Kirjoitus on alun perin julkaistu 22.11.2018 Lilyssä.
Suosikkiasia: tv-sarjat
Kuva: NBC
Törmäsin Twitterissä käsikirjoittaja Bess Kalbin (@bessbell) aloittamaan viestiketjuun.
What is the TV show that got you through an unbelievably sad time? Kalb twiittasi ja sai hetkessä valtavasti vastauksia.
Ihmiset kertoivat tv-sarjoista, jotka ovat auttaneet heitä surun ja vaikeuksien keskellä, piristäneet, kun on ollut vaikeaa. Sarjoista, jotka ovat auttaneet luovimaan läpi synkkyyden tai saaneet edes hetkeksi unohtamaan oikean elämän murheet. Sarjoista, jotka ovat naurattaneet silloin kun tekisi mieli vaan itkeä.
Yksi kirjoitti, kuinka katsoi Ugly Bettyä isänsä itsemurhan jälkeen. Sarjan isähahmo Ignacio muistutti omasta isästä. ”It felt almost like I could still visit him during the time I needed to process”.
Toinen kertoi, kuinka Shadowhunters pelasti hänen elämänsä. ”I was at my lowest ever and then I started watching Shadowhunters and my life started to change for the better”.
Kolmas kiitteli 30 Rockia siitä, että se sai nauramaan elämän synkimpinä hetkinä. Neljäs sanoi samaa Parks and Recreationista.
Sinkkuelämää auttoi pääsemään yli erosta. Lucifer ilostutti, kun koira kuoli. West Wingiä katsottiin äidin sairasvuoteella. Doctor Who oli kaverina masennusjakson keskellä. Castle auttoi, kun paras ystävä menehtyi. The Great British Bake Off piristi, kun tuli tieto ettei voi saada lapsia. Frenditoli tukena, kun äiti kuoli. Futurama kuljetti läpi teini-iän synkkien hetkien. The 70’s Show kuljetti läpi sairauden. The Office hymyilytti, vaikka oli sysimusta mieli. The Big Bang Theory vei ajatukset muualle, kun isä oli saattohoidossa. Star Trekin avulla pääsi surua pakoon toiselle planeetalle, kun lapsi syntyi kuolleena.
Ja niin edelleen. Twiitti toisensa jälkeen tarinoita surusta ja synkistä hetkistä ja sitten kauniita kiitoksia sarjoille, joiden ansiosta synkkyys oli edes vähän helpompi kestää.
Tv-sarjat on helppo leimata turhanpäiväiseksi hömpäksi. Eihän sarjojen katseleminen kehitä mieltä samalla tavalla kuin lukeminen tai paranna fyysistä kuntoa lenkkeilyn tavoin. Ja mitä telkkariin tulee, sieltä löytyy paljon kehittävämpiäkin sisältöjä kuin hölynpöly-hömppäsarjat. On uutiset ja ajankohtaisohjelmat, sivistävät dokumentit, urheilukin. Hassuilla sitcomeilla – tosi-tv-sarjoista puhumattakaan – on niihin verrattuna varsin negatiivinen kaiku.
Ehkä niin, mutta tuon Twitter-ketjun lukeminen muistutti, kuinka hiton paljon voimaa ja merkitystä ”turhanpäiväisellä hömpällä” voikaan olla. Se hassu sitcom saattaa olla ainoa asia, joka saa surun musertaman ihmisen hymyilemään. Se saattaa auttaa muistamaan, että maailmassa on vielä valoa, iloa ja naurua.
Tv-sarja saattaa olla kaveri yksinäiselle, tuki pettyneelle ja pakopaikka masentuneelle. Sarjat saattavat kulkea mukana elämän kipeimpinä hetkinä ja tuoda valoa pimeydessä kulkeville. Ihan hyvin turhanpäiväiseltä hömpältä.
Minä olen ollut elämässä aika onnekas. Kaikki on toki suhteellista, mutta en ole joutunut kohtaamaan mitään valtavan suuria suruja eikä mieleni ole koskaan ollut sysimusta. Silti, omat murheet on meillä jokaisella, minullakin.
Kun minä kaipaan piristystä, katson Parks and Recreationia. Kun tunnen itseni yksinäiseksi, katson Frendejä. Kun tuntuu ettei minusta ole mihinkään, katson Aliasta ja päätän, että olen yhtä badass kuin Sydney Bristow. Nyt pienoisen kolmenkympin kriisin partaalla olen katsonut paljon New Girliä ja tuntenut helpotusta siitä, ettei Jessillä ja kumppaneillakaan ole aina homma täysin hallussa.
Mikä saa minut aina nauramaan? Parks and Recin kolmannen kauden jakso The Fight ja Snake Juicea nauttinut Ron Swanson:
Kyl vaan, taattua nauruterapiaa! 😀
Yhdysvalloissa vietetään torstaina kiitospäivää. Sen kunniaksi kaunis kiitos tv-sarjoille! Olette tukena pimeydessä ja autatte unohtamaan tosielämän murheet. Piristätte kurjia päiviä ja kannatte surujen läpi. Saatte nauramaan silloin, kun omasta elämästä on naurunaiheet vähissä. Olette ehkä hömppää, mutta valtavan tärkeää hömppää.
Olette kiitoskirjeenne ansainneet.
Kiitos Parks and Rec. Piristät minua aina. I love you and I like you.
Kiitos Monica, Chandler, Joey,Rachel, Ross ja Phoebe että olette kulkeneet kanssani kaikki nämä vuodet. Tiedän jokaisen vitsinne, mutta ei se haittaa.
Kiitos Leslie Knope, Sydney Bristow ja Veronica Mars. Olette tv-sankarini.
Kiitos kaikille niille rakkaustarinoille, joita olen telkkarista seurannut. Tiedän, että olette höpsöä fantasiaa, mutta sydämeni on silti iloinnut puolestanne. Erityiskiitos Jim & Pam ja Leslie & Ben – olette suosikkini. Annan teille anteeksi, että olette hyvin todennäköisesti saanut minut uskomaan epärealistisia asioita rakkaudesta.
Kiitos sarjoille, jotka ovat saaneet minut itkemään. Pidätte kyynelkanavani toiminnassa.
Kiitos australialaisille tosi-tv-ohjelmille – teidän ansiostanne tiedän, että maailmassa on paljon kivoja ihmisiä.
Kiitos komediat. Saatte minut nauramaan – mikä olisi tärkeämpää?
Rakkaudella,
Maisa
PS. Tv-sarjat ovat myös kovin opettavaisia. Tietäisinkö esimerkiksi kiitospäivän perinteistä paljoakaan ilman Frendien Thanksgiving-jaksoja?!
(Mun suosikki Frendit-kiitospäivä on kuutoskauden The One Where Ross Got High)
Kirjoitus on alun perin julkaistu 19.11.2018 Lilyssä.
Suosikkileffa: 10 Things I Hate About You. Mutta…
Alkuperäinen kuva: Touchstone Pictures
10 Things I Hate About You (1999) on yksi kaikkien aikojen suosikkielokuvistani. Olin 10-vuotias tyttönen kun se julkaistiin, joten katson leffaa varmasti osin nostalgiasta värittyneiden lasien läpi, mutta onhan se nyt ihan klassikkokamaa. Nuori Heath Ledger aussiaksentteineen kapinallisena Patrick Veronana! Julia Stiles supercoolina, Sylvia Plathia lukevana feministisankari Kat Stratfordina! Kaikki ne Shakespeare-viittaukset! Se sydämeen iskevä teinirakkaus!
I hate the way you’re not around / And the fact you didn’t call / But mostly I hate the way I don’t hate you / Not even close, not even a little bit, not even at all.
Kyllä, klassikkokamaa. I burn, I pine, I perish.
Mulla oli 10 Things I Hate About You VHS-kasetilla. Olen siis katsonut leffan lukemattomia kertoja 2000-luvun alkuvuosina. Ja olen minä sen aikuisiälläkin nähnyt monta kertaa. Jokin aika sitten leffa oli hetken Netflixissäkin, joten oli helppoa päästä nostalgisoimaan.
Aika kultaa muistot, sanotaan, mutta 10 Things I Hate About You on säilyttänyt paikkansa sydämessäni täysin ansaitusti. Pidin siitä silloin, pidän siitä nyt. Olen aidosti sitä mieltä, että se on genressään hyvä elokuva, oli nostalgialaseja tai ei.
Mulla on kuitenkin paha tapa. Tai hyvä tapa, miten sen nyt ottaa. Tykkään analysoida katsomiani elokuvia ja sarjoja. Ja koska harva elokuva tai sarja on TÄYDELLINEN, analysoiminen johtaa usein virheiden löytämiseen. On pikkujuttuja, kuten kerronnan epäloogisuudet. ”Tuo tyyppi kertoi pari kautta sitten ettei tykkää jäätelöstä, mutta nyt se syö sydänsuruihinsa purkillisen Ben&Jerryä”. ”Eikö tuon tyypin isoäidin pitänyt olla kuollut, nyt se onkin elossa?” ”Hei, miten ihmeessä tuon naisen paita muutti väriä kesken kohtauksen?!” ”Tuolla antiikin aikaisella sotilaalla on kädessään rannekello!” Ja niin edelleen. Hassuja ja harmittomia huolimattomuusvirheitä.
Sitten on vähän isompia juttuja. Sellaisia perustavanlaatuisia asioita, jotka voivat saada kyseenalaistamaan koko leffan tai sarjan. Vahingolliset diskurssit ja ongelmallisuudet, joita ei usein edes huomaa, jollei oikeasti kiinnitä huomiota. Pienet valinnat, jotka pitävät yllä haitallisia stereotypioita, jotka aaltoilevat sitten reaalimaailmaankin. Juonikuviot, jotka toimivat mainiosti elokuvien vaaleanpunaisessa fantasiamaailmassa, mutta jotka tosielämään siirrettäessä ovatkin vähemmän vaaleanpunaisia.
Romanttiset komediat ovat malliesimerkkejä vaaleanpunaisesta fantasiamaailmasta. Täyttä höttöä, jota ei pidä ottaa liian vakavasti. Mutta se mun paha tapa… Jossain vaiheessa kehiin hyppää analysoija-minä, joka alkaa sörkkimään höttöä. Ja kun kunnolla sörkkii, saattaa paljastua epämiellyttäviä asioita.
Olen tullut siihen tulokseen, että analysoimalla on mahdollista pilata mikä tahansa romanttinen komedia. Kyseinen genrehän on jo valmiiksi kovin absurdeja juonenkäänteitä täynnä, joten usein ei tarvitse sörkkiä kovin syvältä. Joskus ei tarvitse sörkkiä lainkaan.
Sitten on tapaukset, jolloin todellakin pitää sörkkiä. Ja sitten sörkkiä vielä vähän lisää. Romanttiset komediat ovat nimittäin mestareita huijaamaan. Ne paketoivat kauniit rakkaustarinansa niin upeisiin laatikoihin, ettei niitä halua avata. On kimmeltävät lahjanarut ja silkkipaperit ja rakkaudella täytetyt pakettikortit. Niin korea pinta, että on sääli repiä se rikki. Eikä oikeastaan haluakaan, koska vaaleanpunaisessa fantasiamaailmassa ei ole väliä, mitä kauniiden lahjalaatikoiden sisällä on.
10 Things I Hate About You on täydellisen kaunis paketti. Se on höttöinen ja hauska teini-rom com, jossa on myös asennetta. Siinä on hassu juoni ja miellyttävät näyttelijät. Pareja, joiden toivoo ja tietää päätyvän yhteen, kunhan eka setvitään vähän väärinymmärryksiä. Siinä on se klassinen bad boy, joka ei kuitenkaan ole paha lainkaan, vaan lutuinen reppana sydän täynnä kultaa. On se vähän hömelö poika, joka vain on niin toivottoman rakastunut suosittuun tyttöön. On kivoja ja sympaattisia tyyppejä, joille vikoineen kaikkineen haluaa rakkautta ja muita hyviä juttuja.
Jep, jep, hyviä juttuja. Sitten kun paketin avaa ja purkaa osiin, se onkin vähemmän miten ihanaa! ja enemmän mitä hittoa!
Yhtäkkiä edessä on täysin typerä juonikuvio, jossa itsenäinen ja fiksu nainen pitää kesyttää deittailukelpoiseksi (onhan koko leffa saanut inspiraationsa Shakespearen näytelmästä Kuinka äkäpussi kesytetään). Tietysti tämä nuori feministihahmo on ilkeä kusipää, hänellähän ei ole miestä. Mutta huoli pois, hänen pitää vain rakastua niin johan kesyyntyy! Hurmaavaa. Ja mikä vielä hurmaavampaa? Se, kun nainen toistuvasti sanoo ei miehen lähestymisyrityksille, mutta kun kyseessä on sympaattinen Patrick Verona, ei tarkoittaa tietysti yritä kovempaa.
Ei=yritä kovempaa on yksi niistä romanttisissa komedioissa toistuvista juonikuvioista, joka on oikeasti aika vahingollinen. Vaikka kyseessä onkin vain elokuva, asetelma voi salakavalasti hiipiä reaalimaailmaan – vaarallisinkin seurauksin. Leffoissa se menee läpi, koska katsoja haluaa hahmojen päätyvän yhteen. Ei haittaa, että nainen sanoo aluksi ei, hän kyllä muuttaa mielensä. Se mieshän on kiltti, komea ja rakastunut. Eikä hän tarkoita mitään pahaa kun kehittelee milloin mitäkin juonia saadakseen naisen omakseen. Stalkkaa vaan naista levykaupan edessä, hänen suosikkibaarissaan ja kirjakaupassa. Tai puno mukava valheiden verkko ja valehtele, että osaat ranskaa. Se on ok, olethan hyvä tyyppi. Se nainen, hän on hard to get, hän tulee kyllä järkiinsä. Ja lopulta, onko sillä edes väliä mitä nainen haluaa? Miehet ovat lyöneet vetoa/tehneet sopimuksen/juonineet, että mies saa naisen, se on se tärkein juttu.
Romanttisissa komedioissa mies voi juonitella ja pelata naisen kustannuksella, kunhan on hyvännäköinen, hyvää tarkoittava ja hyväsydäminen. Koska kyllähän minä katsojana haluan, että Patrick ja Kat saavat toisensa. Väliäkö sillä, että Kat on koko hommassa (aluksi) pelkkä poikien pelinappula. Rakkaus pyhittää keinot.
Entä jos Patrick Veronan tilalle laitettaisiin joku outo hiippari? Väsytystaktiikassa ei olisi silloin mitään romanttista, vaan koko homma muuttuisi kauhuelokuvaksi. Olisi vain vainoaja ja nainen, jonka ei’t kaikuvat kuuroille korville.
Samana vuonna 10 Things I Hate About You’n kanssa ilmestyi myös toinen teinileffojen kaanonista paikkansa lunastanut elokuva, She’s All That (Sinussa on se jokin). Sitä mulla ei ollut kasetilla, mutta kaverillani oli. Luonnollisesti fanitin sitäkin.
Vuosituhannen vaihteen suurimpiin teini-idoleihin lukeutunut Freddie Prinze Jr. esitti leffassa koulun suosituinta tyyppiä Zack Sileria. Zack lyö kavereidensa kanssa vetoa, että voi tehdä kenestä tahansa tytöstä tanssiaisten kuningattaren. Poikien entten tentten teelikamenttenin voittajaksi valikoituu Laney Boggs (Rachael Leigh Cook), joka on tietysti toivoton tapaus koska hänellä on silmälasit ja hän harrastaa maalaamista. Tietysti.
Ja tietysti tämä epäsuosittu tyttö (silmälasit=ruma nörtti) aluksi torjuu suositun pojan lähestymisyritykset. Ja tietysti suosittu poika alkaa sitten stalkata epäsuosittua tyttöä yrittäen päästä hänen suosioonsa. Koska veto on veto, tietysti. Hän selvittää mistä tyttö tykkää ja luikertelee tämän suosioon käyttämällä apunaan tytön pikkuveljeä, isää ja ystävää. Manipulointia parhaimmillaan, mutta ei sen väliä, koska rakkaus ja hyvät jutut!
Plus Zack on oikeasti reppana poikarukka, onhan hänellä ylikontrolloiva isäkin. Ja hei, hän on komea ja rikas! Komeilla ja rikkailla on romanttisissa komedioissa omat sääntönsä. Komea ja rikas saa lyödä vetoa tytöistä kavereidensa kanssa, koska tietysti saa. Ja sitä paitsi lopussa rakkaus pyhittää jälleen keinot. Kun vaan jankkaa ja jankkaa, tyttö kyllä rakastuu. Ennen lopputekstejä tytön pitää tietysti käväistä läpi leppoisa muuttumisleikki (eli ottaa silmälasit pois, laittaa mekko päälle ja meikata), koska miehen vuoksi on ihan ok muuttaa itseään. Tai ei siis kenen tahansa miehen, vaan kiltin, komean, rikkaan ja salaa vähän rikkinäisen.
Romanttisia komedioita rakastava minä haluaisi viimeistään tässä vaiheessa läppäistä analysoija-minää (koska on oppinut romanttisista komedioista, että joskus lyöminen on ok). ”Relaa, hyvä nainen, kyse on vain elokuvista. Hiton tosikko!”
Validi pointti, arvon rom com -minä. Romanttiset komediat ovat fantasiaa ja tarjoavat monesti pienen kaivatun pakopaikan harmaasta todellisuudesta. Eihän kukaan oikeasti mallinna elämäänsä jonkun hömppäleffan mukaan.
Enkä minä kritisoikaan romanttisten komedioiden yliampuvia juonenkäänteitä. Ei minua haittaa se, kun tyyppi rientää lentokentälle julistamaan rakkauttaan ennen kuin hänen sielunkumppaninsa ehtii häipyä ikiajoiksi. Ei minua haittaa kaatosateessa suutelemiset ja rakkaudentunnustukset Empire State Buildingin huipulla. Minähän rakastan niitä kohtauksia! Analysoija-minäkin rakastaa niitä kohtauksia!
Asia, jota analysoija-minä ei rakasta: kun joku nuori tyttö tai poika katsoo romanttista komediaa, jossa Heath tai Freddie saa lopussa tytön, kun on ensin manipuloinut, valehdellut, vainonnut ja vähät välittänyt sanasta ei. Ja sitten se tyttö tai poika erehtyy luulemaan, että se kuuluu rakkauteen. Ja että ei tarkoittaa yritä kovempaa, koska se toimii elokuvassakin.
Joo, romanttiset komediat ovat ihania, mutta välillä disclaimer olisi paikallaan. ”Jos ihastuksesi sanoo ei, usko häntä. Se ei ei tarkoita, että yllätä hänet jalkapallotreeneissä ja laula kovaäänisen kautta You´re just too good to be true, I can’t take my eyes off you. You’d be like heaven to touch, I wanna hold you so much… koska valitettavasti et ole Patrick Verona, koska valitettavasti elämä ei ole romanttinen komedia ja koska todennäköisesti saat tytön/pojan sijaan lähestymiskiellon”.
Sekaisin Marista -leffassa (1998) mies palkkaa yksityisetsivän jäljittämään naista, jonka tapasi lukiossa. Tämä on ok, koska Ben Stillerin roolihahmo on hyvä tyyppi. The Notebookissa (2004) Noah oikeastaan vähän sekoaa ja rakentaa maanisesti taloaan, koska ei pääse yli teinirakkaudesta. Ja alunperin Allie suostuu Noahin kanssa treffeille, koska Noah uhkaa vahingoittaa itseään. Vitsi tai ei, not cool. Mutta leffassa toimii, koska mehän tiedetään, että Allie ja Noah ovat sielunkumppaneita. Tai ainakin halutaan uskoa niin. The Proposal -elokuvassa (2009) Sandra Bullock on menestynyt uranainen, mutta hänen elämänsä kuvataan jotenkin puutteellisena koska hänellä ei ole miestä. Luojan kiitos Ryan Reynolds tulee ja pelastaa, ja samalla ”jääkuningatteresta” tulee lämmin ja mukava. Jossain Twilight -leffasarjan osassa Bella Swan herää keskellä yötä ja Edward Cullen, vampyyri, on hänen huoneessaan. Kutsumatta, salaa Bellalta. Ja sitten Edward kertoo, että kyseessä ei ole eka kerta, että hän on katsellut nukkuvaa Bellaa useasti. Tosielämässä kammottavaa, leffan kehystyksessä ah niin romanttista.
Monissa romanttisissa komedioissa ja muissa romanttisissa elokuvissa on jotain inhaa, jos oikein miettii. Pitäisikö vain antaa olla? Koska miksi elokuvien pitäisikään toimia oikeassa elämässä? Eikö lopputuloksena olisi vain hiton tylsiä elokuvia?
Olen kuitenkin loppupeleissä sitä mieltä, että leffojen ja tv-sarjojen tarjoilemilla tarinoilla ja kehystyksillä on väliä, koska ne vaikuttavat osaltaan myös tosielämään – ja toisin päin. Siksi analysoija-minä aikoo jatkossakin sörkkiä höttöä, meni suosikkileffat piloille tai ei.
Rom com -minä ei oikeastaan välitä analysoija-minän nillittämisestä. Rom com -minä ei ilmeisistä virheistä ja ongelmallisuuksista huolimatta vihaa 10 Things I Hate About You’ta. Not even close, not even a little bit, not even at all.
