Kategoriat
Ajattelin tänään Oma elämä

Kotisi on tuhoutumassa – mitkä TAVARAT pelastat?

Kirjoitus on alun perin julkaistu 24.10.2018 Lilyssä.

Suosikkitavarat: Nämä neljä. 

Minä olen kauhean kiitollinen kaikista omistamistani tavaroista. Ennen kaikkea tietysti ihan niistä perusjutuista, joiden arvon huomaisi, jos ne otettaisiin pois. On sänky, jossa nukkua. Pöytä, jonka ääressä syödä ja tehdä töitä. On uuni ja jääkaappi ja pesukone. Kattiloita ja paistinpannu. Verhot ikkunoiden edessä. Sähköhammasharja ja sählymaila. 

Kuvittelen, etten olisi mikään hurja tavaran hamstraaja, mutta totuus lienee toinen. Kaikki on toki suhteellista, mutta onhan mulla hitto vie tosi paljon kamaa, sellaistakin, mitä en välttämättä tarvitsisi. Kuten nyt vaikka ihan liikaa astioita siihen nähden, etten ole koskaan järjestänyt kymmenen hengen illalliskutsuja. 

Jos kaikki elämisen kannalta oleelliset jutut otetaan pois, jäljelle jää vielä iso kasa ns. turhia tavaroita. Kaikki ne ylimääräiset astiat, sisustushärpäkkeet ja koriste-esineet. Korut, osa vaatteistakin. Mitkä niistä turhista jutuista ovat oikeasti tärkeitä? Loppujen lopuksi aika harva.

Mitä pelastaisit tuhoutumassa olevasta asunnostasi? Jos tulisi vaikka asteroidi, joka murskaa just sun kodin. Tai radioaktiivista säteilyä. Tai tulipalo. Minuutti aikaa ennen tuhoa, mitä pelastat? Ihmiset ja eläimet totta kai, mutta sen jälkeen? Mitkä tavarat pelastaisit, jos saisit mahdollisuuden? Mikä materiaalinen asia on niin tärkeä, että valitsisit sen kaiken muun keskeltä, ottaisit mukaasi, jos kotisi olisi tuhoutumassa? Mitä tavaraa ei voi korvata, millä on eniten tunnearvoa? 

Sängyt, pöydät ja jääkaapit ovat tärkeitä juttuja, mutta niin ovat jotkut ”turhatkin” tavarat.

Minä pelastaisin ennen kaikkea muuta nämä neljä juttua… eli suosikkitavarani. Rahallinen arvo nimellinen, tunnearvo mittaamaton.

1. Päärynä

(Meinasin aloittaa tämän toteamalla, että suosikein suosikkitavaroistani on vähän nolo, mutta höpö höpö! Lapsuusmuistot kunniaan!)

Mulla on noin nelivuotiaasta asti ollut pieni vihreä pehmolelu-dinosaurus, Päärynä nimeltään. Päärynän historia on vähän hämärän peitossa, muistikuvieni mukaan olen saanut sen iskältä nimipäivälahjaksi. Jotenkin tuntuu, että se olisi ostettu Kotkan vanhasta Sokoksesta, muistissa välkkyy kori, joka oli pehmodinoja täynnä. Voin olla väärässäkin. Päärynä on joka tapauksessa ensimmäinen tavara, jonka pelastaisin. Sillä on ihan hirvittävän paljon tunnearvoa, mokomalla nuhjuisella dinosauruksella.

Päärynä oli lapsena mun suosikkilelu. Kun ekaluokan luokkakuvaan sai ottaa mukaan lelun, mulla oli Päärynä. Se kulki leireille ja reissuille ja kavereiden luokse. Rakastin sitä jo lapsena. Ja sitten kun kasvoin, se oli ainoa lelu, jota en koskaan pakannut pahvilaatikkoon tai vienyt kirpputorille. Se muutti mukana pois lapsuudenkodista, ensin hetkeksi Joensuuhun, sitten Helsinkiin. Siinä se on aina ollut, mun sängyllä. Lapsuudenkodin sängyllä, ekan soluasunnon sängyllä, ekan ja tokan ja kolmannen ja neljännen Helsinki-kodin sängyllä. Ehkä hassua, mutta en välitä.

En tiedä, miksi Päärynä on mulle niin tärkeä edelleen, 29-vuotiaana. Kai se muistuttaa lapsuudesta, tuo turvaa. Tai ehkä Toy Story -elokuvat ovat vaikuttaneet vähän liikaa, ajatus niistä poloisista leluista, joilla lapsi ei enää leiki kun kasvaa isoksi 😀

2. Valokuvat

Muistan lukeneeni artikkelin perheestä, jonka koti tuhoutui tulipalossa. Kyseessä oli rivitalo, ja perheellä oli ennen palon leviämistä omaan asuntoon ollut pieni hetki hakea joitain tavaroita turvaan. ”Ota valokuvat”, palomies oli neuvonut perheen äitiä. Niinpä, melkein kaiken muun saa korvattua, mutta ei filmikameralla otettuja vanhoja valokuvia.

Heti sen jälkeen, kun olisin laittanut Päärynän taskuun, kantaisin tuhoutuvasta talosta mukanani kaikki mahdolliset valokuva-albumit. Luulen, että niin tekisi aika moni muukin. Valokuviin on säilötty iso osa omaa lapsuutta ja oman perheen historiaa. Hetkiä, joita ei muista, mutta jotka tulevat kuvien kautta vähän todellisimmiksi. Hetkiä, jotka muistaa kristallinkirkkaasti, vaikka niistä olisi kulunut vuosia. Pieniä välähdyksiä lapsuuden kesistä ja jouluaatoista.

Katselen valokuvia aika usein, varsinkin lapsuudenkodissa ollessani. Omia kuvia on tietenkin aina hauska katsoa, mutta yhtä lailla hienoa on selailla omien vanhempien lapsuus- ja nuoruuskuvia. Usein sitä nimittäin unohtaa, että porukoilla oli elämänsä ennen meitä. Että samalla tavalla nekin olivat nuoria. Nykyään useimmat kuvat ovat digitaalisessa muodossa, mikä on mahdollisten talojen tuhoutumisten kannalta hyvä juttu, mutta nostalgian kannalta vähemmän hyvä. 

Jos en saisi mukaani kaikkia valokuvia, ottaisin ainakin yllä olevassa kuvassa näkyvän kehystetyn lapsuusmuiston. Tuo valokuva on sekin kulkenut mun mukana lapsuudenkodista omiin koteihin. Ei se ole sinänsä kummallinen, minä ja sisarukseni miljoona vuotta sitten raitayöpaidoissamme. En minä tuota hetkeä muista ja kehyskin on kovin tavallinen. Kuva on silti tärkeä, olen jotenkin kiintynyt siihen. Se kuuluu samaan ”ainahan se on siinä ollut” -sarjaan kuin Päärynäkin.

3. M-kaulakoru

Ainoa koru, jonka perään itkisin, on mun M-riipus. Olen saanut sen kastelahjaksi kummiltani eli se on ollut omaisuuttani lähes koko elämäni. Huikea ajatus! En minä sitä ole koko elämääni käyttänyt ja on pitkiä jaksoja, kun se ei ole kaulassani lainkaan. Se on silti äärettömän rakas. Musertuisin, jos se katoaisi (sen vuoksi en aina pidäkään sitä, pelkään että se häviää).

Kaulakorun toiselle puolelle on kaiverrettu nimikirjaimeni M, toiselle syntymäaikani. Perus kummilahja siis, mutta tunnearvo nostaa korun arvoa hurjasti omissa silmissäni. Jotenkin kai myös fiilistelen sitä ajatusta, että jos koskaan saisin lapsen, voisin antaa korun hänelle. Mulla on tallessa oman isäni mahdollisesti myös kastelahjana saama kaulakoru. Se on samanlainen kuin omani, mutta koristeltuna hänen nimikirjaimellaan.

4. Merikartta

Edellisistä poiketen tämän historia ei ulotu lapsuuteeni. Se on itse asiassa melko uusi juttu kotonani, Kotka-merikartta nimittäin. Sain kartan joitain vuosia sitten ystävältäni tuparilahjaksi. Tykkään siitä noin esteettisellä tasolla, mutta vieläkin tärkeämpää: se muistuttaa minua samaan aikaan kahdesta tärkeästä jutusta, kodista ja ystävyydestä. Ihan hyvin elottomalta asialta. 

Ystävyydestä luonnollisesti siksi, että sain sen ystävältäni. Kodista siksi, että vaikka olen ollut jo vuosia paperilla helsinkiläinen, Kotka on kuitenkin aina koti. Saattaa kuulostaa sentimentaaliselta lässytykseltä, mutta seinällä roikkuva kartta muistuttaa minua omista juuristani. Sitä katsomalla tulee mieleen muistoja. Vaikkapa se, kun pienenä huristeltiin mummin ja vaarin keltaisella moottoriveneellä Sapokasta Varissaareen. Tai kaikki ne kerrat kun pyöräiltiin Norskin siltaa pitkin kouluun keskustaan. Kuutsalon kesäleirit, Santalahden luontopolku, Laivaleikkipuisto, Mussalon luola… kaikki ne ihmiset, paikat ja tapahtumat, jotka tekivät lapsuuteni.

PS. Bonuslista (eli nämäkin haalisin mukaani, jos noiden neljän jälkeen jäisi vielä aikaa): 

Kaksi mummon kätköistä saatua Arabian vanhaa kynttilänjalkaa. Kolme porukoilta nyysittyä peltistä teerasiaa. Kirpparilta ostamani lasinen rasia. Mikki Hiiri -teepaita, jonka iskä toi Pariisin Disneylandista. Pahvilaatikko täynnä lapsuusmuistoja. Arsenal-huppari. Mummolta perityt kultasormukset.

Kategoriat
Sarjat Tyypit

2000-luvun nostalgiaa! Reality-klassikko The Hills palaa (koska miksi ei?)

Kirjoitus on julkaistu alun perin 23.8.2018 Lilyssä.

Suosikkisarja: … ei tästä jutusta huolimatta ole The Hills. Paitsi noin niin kuin nostalgiamielessä 😀

Kuva: MTV

No ny o!

The Hills are alive! MTV elvyttää reality-klassikko The Hillsin.

Pieni nostalgiatrippi 2000-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle: The Hills (ja sitä ennen Laguna Beach) oli se The Reality-sarja. Ainakin mulle, 2000-luvun alun teinille, joka onnistui löytämään telkkarista MTV:n.

Vuosina 2004-2006 esitetty Laguna Beach: The Real Orange County syntyi tietysti O.C.:n jälkimainingeissa. MTV hyödynsi maailman parhaan teinisarjan suosion ja esitteli maailmalle O.C.:n ”oikeat teinit” – siis Laguna Beachin luksusalueella asuvat ökyrikkaat lukiolaiset. Ja niin populaarikulttuurin aikakirjoihin astelivat muun muassa nykyisin omia bisneksiään vakuuttavasti pyörittävät Lauren Conrad ja Kristin Cavallari, Laguna Beachin it-tytöt ja toistensa pahimmat viholliset.

Sivuhuomio: olin todellakin #TeamKristin, syistä joita en vieläkään ymmärrä (tätä nykyä olen #TeamKristin&TeamLauren, koska molemmat ovat inspiroivia girl bosseja).

Laguna Beachiä seurasi The Hills, Laurenin – LC:n siis – spin-off. Ja taas maailma sai lisää reality-julkkiksia; The Hillsin ansiosta muun muassa #Speidi pyörii edelleen juorusivuilla ja julkkisgaaloissa.

Samaista kaksikkoa (eli Heidi Montagia ja Spencer Prattia) on myös osaltaan kiittäminen reality-historian parhaasta riidasta. Heidi vs. Lauren ja YOU KNOW WHAT YOU DID!

The Hills tarjosi myös tämän maailman täydellisimmän giffattavan kyyneleen:

Ja ken katsoikaan tätä täysin aitoa, ei-tietenkään-yhtään-käsikirjoitettua reality-draamaa tietää kyllä, kuka lähtikään Pariisiin ja kuka ei – ja mistä syystä.

Okei, eksyin nostalgiapäissäni hieman aiheesta. Eli The Hillsin paluu! MTV ilmoitti maanantaina, että sarjalle on tekeillä jatkoa. Valitettavasti päätähti Lauren (joka lähti sarjasta viidennellä tuotantokaudella ja korvattiin Laguna Beachin aikaisella arkkivihollisellaan Kristin Cavallarilla) ei ole tekemässä huikeaa tositelkkari-comebackia – bisnekset ja perhe-elämä pitävät kuulemma kiireisenä.

