Kirjoitus on julkaistu alun perin 3.10.2018 Lilyssä.
Suosikkiasia: …
Inhokkiasia: nämä fiktiivisten hahmojen sydäntä särkevät leffakuolemat.
HUOM! Leffat, joista kirjoitan on julkaistu vuosien 1994-2014 välillä, joten ehkä spoiler alertin aikaraja on kaikissa tapauksissa jo umpeutunut. Mutta silti: kirjoitus sisältää juonipaljastuksia seuraavista elokuvista: Harry Potterit, Leijonakuningas, Hachiko, Tähtiin kirjoitettu virhe, The Notebook ja Atonement.
Kuva: Walt Disney Pictures
Yritän esittää, että olen kova kuin kivi eikä mikään liikuta, mutta oikeasti olen yksi iso pehmo, joka itkeä vollottaa katsoessa YouTube-videoita kotiin palaavien sotilaiden ja heidän koiriensa jälleennäkemisistä (yksi mun ehdoton suosikkigenre YouTubessa :D).
Vähemmän yllättäen olen elämäni aikana itkeä vollottanut myös elokuvia katsoessani. Ja sehän on hyvästä, leffaitkeminen on parhaimmillaan oikein puhdistavaa, piilopehmokin sen tietää. Välillä leffat iskevät sydämeen kuitenkin vähän liian lujaa. Etenkin silloin, kun ne päättävät tappaa kivoja tyyppejä sydäntä särkevillä tavoilla.
Nämä kuusi leffakuolemaa on murskannut sydämeni miljoonaan osaan.
Sirius Musta / Harry Potter ja Feeniksin kilta (2007)
Kamala kuolema kirjassa, kamala kuolema leffassa. Damn you J.K. Rowling! (Edit. Ja fuck you noin muutenkin.)
Harry Potterit ovat täynnä toinen toistaan surullisimpia kuolemia. Dumbledore, Hedwig, Fred Weasley, Lupin, Dobby, joidenkin mielestä Kalkaros… tämän korpinkynnen mielestä kaikkein surullisimman HP-kuoleman tupamestaruuden voittaa kuitenkin Sirius Musta. C’moon, poloiselta Harrylta oli viety jo niin paljon ja sitten hänen kummisetänsäkin avada kedavrattiin! Not cool.
Mufasa / Leijonakuningas (1994)
Leijonakuningas on ensimmäinen elokuva, jonka olen nähnyt leffateatterissa. Ja mikä järkyttävä isku viisivuotiaan lapsen viattomuudelle kyseinen animaatio sitten olikaan! Mufasa ei vain kuole, hän kuolee järkyttävällä tavalla gnu-lauman alle anellen ensin apua veljeltään (Damn you Scar!). Ja Simba joutuu todistamaan koko homman. Brutaali ensimmäinen leffakokemus. Toivottavasti Timon ja Pumba vähän pehmensivät iskua. Hakuna matata.
Hachi / Hachiko – tarina uskollisuudesta (2009)
Olen enemmän kissa- kuin koiraihminen. Silti kyseisen koiraleffan loppu musertaa sydämeni aina uudestaan ja uudestaan tuhanneksi palaseksi. Onko mitään surullisempaa kuin koira, joka uskollisesti odottaa kuollutta ihmistään kotiin vuosi toisensa jälkeen? Sitten koirakin kuolee ja pääsee kaikkien vuosien jälkeen vihdoin rakkaan ihmisensä luo. Ja leffa perustuu vielä tositarinaan! Tsiisus, sydänparkani ei kestä.
Augustus Waters / The Fault in Our Stars (2014)
Tähtiin kirjoitettu virhe saattaa olla itkettämään suunniteltu teinien syöpäsatu, mutta hitto vie kuinka sydäntä särkevän surullinen Augustus Watersin kuolema onkaan. Ensin sydämeen iskevät ne Gusin itse itselleen järjestämät ennakkohautajaiset (”I cannot tell you how thankful I am… for our little infinity”), sitten Shailene Woodleyn esittämän Hazel Gracen tuska, kun Gus oikeasti kuolee. Apua.
Allie & Noah / The Notebook (2004)
Allien ja Noah’n kuolema ei oikeastaan ole niinkään surullinen. Se on vain sydäntä särkevän kaunis. Noah ei koskaan hylännyt Allieta, vaikka tämä ei suurimmaksi osaksi edes enää muistanut häntä. Kuoleman hetkelläkin Noah päätti tulla Allien mukaan. Koska I want you. I want all of you, forever. You and me, everyday. Ja raks sanoo sydämeni.
Cecilia & Robbie / Atonement (2007)
Atonement repii sydämen rinnasta ja heittää sen varmuuden vuoksi tehosekoittimeen. Väärinkäsityksen seurauksena Cecilian ja Robbien tiet erkanevat, mutta he löytävät takaisin toistensa luo. Paitsi eipäs löydäkään, se on vain julmaa fantasiaa. Oikeasti molemmat kuolevat ennen kuin koskaan ehtivät tavata toisensa uudestaan. Damn you Briony!
—-
PS. Kaikkein paras leffakuolema? Voldemort tietysti. Ja Hans Gruber. Ja se hiton Scar!
Kirjoitus on julkaistu alun perin 2.10.2018 Lilyssä.
Yllättävä suosikkisarja: Maniac (Netflix 2018)
HUOM. Kirjoitus sisältää juonipaljastuksia.
Kuva: Netflix
Ensimmäinen ajatukseni Netflixin Maniacista: tämä on oudoin sarja, jota olen ikinä katsonut. Toinen ajatus: aah, TÄMÄN takia Emma Stone on ollut about miljoona kertaa ehdolla eri palkintogaaloissa. Girl can act. Kolmas ajatus: hitto että tämän tekemiseen on uponnut paljon rahaa.
Maniac tuli Netflixiin vajaat pari viikkoa sitten. Julkaisua edelsi kova ennakkohype, onhan sen pääosissa Hollywoodin supertähtikategoriaan kuuluva Stone ja komediarooleistaan tunnetuksi tullut, sittemmin muun muassa Oscar-ehdokkuuden The Wolf of Wall Streetistä ansainnut Jonah Hill. Samannimiseen norjalaiseen sarjaan pohjautuvalla Maniacilla on kovat piipussa myös tekijäpuolella. Sen luoja ja pääkäsikirjoittaja Patrick Somerville on aiemmin kirjoittanut kehuttua The Leftoversia ja toinen päätekijä, ohjaaja Cary Joji Fukunaga puolestaan vastasi True Detectiven ekasta tuotantokaudesta ja on valittu ohjaamaan uusi Bond-leffa.
Ennakkohypestä ja huipputekijöistä huolimatta olin täysin valmistautunut vihaamaan sarjaa.
Kaikessa outoudessaan Maniac vaikutti juuri sellaiselta tärkeilevältä hypesarjalta, jota vähän liian fiksut ihmiset katsovat koska haluavat pysyä kartalla tärkeilevistä hypesarjoista, ei siksi että he oikeasti haluavat. Se vaikutti liian tarkkaan suunnitellulta ja laskelmoidulta palkintotyrkyltä, jota katsoessa joutuu tuntemaan itsensä tyhmäksi, koska ei tajua sen kaikkia tasoja. Liian monimutkaiselta ja liian vaikealta, sarjalta, jossa ulkokuori on tärkeämpää kuin katsojan viihtyminen.
Katsoin kaikki kymmenen jaksoa ja tavallaan Maniac oli juuri sitä, mitä ajattelinkin sen olevan: tarkkaan suunniteltu, monitasoinen, vähän tärkeileväkin. Ja outo. Hyvin, hyvin, hyvin outo. En kuitenkaan vihannut sitä. Oikeastaan jopa tykkäsin siitä.
Ja nyt yritän ymmärtää sen tasoja. Hitto.
Maniac kertoo Anniesta (Stone) ja Owenista (Hill), kahdesta masentuneesta ihmisestä, jotka osallistuvat epämääräiseen lääkekokeeseen. Annie on lääkekoukussa ja kyvytön jatkamaan elämäänsä sisarensa kuoleman jälkeen. Owen on harhainen, sairastaa mahdollisesti skitsofreniaa ja on kamalan perheensä (”hups, unohdimme sisällyttää sinut valtavaan perhepotrettiin!”) pelinappula kamalaa veljeään vastaan nostetussa oikeusjutussa. Molemmat ovat jumissa, surullisia ja yksin.
Neberdine Pharmaceutical and Biotech -yhtiön lääkkeen pitäisi poistaa suru, masennus ja kaikki mielenterveysongelmat – koska mitä sitä nyt perinteisellä terapialla tekisikään! Jalolta kuulostavan lääketestin johto on hyvin kaukana tyypeistä, jollaisten toivoisi olevan vastuussa mistään mielenterveyteen liittyvästä. Jo kertaalleen yhtiöstä poispotkittutohtori James K. Mantleray (mainio Justin Theroux) on äitiongelmainen sekopää, ketjupolttava tohtori Azumi Fujita (Sonoya Mizuno)… on oikeastaan aika badass mutta täysin ihmisyydestä vieraantunut.
Sivuhuomio: koko sarjan parhaat minuutit tarjoilee Mantlerayn ja toisen tohtorin tähdittämä infovideo tokassa jaksossa. Se ylittää kaikessa kamalassa 1970-lukulaisuudessaan nolouden rajat niin lahjakkaasti että muuttuu loistavaksi.
Sarja sijoittuu vinksahtaneen nykyhetken ja lähitulevaisuuden välimaastoon. Tällä aikajanalla teknologia on jumahtanut jonnekin kultaiselle kasarille eikä insinöörit mitä ilmeisimmin ole koskaan keksineet kosketusnäyttöjä ja flat screenejä. Maniacin maailmaa ei kuvata kammottavana dystopiana, mutta se on silti varsin ahdistava tulevaisuudenkuva; kaverin voi lunastaa rahalla, laskun kuitata Mainoskamulla ja kaikki tuntuvat olevan enemmän tai vähemmän rikki. Sarja on kuin varoittava esimerkki siitä, millainen maailmasta tulee jos teknologinen kehitys ja kaikkialle ulottuva kapitalismi ottavat vielä ne yhdet kriittiset askeleet eteenpäin. Kohta kaikilla koneilla on tunteet, tekoäly hallitsee, mainoksia ei voi klikata kiinni ja läheisyyttä voi ostaa vain rahalla.
Kaiken kummallisuuden keskellä – ja sitä kummallisuutta todellakin riittää – Maniacin keskellä oleva punainen lanka pitää sen sekopäisistä lääketrippailuista huolimatta maanpinnalla. Suru, yksinäisyys ja toivottomuus ovat ymmärrettäviä tunteita. Elämän jatkaminen rakkaan ihmisen kuoleman jälkeen on vaikeaa, tietysti. Moni voi samaistua Owenin perheongelmiin tai Annien kyvyttömyyteen päästää irti. Maniac palaa vaihtoehtoisista todellisuuksistaan aina takaisin kahteen hukassa olevaan, tavalliseen ihmiseen; se kertoo Owenin ja Annien yrityksestä päästä yli omista traumoistaan.
Loppujen lopuksi Maniac on tarina ystävyydestä ja yhteydestä. Se pitää sisällään lohdullisen ajatuksen: vaikka olisi kuinka hukassa, rikki ja yksin, on mahdollista löytää ihminen jonka ansiosta on vähän vähemmän hukassa, rikki ja yksin. Yksi ihminen ei voi pelastaa eikä viedä surua kokonaan pois, mutta voi tönäistä vähän valoisammalle polulle. Jokaisen on kuitenkin siitäkin huolimatta pelastettava itse itsensä. Annien ja Owenin on itse tehtävä päätös parantaa elämäänsä. Annie päästää viimein irti siskostaan, Owen uhmaa perhettään. Eivät he sarjan lopputekstien rullatessa ole maagisesti ”parantuneita”, mutta ainakin he ovat päättäneet yrittää parantua.
—–
Mun suurin ongelma Maniacin kanssa on tämä: en tiedä, onko sarjaa tarkoitus ottaa näin vakavasti. Siitä on luettavissa edellä mainittuja suuria teemoja, niitä hiton tasoja, mutta kaikki tuntuu kovin alleviivatulta. On outoa että sarja, joka on niin outo, tuntuu niin loogiselta. Esimerkiksi Owenin ja Annien lääketestin unijaksot linkittyvät täydellisesti heidän tosielämänsä ongelmiin. Jokainen yksityiskohta on niin tarkkaan harkittu, ehkä katsojan odotetut reaktiotkin ovat. Vai onko tämäkin pohdinta turhaa ylianalysointia?