PS. Tiedän, että unohdin analyysipäissäni yhden tärkeän asian. Sen, että tietenkin nainen saa muuttaa mielensä ja rakastua. Eihän Kat ole yhtään sen huonompi tyyppi, kun päättää antaa anteeksi. Onhan Laneyllä oikeus olla välittämättä vedonlyönnistä. Heidän elämä, heidän päätökset. Mutta tämä lienee toinen tarina.
Kirjoitus on alun perin julkaistu 30.10.2018 Lilyssä.
Suosikkiasia: Disney-piirretyt
Suosikkityyppi: Tuhkimo
Kuva: Disney
Kirjoitin toissaviikolla, kuinka näyttelijä Keira Knightley oli kertonut talk-show’ssa, ettei anna kolmevuotiaan tyttärensä katsoa tiettyjä Disney-piirrettyjä. Hän mainitsi, että kieltolistalla ovat ainakin Pieni merenneito ja Tuhkimo.
Knightleyn tarkoitusperät ovat varmasti hyvät, mutta hänen kommenttinsa sai minut pohtimaan Disney-prinsessoja ja heidän oletettua huonoa vaikutustaan lapsiin. Ovatko mainitut Ariel ja Tuhkimo – tai muut Disney-prinsessat – oikeasti huonoja esikuvia? Antifeministisiä höppänöitä, joiden negatiiviselta vaikutukselta lapsia on suojeltava? Avuttomia tyttösiä, jotka odottavat pelastavaa prinssiä ja siinä samalla tarjoilevat lapsille epärealistisia odotuksia rakkaudesta, kauneudesta ja sukupuolirooleista?
No, kauneusihanteiden osalta Disney-prinsessat eivät ole mitään malliesimerkkejä. Langanlaihoiksi piirretyt isotukkaiset ja punahuuliset tytöt edustavat kovin rajattua kuvaa kauneudesta, minkä lisäksi heidän ylimaallista kauneuttaan usein vielä erikseen korostetaan. Ja totta on sekin, että valtaosa prinsessasaduista päättyy siihen, että prinsessa saa prinssinsä ja he elävät elämänsä onnellisina loppuun saakka.
Jos kuitenkin tarkastellaan itse prinsessoja, heidän persooniaan, sanomisiaan ja tekemisiään, he eivät ehkä lopulta ansaitsekaan mainettaan huonoina esikuvina. Ei ainakaan Keira Knightleyn kieltolistalla oleva Pieni merenneito, joka paljastui puutteineen kaikkineen vallan hyväksi tyypiksi; rohkeaksi, reippaaksi ja avarakatseiseksi nuoreksi naiseksi.
Sarjassamme Onko Disney-prinsessat huonoja esikuvia? seuraavaksi tarkastelussa Tuhkimo.
Onko Tuhkimo huono esikuva?
Tuhkimo vain odottaa rikkaan miehen pelastavan hänet.
Näin Keira Knightley perusteli päätöstään olla näyttämättä Tuhkimoa tyttärelleen.
En ollut katsonut Tuhkimoa (Disneyn animaatioversiota siis) ikuisuuteen, mutta jopa hatarilla muistikuvillani pystyin kyseenalaistamaan tuon väitteen.
”Odottaa rikkaan miehen pelastavan?!” Eikä mitään odota! Tuhkimohan vain lähtee kerrankin juhliin – ja prinssi sattuu rakastumaan häneen.
Aloitetaan kuitenkin alusta.
Vuonna 1950 ensi-iltansa saanut Tuhkimo perustuu 1600-luvulla eläneen ranskalaisen Charles Perrault’nCendrillon-satuun (joka puolestaan perustuu ikivanhaan kansansatuun). Tarina lienee kaikille tuttu: kiltistä Tuhkimosta tulee ilkeän äitipuolensa ja tämän kahden tyttären piika, kun hänen isänsä kuolee. Äitinsä Tuhkimo on menettänyt jo aiemmin. Äitipuoli, lady Tremaine, on järkyttävä naispaholainen, joka kaltoinkohtelee Tuhkimoa päivästä toiseen. Siskopuolet Anastasia ja Druzella ovat hemmoteltuja kitisijöitä, jotka vain kiusaavat, kiusaavat ja kiusaavat. Tuhkimolla on eläinystävänsä, mutta elämä on muuten synkkää selviytymistaistelua. Sitten tulee tanssiaiskutsu, ripaus taikaa, prinssi, lasikenkä ja lopulta onnellinen loppu.
On oikeastaan aika hassua, että lähtökohdat tuntien Tuhkimon voi edes ajatella olevan huono esikuva.
Niin vain satu on kuitenkin kääntynyt esimerkiksi haitallisesta ”prinsessakulttuurista”, joka opettaa tytöille, että komea prinssi on vastaus kaikkeen. Ongelmat ratkeavat kun prinssi tulee ja pelastaa! Ja prinssi pelastaa, jos sinulla on nätti naama ja kaunis mekko.
Tuhkimon on sanottu olevan passiivinen heittopussi, joka vain odottaa tulevansa pelastetuksi. Hän tekee mutisematta määrätyt kotityöt, eikä edes yritä puolustaa, saati pelastaa itseään. Tuhkimo ei ole voimaannuttava roolimalli, vaan just se reppana tyttönen, joka tarvitsee miehen pelastamaan itsensä.
Tämä katsantokanta ei kuitenkaan ota lainkaan huomioon sadun synkkää kontekstia. Itse asiassa se on aika vahingollinen näkemys. Joo, syytetään vaan hyväksikäytön ja henkisen (fyysisenkin) väkivallan uhria siitä, ettei hän puolusta itseään! Oma vika, mitäs et paennut tai taistellut tai väittänyt vastaan.
Ihan elokuvan alussa kertojaääni toteaa näin: Cinderella was abused, humiliated and finally forced to become a servant in her own house.
”Pahoinpideltiin, nöyryytettiin ja pakotettiin palvelijaksi”. Kontekstia ei edes tarvitse lukea rivien välistä.
Tuhkimolla on jo lähtökohtaisesti ollut traumaattinen lapsuus. Hän on äiditön tyttö, joka menettää rakkaan isänsä. Sitten se yksi aikuinen, joka hänen elämässään vielä on jäljellä, lady Tremaine, paljastuu hirviöksi. Traumaa trauman päälle.
Minne Tuhkimo pakenisi? Hänhän on aivan yksin – pikkulinnuista ja hiiristä huolimatta.
Miten Tuhkimo voisi puolustaa itseään? Hän on tilanteessa, jossa hänellä ei ole lainkaan valtaa.
Taistelematta jättäminen on turvallisinta. Pokkuroinnista ei seuraa mitään hyvää.
Kohtaukset Tuhkimon ja lady Tremainen välillä ovat todella ahdistavia. Jos on jokin syy olla näyttämättä Tuhkimoa pikkulapsille, niin ne.
… and yet, through it all, Cinderella remained ever gentle and kind. For each dawn she found new hope that someday her dreams of happiness would come true.
Näin kertoja jatkaa alun pohjustusta.
Niin, kaiken kauheuden keskellä Tuhkimo on ystävällinen ja kiltti. Hän ei kyynisty, eikä menetä kykyään unelmoida. Vihan sijaan hän valitsee optimismin. Nämä ovat hänen selviytymismekanismejaan. Ja vaikka tämän päivän tosielämässäkin joku väittää toista, kiltteys ei ole heikkoutta. Eikä optimismi tarkoita sitä, että yrittäisi kieltää totuuden.
Tuhkimo on kaikkea muuta kuin heikko ja passiivinen tyttörukka. Hän ei tappele vastaan fyysisesti tai verbaalisesti, koska se ei yksinkertaisesti ole järkevää. Hänen supervoimansa ovat hyvä sydän, unelmointi ja henkinen vahvuus. Tuhkimo pakenee kovaa elämäänsä unelmiinsa (”they can’t order me to stop dreaming”). Nämä unelmat eivät liity millään tavalla pelastavaan prinssiin tai rakkauden löytämiseen, vaan vapauteen. Tuhkimo haluaa vain olla vapaa, se on hänen unelmansa. Ja kuka voisi häntä siitä syyttää?
Tanssiaiskutsu tarkoittaa Tuhkimolle pientä pakoa kurjasta todellisuudesta, pientä hetkeä, jolloin hänen unelmansa voisi toteutua. Vaimoa etsivästä prinssistä intoilevat siskopuolet ja lady Tremaine, ei Tuhkimo. Tanssiaisissa Tuhkimo ei edes tajua, että tyyppi jonka kanssa tanssii ja johon hän rakastuu on prinssi.
Koko satu kertoo unelmien voimasta. Sehän on A Dream Is a Wish Your Heart Makes -tunnuskappaleenkin sanoma.
A dream is a wish your heart makes When you’re fast asleep In dreams you will lose your heartaches Whatever you wish for, you keep
Have faith in your dream and someday Your rainbow will come smiling through No matter how your heart is grieving If you keep on believing The dream that you wish will come true
Jos vain uskot tarpeeksi, unelmasi toteutuvat.
Tässä kohtaa voisi kai kritisoida tätä viestiä.
Eihän se aina mene niin, ei unelmointi aina riitä! Pitää tehdä töitä.
Ja sitten voi sanoa, että laulun sanoista huolimatta satu kyllä noteeraa sen, että unelmien saavuttaminen vaatii myös tekoja.
Tuhkimoko muka passiivinen odottelija? Ei ole. Hänellä on aktiivinen rooli oman unelmansa toteuttamisessa.
Tuhkimo itse tuo esille sen, että tanssiaiskutsu koskee myös häntä. Hän tarttuu tilaisuuteen olla hetken vapaa. Tietyssä mielessä myös se, että eläinystävät tekevät tanssiaismekon ja lopulta pelastavat Tuhkimon kun lady Tremaine on lukinnut hänet huoneeseensa, johtavat takaisin Tuhkimoon itseensä. Vähän kuin karman laki: hyvistä teoista seuraa hyvää. Koska Tuhkimo on auttanut ystäviään, he auttavat vuorostaan häntä. On myös kokonaan Tuhkimon sinnikkyyden ansiota, että hän pääse sovittamaan lasikenkää. Ei sitä mahdollisuutta hänelle tarjota, hän itse pyytää. Ja kun lady Tremaine rikkoo lasikengän (hyvin kirjaimellisesti pyrkien siis rikkomaan Tuhkimon unelman), Tuhkimo itse ratkaisee ongelman kaivamalla taskustaan ehjän kengän.
Entä hyvä haltijatar sitten? Se lempeä rouva, joka ilmaantuu sinä ainoana hetkenä, kun Tuhkimo on vaarassa menettää toivonsa.
Ripaus taikaa ihan varmasti, mutta eikö tuo taika ole lähtöisin Tuhkimosta itsestään? Eikö hyvä haltijatar ole Tuhkimon hyvän sydämen, periksiantamattomuuden ja sisukkuuden ruumiillistuma? Hänen sisältä kumpuava voimansa, se sisäinen ääni, joka käskee olemaan luovuttamatta?
Tuhkimo:I can’t believe, not anymore. There’s nothing left to believe in. Nothing!
Hyvä haltijatar:Nothing, my dear? You don’t really mean it. If you lost all your faith, I couldn’t be here and here I am.
Ilman Tuhkimoa itseään, ilman hänen hyvää sydäntään ja toiveikkuuttaan mitään hyvää haltijatarta ei koskaan olisi.
Eikä ole sattumaa, että hyvä haltijatar on herttainen, lempeällä äänellä puhuva lämmin äitihahmo. Sellainenhan Tuhkimon elämästä on puuttunut aina. Sellaisen Tuhkimo olisi ansainnut, mutta saikin kylmän ja ilkeän lady Tremainen.
Eli onko Tuhkimo huono esikuva?
Ei todellakaan! Tuhkimohan on oikea supersankari.
Hän on nuori tyttö, joka on elämässään kohdannut lukuisia vastoinkäymisiä, mutta ei ole antanut niiden kyynistää itseään. Hän on ystävällinen, kiltti ja lempeä, vaikka kontekstin huomioon ottaen voisi olla kaikkea muuta. Hän on sisukas, periksiantamaton ja täynnä sisäistä voimaa.
Ei mikään heittopussi, vaan kammottavan henkisen väkivallan uhri, selviytyjä.
Ennen prinssiä, ennen häitä, ennen happily ever afteria Tuhkimo on pelastanut itse itsensä lukemattomia kertoja. Hän on pelastanut itsensä joka hiton päivä, kun ei ole antanut sydämensä tai sielunsa mustua.
Urheilussa käytetään usein ilmaisua tuhkimotarina. Vastoinkäymiset selättäneen altavastaajan voittaessa hehkutetaan, että vau, mikä tuhkimotarina!
Miten se tyyppi, josta ilmaisu on oikeasti lähtöisin voisi olla huono esikuva?