Cavallariakaan tuskin sarjassa nähdään, hänellä on omat firmansa, jenkkifutaava aviomies, kolme lasta ja realitysarja E:llä.

Mutta Heidi, Spencer, Audrina Patridge, kasa vähemmän tärkeitä sivuhenkilöitä ja tuoreimman tiedon mukaan myös se kaikkein samaistuttavin tyyppi eli Whitney Port tekevät kaikki paluun. Reality-tv:n kuninkaalliseen sukuun kuuluvan Brody Jennerin osallistuminen on tätä kirjoittaessa vielä epävarmaa. Edit. kyllä vaan, mukana on Brodykin.

Voipi joka tapauksessa olla, että uusi The Hills on vähän vähemmän hengailua Hollywoodin pintaliitokuppiloissa ja enemmän bisnestapaamisia ja leikkipuistoja; päähenkilöt ovat nimittäin nyt päälle kolmekymppisiä perheenäitejä ja -isiä yrityksineen.

Koska mitä muuta maailma tarvitsee kuin lisää realityohjelmia! The Hills: New Beginnings nähdään MTV:llä ensi vuonna. Apua.

Uutisesta lähtien päässäni on soinut the rest is still unwritten. Vahinko kiertämään.

PS. The Hillsin uudet jaksot eivät liikuta minua mihinkään suuntaan, mutta toinen huhuttu reboot kiinnostaa: TVLinen mukaan Veronica Marsille (2004-2007) olisi suunnitteilla jatkoa. Sivuston mukaan suoratoistopalvelu Hulu ja sarjan tekijät ovat lähellä sopimusta kahdeksan jakson mittaisesta kaudesta. Kristen Bellin tähdittämä rikosdraama on mun kirjoissa yksi aliarvostetuimmista ja ihan liian lyhytikäisistä tv-sarjoista, joten hurraa tälle huhulle (nelisen vuotta sitten ilmestynyt Veronica Mars -elokuva ei selkeästi riittänyt). Veronica on parhaista parhain telkkari-badass.

Kategoriat
Ajattelin tänään Sarjat

Teinisarjanostalgiaa! Dawson’s Creek ja O.C. – enemmän kuin telkkaria

Kirjoitus on alun perin julkaistu 3.4.2018 Lilyssä.

Suosikkiasia: tv-sarja nostalgia / The Teinisarjat

Kuva: The WB / The CW

Onnentoivotukset ovat paikallaan! Dawson’s Creek, tuo vuosituhannen vaihteen rakastetuin teinisarja täytti 20 vuotta. Paljon onnea. Tarkalleen ottaen synttäreitä juhlittiin jo tammikuussa, sarjan ensimmäinen jakso esitettiin Yhdysvalloissa 20.1.1998.

Juhlavuosi nousi uudestaan esille viime viikolla, kun viihdelehti Entertainment Weekly julkaisi tuoreimman numeronsa. Lehden kannessa komeilivat sarjan tähdet tuoreessa yhteiskuvassa. Oli Dawson Leery itse, ajan hampaan hyvin kohtelema herra James Van Der Beek siis. Oli Capesidesta nelinkertaiseksi Oscar-ehdokkaaksi ponnistanut Michelle Williams kaksinkymmentä vuotta sen jälkeen, kun hän tuli tunnetuksi Jen Lindleynä. Oli Dawsonin BFF Pacey Witter eli Joshua Jackson, joka on tätä nykyä paras osa muuten superärsyttävää The Affairia (oletan, en jaksanut katsoa sarjaa ekaa kautta pidemmälle). Ja oli teinisarjojen kaikkien aikojen kuuluisimman kolmiodraaman tärkein osa Joey Potter, entinen rouva Cruise, nykyisin hyvin tasapainoiselta ja onnelliselta vaikuttava Katie Holmes.

Dawson’s Creek pyöri telkkarissa kuusi kautta vuosina 1998-2003. Vaikka sarja olisi etenkin täältä Atlantin toiselta puolen huudeltaessa helppo niputtaa vain yhdeksi teinisarjaksi muiden joukossa, se oli monella tapaa käänteentekevä. Ensinnäkin: Dawson’s Creek oli ensimmäinen nuorille suunnattu jenkkisarja, jossa puhuttiin häpeilemättömän avoimesti seksistä. Se sai konservatiiviset kriitikot (ja vanhemmat) varpailleen, mutta nuoret katsojat rakastuivat; sarjan teinit keskustelivat neitsyyden menettämisestä, masturboinnista ja hormoneista, aiheista, jotka olivat aiemmin olleet tiukasti tabuja.

Eikä seksi ole ainoa aspekti, jossa Dawson’s Creek oli tienraivaaja. Sarja edisti omalta osaltaan seksuaalivähemmistöjen representaatiota populaarikulttuurissa (sarjassa nähtiin muun muassa Yhdysvaltojen telkkarihistorian ensimmäinen vapaalla tv-kanavalla näytetty kahden miehen välinen suudelma), se tarttui yhteiskunnallisesti tärkeisiin teemoihin kuten mielenterveysongelmiin ja mikä – ainakin nuorten katsojiensa näkökulmasta – tärkeintä, siinä ei vähätelty teini-ikäisten potentiaalia. Dawson, Joey ja kumppanit saivat olla fiksuja, älykkääseen keskusteluun valmiita olevia yksilöitä, jotka samaan aikaan kävivät läpi teini-iän myllerryksiä.

Toimittaja Jonathan Bernstein on tiivistänyt Dawson’s Creekin merkittävyyden osuvasti Guardianiin kirjoittamassaan esseessä:

Dawson’s Creekin henkilöhahmot tunsivat enemmän, lukivat enemmän, välittivät enemmän, itkivät enemmän ja mikä tärkeintä, puhuivat enemmän kuin ketkään muut aikaisemmat tv-teinit. Oli se kuinka ärsyttävää tahansa, tämä asetti fiktiivisten nuorten esittämiselle standardin, josta saamme nauttia tänä päivänä. Ilman Dawson’s Creekiä ei olisi ollut O.C.:tä eikä myöhemmin Riverdalea. Dawson’s Creek ansaitsee kiitoksen siitä, että se päätti tyhmien teinisarjojen aikakauden ja muutti peruuttamattomasti nuorille aikuisille suunnattua tv-viihdettä.

Samalla kun fiilistelen Dawson’s Creekin populaarikulttuuriin jättämää jälkeä, pitää tunnustaa, että henkilökohtaisella tasolla sarja on omassa elämässäni jokseenkin epämerkittävä. Tälle on luonnollinen selitys: olin sarjan pyöriessä aavistuksen liian nuori. Olin vasta 10-vuotias, kun sitä alettiin esittää Suomessa (v. 1999), joten teinisarjat eivät ihan vielä olleet ajankohtaisia. Muistan kyllä katsoneeni jakson sieltä, toisen täältä (mahdollisesti uusintoja?), mutta en aivan ehtinyt kovimman fanitusjunan kyytiin. Sarja oli joka tapauksessa supersuosittu, ja voisin veikata, että moni 1980-luvun alkupuoliskolla syntynyt oli Suomessakin joko Team Dawson tai Team Pacey.

Oman nuoruuteni Dawson’s Creek eli The Teinisarja oli O.C, joka alkoi Yhdysvalloissa samana vuonna kuin Dawson’s Creek loppui, 2003. Kun sarja starttasi Suomen telkkarissa marraskuussa 2004, meitsi oli viisitoista ja ilmeisen valmis välittämään Ryan Atwoodin ja Marissa Cooperin tuhoon tuomitusta teinirakkaudesta (tosin let’s be real, Seth ja Summer oli miljoona kertaa parempi pari kuin angstailevat Ryan ja Marissa).

O.C. on viimeinen tv-sarja, jonka muistan seuranneeni alusta loppuun tavalla, joka näin streamaamisen kulta-aikana tuntuu kovin kummalliselta: telkkarista yksi jakso kerrallaan (tiistaisin maikkarilta!). Herranen aika kuinka tuskallista oli odottaa kokonainen viikko seuraavaa jaksoa.

Vaikka Dawson’s Creek oli ehtinyt monilta osin raivata tietä, O.C.:llakin on omat meriittinsä teinisarjojen ja laajemmin koko populaarikulttuurin kehitystarinassa. Sarja popularisoi indie-musiikin (popularisoitu indie, oksymoron?), teki nörttiydestä coolia ja mikä silmiinpistävintä, aloitti uudenlaisten tosi-tv-sarjojen aallon.

Vuosi sen jälkeen, kun O.C. oli rynnistänyt teinien sydämiin, MTV reagoi suosioon realitysarjalla Laguna Beach: The Real Orange County. Eipä olisi Lauren Conradista ja Kristin Cavallarista tullut julkkiksia ilman O.C.:tä. Ja mihin sijoittuikaan ensimmäinen The Real Housewives -versio? Niinpä, Orange Countyyn tietysti. Yhtäkkiä merenrantahuviloissa asuvat etuoikeutetut jenkkiperheet olivatkin telkkaritodellisuutta, ja ihmiset halusivat tietää, minkälaista heidän elämänsä ”oikeasti” on. Jos nyt vedetään kunnolla mutkia suoriksi, O.C.:n vaikutuksen rippeitä voi nähdä muuan Kardashianin klaanin nousussa tosi-tv:n kuninkaallisiksi.

Mutta se O.C.:n kulttuurisesta merkittävyydestä. Mulle sarja on yksinkertaisesti pieni pala nuoruusvuosia, aina ja ikuisesti teinisarja numero yksi. O.C.:n päättymisestä on kulunut jo yli kymmenen vuotta, ja moni asia on varmasti muuttunut, mutta näin nostalgianäkökulmastakin sarja on kestänyt hyvin aikaa. Tai ainakin kaksi ekaa kautta on kestänyt, nehän ne parhaat ja uudelleenkatsomisen arvoiset kaudet ovat (kauhukseni huomasin, että sarja on poistunut Netflixistä! Mitä nyt katson kun olen teininostalgian tarpeessa?).

O.C.n paras jakso on muuten ekan kauden The Telenovela (jakso 20) – ihan vain tämän kohtauksen takia. Seth ja Summer voittavat kaikki muut teinisarjojen parit satanolla! Ja mitkä telkkarijumalat taikoivatkaan tuon ikonisen O.C.-hetken yhdeksi palaseksi Wilson Bethelin, joka sittemmin ihastutti Rachel Bilsonin toisena suurena tv-rakkautena Wade Kinsellana aivan liian aliarvostetussa Hart of Dixiessä. 

Jep, teinisarjoja saatetaan vähätellä ja pitää tyhjäpäisenä tv-hömppänä, mutta parhaimmillaan (ja joissain tapauksissa pahimmillaan) ne ovat massat yhteen kerääviä sukupolvikokemuksia, joilla on valtava vaikutus nuorisokulttuuriin ja laajemmin koko ympäröivään yhteiskuntaan. Joskus vaikutus on isossa kuvassa jotain hyvin triviaalia, kuten miten nuoret pukeutuvat tai minkälaista musiikkia he kuuntelevat, mutta teinisarjoilla on myös kyky nostaa esille äärimmäisen isoja ja tärkeitä teemoja koulukiusaamisesta ja mielenterveysongelmista seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin.

Ja plussana: kun teinivuodet on tullut ohitettua, ne tarjoavat mainion tilaisuuden nostalgisointiin #californiaaaaaaa…..

Nostalgiasta puheen ollen: Dawson’s Creekin 20-vuotisjuhlavuoden kunniaksi Entertainment Weekly kokosi tähdet yhteen muistelemaan menneitä ja keskustelemaan sarjasta. Näyttelijöiden ohella ääneen pääsee sarjan luoja Kevin Williamson, joka taustoittaa mainiosti sarjan ja hahmojen luomisprosessia. 55 minuuttia kestävässä pätkässä haastatellaan myös asiantuntijoita, jotka kertovat, mikä teki Dawson’s Creekistä niin suositun ja vaikutusvaltaisen teinisarjan. Ja sivutaanpa siinä mahdollisesti yhtä kuuluisaa meemiäkin…

You don’t have to wait for your live to be over to watch it (sorrynotsorry): mainio minidokkari löytyy PeopleTV:stä.

Jutussa on käytetty lähteinä seuraavia artikkeleita: 

How Dawson’s Creek begat the Teen TV boom (Entertainment Weekly / Kristen Baldwin / 2018)

Cheers for tears! How Dawson’s Creek helped teen TV get emotional (The Guardian / Jonathan Bernstein / 2017)

The Legacy of ”The O.C.” (Complex / Tara Aquino / 2013)

Why ”The O.C.” Is Worth More Than Just Nostalgia (Junkee.com / Stephanie van Schilt / 2017)