing Eve (HBO): aloitin kovalla tohinalla, lopetin kuin seinään. Ongelma taisi olla se, että yritin katsoa sarjaa jakso per viikko -tahdilla telkkarista. Sitten unohdin aina, milloin pitikään olla telkkarin ääressä. Olen kuullut huhuja, että tänä vuonna tullut kolmas tuotantokausi ei olisi ollut yhtä hyvä kuin edeltäjänsä…?
Never Have I Ever (Netflix): tämän laitan sen piikkiin, että sarjoja on vain niin paljon. Ei ehdi kaikkea. On hyvä! Ja pidän Mindy Kalingista! Ja John McEnroe! Virkistävän erilainen teinisarja, mainio päätähti (Maitreyi Ramakrishnan)… kaikki palaset kohdillaan. Ja silti jumituin tokaan jaksoon. It not you, it’s me, Never Have I Ever.
Dead to Me, kakkoskausi (Netflix): en edes aloittanut tokaa tuotantokautta. En tiedä miksi. Saanut kehuja ja kaikkea. Vetoan kai taas ajanpuutteeseen.
Virgin River (Netflix): tuota, tuota… saattaa olla, että silmien pyörittelijä minussa otti vallan, enkä koskaan kyennyt antamaan kunnon tilaisuutta tälle romanttiselle draamalle. Pääsin kolmanteen jaksoon asti. Tosin tätäkin enemmän ongelmana oli, että vertasin sarjaa koko ajan Hart of Dixieen. Hyvin samantyyppiset lähtöasetelmat ja hyvä luoja, sama näyttelijäkin täysin identtisessä roolissa! Virgin River on kuin Hart of Dixie ilman huumoria ja leppoisaa meininkiä. Ja sori, mutta Zoe ja Wade voittavat Melin ja Jackin sata-nolla.
Space Force (Netflix): mulla oli ihan semikorkeat odotukset tästä komediasta, koska sen taustalla hääri The OfficenGreg Daniels ja Steve Carell. Jälkimmäinen on myös pääosassa. Plus näyttelijäkaartissa on Ben Schwartz, jolle ikuisena Parks and Rec -fanina haluan vain hyviä asioita. Mutta… en tiedä, en päässyt ekaa jaksoa pidemmälle. Muuttuiko se jossain kohtaa hyväksi? En voi ymmärtää, miksi Netflix uusi sarjan toiselle kaudelle, samalla kun moni paljon parempi joutui pandemialeikkurin uhriksi (GLOW, Teenage Bounty Hunters…). Epäilen, että nimekäs päätähti vaikutti asiaan.
PS. Kiitos, jos olet lukenut Suosikkiasioiden sarjahöpinöitä tänä omituisena vuotena. 🙂
Kirjoitus on alun perin julkaistu 29.5.2020 Lilyssä.
Suosikkisarja: Normal People (suom. Normaaleja ihmisiä, Yle Areenassa)
Kuva: Normal People / BBC & Hulu
Okei ihmiset Internetissä, olitte oikeassa. Normal People on just niin hyvä kun kaikki ovat sanoneet. Tai siis ainakin viisi ensimmäistä jaksoa ovat. Ne, joiden katsomiseen käytin vapaapäiväni aurinkoisen aamupäivän. On kuitenkin vahva usko, että homma ei leviä myöhemmissäkään jaksoissa.
Irlantilaiskirjailija Sally Rooneyn hypetettyyn Normal People -romaaniin perustuva 12-jaksoinen Normal People -sarja tuli perjantaina katsottavaksi Yle Areenaan. Pidin kirjasta kovasti kun sen joskus luin, ja olin lukenut suuuperylistäviä arvioita sarjaversiosta. Mun odotukset sitä kohtaan olivat siis hyvin, hyvin korkealla.
En pettynyt (ainakaan toistaiseksi). Kuten kirjan kanssa aikoinaan, sarjakin aiheuttaa pakottavaa tarvetta ahmia se yhdellä kerralla. Ja samaan aikaan haluaa säästellä sitä, ettei se loppuisi niin pian.
Muita tuntemuksia, joita Normal Peoplen katsominen on minussa aiheuttanut: halu matkustaa Irlantiin (koska hitto vie kuinka kauniisti sarja on kuvattu!). Vääristynyt ajatus siitä, että voisin leikata etuhiukset (älä edes ajattele sitä typerys, et ole Daisy Edgar-Jones!!). Kaipuu takaisin yliopistoon (ja mahdollisesti kaipuu siihen, että olin 20-vuotias). Kaipuu juhliin, kuppiloihin ja kahviloihin (pieni mahdollisuus että tämä johtuu muustakin kuin sarjan katsomisesta). Halu analysoida sarjaa loputtomiin.
On takuulla vaikeaa muokata sarjaksi sellainen kirja, jota niin monet rakastavat. Normal People -sarja onnistuu jotenkin maagisesti herättämään kirjan hahmot eloon tavalla, joka tuntuu oikealta. Eikä pelkästään hahmoja, vaan koko kirjan tunnelman. Surumielisyyden ja toiveikkuuden, nuoruuden kasvukivut ja nuoren rakkauden. Ja kuinka hienot roolisuoritukset Daisy Edgar-Jones ja Paul Mescal tekevätkään! On kuin salakatselisi oikeiden ihmisten intiimejä hetkiä.
Uskon, että on paljon ihmisiä, joihin sarja (tai kirja) ei iske millään tavalla. Jos liikaa mietin, se on minustakin melodramaattinen, muka-syvällinen teinirakkausdraamaa, jossa on ongelmia jotka eivät oikeasti ole ongelmia. En kuitenkaan jaksa antaa valtaa tälle änkyttäjä-minälle. Päällimmäisenä tunteena on se, että pidän sarjasta kovasti. Hypensä arvoinen, sanoisin. Ja vaikka Mariannen ja Connellin rakkaustarina ei kiinnostaisikaan, ainakin voi nauttia kaikesta kauniista, mitä sarja ruudulle vyöryttää.