Ehkä Maniac vain on samaan aikaan vakavaa draamaa, nurinkurista komediaa, yhteiskuntakritiikkiä ja outoa satiiria? Sarja käsittelee kuitenkin ihmismieltä, ei ihme että siihen mahtuu yhtä aikaa vähän kaikkea.
Kirjoitus on julkaistu alun perin 14.9.2018 Lilyssä.
Suosikkityyppi: Serena Williams. Nyt ja aina.
Kuva: Nike
Käykö kenellekään muulle koskaan niin, että vaikka yrittää ja yrittää, ei pysty muodostamaan lopullista mielipidettä jostain asiasta? Sitä pallottelee asiaa edestakaisin, yrittää selkeyttää sitä itselleen, ymmärtää kaikkia puolia ja silti yksiselitteisen mielipiteen muodostaminen tuntuu mahdottomalta. Ei pysty sanomaan selkeästi kyllä vai ei, puolesta vai vastaan.
Jotkut asiat vain ovat niin hiton moniulotteisia, että on pakko ryhtyä toisaalta-toisaalta -ihmiseksi.
Minä olen koko viikon yrittänyt muodostaa selkeää mielipidettä viime viikonlopun isosta puheenaiheesta, Serena Williamsin raivokohtauksesta tenniksen Yhdysvaltain avointen naisten kaksinpelin finaalissa.
Pieni recap: Serena Williams, supertähtien supertähti, kohtasi finaalissa nuoren japanilaispelaajan Naomi Osakan. Osaka voitti, ansaitusti. Hän pelasi loistavan ottelun. Isoimmat otsikot keräsi kuitenkin Williamsin saamat rangaistukset ja hänen reaktionsa niihin. Ensin (mies)tuomari antoi hänelle varoituksen, koska katsoi Williamsin saaneen valmentajaltaan ohjeita katsomosta (kielletty säännöissä). Williams kiisti asian jyrkästi ja närkästyi saamastaan varoituksesta (valmentaja Patrick Mouratoglou on myöntänyt yrittäneensä signaloida ohjeita Williamsille, mutta sekä valmentajan että pelaajan itsensä mukaan Williams ei huomannut niitä. Plus säännöstä huolimatta katsomosta valmentamista tapahtuu paljon, eikä sitä aina huomata tai siitä rangaista).
Ottelu jatkui, mutta Williams ei koskaan päässyt yli omasta mielestään epäoikeudenmukaisesta varoituksesta. Hävityn syöttövuoron jälkeen hän hajotti mailansa (rangaistuksen arvoinen teko). Koska alla oli jo varoitus, tuomari langetti pisterangaistuksen. Williams ei sulattanut rangaistusta, vaan hyökkäsi verbaalisesti tuomarin kimppuun, syytti häntä varkaaksi ja valehtelijaksi ja vaati tältä raivoisasti anteeksipyyntöä. Tuomari, Carlos Ramos, ei puolestaan sulattanut Williamsin raivoa ja rankaisi tätä vielä kerran, tällä kertaa menetetyllä pelillä. Kaaoksen keskellä ja ottelun jälkeisessä pressissä Williams syytti tuomaria seksismistä, ”koska miespelaajat ovat kutsuneet tuomareita vaikka millä nimillä” eikä heitä ole rangaistu samalla tavalla.
”I’m here fighting for women’s rights and for women’s equality — for me to say ’thief’ and for him to take a game, it made me feel like it was a sexist remark. He’s never taken a game from a man because they said ’thief’. For me it blows my mind. But I’m going to fight for women and to fight for us to have equal rights. I just feel like the fact that I have to go through this is just an example for the next person that has emotions, and that want to express themselves, and want to be a strong woman. They’re going to be allowed to do that because of today. Maybe it didn’t work out for me, but it’s going to work out for the next person”.
