Kirjoitus on alun perin julkaistu 27.2.2022 Lilyssä.
Suosikkiasia: valonpilkahdukset.
Ja taas on hetki, kun leppoisat sarjahöpinäni tuntuvat täysin yhdentekeviltä. En tiedä mitä voisin sanoa. Paitsi sen, että olen helvetin vihainen. Ja surullinen. Mutta enimmäkseen vihainen. Vihainen siitä, että sieluton ja raukkamainen kusipää voi sieluttomuudessaan ja raukkamaisuudessaan aloittaa perusteettoman sodan. Tuosta noin vain, sormia napsauttamalla, muuttaa miljoonien ihmisten elämän, koska… koska miksi? Koska kukaan ei halannut häntä lapsena? Koska joku sanoi hänelle joskus rumasti? Koska kuvittelee että on ”vahva johtaja”? Vaikka todellisuudessa on kaikkea muuta.
Voisiko Geneven sopimukseen lisätä pykälän siitä, että jos joku ihmisyyttä vailla oleva despootti yrittää paikata puuttuvia senttejään ydinasekoodeja heiluttelemalla, hänen pitäisi edes olla eturintamassa taistelemassa eikä linnoittautua bunkkeriin? Voidaan kutsua sitä Zelenskyi-pykäläksi.
En ole koskaan sen kummemmin ajatellut niitä 1300 kilometriä, jotka erottavat Suomen ja Venäjän. Tämä on tietysti valtaisa etuoikeus. Rauhan ajan lasta eivät ole sotien haamut kiusanneet. Nyt minä ajattelen niitä kilometrejä. Ja olen taas helvetin vihainen. Ja surullinen. Peloissanikin. Ja sitten taas helvetin vihainen. Miksi edes pitää miettiä skenaariota, että mitä jos Kremlin Sauronin silmä päättääkin kääntyä luoteeseen? Miksi yksi (1) julma ja rikkinäinen mielipuoli saa aiheuttaa niin paljon tuskaa, surua ja pelkoa miljoonille ja miljoonille ihmisille. Ja mikseivät ne perusteettomasti itsenäiseen valtioon komennetut sotilaat vain voisi olla kuuntelematta mielipuolta ja lopettaa? Taistele itse, Vlad, jos haluat, we out. Täysin naiivi ajatus, tiedän. Mutta tuollaisia ajatuksia mun päässä pyörii.
En oikeasti ole sitä mieltä, että leppoisat höpinät, kuten nyt vaikka tämä blogini, ovat tällaisina aikoina täysin yhdentekeviä. Siis verrattuna lähes kaikkeen muuhun ovat tietysti äärettömän epätärkeitä, mutta ainakin mun on pakko yrittää synkkyden keskellä tarrata iloon ja valoon. Ja leppoisaan höpinään. Kaikki käsittelevät näitä juttuja omalla tavallaan, kestävät synkkyyttä omilla valonpilkahduksillaan. Minä katson Parks and Reciä ja nauran samoille vitseille, joille olen nauranut viisituhatta kertaa ennenkin. Sitten selaan Twitteriä ja luen uutisia, olen vihainen, surullinen ja vihainen. Ja katson taas Parks and Reciä.
Mun ei oikeastaan ollut tarkoitus kirjoittaa mitään edellä mainittua. Oikeasti halusin vain kirjoittaa sitä leppoisaa höpinää, kirjoittaa suosikkiasioista kuten ennenkin. Koska eiköhän kaikki saa tällä hetkellä tarpeeksi synkkyyttä ilman että joku random sarjabloggaaja kirjoittaa leppoisassa höpinäblogissaan että vähän pelottaa ja ahdistaa ja fuck you sinä sieluton idiootti, joka palatsisi suojassa leikit sairasta shakkia ihmisten elämillä.
Turhista, iloisista asioista, niistä minä halusin kirjoittaa. Joten niistä minä nyt kirjoitan. Minun valonpilkahduksistani.
Turhia asioita, jotka tuovat mulle iloa:
Encanton soundtrack! Loistavuutta. Itse leffaahan en ole nähnyt, mutta who cares. Tiedän silti, että me ei mainita Brunoo.
Tää on soinut mun päässä viimeisen viikon ajan:
Tämä höppänä Succession-sketsi by Ben Cahn.
Se, että mainion Starstruckin kakkoskausi on tulossa! Se on jo julkaistu Briteissä ja on tulossa HBO Maxiin, mutta julkaisupäivä toistaiseksi TBD.
Ja että The Marvelous Mrs. Maiselin neloskausi alkoi Amazon Primellä. En oikeastaan enää kauheasti pidä siitä, mutta on silti kivaa katsoa sitä ja valittaa. Ylipäätään on kiva välillä valittaa niinkin turhista asioista kuin tv-sarjoista. Ja pyöritellä silmiä niille – se vasta onkin kivaa!
Täydellinen turha ja iloinen asia: kun Arsenal voittaa lisäajan viidennellä minuutilla syntyneellä maalilla.
John Mulaney isännöi taas SNL:ää. 😀
Öööö ei lainkaan suosikkiasia: mun all time suosikki comfort show eli New Girl on poistunut Netflixistä, ainakin Suomessa. Mitä?! Juuri kun sitä kaivataan kaikkein eniten. Mutta siis suosikkiasia: Zooey Deschanel, Hannah Simone ja Lamorne Morris ovat aloittaneet New Girl -podcastin Welcome to Our Show. Kuuntelen sitten sitä.
Videot lapsista ja koiranpennuista. Tai kissanpennuista. Tai vanhoista koirista tai kissoista, ihan sama.
Ikuisesti tämä (aina kun on synkkää, katson tämän ja hetken aikaa on vähemmän synkkää):
Ali Wongin uusi Netflix-spesiaali Don Wong.
Glennon Doylen kirja Kesytön. En oikeastaan jaksa minkäänlaista self help -höpinää (siis henkilökohtaisesti koska olen minä), mutta jotenkin pidän silti tästä kyseisestä kirjasta. Eihän se siis suoranaisesti mikään self help -kirja olekaan, vaan Doylen ”omakohtainen kertomus elämän ja identiteetin hajoamisesta ja uudelleenrakentamisesta”. Oli miten oli, minäkin olen päättänyt olla gepardi. Joo, tuo oli viittaus kirjaan.
Late Night with Seth Meyersin Day Drinking -videot.
Netflixiin tullut Brooklyn Nine-Ninen seiskakausi.
Ja Peanut M&M’sit.
PS. Punainen risti: näin voit auttaa Ukrainan kriisin uhreja.
