Kategoriat
Ajattelin tänään Muu kulttuuri Sarjat

Viekö tiedostavuus ilon suosikkisarjoista? Tapaus Frendit

Kirjoitus on julkaistu alun perin 5.9.2018 Lilyssä.

Suosikkisarja: Frendit. Mutta…

Kuva: NBC

Rakastan Frendejä. Tv-sarjaa siis. Rakastan Frendejä kuin… no, kuin vanhaa, rakasta ystävää. Sellaista ystävää, jonka on tuntenut ikuisuuden ja joka vuosi toisensa jälkeen ilostuttaa ja saa nauramaan. 

Olen elämäni aikana katsonut Frendien tuotantokaudet läpi noin viisimiljoonaa kertaa. 

Katsoin sitä kun se tuli aikanaan telkkarista ekan kerran, katsoin jatkuvalla loopilla tulleita uusintakierroksia ja nyt se on mun vakkarivalinta, kun etsin Netflixistä jotain taustahälyä muun puuhailun oheen. 

Olen jo vuosia nauranut vitseille etukäteen, koska muistan ne ulkoa. Varmaan aika moni muukin. 

Harmi vaan, että meidän ikuisuuksia kestänyt ystävyyssuhde on viime vuosien aikana vähän säröillyt. Frendit ei tietenkään ole muuttunut mihinkään, joten ei se ole sen vika. Se heittää samaa läppää kuin aina ennenkin, on ihan samanlainen kuin aina ennenkin.

It’s not you, it’s me.

Vika on minussa. Ja vika on siinä, että maailma meidän ympärillä on muuttunut. 

Frendit on – luonnollisesti – aikansa tuote. Se tuli telkkarista vuosina 1994-2004, ja silloin moni sellainen asia meni huumorin varjolla läpi, mikä ei enää tänä päivänä menisi. Kuten nyt vaikkapa Fat Monica -vitsit. Ilkeämielinen lihavuudelle nauraminen ei ole ok, koska fat shaming = not cool, kaikkihan sen nykyään tietävät. Mutta Frendeissä ”lihava” Monica on kestovitsin aihe ja huumori revitään nimenomaan hänen painostaan ja syömisestään.

Läskivitsien lisäksi Frendit on nykystandardien mukaan ongelmallinen muillakin tavoilla. Naururaita pamahtaa päälle jokaisesta lesbo-sanasta, koska hah hah hah Rossin vaimo jätti hänet toisen naisen vuoksi ja homoseksuaalisuudelle sopii tietysti nauraa. Samoin Chandlerin isän transsukupuolisuudelle (Frendien kunniaksi on toki sanottava, että 1990-luvun televisiolle epätyypillisesti siinä oli sentään edustettuina kyseiset vähemmistöt – ongelma on siinä, minkälaisessa valossa heidät kuvattiin).

Homofobian ja transfobian lisäksi silmille hyppää seksismi ja jumahtaneet sukupuoliroolit. Kuten siinä jaksossa, kun Ross ei suvaitse sitä, että hänen tyttärensä hoitaja on mies. Tai kun hän kauhistuu, kun hänen poikansa rakkain lelu onkin Barbie.

Itse asiassa koko Rossin hahmo saa minut nykyään raivon partaalle. Sairaalloinen mustasukkaisuus ja omistushaluisuus eivät ole kovinkaan miellyttäviä luonteenpiirteitä, arvon professori Geller. Luota tyttöystävääsi!

Nämä ongelmat ovat tietysti olleet olemassa aina. Kuten sanottu, Frendit ei ole muuttunut. Sama sarja, samat vitsit, samat juonikuviot. Ja ihan varmasti jotkut katsojat ovat tajunneet jo 1990-luvulla, että sarjassa haetaan huumoria välillä vähän kyseenalaisin keinoin. Minä en kuitenkaan tajunnut, en ennen kuin kasvoin aikuiseksi ja aloin kiinnittämään tarkempaa huomiota siihen, minkälaista populaarikulttuuria kulutan. Myös yhteiskunta ympärillä auttoi avaamaan silmiä: nykyään esimerkiksi sosiaalinen media ja sen valveutuneet ja tiedostavat käyttäjät pitävät huolen siitä, ettei loukkaava sisältö mene läpi.  

Minäkin yritän parhaani mukaan olla valveutunut ja tiedostava. Ymmärtää rakenteita ja representaatioita ja valtasuhteita ja sitä, miten ne vaikuttavat niinkin triviaalilta tuntuvaan asiaan kuin tv-viihteeseen. 

Nykyään tiedostan, että Frendit on kaukana täydellisestä tv-sarjasta. Huomaan sen seksistisen huumorin ja diversiteettiongelman. Mutta toisaalta: onko järkeä arvostella lähes 15 vuotta sitten päättynyttä sarjaa käyttämällä ajan saatossa muuttuneita kriteerejä? Viekö tiedostavuus ja valveutuneisuus ilon tv-suosikeista, jotka ovat vuosien saatossa ilostuttanut ja naurattanut?

Tuli mieleen BBC Comedyn sketsi parin kuukauden takaa. You Woke? -niminen videopätkä löytyy esimerkiksi BBC Comedyn Facebook-sivulta. Sketsissä nauretaan milleniaaleille, jotka eivät osaa iloita mistään, koska ovat koko ajan niin kovin valveutuneita. Tukiryhmässä he saavat kotiläksyksi katsoa Frendejä.

On sketsissä varmasti joku totuuden siemen. Jatkuva tiedostavuuden korostaminen kääntyy luultavasti jossain pisteessä negatiiviseksi asiaksi, varsinkin jos sitä käyttää lyömäaseena vuosikausia sitten päättynyttä tv-komediaa vastaan. 

Oikein suhteutettuna tiedostavuus on kuitenkin ainoastaan hyvä juttu. On hyvä, että Frendien fat shaming, transfobia ja seksismi nostetaan esille, koska se tarkoittaa, että jotain on opittu. On hyvä, että kuluneet vitsit eivät enää naurata, koska eihän niille olisi koskaan kuulunutkaan nauraa.

Ja eihän Frendien ongelmallisuuden tiedostaminen tarkoita sitä, ettei sitä saisi enää katsoa! Minä katson ainakin. Nykyään vain ymmärrän, että vanha, rakas ystäväni on jumahtanut menneisyyteen.

PS. Frendit ei tietenkään ole ainoa 2000-luvun taitteen huippusuosittu tv-sarja, jonka ongelmallisuudesta on puhuttu paljon…

Kuva: iheartsexandthecity.tumblr.com

Kategoriat
Ajattelin tänään Hassua Leffat

Hyvän romanttisen komedian tunnuspiirteet (ja Netflixin malliesimerkit)

Kirjoitus on julkaistu alun perin 23.8.2018 Lilyssä.

Suosikkiasia: HYVÄT romanttiset komediat.

Suosikkileffat: Set It Up ja To All the Boys I’ve Loved Before

Kuva: Netflix

Voisi kuvitella, että romanttisen komedian tekeminen olisi helppoa. Pari kivaa tyyppiä, meet cute, kasa esteitä rakkauden eteen, grande finale ja onnellinen loppu. Bam! Helppoa. 

Mutta eeeeei, h y v ä n  romanttisen komedian tekeminen on taitolaji. Ei riitä, että valkokankaalle tungetaan kaksi tyyppiä ja kasa kliseitä, ei alkuunkaan. 

Ero huonon ja hyvän romanttisen komedian välillä on hiuksenhieno. It’s all in the details

HYVÄN ROMANTTISEN KOMEDIAN TÄRKEIMMÄT TUNNUSPIIRTEET:

1. Sympaattinen rakkaustarina ja pari, jota haluaa kannustaa

No tietysti. Rom comit elävät tai kuolevat pääparinsa mukaan. Katsojan pitää toivoa, että just nämä kipuilevat ihmispolot saavat lopulta toisensa kaikkien vaikeuksien jälkeen. Ja että just nämä tyypit ansaitsevat toisensa. Romanttinen komedia ikävillä tyypeillä ei toimi. En minua kiinnosta, elääkö jotkut kusipäät elämänsä onnellisina loppuun asti. Ja tämähän ei tietenkään tarkoita sitä, että hahmojen täytyisi olla täydellisiä ja virheettömiä superihmisiä. Ei täydy! Saa olla neuroottisia ja ärsyttäviä ja kummallisia, mutta kuhan on sellaisia, joille haluaa rakkautta ja muita kivoja juttuja.

2. Yllätyksellinen yllätyksettömyys

Haluan todellakin niitä rom com kliseitä; epätoivoisia saako-nuo-sittenkään-toisiaan -hetkiä, väärinkäsityksiä, kaatosateessa suutelua ja eeppisiä ikuisen rakkauden julistuksia lentokentällä. Ja mikä tärkeintä, haluan onnellisia loppuja (romanttinen komedia EI VOI loppua niin, että päähenkilö A ja päähenkilö B eivät saa toisiaan). Mutta kliseet eivät saa olla… liian kliseisiä. Haluan kliseettömiä kliseitä, yllätyksellistä yllätyksettömyyttä. Eli jotain uutta ja samalla sitä samaa kuin aina ennenkin. Romanttinen komedia ei ole se leffagenre, jossa tarvitsee liikaa poiketa totutusta kaavasta. Silti peruskaavakaan ei kelpaa. Hmmm… kyllä, pysyn tämän äärettömän täsmällisen lausuntoni takana.

3. Just OIKEAT näyttelijät

Koko homma romahtaa kuin korttitalo, jos romanttisessa komediassa on väärät näyttelijät. Esimerkiksi Muuttohaluton poikamies (2006) olisi voinut potentiaalisesti olla ihan kelpo leffa – jos siinä vain olisi jotkut muut näyttelijät kuin Sarah Jessica Parker ja Matthew McConaughey. Ei mitään kumpaakaan vastaan, mainioita näyttelijöitä molemmat, mutta yhdessä ja romanttisessa komediassa… ei vaan toiminut. Toinen esimerkki: Maid in Manhattan (2002). Ralph Fiennes Jennifer Lopez = EI. Se kuuluisa kemia on tärkeä juttu romanttisissa komedioissa, kas kummaa.

Romanttinen komedia on pitkään vaellellut varjojen mailla. 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun ekalla vuosikymmenellä genre vielä kukoisti, oli hitti-rom comeja toisensa perään. Oli menestysleffoja tähtinään Meg ja Julia ja Sandra ja Reese. Sitten tapahtui jotain, rom com -hanat käännettiin kiinni ja leffateatterissa olikin vain supersankarielokuvia. Noin niin kuin vain vähän yleistäen. Päättikö Hollywood kollektiivisesti, että nyt riitti, romanttisen komedian kulta-aika on ohi? Ei enää hassun hauskoja ja hyväntahtoisia rakkaustarinoita! Ei enää kaatosadesuutelua ja kummallisen koordinoituja tanssinumeroita!

Parin viime vuoden aikana tunnelin päässä on kuitenkin näkynyt valoa. Amy Schumerin Trainwreck (2015) oli minusta ihan kelpo leffa (tärkeä sivuhuomio: rakastan Bill Haderia!), The Big Sick (2017) puolestaan jättihitti ansaiten parhaan alkuperäisen käsikirjoituksen Oscar-ehdokkuudenkin. Just nyt palstatilaa kerää Crazy Rich Asians.

Ja myös Netflix on vastannut rom com -rakastajien huutoon. Go Netflix go, pelasta romanttinen komedia, genre on kuolemassa! 

Tämän kesän iloisin rom com -yllätys oli Netflixin sleeper hit Set It Up (suom. Samassa juonessa). Laitoin sen yhtenä iltana pyörimään kun en muutakaan löytänyt ja kappas, miten hurmaava leffa! Oli sympattinen pääpari, kliseettömiä kliseitä ja miellyttävät näyttelijät (Glen Powell & Zoey Deutch), kaikkea, mitä hyvältä rom comilta kaipaa. Ennalta-arvattava loppuratkaisu ehkä, mutta just sillä tavalla kuin hyvässä romanttisessa komediassa kuuluukin olla. 

Toinen mieltälämmittävä Netflix-tuttavuus oli paljon hypetetty To All the Boys I’ve Loved BeforeJenny Hanin samannimiseen romaaniin perustuva teini-rom com ilostutti, vaikka en ehkä olekaan täysin kohderyhmää näin (melkein) kolmekymppisenä. Suloinen rakkaustarina: check. Yllätyksellistä yllätyksettömyyttä: check. Mainiot näytelijät (Lana Condor & Noah Centineo, alla): check. 

Kuva: Netflix

Pisteet Netflixille romanttiselle komedialle antamastaan tekohengityksestä!

PS. SUOSIKKI ROM COMIEN TOP 5 BY SUOSIKKIASIOITA:

  1. How to Lose a Guy in 10 Days (2003) / Frost yourself.
  2. Notting Hill (1999) / Paras kohtaus on se, kun Will ja Anna menevät Willin siskon synttärijuhliin.
  3. 10 Things I Hate About You (1999) / On tämän leffan syytä, että Heath Ledgerin kuolema iski poikkeuksellisen kovaa. 
  4. Amélie (2001) / Kuka EI rakastaisi Amélieta? 
  5. Breakfast at Tiffany’s (1961) / Oikeasti Roman Holiday on mun suosikki Audrey-leffa. Mutta koska loppu on romanttisissa komedioissa tärkeä… 

KUNNIAMAININNAT:

  • 27 Dresses (2008) / Tiedän, että kyseinen leffa on vähän läppä, koska se tulee telkkarista about viisituhatta kertaa vuodessa. En välitä!
  • Sweet Home Alabama (2002) / Koska Josh Lucas.
  • Crazy Stupid Love (2011) / ”Fuck! Seriously? It’s like you’re photoshopped”

Hmmm. Tuota ylläolevaa kuvasarjaa kun katsoo, ei ihme, että representaatiot puhuttavat. Kuvista ja mainituista leffoista huomaa, kuinka valkoista valtavirtaa oma populaarikulttuurin käyttö onkaan. Ihan varmasti on paljon loistavia romanttisia komedioita, joista en ole koskaan kuullutkaan. Saa vinkata. 

Kategoriat
Ajattelin tänään Leffat Suosittelen

Popkulttuurissa pinnalla just nyt: Crazy Rich Asians ja representaatioiden tärkeys

Kirjoitus on julkaistu alun perin 20.8.2018 Lilyssä.

Suosikkiasia: populaarikulttuurin monipuoliset representaatiot  

Suosikkileffa, jonka haluan nähdä: Crazy Rich Asians

Kuva: Warner Bros

Tämän hetken kuumin populaarikulttuurin ilmiö: Crazy Rich AsiansJon M. Chun ohjaama, Kevin Kwanin samannimiseen kirjaan pohjautuva leffa on pyörinyt elokuvateattereissa vasta muutaman päivän (se sai Pohjois-Amerikassa ensi-iltansa 15.8.), mutta jo nyt sen voi sanoa olevan hitti, niin kulttuurisesti kuin dollareissa mitattuna.

Crazy Rich Asians takoi viikonlopun aikana pöytään huippulukemat ja nousi vaivatta Pohjois-Amerikan katsotuimmaksi leffaksi. Se on viiden päivän aikana tuottanut pelkästään Yhdysvalloissa ja Kanadassa 34 miljoonaa dollaria – isoja lukuja monelle elokuvalle, mutta varsinkin romanttiselle komedialle.

Elokuva kertoo aasialais-amerikkalaisesta Rachel Chusta (Constance Wu, mm. Fresh Off The Boat), joka matkustaa tapaamaan poikaystävänsä Nick Youngin (Henry Golding) perhettä Singaporeen. Rachelin yllätykseksi Nickin perhe onkin leffan nimen mukaisesti crazy rich, tiedossa siis luokkaeroja, glamouria ja romantiikkaa. Soppaa hämmentää Nickin sukulaiset, erityisesti hänen dominoiva Eleanor-äitinsä (Michelle Yeoh), jonka mielestä Rachel ei vain ole tarpeeksi hyvä hänen pojalleen.

Perinteistä rom com -matskua siis, mutta silti niin paljon enemmän. Crazy Rich Asiansilla on hullun tärkeä kulttuurinen merkitys.

Aasialais-amerikkalaisten ja aasialaisten kuvaukset ovat Hollywood-leffoissa harvinaisuus. Etenkään pääosissa heitä ei juurikaan ole näkynyt. Vuonna 2017 julkaistujen sadan tuotteliaimman Hollywood-leffan henkilöhahmoista vain viisi prosenttia oli aasialaistaustaisia. Näissä sadassa elokuvassa vain neljässä oli aasialainen pääosa (Lähde: USC Annenberg Inclusion Initiative / Hollywood Reporter).

Crazy Rich Asians on 25 vuoteen ensimmäinen Hollywoodin studioelokuva, joka on roolitettu pelkästään aasialaistaustaisilla näyttelijöillä. Monissa leffasta kertovissa artikkeleissa ja arvosteluissa onkin korostettu representaatioiden tärkeyttä. Sitä, kuinka tärkeää aasialaisille ja aasialaistaustaisille ympäri maailman on nähdä Crazy Rich Asiansin kaltainen iso Hollywood-tuotanto.

Kerrankin valkokankaalla on tarina, joka representoi länsimaalaisessa populaarikulttuurissa niin usein sivuutettua ja vähäteltyä kulttuuria ja ihmisryhmää. Kerrankin Hollywood-elokuvan (ja vielä romanttisen komedian!) tähtinä ovat taiwanilais-yhdysvaltalainen Constance Wu, brittiläis-malesialainen Henry Golding, malesiankiinalainen Michelle Yeoh, kiinalaisia ja korealaisia sukujuuria omaava Awkwafina ja korealaisten siirtolaisvanhempien kasvattama koomikko Ken Jeong.

Leffan traileri alla:

Representaatioiden tärkeys on helppo sivuuttaa, jos ei itse ole marginaalissa. Enkä oikeastaan tiedä, onko minulla, valkoihoisella heteronaisella, edes kompetenssia kirjoittaa representaatioista tässä yhteydessä. Eihän minulla ole asiasta omakohtaista kokemusta.

Minä olen saanut kasvaa ympärilläni populaarikulttuurin kuvasto, joka on täynnä oman näköisiäni ihmisiä. Pikkutytöstä lähtien olen nähnyt tv:ssä ja elokuvissa valkoihoisia supersankareita, valkoihoisia prinsessoja, valkoihoisia perheitä… Olen katsonut kymmenittäin romanttisia komedioita, joissa valkoihoinen mies ja valkoihoinen nainen rakastuvat.

En tiedä miltä tuntuu, kun oma kulttuuriperintö, ihonväri tai uskonto typistetään stereotypiaksi – tai jos sitä ei kuvata lainkaan! Hollywood ei ole rodullistanut minua negatiivisesti. Olen nähnyt omasta kulttuuristani ja ihonväristäni monipuolisia ja moninaisia positiivisia representaatioita. Populaarikulttuuri ei ole koskaan kertonut minulle, etten voisi olla jotain. Päinvastoin, olen saanut populaarikulttuurin kautta nähdä, että voin olla mitä tahansa.

Minun on mahdotonta kuvitella, miltä se tuntuisi ja miten se vaikuttaisi, jos olisin populaarikulttuurissa pelkkä sivuhuomio tai vitsin aihe, se kiintiö-mikä tahansa. Tästä syystä Crazy Rich Asiansin kulttuurinen ja sosiaalinen merkityksellisyys jää minun kohdallani todennäköisesti melko pintapuoliseksi. Voin toki kirjoittaa, katsoa ja yrittää ymmärtää, mutta ymmärränkö kunnolla kuitenkaan. Tuskin.

Yhden asian kuitenkin tiedän. Minulla ei ole mitään oikeutta kyseenalaistaa Crazy Rich Asiansin ja sen esittämien representaatioiden tärkeyttä. Minä en saa sanoa, että on ihan sama minkänäköisiä tyyppejä valkokankaalla pyörii, sehän on vaan fiktiota, pelkkää Hollywood-hömppää. Mikä saattaa olla minulle (=valkoihoiselle ihmiselle) merkityksetöntä, on monille uskomattoman tärkeää.

Minä en ole paras ihminen kirjoittamaan Crazy Rich Asiansin kulttuurisesta merkittävyydestä ja representaatioiden tärkeydestä. Alla tekstejä ja näkemyksiä ihmisiltä, jotka ovat:

  • ’The heroes of our own stories’: Why representation matters in Crazy Rich Asians / CBS
  • The Stakes Are High for ’Crazy Rich Asians’ – And That’s the Point / Rebecca Sun & Rebecca FordHollywood Reporter
  • Crazy Rich Asians Is More Than Glitz and Glamour. It’s Groundbreaking for People Like Me / Suyin HaynesTime
  • What ’Crazy Rich Asians’ Mean For 29 Asian Writers Who Wish They’d Had the Movie Growing Up / Rachel SimonBustle
  • 21 Tweets That Sum Up Why ’Crazy Rich Asians’ Matters So Much To So Many / Brittany WongHuffington Post
  • An all-Asian Cast and No Martial Arts: Why the ’Crazy Rich Asians’ Movie Matters / Allyson ChiuThe Washington Post

Alla: Constance Wu On Why Representation Matters / BUILD Series: