Kategoriat
Ajattelin tänään Sarjat

Frendit – ongelmallisuuksia ja hyvesignalointia (eli onko järkeä analysoida 25 vuotta vanhaa komediasarjaa)

Kirjoitus on alun perin julkaistu 17.9.2019 Lilyssä.

Suosikkisarja: 25-vuotisjuhlavuottaan viettävä Frendit

Kuva: NBC

Kirjoitin reilu vuosi sitten tekstin Viekö tiedostavuus ilon suosikkisarjoista? Tapaus Frendit.

Tuo kirjoitus on yksi blogini luetuimmista. Oletan sen johtuvan siitä, että aika moni muukin rakastaa Frendejä – tuota ysärin ja 2000-luvun alun komediaklassikkoa.

Ja siis kyllä, minä rakastan Frendejä, vaikka tuossa tekstissäni kirjoitinkin sen ongelmallisuuksista.

”Frendit on – luonnollisesti – aikansa tuote. Se tuli telkkarista vuosina 1994-2004, ja silloin moni sellainen asia meni huumorin varjolla läpi, mikä ei enää tänä päivänä menisi”, kirjoitin tuolloin ja jupisin muun muassa Fat Monica -vitseistä, ärsyttävästä ja omistushaluisesta Rossista sekä sarjan trans- ja homofobiasta.

Olen edelleen jokseenkin samaa mieltä vuoden takaisen itseni kanssa. Rakastan Frendejä, mutta se ei ole missään nimessä täydellinen ja täydellisesti aikaa kestänyt tv-sarja. Sen huumori on paikoin kyseenalaista, sen vitsit ummehtuneita ja se sisältää niin monta ongelmallisuutta, että jokainen itseään kunnioittava viihdesaitti on vuosien varrella kirjoittanut vähintään kymmenen kohtaa sisältävän listauksen kaikesta, mikä sarjassa on nykystandardien mukaan pielessä.

Frendit viettää tänä vuonna 25-vuotisjuhliaan. 22. syyskuuta 2019, tulevana sunnuntaina, tulee kuluneeksi 25 vuotta siitä, kun sarjan ensimmäinen jakso esitettiin Yhdysvalloissa. Hurraa ja paljon onnea!  Juhlavuoden myötä netti on taas täyttynyt tuhansista ja tuhansista Frendeihin liittyvistä kirjoituksista ja analyyseista. Sarja on pilkottu miljooniin palasiin ja palasia sörkitty kyllästymiseen asti. Ketään tuskin yllättää, että monissa kirjoituksissa esille on nostettu juuri nuo seikat, joista minäkin vuosi sitten jupisin.

On kuitenkin toisenlaisiakin näkemyksiä.

Tässä mainiossa Stylistin jutussa toimittaja Kayleigh Dray listaa asioita, joissa Frendit oli itse asiassa aikaansa edellä ja täydellisen ”woke” ennen kuin woke edes oli mikään juttu. Esimerkiksi vuonna 1996 ilmestyneessä jaksossa  The One with the Lesbian Wedding nähtiin yhdet Yhdysvaltojen tv-historian ensimmäisistä samaa sukupuolta olevien välisistä hääjuhlista. Rossin tympeistä lesbovitseistä on valitettu vaikka kuinka, mutta se oli muuten juuri Ross, joka lohdutti ex-vaimoaan kun tämän vanhemmat eivät tulleet häihin, ja se oli Ross, joka lopulta talutti Carolin alttarille.

Negatiivisten ja positiivisten seikkojen ristitulessa yksi kysymys tuntuu jylläävän Frendit-keskustelun keskiössä – etenkin sosiaalisessa mediassa: Onko mitään järkeä ylianalysoida 25 vuotta vanhaa KOMEDIAsarjaa? Aina kun joku viihdesaitti kirjoittaa Frendien ongelmallisuudesta, kommenteissa huudellaan, että eikö nyt vain saisi katsoa, nauttia ja nauraa. Neljännesvuosisadan ikään ehtinyt sitcom ei ole kestänyt täydellisesti aikaa – no shit, Sherlock, jopas on yllätys!

