Kirjoitus on alun perin julkaistu 30.12.2018 Lilyssä.
Suosikki-inhokkiasia: Black Mirror: Bandersnatch
(kirjoitus sisältää pieniä viittauksia elokuvan juoneen)
Mulla oli kelpo sunnuntaiaamu. Heräsin, söin aamupalaa, YouTube-joogasin (ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneen miljoonaan vuoteen) ja siivoilin vähän kotona. Sitten mietin, että lähtisinkö lenkille. Mutta katsokaas kun olin jo vähän liikuttanut itseäni päivän osalta, joten tulin siihen tulokseen ettei lenkkiä tarvita. Kurja keli ja kaikkea, superliukastakin.
Vaihtoehto kaksi siis: Netflix. Olisin voinut valita vaikka mitä; kesken olivat esimerkiksi Manchester by the Sea -leffa ja You-sarja. En valinnut kumpaakaan. Sen sijaan päätin jostain syystä katsoa Black Mirror -sarjan spesiaalijakso Bandersnatchin. Ei se nyt ihan kamalan kummallinen valinta ollut, mainos lävähti silmille heti kun aukaisin Netflixin. Se oli tullut katsottavaksi perjantaina. Uusi interaktiivinen elokuva, päätä itse, miten tarina etenee! Olin minä siitä jotain ehtinyt lukea.
Toisaalta se oli omituinen valinta, sillä en ole katsonut ainuttakaan jaksoa Black Mirroria. On kovin kaukana leppoisista komedioista kyseinen sarja, joten olen suosiolla pysytellyt kaukana USS Callistereista ja San Juniperoista. En tykkää ahdistavista sarjoista, scifistä enkä ikävistä dystopiakuvauksista. Tykkään mieltälämmittävistä rakkaustarinoista ja huumorista (spoiler alert: asioita, joita EI ole Bandersnatchissa – ainakaan mun versiossa).
Valintoja, valintoja. Jospa olisinkin lähtenyt lenkille? Tai lukenut kirjaa. Tehnyt mitä tahansa muuta kuin katsonut Banderhitonsnatchin. Pääni tuntuisi todennäköisesti paljon kevyemmältä tällä hetkellä.
Koska Bandersnatch?
Stressaavin
katsomiskokemus
ikinä.
Homma alkaa viattomasti. Valitse, kumpia muroja päähenkilö Stefan (Fionn Whitehead) syö aamupalaksi. Valitse, kumpaa kasettia (Bandersnatch sijoittuu 1980-luvulle) Stefan kuuntelee.
Sitten Black Mirror tekee Black Mirrorit, ja yhtäkkiä pitääkin valita kahdesta kammottavan huonosta vaihtoehdosta toinen. Ja sitä yrittää valita ”oikein”, mutta ei sellaista vaihtoehtoa taida olla.
Yritin kovasti, että tarina saisi onnellisen lopun. En onnistunut. Onko se edes mahdollista? Mitä ilmeisimmin ei, viisi erilaista loppua ja vituiksi taitaa mennä jokaisessa. Haluaisin silti uskoa, että yksi niistä yli biljoonasta mahdollisesta läpiviennistä johtaa johonkin kivaan.
Bandersnatch ei ole tarinana mitenkään superkiinnostava – nuori mies ajautumassa hulluuteen kehittelemänsä tietokonepelin takia. Paljon kiinnostavampaa on tarkkailla itseään. Kumman huonoista vaihtoehdoista valitsen? Sabotoinko Stefania vai yritänkö auttaa häntä? Palaanko takaisin ja yritän uudestaan? Yritänkö korjata virheeni? Kuinka monta kertaa jaksan yrittää tehdä oikein ennen kuin luovutan?
Elokuva alleviivaa kovin ponnekkaasti, kuinka vapaa tahto – Bandersnatchin kantava teema – on vain illuusio. Vaikka katsoja saa periaatteessa ohjailla tapahtumia, valinnanvapaus on kovin rajattua. Kun minä konflikteja välttävänä tyyppinä valitsin olla riitelemättä, se ei käynytkään päinsä. Loppupeleissä katsoja saa päättää vain siitä, minkälainen painajainen Stefanin elämästä muodostuu. Kuinka hauskaa!
Bandersnatch on yksi hiton metafora koko homma. Siinä on tasoja ja metatasoja ja metatasojen metatasoja. Välillä se purkaa neljännen seinän, välillä kritisoi koko viihdeteollisuutta, Netflixiäkin. Se laittaa katsojan päättämään elämästä ja kuolemasta, ja saa samalla uskomaan, ettei millään päätöksillä ole väliä. Kaikki on jo päätetty valmiiksi. Ja silti lopussa miettii, että mitä jos olisinkin alussa valinnut toiset murot tai toisen kasetin.
Mitä jos? Mitä jos olisin valinnut toisin?
Mitä jos olisinkin lähtenyt lenkille? Ei tarvitsisi miettiä sunnuntaina sitä, onko elämä pelkkää fatalistista painajaista.
Hiton Bandersnatch.
(oikeasti kovin vaikuttava tekele – ei niinkään elokuvana vaan ajatusten herättäjänä)
Black Mirror: Bandersnatch katsottavissa (pelattavissa?) Netflixissä.
