Kirjoitus on alun perin julkaistu 30.10.2018 Lilyssä.
Suosikkiasia: Disney-piirretyt
Suosikkityyppi: Tuhkimo
Kirjoitin toissaviikolla, kuinka näyttelijä Keira Knightley oli kertonut talk-show’ssa, ettei anna kolmevuotiaan tyttärensä katsoa tiettyjä Disney-piirrettyjä. Hän mainitsi, että kieltolistalla ovat ainakin Pieni merenneito ja Tuhkimo.
Knightleyn tarkoitusperät ovat varmasti hyvät, mutta hänen kommenttinsa sai minut pohtimaan Disney-prinsessoja ja heidän oletettua huonoa vaikutustaan lapsiin. Ovatko mainitut Ariel ja Tuhkimo – tai muut Disney-prinsessat – oikeasti huonoja esikuvia? Antifeministisiä höppänöitä, joiden negatiiviselta vaikutukselta lapsia on suojeltava? Avuttomia tyttösiä, jotka odottavat pelastavaa prinssiä ja siinä samalla tarjoilevat lapsille epärealistisia odotuksia rakkaudesta, kauneudesta ja sukupuolirooleista?
No, kauneusihanteiden osalta Disney-prinsessat eivät ole mitään malliesimerkkejä. Langanlaihoiksi piirretyt isotukkaiset ja punahuuliset tytöt edustavat kovin rajattua kuvaa kauneudesta, minkä lisäksi heidän ylimaallista kauneuttaan usein vielä erikseen korostetaan. Ja totta on sekin, että valtaosa prinsessasaduista päättyy siihen, että prinsessa saa prinssinsä ja he elävät elämänsä onnellisina loppuun saakka.
Jos kuitenkin tarkastellaan itse prinsessoja, heidän persooniaan, sanomisiaan ja tekemisiään, he eivät ehkä lopulta ansaitsekaan mainettaan huonoina esikuvina. Ei ainakaan Keira Knightleyn kieltolistalla oleva Pieni merenneito, joka paljastui puutteineen kaikkineen vallan hyväksi tyypiksi; rohkeaksi, reippaaksi ja avarakatseiseksi nuoreksi naiseksi.
Lue lisää: Onko Disney-prinsessat huonoja esikuvia? Osa 1: Ariel
Miten on muiden Disney-prinsessojen laita?
Sarjassamme Onko Disney-prinsessat huonoja esikuvia? seuraavaksi tarkastelussa Tuhkimo.
Onko Tuhkimo huono esikuva?
Tuhkimo vain odottaa rikkaan miehen pelastavan hänet.
Näin Keira Knightley perusteli päätöstään olla näyttämättä Tuhkimoa tyttärelleen.
En ollut katsonut Tuhkimoa (Disneyn animaatioversiota siis) ikuisuuteen, mutta jopa hatarilla muistikuvillani pystyin kyseenalaistamaan tuon väitteen.
”Odottaa rikkaan miehen pelastavan?!” Eikä mitään odota! Tuhkimohan vain lähtee kerrankin juhliin – ja prinssi sattuu rakastumaan häneen.
Aloitetaan kuitenkin alusta.
Vuonna 1950 ensi-iltansa saanut Tuhkimo perustuu 1600-luvulla eläneen ranskalaisen Charles Perrault’n Cendrillon-satuun (joka puolestaan perustuu ikivanhaan kansansatuun). Tarina lienee kaikille tuttu: kiltistä Tuhkimosta tulee ilkeän äitipuolensa ja tämän kahden tyttären piika, kun hänen isänsä kuolee. Äitinsä Tuhkimo on menettänyt jo aiemmin. Äitipuoli, lady Tremaine, on järkyttävä naispaholainen, joka kaltoinkohtelee Tuhkimoa päivästä toiseen. Siskopuolet Anastasia ja Druzella ovat hemmoteltuja kitisijöitä, jotka vain kiusaavat, kiusaavat ja kiusaavat. Tuhkimolla on eläinystävänsä, mutta elämä on muuten synkkää selviytymistaistelua. Sitten tulee tanssiaiskutsu, ripaus taikaa, prinssi, lasikenkä ja lopulta onnellinen loppu.
On oikeastaan aika hassua, että lähtökohdat tuntien Tuhkimon voi edes ajatella olevan huono esikuva.
Niin vain satu on kuitenkin kääntynyt esimerkiksi haitallisesta ”prinsessakulttuurista”, joka opettaa tytöille, että komea prinssi on vastaus kaikkeen. Ongelmat ratkeavat kun prinssi tulee ja pelastaa! Ja prinssi pelastaa, jos sinulla on nätti naama ja kaunis mekko.
Tuhkimon on sanottu olevan passiivinen heittopussi, joka vain odottaa tulevansa pelastetuksi. Hän tekee mutisematta määrätyt kotityöt, eikä edes yritä puolustaa, saati pelastaa itseään. Tuhkimo ei ole voimaannuttava roolimalli, vaan just se reppana tyttönen, joka tarvitsee miehen pelastamaan itsensä.
Tämä katsantokanta ei kuitenkaan ota lainkaan huomioon sadun synkkää kontekstia. Itse asiassa se on aika vahingollinen näkemys. Joo, syytetään vaan hyväksikäytön ja henkisen (fyysisenkin) väkivallan uhria siitä, ettei hän puolusta itseään! Oma vika, mitäs et paennut tai taistellut tai väittänyt vastaan.
Ihan elokuvan alussa kertojaääni toteaa näin: Cinderella was abused, humiliated and finally forced to become a servant in her own house.
”Pahoinpideltiin, nöyryytettiin ja pakotettiin palvelijaksi”. Kontekstia ei edes tarvitse lukea rivien välistä.
Tuhkimolla on jo lähtökohtaisesti ollut traumaattinen lapsuus. Hän on äiditön tyttö, joka menettää rakkaan isänsä. Sitten se yksi aikuinen, joka hänen elämässään vielä on jäljellä, lady Tremaine, paljastuu hirviöksi. Traumaa trauman päälle.
Minne Tuhkimo pakenisi? Hänhän on aivan yksin – pikkulinnuista ja hiiristä huolimatta.
Miten Tuhkimo voisi puolustaa itseään? Hän on tilanteessa, jossa hänellä ei ole lainkaan valtaa.
Taistelematta jättäminen on turvallisinta. Pokkuroinnista ei seuraa mitään hyvää.
Kohtaukset Tuhkimon ja lady Tremainen välillä ovat todella ahdistavia. Jos on jokin syy olla näyttämättä Tuhkimoa pikkulapsille, niin ne.
… and yet, through it all, Cinderella remained ever gentle and kind. For each dawn she found new hope that someday her dreams of happiness would come true.
Näin kertoja jatkaa alun pohjustusta.
Niin, kaiken kauheuden keskellä Tuhkimo on ystävällinen ja kiltti. Hän ei kyynisty, eikä menetä kykyään unelmoida. Vihan sijaan hän valitsee optimismin. Nämä ovat hänen selviytymismekanismejaan. Ja vaikka tämän päivän tosielämässäkin joku väittää toista, kiltteys ei ole heikkoutta. Eikä optimismi tarkoita sitä, että yrittäisi kieltää totuuden.
Tuhkimo on kaikkea muuta kuin heikko ja passiivinen tyttörukka. Hän ei tappele vastaan fyysisesti tai verbaalisesti, koska se ei yksinkertaisesti ole järkevää. Hänen supervoimansa ovat hyvä sydän, unelmointi ja henkinen vahvuus. Tuhkimo pakenee kovaa elämäänsä unelmiinsa (”they can’t order me to stop dreaming”). Nämä unelmat eivät liity millään tavalla pelastavaan prinssiin tai rakkauden löytämiseen, vaan vapauteen. Tuhkimo haluaa vain olla vapaa, se on hänen unelmansa. Ja kuka voisi häntä siitä syyttää?
Tanssiaiskutsu tarkoittaa Tuhkimolle pientä pakoa kurjasta todellisuudesta, pientä hetkeä, jolloin hänen unelmansa voisi toteutua. Vaimoa etsivästä prinssistä intoilevat siskopuolet ja lady Tremaine, ei Tuhkimo. Tanssiaisissa Tuhkimo ei edes tajua, että tyyppi jonka kanssa tanssii ja johon hän rakastuu on prinssi.
Koko satu kertoo unelmien voimasta. Sehän on A Dream Is a Wish Your Heart Makes -tunnuskappaleenkin sanoma.
A dream is a wish your heart makes
When you’re fast asleep
In dreams you will lose your heartaches
Whatever you wish for, you keepHave faith in your dream and someday
Your rainbow will come smiling through
No matter how your heart is grieving
If you keep on believing
The dream that you wish will come true
Jos vain uskot tarpeeksi, unelmasi toteutuvat.
Tässä kohtaa voisi kai kritisoida tätä viestiä.
Eihän se aina mene niin, ei unelmointi aina riitä! Pitää tehdä töitä.
Ja sitten voi sanoa, että laulun sanoista huolimatta satu kyllä noteeraa sen, että unelmien saavuttaminen vaatii myös tekoja.
Tuhkimoko muka passiivinen odottelija? Ei ole. Hänellä on aktiivinen rooli oman unelmansa toteuttamisessa.
Tuhkimo itse tuo esille sen, että tanssiaiskutsu koskee myös häntä. Hän tarttuu tilaisuuteen olla hetken vapaa. Tietyssä mielessä myös se, että eläinystävät tekevät tanssiaismekon ja lopulta pelastavat Tuhkimon kun lady Tremaine on lukinnut hänet huoneeseensa, johtavat takaisin Tuhkimoon itseensä. Vähän kuin karman laki: hyvistä teoista seuraa hyvää. Koska Tuhkimo on auttanut ystäviään, he auttavat vuorostaan häntä. On myös kokonaan Tuhkimon sinnikkyyden ansiota, että hän pääse sovittamaan lasikenkää. Ei sitä mahdollisuutta hänelle tarjota, hän itse pyytää. Ja kun lady Tremaine rikkoo lasikengän (hyvin kirjaimellisesti pyrkien siis rikkomaan Tuhkimon unelman), Tuhkimo itse ratkaisee ongelman kaivamalla taskustaan ehjän kengän.
Entä hyvä haltijatar sitten? Se lempeä rouva, joka ilmaantuu sinä ainoana hetkenä, kun Tuhkimo on vaarassa menettää toivonsa.
Ripaus taikaa ihan varmasti, mutta eikö tuo taika ole lähtöisin Tuhkimosta itsestään? Eikö hyvä haltijatar ole Tuhkimon hyvän sydämen, periksiantamattomuuden ja sisukkuuden ruumiillistuma? Hänen sisältä kumpuava voimansa, se sisäinen ääni, joka käskee olemaan luovuttamatta?
Tuhkimo: I can’t believe, not anymore. There’s nothing left to believe in. Nothing!
Hyvä haltijatar: Nothing, my dear? You don’t really mean it. If you lost all your faith, I couldn’t be here and here I am.
Ilman Tuhkimoa itseään, ilman hänen hyvää sydäntään ja toiveikkuuttaan mitään hyvää haltijatarta ei koskaan olisi.
Eikä ole sattumaa, että hyvä haltijatar on herttainen, lempeällä äänellä puhuva lämmin äitihahmo. Sellainenhan Tuhkimon elämästä on puuttunut aina. Sellaisen Tuhkimo olisi ansainnut, mutta saikin kylmän ja ilkeän lady Tremainen.
Eli onko Tuhkimo huono esikuva?
Ei todellakaan! Tuhkimohan on oikea supersankari.
Hän on nuori tyttö, joka on elämässään kohdannut lukuisia vastoinkäymisiä, mutta ei ole antanut niiden kyynistää itseään. Hän on ystävällinen, kiltti ja lempeä, vaikka kontekstin huomioon ottaen voisi olla kaikkea muuta. Hän on sisukas, periksiantamaton ja täynnä sisäistä voimaa.
Ei mikään heittopussi, vaan kammottavan henkisen väkivallan uhri, selviytyjä.
Ennen prinssiä, ennen häitä, ennen happily ever afteria Tuhkimo on pelastanut itse itsensä lukemattomia kertoja. Hän on pelastanut itsensä joka hiton päivä, kun ei ole antanut sydämensä tai sielunsa mustua.
Urheilussa käytetään usein ilmaisua tuhkimotarina. Vastoinkäymiset selättäneen altavastaajan voittaessa hehkutetaan, että vau, mikä tuhkimotarina!
Miten se tyyppi, josta ilmaisu on oikeasti lähtöisin voisi olla huono esikuva?
LUE MYÖS:
