Kirjoitus on alun perin julkaistu 8.7.2020 Lilyssä.
Suosikkisarja, jonka haluaisin nähdä: I May Destroy You(HBO)
Sisältövaroitus: raiskaus.
Kuva: HBO
Tästä huhtikuisesta postauksestani on kulunut pian kolme kuukautta eikä väistämätön ole vieläkään tapahtunut: en ole sortunut hankkimaan HBO Nordicia. Just nyt HBOttomuuteni tosin vähän häiritsee, koska haluaisin kovasti nähdä sieltä löytyvän brittiläisen draamakomedian I May Destroy You’n. Aina kaikesta kaiken tietävä popkulttuuri-kompassini Twitter on ilmoittanut mulle, että se olisi syytä nähdä. On kuulemma loistava.
12-jaksoinen sarja pohjautuu sen luoneen ja käsikirjoittaneen ja sitä tähdittävän Michaela Coelin omaan elämään; hän käsittelee sarjan kautta omaa raiskaustaan. Sarjassa Coel esittää Arabella-nimistä lontoolaista kirjoittajaa, joka herää baari-illan jälkeen ilman muistikuvia ja alkaa pala palalta parsia illan tapahtumia kasaan. Sarja käsittelee muun muassa seksuaalisen suostumuksen ja trauman teemoja.
Olen lukenut sarjasta ylistäviä arvosteluja. Sen kerrotaan tarttuvan vaikeaan aiheeseensa ”oikein” eli ainakin ilman raiskauksen uhrin syyllistämistä.
”Michaela Coel’s new series is an extraordinary, breathtaking exploration of consent, race and millennial life that works on every level”, kirjoitti esimerkiksi GuardianinLucy Mangan viiden tähden arvostelussaan.
Luin myös upeasti kirjoitetun New York Magazinen profiilin Michaela Coelista, joka sai kiinnostumaan sarjasta ja sen 32-vuotiaasta tähdestä vielä vähän lisää (kyseisen profiilin kirjoittanut toimittaja E. Alex Jung on muuten loistava haastattelija ja kirjoittaja; suositus myös hänen tuoreelle artikkelilleen näyttelijä Thandie Newtonista).
New York Magazinen jutussa Coel kertoo muun muassa taustat sille, miksei I May Destroy You päätynyt Netflixiin, vaikka hän oli aiemmin tehnyt suoratoistojätin kanssa yhteistyötä Chewing Gum -sarjansa kanssa ja vaikka Netflix oli luvannut maksaa hänelle I May Destroy You’sta miljoonan dollarin ennakon. (Chewing Gum ei taida enää olla Suomen Netflixissä, mutta Coelin tähdittämä minisarja Black Earth Rising sieltä löytyy, samoin musikaali Been So Long.)
12-jaksoinen I May Destroy You on katsottavissa HBO Nordicissa.
PS. I May Destroy’n lisäksi HBO:n tuoreesta tarjonnasta kiinnostaa true crime -dokkarisarja I’ll Be Gone in the Dark. Michelle McNamaran samannimiseen kirjaan perustuva dokkari kertoo Golden State Killerinä tunnetun sarjamurhaajan etsinnöistä, joissa jo edesmennyt true crime -kirjoittaja McNamara oli tärkeässä roolissa. Aloitin lukemaan kirjaa (I’ll Be Gone in the Dark: One Woman’s Obsessive Search for the Golden State Killer), mutta en ehtinyt lukea kuin ehkä viidesosan kun piti jo palauttaa se kirjastoon. Pitää laittaa varaukseen.
PPS. Kolmas HBO-sarja, jonka haluaisin katsoa: The Great.
Kirjoitus on alun perin julkaistu 1.3.2020 Lilyssä.
Suosikkiasia: Disney-piirretyt… ja Disney-prinsessat
Kuva: Disney
Disney-prinsessat, huonoja esikuvia? Antifeministisiä höppänöitä, joiden negatiiviselta vaikutukselta lapsia on suojeltava? Avuttomia tyttösiä, jotka odottavat pelastavaa prinssiä ja siinä samalla tarjoilevat lapsille epärealistisia odotuksia rakkaudesta, kauneudesta ja sukupuolirooleista? Let’s see. Tarkastelussa persoonat, puheet ja tekemiset.
Seuraavaksi vuorossa OG-Disney-prinsessa, the fairest of them all, Lumikki:
Onko Lumikki huono esikuva?
1937.
Tämä kirjoitus on pakko aloittaa tuolla. 1937.
Lumikki ja seitsemän kääpiötä -elokuvan, Disneyn ensimmäisen kokopitkän värillisen animaation, julkaisuvuosi.
On äärimmäisen vaikeaa olla peilaamatta Lumikkia julkaisuajankohtaansa. Hitto vie, elokuva on 83 vuotta vanha. 83! Toinen maailmansotakaan ei ollut ehtinyt alkaa, kun Lumikki ja seitsemän kääpiötä pyöri leffateattereissa.
1937. 83 vuotta. Ei tunnu reilulta arvioida Lumikkia 2020-luvun standardeilla. Mutta persoonat, puheet ja tekemiset, niitähän meidän piti tarkastella. Joten unohdetaan hetkeksi julkaisuvuosi. Unohdetaan 1937 ja 83. Unohdetaan se tosiasia, että 2020-luvun standardit ovat huomattavan erilaisia kuin 1930-luvun standardit.
Persoonat, puheet, tekemiset. Pakko myöntää, että noilla mittareilla tarkasteltaessa arvon Disney-prinsessa numero ykkösemme ei näyttäydy mitenkään superpositiivisessa valossa. Ei hän mitään kamaluuksia tee tai sano, mutta ei mitään erityisen esikuvallistakaan.
Jos haluaisin olla oikein ilkeä – ja näköjään haluan – sanoisin että Lumikki on naiivi, jopa vähän tyhmältä vaikuttava tytönhupakko, joka todellakin kaipaa pelastavaa prinssiä. Hän on höpsö nuori tyttö, jonka unelmat kietoutuvat alusta asti vain ja ainoastaan rakkauden löytämiseen. Tai pikemminkin siihen, että rakkaus löytäisi hänet; I’m wishing for the one I love to find me – I’m hoping and I’m dreaming of the nice things he’ll say”.
Lumikissa on juonellisesti paljon samaa kuin Tuhkimossa. Molemmissa saduissa on ilkeät ja kateelliset äitipuolet, jotka pakottavat orvot pikkuprinsessat piioiksi. Sitten tulee prinssit, parit mutkat matkassa ja lopulta happily ever afterit. Mutta siinä missä Tuhkimo näyttäytyy inspiroivan sisukkaana tyyppinä jolla on aktiivinen rooli omassa tarinassaan, Lumikki näyttäytyy vain höppänänä ja rakkaudennälkäisenä tyttösenä, joka – kaikista varoituksista huolimatta – menee vielä puraisemaan sitä hiton myrkkyomenaakin.
Ja nyt kun kaikki tuo on sanottu, sallikaa minun välittömästi kääntää kelkkani, ainakin osittain.
Koska kerro kerro kuvastin, miksi ”hyvän esikuvan” pitäisi aina olla se stereotyyppinen ”vahva nainen”? Siis vahva nainen sillä tavalla, kun tuota sanaparia usein käytetään; itsenäinen, rohkea, kova, sisukas, sitkeä, peloton.
Kiltteys ja ystävällisyys ovat hyviä luonteenpiirteitä. Ja Lumikki on kiltti ja ystävällinen, ehdottomasti. Miksi minä sitten niin topakasti olen sivuuttamassa nämä puolet hänestä? Onko minut jollain kieroutuneella tavalla opetettu uskomaan, että hyvät esikuvat ovat vain yhdellä tavalla vahvoja, rohkeita ja sisukkaita, että kiltteys ja ystävällisyys eivät riitä? Ehkä.
Kun Lumikki on paennut metsään, hän romahtaa maahan itkemään. Kun katsoin leffan, tuo kohtaus ärsytti minua. Nyt tiedän miksi. Koska päässäni hyvä esikuva oli reipas ja aina rohkea, ei avuton ja ”heikko”. Kun katsoin sen kohtauksen teki mieli huutaa, että nouse nyt ylös sieltä, taistele! Älä ole heikko, älä itke, älä lamaannu. Skarppaa hyvä nainen!
Nyt tekee mieli läpsäistä itseäni mokomasta typeryydestä.
Itkeminen ei tee kenestäkään huonoa esikuvaa. Pelkääminen ei tee kenestäkään huonoa esikuvaa. Aina ei tarvitse olla ”vahva” ja ”reipas” ja ”sisukas”, ei Disney-prinsessojen, ei kenenkään.
Sitä paitsi. Muistellaanpas, mikä edelsi ”avuttoman” reppana-Lumikin itkukohtausta.
Niin, se kohtaus, jossa hänet yritettiin murhata. Ja jossa tunnontuskainen metsästäjä kertoi, että se on muuten Lumikin oma äitipuoli (se yksi aikuinen Lumikin elämässä?) joka haluaa tämän hengiltä. Pakene, jätä kotisi, älä koskaan tule takaisin.
Melko traumaattinen kokemus, voisi sanoa.
Lumikki itkee aikansa, mutta nousee sitten ylös ja tekee parhaansa pahassa paikassa, trauman keskellä, järkyttyneenä.
Ja sitten jo lauletaankin.
With a Smile and a Song -kappale ei ehkä ole mikään kaikkein paras ohjenuora jokaiseen tiukkaan tilanteeseen (=laululla ja hymyllä huolet poistuvat), mutta se pitää sisältää tämä viisauden:
There’s no use in grumbling / When the raindrops come tumbling / Remember, you’re the one / Who can fill the world with sunshine.
Lumikki ei muserru. Hän hankkii katon päänsä päälle, ystävystyy seitsemän kääpiön kanssa, on kiltti, avulias ja neuvokas. Toki myös naiivi ja höpsö, välillä vähän todellisuudesta vieraantunutkin, mutta se hänelle sallittakoon. Jokainen käsittelee vaikeudet omalla tavallaan.
Lumikki ei tee tai sano mitään erityisen ”esikuvallista”, kirjoitin aiemmin. Mutta onko se vain niin, että hän ei tee tai sano mitään sellaista, jonka minä liitän esikuvallisuuteen?
Eli onko Lumikki huono esikuva?
Kun aloin kirjoittaa tätä, olin ihan varma että kysymykseen on helppo vastata kyllä. Kyllä, Lumikki on huono esikuva, koska hän on naiivi tytönhöppänä, joka unelmoi vain prinssistä ja rakastumisesta,tekee tyhmiä päätöksiä ja antaa kunigattaren höynäyttää itseään. Ja kaiken päälle kiltisti siivoa ja tekee ruokaa, ei seikkaile ja taistele, kuten vaikkapa suosikkiprinsessani Mulan.
Mutta nyt en osaakaan antaa yksiselitteistä vastausta.
Lumikki on naiivi. Lumikki on tyhmä. Lumikki pitää yllä stereotyyppisia sukupuolirooleja, vahvistaa ajatusta siitä että naisen pitää siivota ja laittaa ruokaa. Lumikki on pelastettava, ei pelastaja. Passiivinen, ei aktiivinen.
Lumikki on kiltti. Lumikki on ystävällinen. Lumikki on neuvokas, huolehtivainen, sisukaskin. Lumikki on kuningattaren henkisen väkivallan uhri, joka selviää metsän keskellä vaikeassa paikassa nimenomaan siksi, että on kiltti ja ystävällinen. Lumikkihan pelastaa itsensä. Lumikkihan on aktiivinen toimija.
🤷♀️
Ja näin kierrän päässäni ympyrää. Hyvä esikuva. Huono esikuva. Mitä niillä lopulta edes tarkoitetaan?
Saanko vastata, että Lumikkia voi pitää yhtä aikaa sekä huonona että hyvänä esikuvana?
PS. Kuinka huonosti Lumikin ja prinssin rakkaustarina alustetaan?! Yksi kohtaus (jossa Lumikki juoksee karkuun) ja pam, vuosisadan rakkaustarina! Ehkä siksi se rakkausaspekti tökkii niin pahasti. Ärsyttää, että Lumikin suuri unelma ja häntä niin kovasti määrittävä tekijä on rakkauden löytäminen, kun kyseinen rakkaustarina on oikeasti hyvin ankea.
(Tiedän, että moni pitää sitä ilman suostumusta tapahtuvaa suudelmaa hyvin ongelmallisena, mutta en nyt tartu siihen.)
PPS. Oikeastihan Lumikin esikuvallisuudella ei ole mitään väliä, koska elokuva on ennen kaikkea muuta opetusvideo siitä, mihin kateellisuus johtaa.
Kirjoitus on alun perin julkaistu 14.2.2020 Lilyssä.
Suosikkiasia: ystävyys, rakkaus ja aasinsillat
Kuva: Netflix
Ystävänpäivä! Eli ystävyyttä ja rakkautta, suosikkiasioita molemmat. Sarjat, leffat ja kirjat eivät olisi mistään kotoisin, jos niissä ei olisi kiehtovia ja koukuttavia ihmissuhteita.
Ystävänpäivä-edition Viime aikojen suosikkiasioista siis (saattaa sisältää noloja saippuasarjapaljastuksia ja keinotekoisia aasinsiltoja):
Sex Educationin tytöt
Sex Educationin (Netflixissä) mainiossa kakkoskaudessa oli paljon kaikkea suhdesäätöä ja rakkausdraamaa, mutta parasta oli silti kuvaukset ystävyydestä ja tyttöjen välisestä solidaarisuudesta. Maeven (Emma Mackey) ja Aimeen (Aimee Lou Wood) ystävyys lämmitti sydäntä, ja se bussikohtaus ja sitä edeltävät tapahtumat olivat aidon liikuttavia. Herttainen Aimee oli muutenkin ehdoton MVP; stop fighting over a stupid boy oli koko kauden suosikkihetkeni.
Auschwitzin tatuoija (Heather Morris)
Luin vähän jälkijunassa Heather MorrisinAuschwitzin tatuoijan. Kammottava ajanjakso ihmiskunnan historiassa, holokausti, ei tietenkään aiheena huuda ystävänpäivää. Tositarinaan perustuva romaani on ahdistava, tietysti, mutta kaikkien kauhujen keskellä se on kuitenkin myös ja ennen kaikkea rakkaustarina. Auschwitz-Birkenaussa tavanneiden Lalen ja Gitan tarina on koskettava – ja kun vielä tietää, että se on totta… damn.
Miss Americana / Netflix
No tämä nyt ei liity mitenkään merkittävällä tavalla ystävänpäivään. Taylor Swiftin tuoreehko Netflix-dokkari Miss Americana siis. Halusin kai vain kehua sitä. Voin kuitenkin rakentaa pienen ystävänpäivä-aasinsillan; swiftie-minä on kovin iloinen, että Taylor Swift vaikuttaa löytäneen ansaitsemansa rakkauden. Ja kuinka mukavaa, että Taylor Swiftin paras ystävä Abigail oli hänen paras ystävänsä jo ennen kaikkea sitä megatähtimeininkiä. (Oikeasti, Miss Americana oli huippu, suosittelen sitä vaikkei olisikaan Taylor Swiftin fani. Tai ehkä juuri heille.)
Surkeat tv-rakkaustarinat
Ja lopuksi, kaikkea kivaa, kaunista ja ällösöpöä tasapainottamaan; TVLinen Worst TV Couples -listaus. Omat suosikkini (inhokkini?); Aliaksen Vaughn ja Lauren sekä Frendien Joey ja Rachel. Ensin mainitun kohdalla ymmärrän mitä käsikirjoittajat ajoivat takaa, jälkimmäinen oli vain yksi valtaisa virheliike.