Ajatuskulkuni tapaukseen liittyen on ollut suurinpiirtein tällaista:
Ensimmäinen ajatukseni: you go Serena, näytä niille! Älä anna kenenkään kävellä ylitsesi. Toinen ajatukseni: eikö olisi vaan kannattanut keskittyä omaan peliin eikä tapella tuomarin kanssa? Ensimmäinen rangaistus oli kuitenkin vaan varoitus, siitä ei aiheutunut mitään vahinkoa. Tosi epäurheilijamaista tuollainen kiukuttelu! Ja sitten taas: mutta kyllä naispelaajienkin pitää saada purnata tuomareille, miespelaajat tekevät sitä jatkuvasti! Hyvä Serena kun pidit puolesi ja nostit esille tenniksen seksistiset valtarakenteet ja naisia alistavat kaksoisstandardit! Ja sitten: mutta toisaalta, Serena on kaiken kokenut ja nähnyt huippuammattilainen, kyllähän hänen pitäisi osata nollata tilanne ja mennä eteenpäin. Peli oli kesken, hän oli häviämässä. Ehkä hermot eivät vaan kestäneet, ehkä paineet ottivat vallan? Oliko raivokohtaus oikeasti hänen mielestään paras ratkaisu? …. No todellakin oli paras ratkaisu! Serena on koko uransa taistellut hänen eteensä heitettyjä esteitä vastaan, hänellä on oikeus huomauttaa kun häntä kohdellaan väärin. SERENA ON KUNINGATAR! Täysin oikeutettu raivokohtaus! …. Muuuuutta miksi KENENKÄÄN raivokohtaus olisi hyvä juttu, miehen tai naisen? Pitäisi kunnioittaa peliä, kunnioittaa tuomaria, kunnioittaa vastustajaa, kunnioittaa katsojia. Raivokohtaukset ovat lapsellisia! …. Miksi Serenan pitäisi kunnioittaa peliä, kun peli ei kunnioita häntä, maailman parasta, joka on tehnyt niin paljon lajin eteen? …. C’mon, samat säännöt koskevat myös maailman parasta! Ihan sama oletko Serena Williams vai grand slam -ensikertalainen, säännöt ovat sääntöjä. Oma vika ettei pää kestänyt …. Mutta sama sääntökirja on miestenkin peleissä, miksi he selviävät raivoamisistaan varoituksilla, ei kukaan vähennä heiltä pisteitä tai pelejä?! Miten niin ei vähennä?? Miehiä on rangaistu paljon pahemminkin! John McEnroe, Australian avoimet 1990, kolme rikettä ja ulos koko turnauksesta! Fabio Fognini viime vuoden US Openissa! Ei tässä mistään seksismistä ole kyse vaan siitä, noudattaako sääntöjä vai ei. No kylläpäs on kyse seksismistä, ei muutamat ennakkotapaukset poista sitä tosiseikkaa, että naispelaajia kohdellaan eri tavalla kuin miehiä! GO SERENA GO, smash the patriarchy!!
... ja sitten kela alkaa pyörimään alusta ja poukkoilemaan sinne tänne.
Toisaalta-toisaalta.
En pysty yksiselitteisesti sanomaan, toimiko Serena tilanteessa oikein vai väärin. Tai paremminkin: oliko Serenan toiminta, tuomarille raivoaminen, jollakin tavalla oikeutettua? Sen pystyn sanomaan, että olen sataprosenttisesti Serenan puolella, ollut aina. Ja olen Naomi Osakan puolella. Ja olen myös tuomarin puolella. Ja tavallaan en ollenkaan tuomarin puolella. Ja taas kela alkaa pyörimään!
Olen lukenut monta kirjoitusta aiheesta. Monissa, etenkin naisten kirjoittamissa, on korostettu sitä, kuinka naisilta edelleen odotetaan tietynlaista käytöstä. Hiljaista ja sovittelevaa, ei raivoavaa ja aggressiivista. Hieno nainen ei osoita raivoaan, hän nielaisee vihansa. Negatiivisten tunteiden osoittaminen on väärin, hymyile! Kukaan ei tykkää vihaisista naisista!
Sitten on Serena Williams, 23-kertainen grand slam -voittaja, the greatest of all time, joka on tehnyt aggressiivisesta pelistä tavaramerkkinsä. Hän painaa päälle täysillä, lyö kovemmin, nopeammin, aggressiivisemmin. Serena Williams ei pysy hiljaa ja hymyile, jos häntä kohdellaan väärin. Hän avaa suunsa ja taistelee.