Vuoden takaiseen tekstiini tulleessa kommentissa minua syytettiin hyvesignaloinnista – siis tekopyhästä moralisoinnista, jonka kautta pyrkii pönkittämään omaa asemaansa hyvänä ja tiedostavana tyyppinä ilman että tekee mitään konkreettista puolustamansa asian tai ihmisryhmän hyväksi.

Minä ymmärrän tuon kritiikin. Olen vaaleaihoinen ja normaalipainoinen heteronainen, joka moralisoi asioilla, joista minulla ei ole lainkaan omakohtaista kokemusta tai ymmärrystä. Enhän minä tiedä, miten transihminen kokee Chandlerin isään ja isäsuhteeseen kohdistuvat vitsit. Tai pahoittaako seksuaalivähemmistöön kuuluva mielensä ”Rossin vaimo on lesbo, hah hah hah” -läpänheitosta. On täysin mahdollista, oikeastaan oletettavaa, että transihmistä tai seksuaalivähemmistöön kuuluvaa ei voisi vähempää kiinnostaa minun sijaisloukkaantumiseni. Koska oikeasti, mitä hyötyä siitä on, että minä jeesustelen näppäimistöni takaa?

Ja vaikka vitsit koettaisiinkin loukkaaviksi, Frendit esitettiin alunperin vuosina 1994-2004! Miksi 1990-luvun komediasarjaa pitää kammata läpi 2010-luvun standardeilla? Ja jokainen tietysti vielä pahoittaa tai ei pahoita mielensä eri asioista. Ei näissä asioissa ole universaaleja totuuksia, vaan subjektiivisia mielipiteitä.

Mitä hyötyä on pilkkoa palasiksi 25 vuotta vanha komediasarja? Onko kaikki Frendien oletetusta ongelmallisuudesta kirjoitetut tekstit hyvesignalointia, jonka kautta yritetään todistella omaa erinomaisuuttaan tiedostavana ja suvaitsevaisena tyyppinä?

Frendit ei tietenkään ole ainoa sarja, josta on paljastunut ongelmallisia stereotypioita, representaatioita, asenteita, ajatusmalleja, homofobiaa, transfobiaa, misogyniaa, rasismia, toksista maskuliinisuutta, tokenismia…

Sex and the CityThe OfficeGirlsThe Big Bang Theory, Gilmore Girls… monien rakastamia suosikkisarjoja, jotka eivät ole lainkaan täydellisiä, t. tyypit internetissä.

Jos oikein kaivelen, voin löytää ei-niin-mukavia juttuja ja ongelmallisuuksia jopa suuresti rakastamastani suosikkisarjastani Parks and Recreationista:

Yhdysvaltain natiiviväestön stereotyyppiset representaatiot. Kaikki ne monet kerrat, kun Ben ei vain voinut ymmärtää miksi viehättävä Gayle oli naimisissa Jerryn kanssa. Feministi-Leslien ei-lainkaan-feministiset hetket. Se yksi (ja ainoa) jakso LGBTQ-oikeuksista, joka keskittyi täysin Leslieen, heteronaiseen. Se samainen jakso, joka on oikeastaan melko homofobinen. Se yksi kammottava jakso, jossa on Fred Armisen ja miljoona naisia halventavaa ”vitsiä”. Seksistinen huumori. Tom Haverford.

Perun puheeni. Ei tarvinnut edes kaivella, tuo oli helppoa.

Onko järkeä analysoida 25 vuotta vanhaa komediasarjaa? Pilkkoa se paloihin ja valittaa ongelmallisuuksista?

Kaiken tämän jälkeenkin olen sitä mieltä, että kyllä, on järkeä analysoida, pilkkoa ja valittaa.

Koska mikä on vaihtoehto? Välinpitämättömyys?

Eikö ne kaikki tuhannet Frendeistä kirjoitetut ”hyi hyi, tuo ummehtunut vitsi ei kyllä enää nykyään menisi läpi” -analyysit vain kerro siitä, että maailma on muuttunut ja hyvä niin? Eikö vanhojen sitcomien ongelmallisista juonikuvioista puhuminen osoita, että jotain on opittu? Eikö kaikki yritykset yhdenvertaisuuteen ja suvaitsevaisuuteen ole loppupeleissä hyvä juttu, oli se sitten jonkun mielestä hyvesignalointia tai ei?

Laajassa kuvassa 25 vuotta vanha höpsö komediasarja on tietysti täysin yhdentekevä asia. On miljoonia ja miljoonia tärkeämpiä asioita kuin se, että Ross ei hyväksy, että hänen tytärtään hoitaa miespuolinen lastenhoitaja tai että hänen poikansa ei sovi leikkiä barbilla.

Se laaja kuva koostuu kuitenkin pienemmistä kokonaisuuksista, jotka vaikuttavat siihen, miten näemme ja koemme maailman ympärillämme. Höpsö komediasarja ei ole erillinen linnake, vaan osa todellisuutta jossa elämme.

Eikö ole hienoa, että nyt, 25 vuotta myöhemmin, tässä todellisuudessa, Frendien ongelmallisuudet on nostettu esille ja niistä on ainakin yritetty ottaa opiksi?

Minusta on.

PS. HBD, Frendit! I’ll be there for you, nyt ja aina, kaikesta huolimatta.

Tiedän, että tämä oli melko ankea synttärikirjoitus, joten lopuksi jotain mukavaa:

Suosikkijaksoni!

Koska olen Chandler ja Monica -fani, suosikkini on oikeastaan koko vitoskausi. Se on se kausi, jolloin Chandler ja Monica aloittivat seurustelun ja salailivat suhdettaan.

Pidän myös kolmoskauden jaksosta The One Where No One’s Ready ja siitä jaksosta, jossa Chandler viettää kiitospäivän isossa laatikossa koska suuteli Joeyn tyttöystävää. Ja siitä, jossa vedonlyönnin seurauksena asuntonsa menettäneet Rachel ja Monica vain päättävät ottaa asuntonsa takaisin. Suosikkini suosikeistani taitaa kuitenkin olla kuutoskauden The One Where Ross Got High, eli kiitospäiväjakso, jossa Rachel tekee kuuluisan jälkiruokansa ja Monican ja Rossin vanhemmille paljastuu yhtä jos toista. Ja myös se kiitospäiväjakso, jossa on Brad Pitt… oikeastaan kaikki kiitospäiväjaksot ovat mainioita!

LUE MYÖS:

Kategoriat
Sarjat Suosittelen

Netflix-vinkki: Loistava (ja sydäntäsärkevä) Unbelievable

Kirjoitus on alun perin julkaistu 14.9.2019 Lilyssä.

Suosikkisarja: Unbelievable (Netflixissä)

Kirjoitus sisältää viittauksia sarjan tapahtumiin, mutta ei mitään, mitä traileri ei jo kertoisi.

Sisältövaroitus: Unbelievable kertoo tositapahtumaan perustuvasta raiskaustapauksesta ja sisältää kohtauksia, jotka voivat olla ahdistavia ja vaikeita katsoa.

Kuva: Netflix

Jos mahdollista, kannattaa katsoa Unbelievablen (suom. Epäuskottava) – Netflixin tuoreen true crime -minisarjan – ensimmäinen ja toinen jakso yhteen putkeen. Ne muodostavat sydäntäsärkevät vastakohdat sille, miten raiskaustapauksia pitäisi ja ei pitäisi tutkia.

Sarja alkaa, kun nuori Marie (upean roolityön tekevä Kaitlyn Dever) kertoo tulleensa raiskatuksi. Tapausta tutkivat poliisit tekevät kaikki mahdolliset virheet, ja niillä virheillä on surullinen vaikutus Marien koko elämään.

Toisessa jaksossa hypätään kolme vuotta eteenpäin. Nyt raiskauksesta ilmoittaa toinen nuori nainen, Amber (Danielle Macdonald). Tätä rikosta alkaa selvittää etsivä Karen Duvall (Merritt Wever), joka on kaikkea, mitä Marien tapauksen etsivät eivät olleet: empaattinen, hienotunteinen, perinpohjainen, sinnikäs, tarkka ja ammattimainen.

Ensimmäistä jaksoa on jo itsessään vaikea katsoa, mutta kun Marien kokemat epäoikeudenmukaisuudet rinnastaa toisen jakson tapahtumiin, sydän särkyy vielä vähän lisää. Miksei Marie saanut omaa Karen Duvalliaan?

Jos sydän ei ole vielä tarpeeksi rikki Marien puolesta, viimeinen niitti on tieto siitä, että Unbelievable perustuu tiukasti tositapahtumiin. Vuonna 2008 Lynnwoodin kaupungissa Washingtonissa tuntematon mies murtautui 18-vuotiaan naisen asuntoon ja raiskasi naisen. Poliisit tekivät juuri ne samat virheet kuin sarjassakin, ja nainen leimattiin valehtelijaksi – aivan kuten fiktiivinen Marie.

Kolme vuotta myöhemmin, vuonna 2011, kaksi etsivää Coloradossa – Stacy Galbraith ja Edna Hendershot – yhdistivät voimansa tutkiessaan väkivaltaisten raiskausten sarjaa. Nämä kaksi tosielämän naista ovat inspiraationa Merritt Weverin esittämälle Karen Duvallille ja Toni Colletten Grace Rasmussenille.

Unbelievablessa seurataan rinnakkain vuoden 2008 ja 2011 tapahtumia. Lopputuloksena on paitsi loistava true crime -mysteeri, myös vaikuttava ja tärkeä kertomus epäoikeudenmukaisuudesta ja oikeusjärjestelmän puutteista. Sarja ottaa aiheensa – ja tosielämän inspiraationsa – äärimmäisen vakavasti ja käsittelee sitä hienotunteisesti ja raiskausten uhreja kunnioittaen. Pisteitä myös siitä, että vaikka poliisit, ystävät ja media leimaavat Marien valehtelijaksi, katsojan ei tarvitse missään vaiheessa epäillä hänen kertomuksensa luotettavuutta.

Unbelievable (Epäuskottava) -minisarjan kahdeksan jaksoa ovat Netflixissä.

PS. Unbelievable pohjautuu T. Christian Millerin (ProPublica) ja Ken Armstrongin (The Marshall Project) kirjoittamaan, Pulitzer-palkittuun artikkeliin An Unbelievable Story of Rape. Artikkeli on luettavissa täällä. Kannattaa tosin lukea se vasta sarjan katsomisen jälkeen jos ei halua spoilata itseltään sen true crime -mysteerielementtejä.

Tapahtumat on kerrottu myös Anatomy of Doubt -nimisessä podcastissa, joka löytyy This American Life -verkkosivuilta.

Kategoriat
Kirjat Sarjat Suosittelen

Viime aikojen suosikkiasioita: Elite, Mindhunter ja kolme mainiota kirjaa

Kirjoitus on alun perin julkaistu 10.9.2019 Lilyssä.

Viime aikojen suosikkiasioita: Elite, Mindhunter ja kolme hyvää lukukokemusta

Kuvat: Netflix, Penguin Random House, Crown Publishing House.

Okei, syyskuu. Olen alkanut käymään taas jumpassa. Olen venytellyt (lähes) joka päivä. Pesin ikkunat, jotka piti pestä alkukesästä. Tuntuu tarmokkaalta ja tekee mieli pukeutua villapaitoihin. Juon noin kolmesataa kuppia teetä päivässä. Ulos mennessäni haistelen ilmaa ja totean, että kyllä, se on syksy nyt – vaikka kesäiset lämpötilat yrittävätkin harhauttaa. Lenkillä tekee mieli ottaa kuvia pihlajanmarjoista. Pitäisi varmaan aloittaa jokin uusi harrastus – potkunyrkkeily tai maalauskurssi tai ranskan opiskelu – jotta olisin vieläkin täydellisempi syksyklisee.

Lisäisin syksykliseiden listalle Netflixin tuijottamisen, mutta sitä teen kyllä ympäri vuoden. Mainion Derry Girlsin lisäksi olen viime aikoina fiilistellyt espanjalaista teinimysteerisekamelskaa ja raivostuttavan hyvää Mindhunteria.

Ja hyviä kirjojakin olen lukenut!

Eli viime aikojen suosikkiasioitani:

1. Elite (Netflixissä)

Tapahtui viime viikolla.

Olin ollut yömyöhään töissä. Raahauduin kotiin kovin väsyneenä noin kello 01.30. Fiksu ihminen olisi siinä kohtaa käynyt nukkumaan. Minä en ollut fiksu ihminen. Nukkumaan käymisen sijaan minä valvoin vielä reilun tunnin ja kävin lopulta nukkumaan noin kello 02.45. Miksi?

Koska oli katsottava jakso (okei okei, puolitoista jaksoa) Eliteä.

Espanjalaisen teini-/mysteerisarjan toinen kausi tuli Netflixiin muutama päivä sitten. Ja oli muuten täysin sekopäinen kausi, yhtä melodramaattista saippuaoopperaa. Ja niin hiton koukuttavaa! Ensimmäiseltä kaudelta tutun murhamysteerin jälkipuinti sai kaverikseen katoamismysteerin. Oli seksiä ja huumeita ja uusia pareja, ihmissuhdedraamaa, rikkaiden ihmisten juhlia ja teinityttöjä, joilta ottaisin mieluusti meikkausoppitunteja. Oli kauniita ihmisiä, luokkaeroja ja isoja ja isompia kriisejä. Paaaaljon hidastettua tanssimista (yökerhossa, joka ilmeisesti on avoinna alaikäisille???). Ja koska tämä kaikki ei riitä, mukaan heitettiin pieni petos ja suuri tabu. Ja oliko huumekauppaa pyörittävä mafiakin jotenkin mukana? En ole ihan varma.

Parasta Elitessä on tämä: se on niin ylivedetty ja täynnä kaikkea sälää, etten osaa ottaa sitä millään lailla vakavasti. En jaksa pysähtyä miettimään sen övereitä juonenkäänteitä tai pilkkoa sitä osiin. Se on mitä on: koukuttava, epärealistinen, ylidramaattinen kauniiden teini-ihmisten sekamelska, joka on paikoin melkein pehmopornoa, paikoin musiikkivideota, paikoin vallan mainiota draamaa.

Está bien.

Eliten kaksi valmistunutta kautta löytyvät Netflixistä. Kolmoskausi tilattu, eli mysteerit jatkukoot! 

2. Mindhunter (Netflixissä)

Kirjoitin tuossa taannoin, kuinka nykyään vihaan rikossarjoja. En jaksa katsoa mitään liian pelottavaa ja ahdistavaa. En halua, että mieleni on täynnä ikäviä asioita… eli luonnollisesti katsoin Mindhunterin, sarjan, joka kertoo sarjamurhaajista. Puolustuksekseni sanottakoon, että on muuten todella, todella hyvä sarja – tuore kakkoskausi vielä parempi kuin ensimmäinen. Joka hiton yksityiskohta on niin tarkkaan mietitty, jokainen kohtaus niin visuaalisesti upea, jokainen näyttelijäsuoritus loistava.

