Kirjoitus on alun perin julkaistu 2.8.2018 Lilyssä.
Suosikkiasia: Feministinen tv-viihde
Suosikkisarja: The Bold Type
Kuva: Freeform
Kovin usein populaarikulttuurissa parikymppiset naiset kuvataan epävarmoiksi ja kipuileviksi ihmisraunioiksi. Otetaan nyt esimerkiksi vaikka Girls. Tuskin kukaan voi väittää, että Hannah ja kumppanit olisivat olleet kaikkein tasapainoisimpia tyyppejä. He sekoilivat ja mokailivat ja valittivat turhasta, olivat vähän lapsellisiakin. Ja se on tietysti ihan ok, kyllähän kaikki sekoilevat ja mokailevat tosielämässäkin.
Tosielämässä nuoret naiset kuitenkin sekoilun lisäksi myös loistavat työpaikoillaan, ovat monin tavoin järkeviä ja tasapainoisia aikuisia, pitävät huolta itsestään ja ovat kivoja kavereilleen. Noin niin kuin muutaman asian mainitakseni. Eihän parikymppisten naisten elämä ole pelkästään epäonnistumista ja ihmissuhdedraamaa!
Toinen ikävä naisia koskeva (tv-sarja)-stereotypia koskee kunnianhimoa ja menestymistä. Monesti populaarikulttuurissa naispuolisia johtajia kuvataan kylminä ja kovina kiipijöinä, jotka ovat valmiita puukottamaan muita naisia selkään päästäkseen itse rikkomaan lasikattoja. Paholainen pukeutuu Pradaan -leffan Miranda Priestley oli supermenestyvä päätoimittaja, joten tietysti hänen piti samalla olla pelottava kusipää.
Fiktio on aina fiktiota, mutta kuinka mukavaa onkaan löytää tv-sarja, jossa nuoret naiset ovat jotain muuta kuin neuroottisia, epätoivoisia ja jatkuvasti epäonnistuvia sekoilijoita ja jossa naisjohtajasta ei tehdä hirvittävää naispaholaista. Ja mikä kaikkein parasta, jossa naiset tukevat ja tsemppaavat toisiaan. Nostavat toisiaan ylös, ei revi alas.
Eli hurraa-huuto ja high five komediadraama The Bold Typelle (Freeform 2017-), feministisen tv-viihteen malliesimerkille. Vahva suositus, ensimmäinen kausi löytyy Yle Areenasta. Mainiota kesäkatsottavaa!
Kuva: Freeform
Yhdysvalloissa viime kesänä alkanut sarja kertoo kolmesta New Yorkissa asuvasta ystävyksestä. Jane, Kat ja Sutton (Katie Stevens, Aisha Dee ja Meghann Fahy) työskentelevät naistenlehti Scarletissa; sarjan alussa Jane on juuri saanut vakipestin feature-toimittajana, Kat on lehden sosiaalisen median päällikkö (koska todellakin 25-vuotias nuori nainen voi ässäillä menemään huippupestissä!) ja Sutton on muotitoimittajuudesta haaveileva assistentti.
On työmokia, sydänsuruja ja itsensä etsimistä, mutta sarja ei sorru kuluneisiin kliseisiin. Lehden (nais)päätoimittaja ei ole ikävä tyyppi, vaan kannustava johtaja. Se vähän tiukempi muotitoimittajanainen auttaakin nuorta assistenttiaan etenemään urallaan. Naiset eivät ole kateellisia toisen menestyksestä, vaan ovat toistensa suurimpia cheerleadereitä. Rakkaushuolet käsitellään järkevästi, eikä huonoihin suhteisiin jäädä vellomaan. Ja vaikka koko sarjassa on feministinen ote, miehetkään eivät ole yksiulotteisia idiootteja. Kuinka virkistävää!
En väitä, että The Bold Type olisi maailman täydellisin tv-sarja. Ei se ole, kaukana siitä. Se ei ole myöskään vaikkapa The Handmaid’s Talen kaltaista superpainavaa ja arvostettua telkkaria, vaan paremminkin kevyttä hyvänmielen hömppää. Mutta kerrankin siinä hömpässä naishahmojen annetaan olla päteviä, mukavia, ystävällisiä, kunnianhimoisia, menestyneitä, toisia naisia tukevia feministejä ja kaikkea muuta mitä tosielämän naisetkin ovat.
PS. The Bold Type on saanut inspiraatiota Cosmopolitanin entisen päätoimittajan Joanna Colesin elämästä. Coles toimii myös sarjan vastaavana tuottajana. Tekijätiimi on muutenkin naisia täynnä, joten feministinen tulokulma ei ole päälleliimattua ja laskelmoitua.
Kirjoitus on julkaistu alun perin 4.6.2018 Lilyssä.
Suosikkiasia: ei-ahdistavat telkkarisarjat
Kuva: Hulu
Mikä aukko telkkarisivistyksestäni löytyykään! En ole katsonut yhtään jaksoa viime aikojen puhutuimmasta tv-sarjasta The Handmaid’s Talesta. Viime vuoden huhtikuussa alkanutta, Margaret Atwoodin romaaniin perustuvaa sarjaa on hypetetty joka puolella, ja se on voittanut lähes jokaisen telkkarialan palkinnon mitä voi voittaa (mm. parhaan draamasarjan Emmyn, parhaan draamasarjan Golden Globen, parhaan draamasarjan Critic’s Choicen, puhumattakaan näyttelijöiden – ensisijaisesti pääosassa nähtävän Elisabeth Mossin – saamista henkilökohtaisista palkinnoista). Tällä hetkellä käynnissä on kakkoskausi, joka on mitä ilmeisemmin ihan yhtä timanttia kuin ykkönenkin. Kolmaskin on jo tilattu.
Ja minä, joka yritän tavallisesti jotenkuten pysytellä kärryillä kuumista tv-sarjoista, olen sivuuttanut The Handmaid’s Talen ihan täysin. Okei, todellisuudessa en ole sivuuttanut, olen nimittäin ”seurannut” sarjaa lukemalla jaksorecappeja (suosikki telkkarianalyysini löytyvät Vulture.comista). Ja tässäpä ongelmani: mitä enemmän luen ja tiedän mitä sarjassa tapahtuu, sitä vähemmän haluan sitä katsoa. Samaan aikaan kuitenkin tuntuu siltä, että missaan nyt vuosikymmenen tärkeimmän telkkaritapauksen. Tuntuu, että sitä pitäisi katsoa. Järkyttävä FOMO* yhden sarjan takia!
Mutta kun tiedän tasan tarkkaan, mistä sarja kertoo. Se ei kerro kivoista jutuista. Se kertoo ahdistavasta dystopiasta, jossa naisia alistetaan, raiskataan ja pahoinpidellään kaikilla mahdollisilla kammottavilla tavoilla. Se kertoo miehistä, jotka kuvittelevat voivansa omistaa naisen. Se kertoo maailmasta, jossa nainen on synnytyskone, ei muuta. Toivon, että se kertoo myös pienistä valonpilkahduksista synkkyyden keskellä ja vahvoista naisista, jotka kapinoivat pahuutta vastaan, mutta sen perusteella mitä olen lukenut, ikävät ja ahdistavat jutut tuntuvat olevan kovasti voitolla.
*Fear of missing out
Kuva: Hulu
Monissa analyyseissä on korostettu, kuinka ajankohtainen The Handmaid’s Tale on juuri nyt. Rinnastuksia on vedetty muuan Yhdysvaltojen presidenttiin, jota lukuisat naiset ovat syyttäneet seksuaalisesta ahdistelusta. Ja Me Too -liikkeeseen kaikkine järkyttävinä tarinoineen, tapaus Harvey Weinsteiniin ja lukuisiin muihin esimerkkeihin, jotka ovat osoittaneet ettei maailma ole tasa-arvon kohdalla valmis. Päinvastoin. On tuntunut siltä, että kuljetaan taaksepäin.
Kaiken tämän keskellä The Handmaid’s Talesta on tullut vähän enemmän kuin tv-viihdettä. Sarjasta on tullut varoittava esimerkki siitä, mihin ääriajattelu, naisten alistaminen ja epätasa-arvo voi johtaa. Fiktio on tietenkin aina fiktiota, mutta eihän tuo nyt niin kauhean kaukaa haetulta kuulosta. Pienistä epätasa-arvon puroista voi syntyä misogynistinen joki.
Pahoilta asioilta ei saisi sulkea silmiään. Sehän Handmaid’s Talen yksi lähtökohta onkin; sarjan fiktiivinen valtio Gilead, entinen Yhdysvallat, pääsi kaikissa kauheuksissaan syntymään, kun tarpeeksi moni ihminen sulki silmänsä edessään tapahtuvalta asteittaiselta muutokselta:
I was asleep before, that’s how we let it happen. When they slaughtered congress, we didn’t wake up. When they blamed terrorists and suspended the constitution, we didn’t wake up either. Now I’m awake.
Silti. Kyse on kuitenkin tv-sarjasta. Voin valita sulkea silmät siltä, eikä mitään pahaa tapahdu. Olen viimeisten vuosien aikana muutenkin pyrkinyt olemaan katsomatta ahdistavia sarjoja. Vuosia fiilistelin esimerkiksi Criminal Mindsia, mutta sitten tajusin, ettei mun todellakaan kannata katsoa kaikkia niitä sairaita sarjamurhaajatarinoita. Ne alkoivat vain ahdistamaan (ja pelottamaan!).
Vaikka edelleenkin tuntuu siltä, että mun pitäisi katsoa The Handmaid’s Talea (sekä siihen kohdistuvan hypen että sarjan yhteiskunnallisen merkittävyyden vuoksi) – ja kyllä, FOMO is real! – en vaan saa itseäni katsomaan sitä.
Miksi katsoisin sarjaa, jonka tärkein teema tuntuu olevan se, kuinka paljon kärsimystä, nöyryytystä ja väkivaltaa nainen voi kestää ennen kuin murtuu? Haluan telkkariltani iloa, en ahdistusta! Tosielämän uutisvirran seuraaminen täyttää jo ahdistus-kiintiöni. Siltä pahalta en voi sulkea silmiäni, tv-sarjalta voin.
Jep, pysyttelen Parks and Recissä.
PS. Jos katsot, suosittelen vastapainoksi esimerkiksi näitä: Parks and Recreation, The Good Place, New Girl, The Office, Happy Endings, The Mindy Project, Veep, 30 Rock ja Unbreakable Kimmy Schmidt (jonka neljäs kausi muuten tuli juuri Netflixiin!).
Kirjoitus on alun perin julkaistu 3.4.2018 Lilyssä.
Suosikkiasia: tv-sarja nostalgia / The Teinisarjat
Kuva: The WB / The CW
Onnentoivotukset ovat paikallaan! Dawson’s Creek, tuo vuosituhannen vaihteen rakastetuin teinisarja täytti 20 vuotta. Paljon onnea. Tarkalleen ottaen synttäreitä juhlittiin jo tammikuussa, sarjan ensimmäinen jakso esitettiin Yhdysvalloissa 20.1.1998.
Juhlavuosi nousi uudestaan esille viime viikolla, kun viihdelehti Entertainment Weekly julkaisi tuoreimman numeronsa. Lehden kannessa komeilivat sarjan tähdet tuoreessa yhteiskuvassa. Oli Dawson Leery itse, ajan hampaan hyvin kohtelema herra James Van Der Beek siis. Oli Capesidesta nelinkertaiseksi Oscar-ehdokkaaksi ponnistanut Michelle Williams kaksinkymmentä vuotta sen jälkeen, kun hän tuli tunnetuksi Jen Lindleynä. Oli Dawsonin BFF Pacey Witter eli Joshua Jackson, joka on tätä nykyä paras osa muuten superärsyttävää The Affairia (oletan, en jaksanut katsoa sarjaa ekaa kautta pidemmälle). Ja oli teinisarjojen kaikkien aikojen kuuluisimman kolmiodraaman tärkein osa Joey Potter, entinen rouva Cruise, nykyisin hyvin tasapainoiselta ja onnelliselta vaikuttava Katie Holmes.
Dawson’s Creek pyöri telkkarissa kuusi kautta vuosina 1998-2003. Vaikka sarja olisi etenkin täältä Atlantin toiselta puolen huudeltaessa helppo niputtaa vain yhdeksi teinisarjaksi muiden joukossa, se oli monella tapaa käänteentekevä. Ensinnäkin: Dawson’s Creek oli ensimmäinen nuorille suunnattu jenkkisarja, jossa puhuttiin häpeilemättömän avoimesti seksistä. Se sai konservatiiviset kriitikot (ja vanhemmat) varpailleen, mutta nuoret katsojat rakastuivat; sarjan teinit keskustelivat neitsyyden menettämisestä, masturboinnista ja hormoneista, aiheista, jotka olivat aiemmin olleet tiukasti tabuja.
Eikä seksi ole ainoa aspekti, jossa Dawson’s Creek oli tienraivaaja. Sarja edisti omalta osaltaan seksuaalivähemmistöjen representaatiota populaarikulttuurissa (sarjassa nähtiin muun muassa Yhdysvaltojen telkkarihistorian ensimmäinen vapaalla tv-kanavalla näytetty kahden miehen välinen suudelma), se tarttui yhteiskunnallisesti tärkeisiin teemoihin kuten mielenterveysongelmiin ja mikä – ainakin nuorten katsojiensa näkökulmasta – tärkeintä, siinä ei vähätelty teini-ikäisten potentiaalia. Dawson, Joey ja kumppanit saivat olla fiksuja, älykkääseen keskusteluun valmiita olevia yksilöitä, jotka samaan aikaan kävivät läpi teini-iän myllerryksiä.
Dawson’s Creekin henkilöhahmot tunsivat enemmän, lukivat enemmän, välittivät enemmän, itkivät enemmän ja mikä tärkeintä, puhuivat enemmän kuin ketkään muut aikaisemmat tv-teinit. Oli se kuinka ärsyttävää tahansa, tämä asetti fiktiivisten nuorten esittämiselle standardin, josta saamme nauttia tänä päivänä. Ilman Dawson’s Creekiä ei olisi ollut O.C.:tä eikä myöhemmin Riverdalea. Dawson’s Creek ansaitsee kiitoksen siitä, että se päätti tyhmien teinisarjojen aikakauden ja muutti peruuttamattomasti nuorille aikuisille suunnattua tv-viihdettä.
Samalla kun fiilistelen Dawson’s Creekin populaarikulttuuriin jättämää jälkeä, pitää tunnustaa, että henkilökohtaisella tasolla sarja on omassa elämässäni jokseenkin epämerkittävä. Tälle on luonnollinen selitys: olin sarjan pyöriessä aavistuksen liian nuori. Olin vasta 10-vuotias, kun sitä alettiin esittää Suomessa (v. 1999), joten teinisarjat eivät ihan vielä olleet ajankohtaisia. Muistan kyllä katsoneeni jakson sieltä, toisen täältä (mahdollisesti uusintoja?), mutta en aivan ehtinyt kovimman fanitusjunan kyytiin. Sarja oli joka tapauksessa supersuosittu, ja voisin veikata, että moni 1980-luvun alkupuoliskolla syntynyt oli Suomessakin joko Team Dawson tai Team Pacey.
Oman nuoruuteni Dawson’s Creek eli The Teinisarja oli O.C, joka alkoi Yhdysvalloissa samana vuonna kuin Dawson’s Creek loppui, 2003. Kun sarja starttasi Suomen telkkarissa marraskuussa 2004, meitsi oli viisitoista ja ilmeisen valmis välittämään Ryan Atwoodin ja Marissa Cooperin tuhoon tuomitusta teinirakkaudesta (tosin let’s be real, Seth ja Summer oli miljoona kertaa parempi pari kuin angstailevat Ryan ja Marissa).
O.C. on viimeinen tv-sarja, jonka muistan seuranneeni alusta loppuun tavalla, joka näin streamaamisen kulta-aikana tuntuu kovin kummalliselta: telkkarista yksi jakso kerrallaan (tiistaisin maikkarilta!). Herranen aika kuinka tuskallista oli odottaa kokonainen viikko seuraavaa jaksoa.
Vaikka Dawson’s Creek oli ehtinyt monilta osin raivata tietä, O.C.:llakin on omat meriittinsä teinisarjojen ja laajemmin koko populaarikulttuurin kehitystarinassa. Sarja popularisoi indie-musiikin (popularisoitu indie, oksymoron?), teki nörttiydestä coolia ja mikä silmiinpistävintä, aloitti uudenlaisten tosi-tv-sarjojen aallon.
Vuosi sen jälkeen, kun O.C. oli rynnistänyt teinien sydämiin, MTV reagoi suosioon realitysarjalla Laguna Beach: The Real Orange County. Eipä olisi Lauren Conradista ja Kristin Cavallarista tullut julkkiksia ilman O.C.:tä. Ja mihin sijoittuikaan ensimmäinen The Real Housewives -versio? Niinpä, Orange Countyyn tietysti. Yhtäkkiä merenrantahuviloissa asuvat etuoikeutetut jenkkiperheet olivatkin telkkaritodellisuutta, ja ihmiset halusivat tietää, minkälaista heidän elämänsä ”oikeasti” on. Jos nyt vedetään kunnolla mutkia suoriksi, O.C.:n vaikutuksen rippeitä voi nähdä muuan Kardashianin klaanin nousussa tosi-tv:n kuninkaallisiksi.
Mutta se O.C.:n kulttuurisesta merkittävyydestä. Mulle sarja on yksinkertaisesti pieni pala nuoruusvuosia, aina ja ikuisesti teinisarja numero yksi. O.C.:n päättymisestä on kulunut jo yli kymmenen vuotta, ja moni asia on varmasti muuttunut, mutta näin nostalgianäkökulmastakin sarja on kestänyt hyvin aikaa. Tai ainakin kaksi ekaa kautta on kestänyt, nehän ne parhaat ja uudelleenkatsomisen arvoiset kaudet ovat (kauhukseni huomasin, että sarja on poistunut Netflixistä! Mitä nyt katson kun olen teininostalgian tarpeessa?).
O.C.n paras jakso on muuten ekan kauden The Telenovela (jakso 20) – ihan vain tämän kohtauksen takia. Seth ja Summer voittavat kaikki muut teinisarjojen parit satanolla! Ja mitkä telkkarijumalat taikoivatkaan tuon ikonisen O.C.-hetken yhdeksi palaseksi Wilson Bethelin, joka sittemmin ihastutti Rachel Bilsonin toisena suurena tv-rakkautena Wade Kinsellana aivan liian aliarvostetussa Hart of Dixiessä.
Jep, teinisarjoja saatetaan vähätellä ja pitää tyhjäpäisenä tv-hömppänä, mutta parhaimmillaan (ja joissain tapauksissa pahimmillaan) ne ovat massat yhteen kerääviä sukupolvikokemuksia, joilla on valtava vaikutus nuorisokulttuuriin ja laajemmin koko ympäröivään yhteiskuntaan. Joskus vaikutus on isossa kuvassa jotain hyvin triviaalia, kuten miten nuoret pukeutuvat tai minkälaista musiikkia he kuuntelevat, mutta teinisarjoilla on myös kyky nostaa esille äärimmäisen isoja ja tärkeitä teemoja koulukiusaamisesta ja mielenterveysongelmista seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin.
Ja plussana: kun teinivuodet on tullut ohitettua, ne tarjoavat mainion tilaisuuden nostalgisointiin #californiaaaaaaa…..
Nostalgiasta puheen ollen: Dawson’s Creekin 20-vuotisjuhlavuoden kunniaksi Entertainment Weekly kokosi tähdet yhteen muistelemaan menneitä ja keskustelemaan sarjasta. Näyttelijöiden ohella ääneen pääsee sarjan luoja Kevin Williamson, joka taustoittaa mainiosti sarjan ja hahmojen luomisprosessia. 55 minuuttia kestävässä pätkässä haastatellaan myös asiantuntijoita, jotka kertovat, mikä teki Dawson’s Creekistä niin suositun ja vaikutusvaltaisen teinisarjan. Ja sivutaanpa siinä mahdollisesti yhtä kuuluisaa meemiäkin…
You don’t have to wait for your live to be over to watch it (sorrynotsorry): mainio minidokkari löytyy PeopleTV:stä.
Jutussa on käytetty lähteinä seuraavia artikkeleita:
