Kategoriat
Dokumentit Leffat Sarjat

Viime aikojen suosikkiasioita: vihakatsomista, kelvollisia komedioita ja mainio rom com

Kirjoitus on alun perin julkaistu 27.8.2022 Lilyssä.

Suosikkiasiat: Ansa vanhemmille, Julia Stiles, Arsenal, Gina Linetti ja rom comit.

Kuvat: Amazon Prime & Netflix

Tai oikeastaan Viime aikojen aivan kelvollisia asioita. Pitäisi varmaan lanseerata sellainenkin juttusarja.

Echoes / Netflix

Juu tää ei ole edes aivan kelvollinen asia. Olen vihakatsonut Echoes-uutuustrilleriä. Sehän voisi periaatteessa olla ihan semipätevä mysteeri. Siis jos pääsisi yli identtisten kaksosten omituisesta ”hei vaihdetaan vuoden välein elämiä” -suhteesta. Mutta… no, en tainnut päästä yli siitä. Enkä myöskään siitä, että sarja on melko ärsyttävä. Olen silmien pyörittelyn ja huokailun siivittämänä päässyt kakkosjaksoon ja voi luoja, sitä on yhteensä seitsemän liian pitkää jaksoa. Olisi vaikka kolme niin ehkä jaksaisin, mutta seitsemän! Vaikuttaa hyvin vahvasti siltä, että päädyn vain spoilaamaan loppuratkaisun. Toivottavasti se on se, että kaksoset miettivät hyvin tarkasti vinksahtanutta suhdettaan ja kaikki pääsevät terapiaan. Ansa vanhemmille -sääntö ei pitänyt, it seems.

The Lake / Amazon Prime

Aivan kelvollinen komedia! Tässäkin on vinksahtaneita perhesuhteita, mutta ei mitään verrattuna Echoesin Leniin ja Ginaan. Plus ei saanut minua pyörittelemään silmiäni…. läheskään niin paljon kuin Echoes. Vähän tietysti koska olen minä.

Amazon Primen ensimmäinen kanadalainen original-sarja sai toisen kauden, joten tarpeeksi moni muukin on pitänyt sitä aivan kelvollisena komediana. Tämä on hyvä uutinen, koska olen ikuisesti Julia Stilesin puolella. 10 Things I Hate About You 4-ever!

All or Nothing: Arsenal / Amazon Prime

Arsenal on aina suosikkiasiani, joten tietysti katsoin All or Nothingin uuden kauden. Arsenal-kauden. Mikään, mikä liittyy Arsenaliin ei ole koskaan mitään muuta kuin rakkautta, mutta eihän nuo pari viimeista jaksoa kaikkein kivointa katsottavaa olleet. Noh, eteenpäin ja uusia pettymyksiä kohti.

Nyt kun olen päässyt kunnolla kulissien taakse, haluaisin Amazon Prime -dokkarin jokaisesta Arsenalin kaudesta. Etenkin tästä. Sanoo hän toiveikkaana kolmen ottelun jälkeen. Katsotaan toukokuussa, olenko vielä samaa mieltä.

Jamie Bower / Paralysed

Tämän jälkeen en mainitse Stranger Thingsiä ennen kuin viimeinen kausi vuonna 2047 saapuu, mutta tiesittekö että Jamie Campbell Bower on myös vallan lahjakas muusikko. Paralysed on ollut mun elokuun soittolistalla.

Brooklyn Nine-Nine / Netflix

Pidänkö Brooklyn Nine-Ninesta vai enkä pidä, siinä elämän suuria kysymyksiä. Tai ehkä vaan tämän blogin. En aidosti osaa päättää. Sen taidan tietää, etten pitänyt vikasta kaudesta, joka tovi takaperin tuli Netflixiinkin. Oli niin alleviivatun viimeinen kausi, että ärsytti. Toisaalta minua olisi varmasti ärsyttänyt sekin, jos ei olisi ollut alleviivatun viimeinen kausi. Brooklyn Nine-Nine ei voi voittaa mun kanssa. Niin tai näin, aina väärin.

Joo, vastaus lienee että en pidä Brooklyn Nine-Ninesta — siis niin paljon kuin voisin pitää! Onhan sekin ihan kelvollinen komedia! Tietysti. Ja Gina Linetti — human form of the 100 emoji — rocks.

Wedding Season / Netflix

Okei lopetan nyt ankeiluni: Netflixin Wedding Season oli oikein mainio rom com! Rom comit best.

Siis eihän tällaisen rom com -juonen kanssa voi mennä pieleen: Asha ja Ravi esittävät seurustelevansa selviytyäkseen vanhempiensa asettamista paineista kesän hääsesongin aikana. Huijaus kuitenkin kostautuu, kun tunteista tulee totta.

Täydellistä. Jäi harmittamaan vain se, etten tajunnut tehdä Erään romanttisen komedian anatomiaa. Oli loistavia silmien pyörittely -hetkiä, joista olisin voinut heittää läppää.

Btw, rom comit ansaitsevat ekstrapisteitä siitä, että ovat sen pituisia kuin KAIKKIEN leffojen pitäisi olla: noin puolitoistatuntisia.

PS. Unohdetaan Wedding Season (joka oli aidosti ihan piristävä tapaus), 1.9. julkaistava Love in the Villa jos joku huutaa Erään romanttisen komedian anatomiaa. Sillä on jopa täydellisen stereotyyppinen rom com -nimi! Ja enemies to lovers on paras rom com -trope. Pyörittelen jo valmiiksi silmiäni.

PPS. Kovasti suunnittelin, että nyt minä en toista GOT-virhettäni vaan hyppään alusta lähtien House of the Dragon -junaan. Mutta minua ei vain kiinnosta tarpeeksi! Olenkohan vain ennakkoluuloinen, ehkä HOTD yllättäisikin? Ehkä pitäisinkin siitä, mistä minä tiedän. Toisaalta nauru- ja kissanpentuindeksi taitaa olla melko alhainen… joten ehkä jatkan leppoisella rom com -linjallani. Huutelen sitten kolmen vuoden päästä, että mitä hittoa, miksi en edes yrittänyt päästä junaan.

Kategoriat
Sarjat Tyypit Urheilu

Viime aikojen suosikkiasioita: Simone Biles, Bukayo Saka ja iloiseksi tekevä komediasarja

Kirjoitus on alun perin julkaistu 12.7.2021 Lilyssä.

Suosikkityypit: Josh, Simone ja Bukayo

Kuvat: Twitter / Arsenal, Freeform / Everything’s Gonna Be Okay, Facebook Watch / Simone vs. Herself

XXXXXXXXX

(Olen maininnut, että mulla on pieni pakkomielle alustaa nämä Viime aikojen suosikkiasiat -postaukset jotenkin nokkelasti. En voi vain mennä suoraan asiaan kuten järkevä ihminen. Mutta nyt, I’ve got nothing. Joten jos vaan jätän nuo äxät paikoilleen merkkaamaan sitä, että tässä sen nokkelan alustuksen kuuluisi olla. Tehdään niin.)

Viime aikojen suosikkiasioita:

Everything’s Gonna Be Okay / Yle Areena

Ystäväni suositteli mulle Yle Areenasta löytyvää Everything’s Gonna Be Okay’tä. Katsoin sen viimein ja hyvä luoja, rakastin sitä! Se teki minut niin iloiseksi. En tiedä miksen ollut katsonut sitä aiemmin, just sellaista mieltä lämmittävää, leppoista hyvän mielen komediaa josta pidän. Vaikka teknisesti ottaen alkaakin surullisesti.

Sarja kertoo parikymppisestä australialaismiehestä Nicholasista, josta tulee yllättäen Los Angelesissa asuvien teini-ikäisten siskopuoliensa Genevieven ja Matildan huoltaja. Pääosassa nähtävä aussikoomikko Josh Thomas on luonut sarjan ja toimii yhtenä sen tuottajista ja käsikirjoittajista.

Tarina ja vitsit ovat kohdillaan, mutta täytyy kehua myös sarjan visuaalista ilmettä. Kaikki on niin kaunista ja värikästä! Edes ne hiton ötökät eivät haittaa (Nicholas on hyönteistutkija).

Yle Areenassa on kaksi valmistunutta kautta. Toivotaan lisää!

Eagles / Yle Areena

Yle Areenasta puheen ollen, ruotsalaisen teinisarja Eaglesin kolmoskausi tuli heinäkuun alussa katsottavaksi. Kaksi ensimmäistä on ollut sopivaa, joskin melko unohdettavaa ajanvietettä, joten katsoin kolmosenkin. Ja tässä kävi nyt ehkä niin, että Eagles-parka hieman kärsi vertailussa. Olin nimittäin ennen sitä katsonut loistavan ja sydämeen iskevän Young Royalsinja jos pitää laittaa ruotsalaiset teinisarjat järjestykseen, poloinen lätkädraama ei kyllä mitenkään pärjää tuolle sydämelliselle Netflix-hitille. Mutta siis ihan kelvollista kesäkatsottavaa oli… jos ei haittaa, ettei pidä oikein kenestäkään sarjan hahmosta (en puhu sinusta, Ludde!).

Kahden ruotsalaisen teinisarjan seurauksena olen btw lisännyt ruotsin sanavarastooni skolka-verbin. Lintsata. Alltid lära sig nya saker.

Revolution / Elias

Yksi asia vielä Young Royalsista; onhan tämä nyt mainio kappale! Ja niin hyvin käytetty sarjassa.

Simone vs. Herself / Facebook Watch

Siitä, pitäisikö Tokion olympialaisia järjestää lainkaan voidaan olla montaa mieltä, mutta jos ja kun kisat saadaan järjestettyä, niiden suurimpia supertähtiä on yhdysvaltalainen telinevoimistelija Simone Biles. Urheilussa GOAT-termiä heitellään ilmoille vähän miten sattuu, mutta Biles on aidosti sen arvoinen, greatest of all time. Kaikkien aikojen eniten MM-mitaleita voittanut telinevoimistelija, viisinkertainen olympiamitalisti ja historiallisen vaikeita liikkeitä tekevä Biles on helposti koko kisojen ylivoimaisimpia urheilijoita. Täytyy tapahtua katastrofeja*, ettei hän voita vähintään neljää olympiakultaa (puomi on puomi, sen varaan ei lasketa koskaan mitään!)

Muille Simone-faneille tärppi: Facebook Watchissa on vapaasti katsottavissa dokumenttisarja Simone vs. Herself, joka seuraa Bilesin valmistautumista Tokioon. Jaksoja on tulossa yhteensä seitsemän, nyt niistä on julkaistu neljä.

*edit. ei tapahtunut katastrofeja, tapahtui twisties. Simone on silti GOAT ikuisesti.

Bukayo Saka

Huutelin tuossa tovi sitten, että mulle on ihan se ja sama, kuka voittaa jalkapallon Euroopan mestaruuden. Ja näin periaatteessa olikin, mutta ei sitten ollut ollenkaan, kun toisessa finaalijoukkueessa pelasi oman suosikkijoukkueeni supersympaattinen teinitähti. Joka epäonnistui ratkaisevassa pilkussa. Arsenal-sydämeni itkee Bukayo Sakan puolesta. Hän on hitto vie vasta 19-vuotias ja otti harteilleen kokonaisen kansakunnan toiveet ja odotukset. Saka on niin ystävälliseltä, fiksulta ja täyspäiseltä vaikuttava jalkapalloilija ja nuori ihminen, ja toivon hänelle pelkkää hyvää. Toivottavasti saa tarvitsemansa tuen. Kaikki se rasistinen paskakin… fuck that.

Head up, Starboy! Come back stronger.

Pelkkää rakkautta myös Englannin muille pilkkuepäonnistujille Marcus Rashfordille ja Jadon Sancholle. Heilläkin ikää kaikki 23 ja 21 vuotta. Jadon Sanchon taustoja en niin tiedä, mutta kuka ikinä leimaa kaikki jalkapalloilijat omaan napaansa tuijottaviksi primadonniksi on syytä tutustua Marcus Rashfordin tarinaan. Hän on kampanjoinut näkyvästi ilmaisen kouluruoan puolesta ja tehnyt muutenkin nimellään ja näkyvyydellään valtavan paljon hyvää vähävaraisten lasten hyväksi. Upea tyyppi.

Pilkkukisat on tarpeettoman julma tapa ratkoa mestaruuksia. Jos minä saisin päättää, finaalit pelattaisiin kultaisen maalin säännöllä. Ihan sama kuinka kauan kestää. Vaikka kuinka hoettaisiin että jalkapallo on vain jalkapalloa, näissä tilanteissa se vain on niin paljon enemmän, ikävällä tavalla. On kammottavaa, että  yksi tai muutama pelaaja joutuu kantamaan epäonnistumisen arpea loppuelämänsä. Onneksi heillä on myös huippu-urheilijan henkiset ominaisuudet. Minä en olisi koskaan vapaaehtoinen vetämään rankkaria, luhistuisin paineen alle jo matkalla 11 metriin.

PS. XXXXXX…. joo, I’ve got nothing tähänkään. Eteenpäin.

LUE MYÖS:

Kategoriat
Ajattelin tänään Oma elämä Urheilu

Muistoja jalkapallostadioneilta

Kirjoitus on alun perin julkaistu 15.5.2020.

Suosikkiasia: Arsenal FC 

Olen ikävöinyt jalkapalloa.

Olen tullut lopputulokseen, että se on ihan ok. Että tässä tilanteessa on ihan ok ikävöidä myös ”turhia” juttuja. Siis omasta näkökulmastani turhia, yhteiskunnallisesti, kulttuurisesti ja taloudellisesti jalkapallo on kaikkea muuta kuin turhaa.

Ja ehkä en lopulta edes ole ikävöinyt jalkapalloa itsessään, vaan normaaliutta. Tavallista elämää, jossa sopi harmitella sitä, kuinka lontoolaisella jättistadionilla juoksentelevat yksitoista miljonääriä taas kerran nyhjäsivät onnettoman tasapelin jotain hiton Bournemouthia vastaan. Elämää, jossa murheeksi riitti suosikkijoukkueelta tavoittamattomiin karkaava Mestarien liigan paikka.

Jalkapallosarjoja, niitä, joiden kausia ei vielä ole pysyvästi paketoitu, käynnistellään parhaillaan uudestaan. Saksan Bundesliigan on tarkoitus jatkua lauantaina 16. toukokuuta, Italian Serie A:n kesäkuun puolivälissä. Englannissa Valioliigan päättäjät yrittävät epätoivoisesti löytää ratkaisun siihen, että kausi voitaisiin pelata loppuun. Suomessa Veikkausliiga pääsee alkamaan tällä tietoa heinäkuussa, Kansallinen liiga 13. kesäkuuta.

Otteluita pelataan tyhjille katsomoille tai rajoitetulle yleisömäärälle. On uusia sääntöjä, joita pelaajien täytyy noudattaa, terveystarkastuksia, karanteeneja ja kättelykieltoja. Vaikka valmistauduttaisiin miten, lopputulos on kysymysmerkki. Toivotaan parasta, pelätään pahinta.

Minä en tiedä, onko jalkapallosarjojen aloittaminen näissä olosuhteissa järkevää. Tuskin tietää kukaan muukaan.

Sen tiedän, että miljoonille ihmisille jalkapallon paluu tarkoittaa sitä, että samalla palaa pieni pala normaaliutta. Vaikka erityisjärjestelyin käytävät matsit ovat edelleen surullisen kaukana oikeasta normaalista, valonpilkahdukselta ne silti tuntuvat.

Minä olen läpi tämän omituisen ajan tarrannut toivoon, että joskus saan taas isojen, vakavien ja oikeasti tärkeiden huolenaiheiden sijaan huolehtia asiasta, jolla ei ole mitään väliä: Arsenalista. Kyllä sekin hetki vielä tulee.

Sitä odotellessa muistoja jalkapallostadioneilta ympäri Eurooppaa.

Emirates ja Highbury syyskuu 2014

Surullinen kohtaloni on siis olla Arsenal-fani. Minkäs teet, kerran kun on värinsä valinnut ja sitä rataa. Vuonna 2014 olin Emiratesilla. Valioliigaa, Arsenal 2, Manchester City 2. Itse ottelu ei kuitenkaan ole se asia, jonka muistan parhaiten tuolta reissulta. Muistan, kuinka pari päivää aiemmin suunnistimme kaupunkipyörillä läpi Pohjois-Lontoon, suuntana Arsenalin maineikkaat kotikulmat. Keskellä Islingtonia korkeuksiin kohoava Emirates Stadium ympäristöineen on vaikuttava kokemus ottelupäivinä, mutta tuolloin tuntui kuin se olisi ollut vain meitä varten. Ympärillä ei ollut 60 000 ihmistä, vain muutama satunnainen ohikulkija ja pyhiinvaeltaja. Se oli sellainen pieni, hassu, täydellinen hetki elämästä, joka on painunut mieleeni.

Kun olimme aikamme pyörineet Emiratesilla, pyöräilimme kivenheiton päässä olevalla Highburylle, Arsenalin entiselle kotistadionille. Paikalla on nykyisin asuintaloja, mutta vanhasta stadionista, jalkapallon kodista, on jäljellä paloja West Standin ja East Standin ulkoseinistä. Löydettiin portti, mentiin sisään. Koskaan ei ehditty Highburylle oikeasti, mutta nyt seisoimme hetken siellä, jossa joskus pelasivat AdamsWrightBergkamp

Stamford Bridge helmikuu 2013

Käytiin Arsenalin pelissä (Mestarien liigaa vs. Bayern München, tappio). Samalle reissulle samaan kaupunkiin osui Euroopan liigaa, Chelsea vastaan Sparta Praha. Mentiin. Olimme kadottaneet pipomme (tai ainakin minä olin kadottanut, unohtanut lentokenttäbussiin), joten olimme reissun päältä ostaneet Arsenal-pipot korvia lämmittämään. Niissä oli Arsenalin logo, mutta olivat väriltään siniset. Chelsean väriset. Mutta eihän Stamford Bridgelle nyt siltikään sopinut astella millään lailla viholliseen viittaavassa vaatekappaleessa. Käänsimme siis pipojen logo-osat piiloon. Tuntui hyvältä, vähän kuin salaiselta agentilta; Chelsean pelissä, mutta salaa päällä oli Arsenalia.

Ei mitään muistikuvaa, mitä ottelussa tapahtui, mutta se täytyy myöntää, että Stamford Bridgellä oli hyvä tunnelma. Pienemmällä stadionilla pääsee lähelle peliä.

Amsterdam ArenA syksy 2013

Olin syksyn 2013 vaihdossa Amsterdamissa. Asuin kaukana keskustasta ja yliopistosta, mutta melko lähellä Ajaxin kotistadionia Amsterdam ArenAa, nykyistä Johan Cruijff Areenaa. Pyöräilin stadionille useamman kerran, mutta en koskaan oppinut järkevää reittiä. Meinasin joka ikinen kerta eksyä, kun fillaroin sinne puistojen ja esikaupunkialueiden läpi. Jostain se stadion aina vain putkahti esiin, nousi jylhänä ja pyhänä talojen välistä. Muistan, että stadionin liepeillä oli Espritin outlet ja juna-asema, jonka kioskilta ostin irtsareita.

Kävin vaihtoaikanani muutamassa pelissä. Olin seuran jäsenkin, piti liittyä että sai helpommin lippuja. Ajax ei voittanut ainuttakaan niistä peleistä, joissa kävin (kyseinen kausi alkoi Ajaxilta surkeasti mutta päättyi mestaruuteen). Amsterdamissa asuvana suomalaisena käytössä oli taikasana, jos small talkkasin paikallisten kanssa. Se taikasana oli Jari Litmanen.

BayArena marraskuu 2013

Vaihdon aikana tein pienen jalkapalloretken Saksan puolelle. Bundesliigaa, Schalke vastaan Stuttgart (tunnelmaltaan todennäköisesti paras futispeli jota olen ollut katsomassa) ja Mestarien liigaa, Bayer Leverkusen vastaan Manchester United. Yksin matkustava suomalaisnainen ei välttämättä ole se kaikkein tyypillisin futisturisti noissa paikoissa, joten  sain osakseni muutamia ihmetteleviä kysymyksiä. Vastasin, että olin toimittaja (kuten olinkin, en vain töissä), koska se oli helpointa.