Rikossarja-avautumisessani kerroin, kuinka liian pelottava ja liian ahdistava ja täynnä ikäviä asioita oleva Luther on saanut minut katsomaan sänkyni alle joka ilta. Murhamiesten varalta siis. No, Mindhunterin seurauksena katson nykyään myös suihkuseinän taakse. En nimittäin ole katsonut pelkästään Mindhunteria. Sen seurauksena olen katsonut sellaisia YouTube-pätkiä kuin My Father BTK ja The Real Serial Killers of Mindhunter. Olen lukenut Atlantan lapsimurhista ja Mansonista. Olen lukenut BTK:stä ja siitä, kuinka vuosikymmenten ajan Kansasin Wichitassa asuvat naiset tarkistivat kotiin tullessaan puhelimensa toimivuuden. Ja tsekkasivat sen jälkeen, ettei kukaan lymyile kylpyhuoneessa.

Tiivistys: olen idiootti, jonka pitäisi lopettaa sarjamurhaajien googlaaminen. Ja Mindhunter on raivostuttavan hyvä ja hyvin tehty sarja.

PS. Tällä hetkellä suosikkiasioitani on New Girl ja YouTubesta löytyvät Veepin bloopersit. Hukutan sarjamurhaajat komedialla.

Lue lisää: Rikossarjoista parhaat (tyypiltä, joka vihaa rikossarjoja)

3. Crazy Rich Asians (Kevin Kwan)

Viime aikojen kirjakoukutus: Kevin Kwanin Crazy Rich Asians ja jatko-osa China Rich Girlfriend. Kuinka hauskoja! Juuri nyt odotan kuumeisesti, että saisin käsiini trilogian kolmososan, Rich People Problemsin. Nämä eivät ole edes semihömppää, vaan loisteliasta täyshömppää kaikilla mausteilla. Jatkoon! Ehtii niitä jaloja klassikoita lukea myöhemminkin.

Paras hahmo on muuten Astrid.

Kirjoitin Crazy Rich Asians leffasta noin vuosi takaperin, mutta en itse asiassa ole vielä nähnyt sitä. Nyt haluaisin!

4. Conversations with Friends (Sally Rooney)

Kun nyt semihömpästä oli puhe… lasken tämän hetken hypetetyimmän kirjailijan Sally Rooneyn siihen kategoriaan. Kehutun ja palkitun irlantilaiskirjailijan esikoisteos Conversations with Friends oli oikein mainio – ymmärrän hypen täysin. Pitää kuitenkin sanoa, että minä pidin enemmän Normal Peoplesta, hänen toisesta kirjastaan. Kirjoitin siitä aiemmin.

5. The Last Girl (Nadia Murad)

Hömpästä ja semihömpästä täysin vakavaan – ja tärkeään.

Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2018 saaneen Nadia Muradin muistelmateos on äärimmäisen karua ja ahdistavaa luettavaa. Irakin jesidivähemmistöön kuuluvan Muradin elämä mullistui vuonna 2014, kun Isis hyökkäsi hänen kotikyläänsä. Miehet ja vanhemmat naiset murhattiin, nuoret naiset – myös Nadia Murad – pakotettiin seksiorjiksi.

The Last Girl on vaikuttava teos – nuoren naisen taisteluhuuto Isisin hirmutekoja vastaan. Kaiken kamaluuden keskellä se on ennen kaikkea tarina selviämisestä. Kirja on hyvin vangitsevasti kirjoitettu. Vaikka tietää, että Murad onnistuu pakenemaan kaappaajiltaan, lukijan sydän pamppailee mukana koko pakomatkan ajan.

Nykyään Nadia Murad  on ihmisoikeusaktivisti, jonka perustama Nadia’s Initiative -organisaatio auttaa kansanmurhien ja ihmiskaupan uhreja. Tosielämän sankari ja suosikkityyppi.

LUE MYÖS: