Avainsana: sekalaista

Kategoriat
Hassua Nostalgia Oma elämä

10 TV Shows to Know Me -haaste

Kirjoitus on alun perin julkaistu 22.3.2022 Lilyssä.

Suosikkiasia: merkitykselliset tv-sarjat.

Kuvat: NBC, Fox, Comedy Central, ABC, MTV3

Tovi takaperin (saattoi olla pari kuukautta tai pari vuotta sitten, aika on menettänyt merkityksensä) Twitterissä kiersi haaste ”10 TV Shows to Know Me”.  Siinä piti listata kymmenen sarjaa, jotka kertovat minkälainen tyyppi olet.

Mun piti tehdä 10 TV Shows to Know Me -postaus silloin pari kuukautta / vuotta sitten, mutta jäi kaiken sälän alle. Teen sen siis nyt, vain pari kuukautta tai pari vuotta myöhemmin. Enkä valitettavasti kirjoittanut muistiin, kuka kyseisen haasteen pari kuukautta tai vuotta sitten aloitti, joten en voi kreditoida häntä (juttuideoiden ylöskirjaamissysteemini taitaa kaivata päivitystä… ).

Tarkan tai vähemmän tarkan harkinnan jälkeen listani on tässä. Se on puoliksi ikisuosikkejani ja puoliksi sarjoja, joihin mulla on nostalgiasyistä tunneside.

1. Parks and Recreation

Jos olet lukenut tästä blogista edes yhden satunnaisen postauksen, hyvin suurella todennäköisyydellä tiedät, että rakastan Parks and Recreationia. Puhun siitä jatkuvasti, kyllästymiseen asti. Parks and Rec on suosikkisarjani, eikä se koskaan lakkaa ilahduttamasta minua. Jos joku sarja kuvaa, millainen tyyppi minä olen ja mistä minä pidän, se on Parks and Rec.

2. New Girl

Rakastan myös New Girliä. Se on sarja, jota todennäköisimmin katson, kun maailma musertaa ja kaikki kaatuu päälle. Tai siis katsoin ennen kuin se poistui Netflixistä. Mun tekee mieli siteerata Nick Milleriä vähintään kerran päivässä.

3. Happy Endings

Happy Endings kuuluu hyvin vahvasti ikisuosikkieni listalle. Ongelma vain on se, ettei sarja ole vuosiin ollut katsottavissa Suomessa. Eihän ole? Noh, niin tai näin, ah-MAH-zing koko homma. Genreä täydellisen hölmö, ja kulttikomedian status vain lisää rakkauttani.

4. Broad City

Joo joo, ihan kohta lopetan tuhlaamasta listan sijoja höpsöihin komedioihin. Mutta heitän sinne vielä Broad Cityn. Koska rakastan sitäkin.

5. Friday Night Lights

Friday Night Lights on yksi hienoimmista sarjoista koskaan. Jos pitäisi pyyhkiä mielestä joku sarja ja saisin katsoa sen uudestaan ensimmäistä kertaa, valitsisin FNL:n. Texas forever.

6. O.C.

Jos mun pitää valita yksi sarja teinivuosiltani, se on O.C. Mun täytyy kuulla vain ensimmäiset sävelet Phantom Planetin Californiasta, ja olen taas 14-vuotias fanittamassa Seth Cohenia. O.C. on sitä kamaa, johon mulla on ikuisesti tunneside. Ei se ole listalla, koska se olisi erityisen hyvä, vaan siksi, että se on tärkeä osa nuoruusvuosiani.

7. Alias

Sydney Bristow, ikuisesti. Alias on O.C.:n tavoin sarja, joka on tärkeä osa nuoruuttani. Olen iloinen, että teini-ikäisellä Maisalla oli Sydneyn kaltaisia tv-sarjaesikuvia.

8. 24

Jack Bauer. Ja se tikittävä kello. En enää jaksa 24:n kaltaisia ramboilusarjoja, mutta sarja pääsee listalle nostalgiasyistä. Ja kertoo kai sekin jotain minusta, että joskus jaksoin katsoa ramboilusarjoja.

9. Salatut elämät

Lisää nostalgiaa. En ole katsonut Salkkareita enää vuosikausiin, mutta se on joka tapauksessa erottamaton osa minun lapsuuteni ja nuoruuteni tv-muistoja. Ansaitsee siksi paikkansa listalla.

10. Frendit

Vielä yksi komedia. Koska en vain voi jättää Frendejä listalta. Frendit on Frendit, ja vaikka kuinka paljon nykyään valitan siitä, sarja on aina tärkeä ja merkityksellinen minulle.

PS. Mitä jäi listan ulkopuolelle? Ainakin Gilmoren tytöt, se olisi ollut sijalla 11. Ja SNL! Sovitaan, ettei sketsikomedia kuulunut tälle listalle. Kulttuurisesti oman nuoruuteni merkittävimpiä sarjoja oli Sinkkuelämää, mutta henkilökohtaisesti en ole koskaan ollut kaikkein suurin fani. Ted Lasso? Ehkä ei, on liian tuore suosikki. Katsotaan viiden vuoden päästä uudestaan. HIMYM? You know what you did, ysikausi. Fleabag ehkä? Veronica Mars mahtuisi top20:een. Samoin jenkki-Office. Ja SPN. Schitt’s Creek myös. Ja hei, Hart of Dixie! Minä rakastan sitä täydellisen höpsöä sarjaa!

Unohdankohan nyt jonkun tärkeän…?

LUE MYÖS:

12.4.2019 30 vuotta ja 30 tv-muistoa
22.11.2018 Kiitoskirje tv-sarjoille
Sarja- ja leffakohtauksia, joita ajattelen usein
Kategoriat
Ajattelin tänään Hassua

Turhia, iloisia asioita

Kirjoitus on alun perin julkaistu 27.2.2022 Lilyssä.

Suosikkiasia: valonpilkahdukset.

Kuva: BBC

Ja taas on hetki, kun leppoisat sarjahöpinäni tuntuvat täysin yhdentekeviltä. En tiedä mitä voisin sanoa. Paitsi sen, että olen helvetin vihainen. Ja surullinen. Mutta enimmäkseen vihainen. Vihainen siitä, että sieluton ja raukkamainen kusipää voi sieluttomuudessaan ja raukkamaisuudessaan aloittaa perusteettoman sodan. Tuosta noin vain, sormia napsauttamalla, muuttaa miljoonien ihmisten elämän, koska… koska miksi? Koska kukaan ei halannut häntä lapsena? Koska joku sanoi hänelle joskus rumasti? Koska kuvittelee että on ”vahva johtaja”? Vaikka todellisuudessa on kaikkea muuta.

Voisiko Geneven sopimukseen lisätä pykälän siitä, että jos joku ihmisyyttä vailla oleva despootti yrittää paikata puuttuvia senttejään ydinasekoodeja heiluttelemalla, hänen pitäisi edes olla eturintamassa taistelemassa eikä linnoittautua bunkkeriin? Voidaan kutsua sitä Zelenskyi-pykäläksi.

En ole koskaan sen kummemmin ajatellut niitä 1300 kilometriä, jotka erottavat Suomen ja Venäjän. Tämä on tietysti valtaisa etuoikeus. Rauhan ajan lasta eivät ole sotien haamut kiusanneet. Nyt minä ajattelen niitä kilometrejä. Ja olen taas helvetin vihainen. Ja surullinen. Peloissanikin. Ja sitten taas helvetin vihainen. Miksi edes pitää miettiä skenaariota, että mitä jos Kremlin Sauronin silmä päättääkin kääntyä luoteeseen? Miksi yksi (1) julma ja rikkinäinen mielipuoli saa aiheuttaa niin paljon tuskaa, surua ja pelkoa miljoonille ja miljoonille ihmisille. Ja mikseivät ne perusteettomasti itsenäiseen valtioon komennetut sotilaat vain voisi olla kuuntelematta mielipuolta ja lopettaa? Taistele itse, Vlad, jos haluat, we out. Täysin naiivi ajatus, tiedän. Mutta tuollaisia ajatuksia mun päässä pyörii.

En oikeasti ole sitä mieltä, että leppoisat höpinät, kuten nyt vaikka tämä blogini, ovat tällaisina aikoina täysin yhdentekeviä. Siis verrattuna lähes kaikkeen muuhun ovat tietysti äärettömän epätärkeitä, mutta ainakin mun on pakko yrittää synkkyden keskellä tarrata iloon ja valoon. Ja leppoisaan höpinään. Kaikki käsittelevät näitä juttuja omalla tavallaan, kestävät synkkyyttä omilla valonpilkahduksillaan. Minä katson Parks and Reciä ja nauran samoille vitseille, joille olen nauranut viisituhatta kertaa ennenkin. Sitten selaan Twitteriä ja luen uutisia, olen vihainen, surullinen ja vihainen. Ja katson taas Parks and Reciä.

Mun ei oikeastaan ollut tarkoitus kirjoittaa mitään edellä mainittua. Oikeasti halusin vain kirjoittaa sitä leppoisaa höpinää, kirjoittaa suosikkiasioista kuten ennenkin. Koska eiköhän kaikki saa tällä hetkellä tarpeeksi synkkyyttä ilman että joku random sarjabloggaaja kirjoittaa leppoisassa höpinäblogissaan että vähän pelottaa ja ahdistaa ja fuck you sinä sieluton idiootti, joka palatsisi suojassa leikit sairasta shakkia ihmisten elämillä.

Turhista, iloisista asioista, niistä minä halusin kirjoittaa. Joten niistä minä nyt kirjoitan. Minun valonpilkahduksistani.

Turhia asioita, jotka tuovat mulle iloa:

Encanton soundtrack! Loistavuutta. Itse leffaahan en ole nähnyt, mutta who cares. Tiedän silti, että me ei mainita Brunoo.

Tää on soinut mun päässä viimeisen viikon ajan:

Tämä höppänä Succession-sketsi by Ben Cahn.

Se, että mainion Starstruckin kakkoskausi on tulossa! Se on jo julkaistu Briteissä ja on tulossa HBO Maxiin, mutta julkaisupäivä toistaiseksi TBD.

Ja että The Marvelous Mrs. Maiselin neloskausi alkoi Amazon Primellä. En oikeastaan enää kauheasti pidä siitä, mutta on silti kivaa katsoa sitä ja valittaa. Ylipäätään on kiva välillä valittaa niinkin turhista asioista kuin tv-sarjoista. Ja pyöritellä silmiä niille – se vasta onkin kivaa!

Täydellinen turha ja iloinen asia: kun Arsenal voittaa lisäajan viidennellä minuutilla syntyneellä maalilla.

John Mulaney isännöi taas SNL:ää. 😀

Öööö ei lainkaan suosikkiasia: mun all time suosikki comfort show eli New Girl on poistunut Netflixistä, ainakin Suomessa. Mitä?! Juuri kun sitä kaivataan kaikkein eniten. Mutta siis suosikkiasia: Zooey Deschanel, Hannah Simone ja Lamorne Morris ovat aloittaneet New Girl -podcastin Welcome to Our Show. Kuuntelen sitten sitä.

Videot lapsista ja koiranpennuista. Tai kissanpennuista. Tai vanhoista koirista tai kissoista, ihan sama.

Ikuisesti tämä (aina kun on synkkää, katson tämän ja hetken aikaa on vähemmän synkkää):

Ali Wongin uusi Netflix-spesiaali Don Wong.

Glennon Doylen kirja Kesytön. En oikeastaan jaksa minkäänlaista self help -höpinää (siis henkilökohtaisesti koska olen minä), mutta jotenkin pidän silti tästä kyseisestä kirjasta. Eihän se siis suoranaisesti mikään self help -kirja olekaan, vaan Doylen ”omakohtainen kertomus elämän ja identiteetin hajoamisesta ja uudelleenrakentamisesta”. Oli miten oli, minäkin olen päättänyt olla gepardi. Joo, tuo oli viittaus kirjaan.

Late Night with Seth Meyersin Day Drinking -videot.

Netflixiin tullut Brooklyn Nine-Ninen seiskakausi.

Ja Peanut M&M’sit.

PS. Punainen risti: näin voit auttaa Ukrainan kriisin uhreja.

Kategoriat
Ajattelin tänään Hassua Sarjat

Sarjojen tärkein kriteeri (eli Inventing Annasta, Reacheristä ja viihdyttävyydestä)

Kirjoitus on alun perin julkaistu 15.2.2022 Lilyssä.

Suosikkiasioita: Viihdyttävät sarjat.

Kuvat: Netflix & Amazon Prime

Mulla on nykyään huono sietokyky sellaisiin sarjoihin, joiden parissa en viihdy. Viihtyminen on pääasia, kun päätän mihin tuhlaan ja en tuhlaa aikaani. En jaksa kahlata läpi jotain superkehuttua Laatusarjaa, jos se lähinnä tylsistyttää minua. Ennen jatkoin usein kahlaamista, koska pitäähän mun tietää miten tämä loppuu. Nykyään olen että se ja sama, next. Siis useimmiten. Välillä kahlaan edelleen – osin tämän bloginkin takia. Pitäähän mun tietää, mitä dissaan. 😀

Olen viime päivinä tsekannut kaksi uutuussarjaa. Toinen viihdytti, vaikka paperilla se vaikutti hyvin epäviihdyttävältä ja toinen tylsistytti (tai tylsistyttää), vaikka paperilla se vaikutti superviihdyttävältä.

Reacher / Amazon Prime

Aina viihdyttävien sarjojen ei tarvitse olla sitä ominta minua. Siis leppoisia komedioita, hyvän mielen sarjoja tai sarkastisia satiireja. Amazonin Reacher pitää sisällään paljon sellaista kamaa, jota en tavallisesti jaksa. Lähinnä liiallista väkivaltaa ja muuta yletöntä ramboilua. Mutta minä viihdyin sen parissa mainiosti. Sarja on hyvin tehty, koukuttava ja mikä tärkeintä, se ei ota itseään liian vakavasti. Lee Childin kirjasarjasta tuttu Jack Reacherin hahmo on aiemmin nähty valkokankailla Tom Cruisen esittämänä (olenko jo maininnut, etten voi sietää Tom Cruisea?).

Moni kirjasarjan fani pettyi aikoinaan Cruisen pestaamiseen, sillä kirjoissa Reacheriä kuvaillaan isoksi ja lihaksikkaaksi miesvuoreksi (siis ei ehkä juuri noilla sanoilla, mutta you get the point). Ja 170-senttinen Cruise on melko kaukana siitä. Sarja-Reacherin pääosassa nähtävä Alan Ritchson saikin heti alkuun pisteitä oikeanlaisesta olemuksestaan. Siis 188 sentin pituudestaan ja yleisestä miesvuorimaisuudestaan. Ja ilmeisesti Reacher-fanit ovat noin muutenkin olleet tyytyväisiä hänen suoritukseensa. Itse en voi ottaa kantaa, sillä en ole lukenut yhtään Reacher-kirjaa. Mutta sarjalle pisteitä! Olisin katsonut enemmänkin kuin kahdeksan jaksoa.

Tiivistelmä: Buu Tom Cruise, jee Alan Ritchson ja suositus oikein viihdyttävälle Reacherille. Sarja uusittiin pikatahtia kakkoskaudelle, joten viihdyttävät ramboilut jatkukoon!

Inventing Anna / Netflix

Ja sitten tämä Netflix-uutuus. Huoh. Mulla oli korkeat odotukset Inventing Annasta, megatuottaja  Shonda Rhimesin (Greyn anatomia, Scandal, Bridgerton, How to Get Away with Murder…) luomasta ja tuottamasta minisarjasta. Sarjan taustalla on kiehtova tositarina venäläissaksalaisesta Anna Delveystä (oikealta nimeltään Anna Sorokin), joka huijasi itsensä New Yorkin seurapiireihin esiintymällä rikkaana perijättärenä. Ja joka sittemmin jäi kiinni ja passitettiin rikoksistaan vankilaan. Sarja pohjautuu toimittaja Jessica Presslerin artikkeliin How Anna Delvey Tricked New York’s Party People – suosittelen, mainio juttu.

Mutta itse sarja… jos nyt sillä viihdyttävyys-aspektilla arvioidaan, pakko myöntää että olen pettynyt. Enkä edes kovin vähää. Sarja vaikuttaa heittävän potentiaalinsa hukkaan. Noin kiinnostava tarina, noin tylsä toteutus! Pääosassakin superlahjakas Julia Garner – jonka Anna-aksentti saattaa muuten kuulostaa melko ärsyttävältä, mutta on itse asiassa hyvin lähellä totuutta.

Hyvä on, olen katsonut vasta kolme jaksoa, joten ehkä tämä ininä on ennenaikaista ja epäreilua. Mutta luoja että on ollut työlästä tarpoa niiden kolmen jakson läpi. Tuntuu, että olisin katsonut sarjaa paljon pidempään kuin kolme tuntia. Sarja on ihan liian pitkä (yhdeksän vähintään tunnin mittaista jaksoa) ja siinä on ihan liikaa turhaa sälää. Tai siis ainakin niissä kolmessa ekassa jaksossa oli.

Ei minua kiinnosta sarjan toimittajahahmo Rachelin (Anna Chlumsky) ja tämän aviomiehen (Anders Holm) parisuhde ja tuleva lapsi. Tai vielä sitäkin turhempana, Annan lakimiehen (Arian Moayed) ja tämän vaimon (Caitlin FitzGerald) parisuhdekeskustelut (sain tosin iloa Succession-jälleennäkemisestä). Kill your darlings, hyvät ihmiset! Jaksot olisivat ihan hyvin voineet olla 30-45-minuuttisia, jos ylimääräinen sälä olisi jätetty leikkauspöydälle.

Sitten se päätös rakentaa sarja niin vahvasti toimittajan ympärille…  en pitänyt siitä ratkaisusta. Ja munhan toimittajana pitäisi pitää siitä, että toimittajan työtä arvostetaan ja nostetaan keskiöön. Ongelma on vain siinä, että – ja sanon tämän täysin ammattikuntaani arvostaen – lopputulos, siis tarina, on usein huomattavasti kiinnostavampi kuin työ tarinan takana. Ja jos tämä tarina kiinnostaa, suosittelen ennemmin Jessica Presslerin artikkelia kuin taiteellisia vapauksia ottavaa Inventing Annaa.

Nyt mun pitää enää päättää, viihdyttääkö sarja edes sen verran, että jaksan jatkaa kahlaamista vielä kuusi (6!) ylipitkää jaksoa.

PS. Jos olisin tehnyt ystävänpäiväpostauksen kuten piti, mutta en ehtinyt, olisin siinä suositellut Amazon Primen mainiota rom com -uutuutta I Want You Back. Ei yritä millään lailla keksiä pyörää uudestaan, vaan on juuri sitä, mitä minä romanttisilta komedioiltani kaipaan: hauska, lämmin ja hyvällä tavalla ennalta-arvattava. Ja viihdyttävä tietysti, päivän teemaan sopien. Plus pääosassa on Jenny Slate, josta pidän kovasti.