Leverkusenin BayArenalta poislähtiessäni ajauduin semikuumottavaan tilanteeseen. Matsi oli päättynyt ManU:n murskavoittoon. Takaisin kaupunkiin piti mennä junalla, jotka olivat tietysti ihan täynnä. Pääsin nousemaan vaunuun ensimmäisten joukossa. Ei ollut istumapaikkoja, olin vaunun perällä ja eteeni pakkautui iso joukko voitonhuumassa olevia, vähän humalaisia englantilaismiehiä. Muistan, että he lauloivat jotain Phil Jones -chänttiä. Hyvin todennäköistä, että vaunussa oli lisäkseni muitakin naisia, mutta mun muistikuvissa on vaunun perällä jumissa oleva minä ja edessä kymmeniä ManU-miehiä. Vieressä oleva miesporukka alkoi jutella, taas kerran kyseltiin että mistä ja miksi ja mitä hittoa. Jostain syystä koin tarpeelliseksi kertoa, että en kyllä lainkaan kannata Manchester Unitedia, vaan Arsenalia. Muistikuvani voivat tämänkin osalta olla hieman virheellisiä, mutta tuntui kuin koko vaunu olisi yhtäkkiä hiljentynyt ja kääntynyt katsomaan sitä hölmöä suomalaistyttöä, joka ManU-fanien joukossa päätti julistaa rakkauttaan Arsenaliin. Jälkikäteen olen miettinyt, että olisin kenties voinut pitää suuni kiinni. Loppumatkan sain kuunnella kuittailua ja naureskelua, ihan hyvässä hengessä toki.

Vicente Calderón toukokuu 2014

Ystäväni oli vaihdossa Madridissa, ja menimme yhdessä toisen ystäväni kanssa moikkaamaan häntä. Muistan tuolta reissulta monta kaunista hetkeä eikä jalkapallo pääse hetkien kärkikymppiin, mutta kerron nyt silti tarinani Vicente Calderónilta. Muistan, että stadion oli omituinen. Muistan, että mun paikka oli kummallisessa lasitetussa aitiossa, jossa ei mitenkään päässyt tunnelmaan kiinni. Sinne aitiotasolle kuljettiin hissillä. Atlético Madrid kohtasi Malagan ja olisi voitolla varmistanut La Ligan mestaruuden vuosien tauon jälkeen. Muistan, että odotin lähes varmoja mestaruusjuhlia. Mutta ei, peli päättyi tympeään tasuriin. Atlético varmisti mestaruutensa lopulta päätöskierroksella. Eivät viitsineet voittaa silloin, kun minä olin katsomassa, muistan ajatelleeni.

Saint Petersburg Stadium kesäkuu 2018

Ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa MM-kisareissuni, Pietari 2018. On paljon hyviä muistoja, mutta kaikkein parhaiten mieleeni on jäänyt vähemmän hyvä muisto (tai no, näin jälkikäteen se on lähinnä huvittava muisto): kun olimme kävelemässä metrolta stadionille, alkoi sataa kaatamalla vettä. Siis oikeasti kaatamalla, ei mitään pientä hipsuttelua. Stadionille oli jonkun verran matkaa eikä mihinkään päässyt sateensuojaan. Mulla oli jalassa sellaiset onnettomat tennarit, jotka imaisevat veden sisäänsä välittömästi. Sade loppui valehtelematta täsmälleen sinä hetkenä, kun olimme perillä. Peli (Venäjä vs. Egypti) oli hieno kokemus ja kaikkea, mutta päivän paras hetki taisi kuitenkin olla se, kun olimme päässeet takaisin hotellille ja sai ottaa märät kengät pois jalasta. Toiseen matsiin (Brasilia vs. Costa Rica) selvittiin onneksi kuivina.

Joskus vielä… (Tämä oli se jälkimmäinen MM-ottelu, se, jonka sain katsoa kuivissa vaatteissa ja kengissä.)