”She was punished for showing emotion, for defiance, for being the player she has always been – driven, passionate, proud and fully human”, The CutinRebecca Traister kirjoitti analyysissaan, jossa asettui vahvasti Williamsin puolelle.
Olen samaa mieltä ja en ole samaa mieltä (sanoinhan, toisaalta-toisaalta). Kyllä, häntä rangaistiin tunteiden osoittamisesta. Häntä rangaistiin siitä, ettei hän istunut hiljaa ja ottanut varoitusta kiltisti vastaan. Hyvä Serena, pidä puolesi, oikein! Mutta toisaalta: miksi ihmeessä nähdynkaltainen ”tunteiden osoittaminen” (=tuomarille raivoaminen) olisi millään tavalla hyvä juttu? Asia, jonka voi oikeuttaa sillä, että kun miehet miksei naisetkin? Asia, jota voi feministinä ylistää? Eihän vahvana naisena oleminen tarkoita sitä, että käyttäytyy huonosti.
En minä halua nähdä kenenkään raivokohtauksia. En miesten enkä naisten. Eivät ne kuulu peliin. Ja siksi niistä rangaistaan, myös miehiä. Sama tuomari on antanut rangaistuksia myös Rafael Nadalille ja Novak Djokovicille. Carlos Ramos on tunnettu sääntökirjan tarkasta noudattamisesta.
Olisi helppoa pysäyttää kela tähän. Raivokohtaukset eivät kuulu peliin. Myös miehiä rangaistaan. Tuomari noudatti sääntökirjaa, rangaistukset olivat perusteltuja. Ei seksismiä, vaan Williamsin huonoa käytöstä. No excuses. Supertähden pää ei kestänyt, että 20-vuotias Osaka oli voittamassa. Kiukuttelullaan Williams vei vastustajaltaan ilon tämän uran ensimmäisestä grand slam -tittelistä. Hän uhriutui, kun olisi pitänyt myöntää tappio kunniallisesti, olla hyvä häviäjä.
Kela päässäni ei kuitenkaan pysähdy. Koska toisaalta…
Onko mikään ihme, että Serena Williams raivostui (omasta mielestään) epäoikeudenmukaisesta varoituksesta? Hän on joutunut kestämään epäoikeudenmukaisuuksia – ja seksismiä ja rasismia ja ihmisten typeryyttä – koko uransa ajan.
Hän on saanut kuulla, että hänen vartalonsa on liian lihaksikas, että hän on kentällä liian äänekäs, että hän jotenkin ”epänaisellinen”. Väärän näköinen ja väärät mielipiteet, liian sitä ja liian tätä. Häntä on syytetty toistuvasti dopingista, vaikkei ole koskaan antanut positiivista dopingnäytettä. Hänen peliasujaan on pilkattu, häntä on pilkattu.
Sitten on vielä ne rakenteet, joista minulla ei ole mitään ymmärrystä. Se, että Williams on tummaihoisena naisena raivannut tiensä huipulle lajissa, joka on ollut historiallisesti valkoihoisten pelaajien näyttämö. Se, että häntä arvioidaan ja arvostellaan eri kriteereillä ihonvärinsä vuoksi. Rasismi, jota hän joutuu edelleen kohtaamaan. Hän on usein tilanteessa, jossa voi vain hävitä. Hän on miljoonien sankari, supernainen. Hänen harteillaan on sen vuoksi paljon muutakin kuin henkilökohtainen kunnia. Häntä arvostetaan, koska hän pitää puolensa ja taistelee. Samalla hänen taistelunsa tuomitaan.
Toisaalta ja toisaalta. Mielipiteeni olkoon, että minulla on kaksi mielipidettä. Ajattelen yhtä aikaa, että Serena oli täysin oikeassa puolustaessaan itseään ja täysin väärässä kiukutellessaan epäurheilijamaisesti.
Molemmissa tapauksissa olen sitä mieltä, että Naomi Osaka ansaitsi voittonsa sataprosenttisesti.
PS. Vaikka minä en osaa sanoa selkeästi mitä mieltä olen, jotkut osaavat. Esimerkkejä tässä:
