Kirjoitus on alun perin julkaistu 4.12.2019 Lilyssä.
Suosikkisarja: The Crown (Netflix)
Kirjoitus sisältää viittauksia The Crownin kolmoskauden tapahtumiin, mutta ei varsinaisia juonipaljastuksia.
Kiireestä valittaminen on aina vähän tarpeetonta, mutta syyllistyn siihen än, yy, tee, NYT: olin marraskuussa epätavallisen kiireinen. Kiire näkyi muun muassa (=etenkin) siinä, että ehdin vasta nyt katsoa loppuun The Crownin tuoreen kolmannen kauden. Siis eihän sen julkaisusta toki ole kuin reilut kaksi viikkoa, mutta silti.Tavallisesti olisin ollut tehokkaampi.
Parempi myöhään, kai…
Joka tapauksessa, tässä neljän sanan ensireaktio koko kauden nähtyäni: ENEMMÄN PRINSESSA ANNEA, KIITOS.
Oli kolmoskausi ihan hyvä. Tietysti oli. Jos otat nipun huippunäyttelijöitä ja huipputekijöitä, triljoona euroa ja maailman mielenkiintoisimpaan perheeseen pohjautuvan lähdemateriaalin, tuloksena on hyvin todennäköisesti laatukamaa.
Laatukamaa kolmoskausi oli, ilman muuta, mutta olin siihen silti vähän pettynyt.Ensimmäisestä jaksosta alkanut pieni jäytävä pettymyksen tunne saavutti huippunsa Moondust-nimisessä seiskajaksossa. Prinssi Philipin (oikein hyvä Tobias Menzies) keski-iänkriisi oli toki pätevää materiaalia hahmon kasvutarinan näkökulmasta, mutta minusta se oli vain supertylsää katsottavaa.
Tuo jakso ei kuitenkaan olisi häirinnyt minua niin paljon, jos se ei olisi alleviivannut koko sarjan isointa ongelmaa. Siis sitä, että se sysää jatkuvasti itsensä kuningattaren sivurooliin. Tai vaihtoehtoisesti kuvaa hänet vähän negatiivisessa valossa.
En ole mikään brittimonarkian asiantuntija, mutta uskoakseni Elisabeth II:n elämään mahtuu paljon muutakin kuin vaihtuvien pääministerien läksyttämistä ja Buckinghamim palatsissa tai Windsorin linnassa patsastelemista. (Sitä en tiedä, oliko ja onko oikea Elisabeth välillä niin kylmä äiti lapsilleen kuin sarja välillä antaa ymmärtää.) The Crownin uusi Elisabeth on hitto vie Oscar-voittaja, loistelias Olivia Colman! Olisin halunnut enemmän jaksoja, joissa kuningatar on muutakin kuin sivujuonne muiden tarinoissa. Nyt lähemmäs sitä päästään jaksossa, jossa Elisabeth lähtee heppareissulleen.
Ja kun nyt valittamisen makuun pääsin, toinen hahmo, jota olisin halunnut nähdä paljon enemmän oli prinsessa Anne. Aiemmin vain pikkurooleissa esiintynyt Erin Doherty oli roolissaan mainio, ja Anne oli huipuista huipuin badass – olen ymmärtänyt, että oikea prinsessa Anne on sitä myös.
Kolmoskauden tapahtumat sijoittuvat vuosiin 1964–1977. Noiden vuosien aikana tosielämän prinsessa Anne kaikkien hovihommiensa ohella muun muassa ässäili menemään olympiatason esteratsastajana, meni naimisiin miehen kanssa josta myöhemmin erosi… ja ainiin, joutui kidnappausyrityksen kohteeksi! Ja esti itse kyseisen yrityksen periaatteessa niin, että vain kieltäytyi tulemasta kidnapatuksi.
“I said I didn’t think I wanted to go … And we had a fairly low-key discussion about the fact that I wasn’t going to go anywhere, and wouldn’t it be much better if he went away and we’d all forget about it”, prinsessa Anne on kuvaillut vuoden 1974 tapausta.
Tappavan tylsä tunti Prinssi Philipin keski-iänkriisiä mahtui kyllä mukaan,mutta tuo ei läpäissyt seulaa?! En tajua. Hyvä Peter Morgan, en tajua.
Mutta oli kolmoskaudessakin hetkensä. Aberfanin onnettomuutta kuvaava jakso oli kaikessa kamaluudessaan upea, prinsessa Alicen tarina oli kiehtova ja prinssi Charlesiin liittyvät juonikuviot olivat mielenkiintoisia. Jos oli Erin Doherty huippukiinnitys prinsessa Annen rooliin, sitä oli myös Charlesina nähtävä Josh O’Connor. Kauden suosikkijaksoni taisi olla Charlesiin keskittyvä Wales-jakso Tywysog Cymru.
Neloskaudella mukaan liittyy eräs Lady Diana Spencer, joten lähtökohtaisesti voisi olettaa, että Josh O’Connor ja prinssi Charles ovat tuolloin vieläkin isommassa roolissa.
Nyt kun antaisivat Olivia Colmanillekin kunnolla hommia.
PS. Kun The Crown on saatu alta pois, perjantaina julkaistaan toinen kovasti odottamani loppuvuoden sarjakausi; The Marvelous Mrs. Maiselin (Amazon Prime) kolmoskausi. Hurraa!
